Part 14

Gartokissa oleskeli nyt vanha lehiläinen ystäväni, rikas kauppias Gulam Rasul. Neuvottelin hänen kanssansa, ja hänestä piti nyt tulla minun pelastusenkelini. Hänestä oli asemani hyvin ruusunvärinen, sillä garpun oli hänelle hankituista tavaroista velkaa 7,000 rupiita ja pelkäsi hänen vaikutustaan. Hän voi siis painostaa Länsi-Tibetin varakuningasta. Aluksi yritti hän sen tehdä viekkaudella, joka ei kumminkaan onnistunut; garpun vastasi, että hänelle oli päänsä liian kallis voidakseen sen panna peliin palvellakseen europalaista, jolla ei ollut lupaa matkustella ympäri maata. Sen jälleen yritimme kullalla, johon garpun vastasi ylevän näyttelijän elein: "Jos tämä talo olisi kullasta ja te sitä minulle lahjaksi tarjoaisitte, en minä sitä ottaisi. Jos lähdette luvattomalle tielle, lähetän minä aseestettuja miehiä pakottamaan teidät tänne tasaisin kääntymään."

Hän oli lahjomaton ja hän oli meille liian voimakas. Miten nyt kaduinkaan, etten ollut matkustanut kauvemmaksi itään päin, kun minulla oli täysi vapaus Induksen lähteillä ja Jumba-maisemissa! Mutta ei! Se ei olisi luonnistunut, sillä kassani ei ollut silloin kyllin täysi ja mukanani oli ainoastaan viisi miestä, enkä voinut muutakaan karavaania oman onnensa nojaan heittää.

Entäpä jos laskeutuisin Nepaliin ja sieltä kääntyisin vartioimattomia teitä myöten takaisin Tibetiin? Ei, se ei luonnistuisi koskaan; lumi tukkeaisi kohta Himalaja-solat. Mutta jos yrittäisimme Rudokiin salaa livahtaa ja samoaisimme sieltä itään päin? Ei, Rudokissa vilisee vakoojia. Ja pian sai myös Gulam Rasul tietää, että garpun oli lähettänyt ympäri maata käskyn pidättää minut, missä minut tavattaisiinkin Ladakiin vievän suuren valtatien ulkopuolella.

Niin punnitsimme asiata puoleen ja toiseen, ja sureksimme yötä ja päivää milloin minun, milloin Gulam Rasulin teltissä, ja odottelimme lähetystä Simlasta, kuulimme kulkusien helisevän, kun kuriirit tulivat idästä, näimme kauppamiehen toisensa perästä palaavan Lhasan markkinoilta, kohtasimme Tok-dshalungista matkustavan kultakontrollörin ja tunsimme 24 asteeseen laskeutuneen syyskylmän yhä kirpeämmin ihoamme viiltävän.

Silloin kypsyi minussa yksinäisinä hetkinä päätös: _minä palaan takaisin Ladakiin ja tunkeudun Tibetiin pohjoisesta kuten viime vuonnakin, matkustan vielä kerran koko vaan halki ja kuljen poikittain valkean täplän läpi_. Tiedän kyllä, että tällä kiertotiellä tarvitaan puoli vuotta päästäkseen seutuihin, jotka ovat ainoastaan kuukauden matkan päässä Gartokista. Se kyllä maksaa minulle uuden karavaanin, uudet seikkailut ja vaarat ovat edessä, ja talvi odottaa napaseudun pakkasinensa. Mutta siitä huolimatta täytyy sen tapahtua! Käännyn takaisin vasta sitten kun voittamattomat esteet tukkeavat tien. Uskallettua on astua Ladakissa englantilaiselle suojelusalueelle; siksi täytyy minun rientää nopeasti rajan yli. Silloin en voi välttää Rawlingin ja Deasyn aluetta, mutta mitäpä siitä. Määränäni on tuntematon maa, jota koetan vallottaa, vaikka mitä tietä käyttäen!

Gulam Rasul ja Robert olivat ainoat, joille uuden suunnitelmani uskoin; heihin voin sokeasti luottaa. Keskustellessamme puhuin persiankieltä ja Robert piti silmällä, ettei kukaan kuuntelija päässyt telttini lähelle, Gulam Rasul otti muodostaakseen uuden karavaanin Lehistä käsin; sen piti aikanaan saapua Drugubiin, jossa viimeiset 13 miestä päästäisin kotiinsa. He olivat uupuneet, kuluneet ja ikävöivät kotiin. Gulam Rasul otti toimekseen uusien miesten hankkimisen.

Lokakuun 20. p:nä läksin Gartokista odottaakseni Intiasta tulevaa lähetystä _Gar-gunsassa_. Sinne matkustivat myös Gulam Rasul, Thakur Jai Chand, postimestari Deni Das ja lääkäri Mohanlal. Mutta Robert oli saanut Gartokissa surusanoman: hänen vanhempi veljensä oli kuollut Taka-Intiassa. Nyt kohtasi häntä uusi isku: hänen pieni kymmenvuotias veljensä oli hukkunut Srinagarissa. Hän oli lohduton ja pyysi, että sallisin hänen toki palata äitinsä luo, jolla nyt enää oli ainoastaan yksi poika. Hänetkin siis menettäisin!

Gulam Rasulilla oli risuaitauksessa kolme isoa telttiä. Siellä istui hän kuin sohvallansa pasha, poltti piippuansa ja otti vieraitansa vastaan itämaisella arvokkuudella. Hän oli hauska ja miellyttävä, otti toimittaakseen kaikkea eikä tuntenut mitään vaikeuksia. Kun nyt laitoimme suunnitelmia ja valmistimme pitkiä luetteloja siitä, mitä kaikkea oli ostettava, ja kun minun Ladakiin tuloani ei voinut ajan mittaan salata, levitimme me huhun, että tarvitsin pienen karavaanin, jolla aijoin matkata ensin Chotaniin ja sitte keväällä sieltä Pekingiin. Suunnitelman onnellinen toteuttaminen riippui siitä, ettei kukaan saisi vihiä minun oikeista aikomuksistani. Sillä jos niin kävisi, lähetettäisiin heti erityiset käskyt Rudokiin ja Tshang-tangin paimentolaisille. Omat palvelijani ja Hadshi Naser shahin koko talon väki uskoivatkin, että varma aikomukseni oli matkustaa Chotanim ja että olin luopunut kaikista Tibetin matka-ajatuksista. Täytyipä minun mennä niinkin pitkälle, että lähetin Drugubista sähkösanoman Reuterin intialaiselle kirjeenvaihtajalle, ystävälleni herra Buckille, ilmottaen tekeväni pienen matkan Chotaniin. Mandariinit näet oli johdettava harhaan. Kun ei kukaan muu tahtonut minua auttaa, täytyi minun itse itseäni auttaa, vaikkapa, pakon tullen, viekkaudella ja salateitä kulkien. Ei yhdenkään intialaisen ystäväni pitänyt saada vihiä oikeista suunnitelmistani, ei edes eversti Dunlop Smithin; olisi tietysti ollut minun puoleltani tahdittomasti tehty, jos olisin saattanut heidät asemaan, missä heidän olisi täytynyt joko minut ilmiantaa tai pettää ylempiä viranomaisiansa. Paitsi Gulam Rasulia ja Robertia tiesivät asiasta ainoastaan vanhempani ja sisarukseni. Mutta, ikävä kyllä, olin heille liian toivorikkaasti ilmottanut, että yritys kestää lyhyen ajan, ja siksipä he, kun minusta ei mitään kuulunut, tulivat päivä päivältä levottomammiksi, luullen lopulta minun saaneen surmani. Siitä johtui siis kysymys: "Onko Hedin kadonnut tietymättömiin?"

Lokakuun 29. p:nä saapuivat Gulam Rasulin muulit ja joutuivat tarkan katselmuksen alaisiksi. Ne olivat aivan erinomaisessa kunnossa, pieniä, voimakkaita, lihavia, Lhasasta tuotuja elukoita, ja siis tottuneita ohueen ilmaan, ja ne voivat, omistajan kertomuksen mukaan, kestää vaikka mitä rasituksia. Tarjoutuipa Gulam Rasul, jos ne elävinä matkalta palaisivat, ostamaan ne minulta samasta hinnasta, minkä olin niistä maksanut. Minä maksoin kaikista kahdestakymmenestä yhteensä 1,780 rupiita. Itselläni oli vielä viisi juhtaa, kuudennen, pienen valkean muulin, olivat sudet repineet Gartokissa. Kokonainen susiparvi oli hyökännyt eläimemme kimppuun, yövartija ei ollut voinut niitä karkottaa ja muuli oli saanut julmia haavoja. Sen oli nähty susia pakoon juoksevan, kun sisälmykset laahasivat kaukana perässä. Viimeinen poonchilainen muuli oli vielä elossa, samoin pieni ladakilaiskimoni ja yksi sen maalaisista. Ne olivat Lehin sotilasvanhukset.

Sen lisäksi otti Gulam Rasul hankkiakseen minulle Ladakista viisitoista kunnollista hevosta 1500 rupiin hinnasta. Muut ostokset olivat: ohraa 60 rupiilla, riisiä 70 rupiilla, tsambaa 125, muonavarasäkkejä 60, uusille miehille pukuja 150, voita 80, teetä 50, steariinikynttilöitä ja sokeria 104, minulle lhasalaiset turkit 40, ja samoin minulle pehmeästä pukin nahasta tehty makuusäkki 25 rupiilla. Lisäksi tuli vielä 40 rupiita vuokraa kuormaeläimistä, jotka kuljettivat kuormastoni Lehiin, sekä 20 rupiita äsken ostettujen tavaroiden kuljettamisesta Lehistä Drugubiin. Lehistä piti palkata yksitoista miestä, mutta ainoastaan semmoisia, jotka jo olivat palvelleet Hadshi Naser shahin kauppahuoneessa ja olivat rehellisiksi, säädyllisiksi ihmisiksi tunnetut. Palkkaa saisivat he 15 rupiita kuussa, vaikka eivät tavallisesti saa kahtatoista enempää, ja saisivat kolmen kuukauden palkan etukäteen. Karavan-bashi saisi 50 rupiita kuussa ja pitäisi hänet valita erityisen huolellisesti. Koko velkani Gulam Rasulille nousi noin 5,000 rupiihin, sillä niiden, joiden vaivaksi näiden ostoksien tekeminen jäisi, piti saada jäännöksestä palkkioita. Lähetin eversti Dunlop Smithille velkakirjan osotuksella, että sen rahamäärä maksettaisiin Gulam Rasulille, jotta hän saisi omansa, jollen minä tältä matkalta palaisi.

Lokakuun 30. p:nä lähetti Gulam Rasul poikansa Lehiin valmistamaan uutta karavaania, jonka piti olla viimeistään marraskuun 31. p:nä lähtökuntoisena Drugubissa. Minulle tekemistään arvokkaista palveluksista sai Gulam Rasul myöhemmin hänen majesteetiltansa Ruotsin kuninkaalta kultamitalin ansiosta ja Intian hallitukselta pyysin hänelle, kuten jo mainittu, khan bahadurin arvonimeä, jonka hän saikin. Sitä pyytäessäni vetosin ymmärrettävästi ainoastaan niihin suuriin kauppapalveluksiin, joita hän oli tehnyt Intian keisarikunnalle.

_Gar-gunsassa_ sain tiedon uudesta Englannin ja Venäjän välisestä sopimuksesta, joka oli tehty tämän vuoden lokakuussa. "Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa ilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat Kiinan samoin menettelemään."

Oli kuin olisi tämä pykälä juuri minua varten keksitty. En puhunut siitä Gulam Rasulille sanaakaan. Mutta minä näin, etten voisi Tibetissä enää europalaisena matkustella. Edellisinä vuosina oli se minulle onnistunut, kun valtiollinen asema oli vielä horjuva. Mutta minä olin sekä kiinalaisille että tibetiläisille opettanut ja näyttänyt, että europalainen voi kulkea koko maan halki sen keskitse. Olin heille myös antanut aseet käteen itseäni vastaan käytettäviksi. Toistamiseen se ei minulle enää onnistuisi. Nyt pitäisivät he asutun maan piirissä silmänsä auki. Siis täytyisi minun kulkea valepuvussa, jotten herättäisi huomiota. Lähetin nyt uuden sanansaattajan Lehiin hankkimaan minulle täydellisen muhamettilaiskuosisen ladakilaispuvun. Gulam Rasulkin oli sitä mieltä, että kauppiaana matkustaminen oli kaikin puolin viisainta. Uuden karavaanin johtajan pitäisi olla herranamme, mutta minä kulkisin hänen arvottomimpana palvelijanansa ja jäisin kaikissa neuvotteluissa varjoon.

Kaikki se oli vaarallista peliä, se oli valtiollista ja diplomaattista shakkipeliä, jossa oli panoksena: _oma henkeni -- tai suuret maantieteelliset löydöt_. Minun, joka olin tähän asti ollut tibetiläisten kanssa ystävällisissä suhteissa, molemminpuolisessa luottamuksessa, täytyisi nyt väistää heitä kuin vihollisia. En voisi katsoa yhdenkään tibetiläisen silmiin, ja omat silmäni täytyisi verhota, jottei minua saataisi kiinni. Sitä varten hankin isot tummalasiset ja -reunuksiset silmälasit. Niiden sisäpuolelle kiinnitin niin voimakkaat hiotut lasit kuin minun silmäni vaativat. Europalaiset varustukset oli supistettava niin vähään kuin vain ajatella saattoi; siksi täytyi muiden tavaroiden mukana palauttaa Lehiin iso valokuvausteline ja vene. Mukaani otin ainoastaan pienen Richard-kameran valokuvaamista varten.

Pääasia oli, että asutuissa seuduissa esiintyisin itämaalaisella itsensähillitsemisellä ja aivan passiivisena. Itsellenikin häilyi vielä tämän hurjan suunnitelman loppu läpinäkymättömässä pimeydessä. Tiesin ainoastaan, että minun oli lähdettävä Drugubista pohjoiseen päin, Kara-korum-solaa kohti, siitä käännyttämä itään ja lounaaseen ja koetettava Lemtshung-tsota lähtökohtanani käyttäen kulkea sen valkean täplän halki, joka on Somerin v. 1891 kulkeman tien eteläpuolella, jatkaakseni sieltä matkaani ylisen Tsangpon pohjoispuolella olevan valkean taipaleen poikitse. Jos se minulle onnistuisi, laskeutuisin Intiaan joko Nepalin tai Gyangtsen kautta, missä ehkä saisin aina toivomani tilaisuuden tavata majuri O'Connoria. Gulam Rasul neuvoi olemaan hyvin varovaisen, sillä Rudok-dsong oli palkannut Drugubista vakoojan, jonka oli ilmotettava europalaisten matkoista, joita ne tekevät rajan englanninpuolisella puolella. Tämä vakooja olisi minun purjehdusvesieni vaarallisin vedenalainen kivi. Tibetiläisten epäluuloa oli jo herättänyt se seikka, että olin Gulam Rasulilta ostanut 20 muulia. Toimittipa garpun lähettiläänkin tiedustamaan, mihin minä niitä tarvitsisin. Hänelle vastattiin, että niillä oli määrä Chotaniin matkustaa.

Thakur Jai Chand oli lähettänyt erinomaisen tshamadarinsa Intiasta tulevaa kuormastoa vastaan. Marraskuun alussa saimme vihdoin ilmotuksen, että lähetys oli tulossa. Nyt ehdotteli Robert, että lähettäisimme muutamia uusia muulejamme ikävöityjä vieraita vastaan. Myöhään 6. p:n iltana, kun jo olin makuulla, saapuivat kaikki. Matkueena oli viisi rampurilaista poliisia. Yhdellä oli keuhkotulehdus ja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Robert oli kohdatessaan tavannut heidät niin nääntyneinä ja paleltuneina, että hänen oli täytynyt koko seurue hieromalla elvyttää.

Käskin heti sytyttämään aimo tulen ja panemaan teen kiehumaan. Tulijat, kaksi muhamettilaista ja kolme hindua, kaikki tummansinisessä virkapuvussa, korkeat sinivalkeat turbaanit päässä ja olalla pistimillä varustetut kiväärit, saapuivat kuormamuulinensa. Toivotin heidät tervetulleiksi, kiitin heitä erinomaisesti suoritetusta tehtävästä ja annoin heidän korpraalinsa laatia kertomuksen heidän rasittavasta, vaivaloisesta matkastaan Adshi-lan yli. Sitte neuvottiin heille makuusijat eräästä teltistä ja huomenissa tarkastelin minä yhdeksän eversti Dunlop Smithin lähettämää arkkua. Kolmessa niistä oli 6000 rupiita hopeaa, pelkkiä kuningattaria, ei ainoatakaan kuningasta, sillä tibetiläiset eivät huoli rupiirahoja, joihin on lyöty kuningas Edwardin kuva. Toisissa arkuissa oli kaikenlaisia säilykkeitä, marjahilloja, suklaata, juustoa, kakkuja ja leivoksia, sikareja, savukkeita, piipputupakkaa, lahjoiksi aijottuja hopea- ja kultakelloja sekä ampumavaroja, patruunia kahta omaa pyssyämme varten, muistikirjoja, karttapaperia, kokonainen kirjasto uusia romaaneja, tuulimittari, ilmapuntari -- Simlan meteorologisen keskusaseman päällikön Gilbert Walkerin lahjottamat -- ja joukko muita yhtä tervetulleita kuin tarpeellisiakin tavaroita. Ystävällisellä everstillä ja hänen herttaisella sisarellansa neiti Maryllä sekä tyttärellänsä Janetilla oli täytynyt olla koko joukko työtä tavaroita etsiessään, ostaessaan, sulloessaan ja Tibetiin lähettäessään. Heidän hyvyytensä ansio on, että voin vielä kauvan elää kuin prinssi, enkä kykene heitä siitä kylliksi kiittämään.

Nyt ei minulla ollut enää mitään odotettavaa. Poliisit saivat hyvän maksun, sen lisäksi kustansin heidän paluumatkansa, lahjotin heille talvivaatteet, sanoin sitte sydämelliset jäähyväiset rehelliselle ystävälleni Gulam Rasulille, jonka avutta uusi matka olisi ollut mahdoton, kiitin Thakur Jai Chandia ja muita hinduja ystävyydestä ja läksin marraskuun 9. p:nä 1907 Indus-virtaa pitkin luodetta kohti.

Marraskuun 26. p:nä saavuimme _Tankseen_, missä seudun arvohenkilöt, vieläpä itse Lehin tesildar ottivat meidät vastaan. He olivat jo kuulleet, että aijoin keskellä talvea Chotaniin matkustaa. Seuraava päivä piti ottaa levähdyspäiväksi, sillä täällä tahdoin laskea pois vanhat palvelijani, pitäen niistä ainoastaan Robertin ja gurka Rub Dasin. Aamiaisen syötyäni korjasi Tsering lautasen ja vadin, joiden emaljissa oli jo epäiltäviä aukkoja. "Nyt, Tsering, palvelet minua viimeisen kerran; olet minua uskollisesti palvellut." Vanhus alkoi silloin itkeä ja kiirehti nopeasti ulos.

Kutsutin nyt kaikki telttini luo ja pidin heille puheen. He olivat uskollisesti ja kuuliaisesti suorittaneet minun luonani palveluksensa loppuun ja hyvin ansainneet sen rauhan ja hauskuuden, joka heitä odotti perheen keskuudessa, kotilieden ääressä. Toivotin heille onnea ja menestystä, ja muistutin siitä, mitä olimme menettäneet Muhamed Isan kuoleman kautta, kunnon Muhamed Isan, joka meidän viimeksi Tanksessa ollessamme oli kaikki niin viisaasti järjestänyt. Ja osottaakseni heille muidenkin kuin meidän häntä surevan, luin heille, mitä Younghusband, O'Connor ja Rawling olivat hänen kuolemastansa kirjottaneet.

Sillä aikaa kun heidän tavaroitansa kuormitettiin viidelle hevoselle ja viidelle jakille, saivat he kukin vuorollansa tulla telttiini palkkaansa ja palkkiotansa nostamaan. Tsering, Rehim Ali, Shukkur Ali ja Tundup Sonam saivat vielä erityisiä rahalahjoja. Olihan kolme viime mainittua minun tähteni ollut hengenvaarassakin. Tsering pyysi saada pitää ngangtse-tsolaisen ontuvan koiran; kun se haukkuu hänen majansa edessä Lehissä, muistuttaa se hänelle leiritulillamme tekemäänsä vartiopalvelusta. Shukkur Ali sai pitää toisen samasta seudusta tuodun koiran. Nyt oli minulla enää ruskea narttu, joka samoin kuin Robert ja poonchilainen muuli oli karavaanin vanhimpia veteraaneja, sillä nämä kolme olivat seuranneet aina Srinagarista lähtien.

Ja sitte tuli katkera eronhetki. Niin paljon surua ja niin äänekästä itkua! He kykenivät tuskin yrittämäänkään taipaleelle. Tesildar oli aivan ällistynyt nähdessään näissä yksinkertaisissa työmiehissä niin paljon kiintymistä. Mutta lujat olivat katkottavat siteetkin, sillä ihmisiä ei sido toisiinsa niin vankasti mikään muu kuin yhdessä kestetyt kärsimykset ja vaarat. Minunkin kurkkuani alkoi ahdistaa kuin kuristamalla; kun he viimein verkkaisin askelin seurasivat jakejansa Drugubin kautta laskeutuvalla tiellä, seisoin minä kauvan katselemassa heidän jälkeensä, kunnes heitä ei enää näkynyt. Sitte kuivasin minäkin kyyneleeni, ennen kuin menin telttiini, missä Robert ja tesildar odottivat Rub Dasin valmistaman teen ja leivoksien ääressä. Minun ajatuksiini se johti maahanpanijaissyömingit, jotka on pantu toimeen hautauksen jälkeen, jossa on kuolleen ystävänsä haudalle laskenut orvokkiseppeleen.

Seuraavana aamuna heräsin kokonaan uusissa oloissa. Kaikki entiset olivat ympäriinsä hajaantuneet, ja nyt, kun ne olivat poissa, tuntui minusta kaikki tyhjältä ja hyljätyltä. Robert tarkasti, tapansa mukaan, ilmatieteellisen koneen, ja Rub Das asetti eteeni aamiaista, hiljaa kuin tonttu. Olin iloinen siitä, etten toki tuntenut mitään epäröimistä. Sama enkeli, joka oli edelliselläkin matkalla minua suojellut, seuraisi nytkin askeleitani. "Minä kuulen etäältä hänen siipiensä suhinan", ylhäältä Tshang-tangin kylmistä talviöistä.

Heti kun olimme valmiit nousimme hevosten selkään ja ratsastimme alas _Drugubiin_. Pian alkoikin näkyä vanha kylä ja talo, jossa olin asunut kuusi vuotta sitten, sekä puisto, jossa olimme levähtäneet v. 1906. Kylän alapuolella olevalle pengermälle oli pystytetty telttimme, kolme tavallista ja vielä neljäs. Tshamadar Ishe, vanha hiramani, joka ei ollut koskaan minua tervehtiä laiminlyönyt, ja nuori Anmar Dshu, hänkin vanha ystäväni, esittelivät minulle uudet mieheni. Tesildar oli käskenyt näiden kolmen seurata minua Dhedshokiin.

"Kuka on karavan-bashi?" kysyin minä.

"Minä", vastasi eräs pieni kurttuinen, vanhanpuoleinen isoihin keltaisiin turkkeihin puettu mies, nimeltä Abdul Kerim.

"Mitkä ovat toisten nimet?"

"Kutus, Gulam, Suän, Abdul Rasak, Sedik, Lobsang, Kuntshuk, Gaffar, Abdullah ja Sonam Kuntshuk!"

"Teitä on siis kaikkiaan yksitoista, kolme lamaistia ja kahdeksan muhamettilaista."

"Niin, sahib."

"Kirjotan myöhemmin muistiin teidän nimenne, ikänne, kotipaikkanne, tekemänne matkat ja missä olette olleet."

Sitä tehdessäni kävi ilmi, että ainoastaan aniharvat heistä olivat olleet europalaisten palveluksessa, mutta kaikki olivat olleet Naser shahin toimissa, ja tämän poika Gulam Rasul meni heistä takuuseen. Neljä oli käynyt Lhasassa, melkein kaikki muhamettilaiset Jarkentissa, kaikki olivat iloisen, miellyttävän näköisiä ja olivat parhaassa miehuuden ijässä.

"Kuka teistä on keittäjä?"

"Minä", vastasi Gulam, omituinen miekkonen, jolle Rub Das parhaillaan piti esitelmää, miten minua oli palveltava.

"Oletteko kaikki ladakilaisia?"

"Kyllä, sahib, kaikki muut, paitsi Lobsang, joka on Gar-gunsasta kotoisin oleva tibetiläinen, mutta on mennyt naimisiin Lehissä ja ollut Hadshi Naser shahin palveluksessa."

Minua ei oikeastaan miellyttänyt tibetiläisen ottaminen matkalle, jonka tarkotus oli niin kauvas kuin mahdollista juuri tibetiläisiltä salattava. Miten helposti voisikaan hän vaaran uhatessa ilmaista meidät maanmiehilleen! Harkitsin eikö minun pitäisi häntä vaihtaa toiseen tai yksinkertaisesti jättää hänet pois. Mutta miten usein pitikään minun saada tilaisuuksia iloita siitä, etten tätä ajatusta toteuttanut! Jos en ota lukuun neljää venäläistä kasakkaa ja Robertia, niin oli Lobsang paras niistä palvelijoista, jotka ovat koskaan seuranneet minua Aasian halki kulkemillani erämaanretkillä. Hän oli komea mies, ja minä muistelen häntä mielelläni ja lämpimin tuntein.

Kaikki sanottiin nyt palvelukseeni tervetulleiksi, samalla kun minä lausuin toivovani, että he täyttävät velvollisuutensa yhtä uskollisesti kuin heidän edeltäjänsä. Lupasin heille jokaiselle 50 rupiita ylimääräiseksi lahjaksi, jos tulisin heihin tyytyväinen olemaan, ja ilmotin maksavani, kuten viime kerrallakin, heidän paluumatkansa kustannukset siitä paikasta, missä matkamme päättyisi. Kun Lehissä saatiin tietää minun tarvitsevan uutta palvelusväkeä Chotanin matkalle, olivat Guffaru ja muut Toktshenista kotiin lähetetyt ilmottautuneet taas halukkaiksi ja hartaasti pyrkineet takaisin palvelukseeni. Mutta vanha, nyttemmin kuollut Hadshi oli saanut pojaltansa jyrkät menettelyohjeet. _Ei ainoakaan_ entinen palvelijani saisi nyt mukaani tulla. Vaara olisi sen kautta tullut suuremmaksi, jos olisimme taas sattuneet yhteen sellaisten tibetiläisten kanssa, joihin olimme jo ennestään tutustuneet.

Uudet hevoset näyttivät komeilta ja voimakkailta, seistessään muulien ja veteraanien kanssa muurin vieressä, pitkässä rivissä, heiniä ja ohria rouskutellen. Niiden pitikin olla hyvin lihotettuja, sillä makean leivän päivät olivat pian lopussa. Hyvä olisi niissä olla ihraa, jota voisivat pahojen päivien tultua kuluttaa. Kaikki tilatut tavarat olivat mitä parhaassa kunnossa ja uusiin kestäviin, nahkapäällyksisiin arkkuihin sullotut.

Gulam Rasulin poika Abdul Hai kävi luonani ja hänen kanssansa päätettiin kauppa-asiat. Robertin oli jäätävä minun suuresta kuormastostani vastuunalaiseksi, kunnes hän olisi sen vienyt Hadshi Naser shahin kotiin. Siinä karavaanissa oli kymmenen vankkaa hevoskuormaa. Joutohetkinäni kirjotin kokonaisen pinkan kirjeitä, jotka Robertin piti viedä Lehin postikonttoriin.

Meillä oli 21 muulia, 19 hevosta, ruskea narttu ja suuri keltainen gartokilainen koira. Kaikki muulit ja hevoset, paitsi minun ja Abdul Kerimin ratsu, kuljettivat kantokuormaa. Ratsastin pienellä ladakilaiskimollani, joka oli taas uskomattomasti voimistunut ja yhtä virkku kuin mikään uusikaan hevonen. Se ja kaksi muuta oli enää elossa koko siitä isosta karavaanista, joka edellisellä kerralla Lehistä lähti. Ollakseni varma siitä, että Abdul Kerim ottaisi mukaan riittävästi ruokavaroja, sanoin hänelle, ettei hän saisi luulla minun kulkevan luvallisten karavaanien tavoin suorinta tietä. Voisi sattua, että poikkeilisin oikealle ja vasemmalle, ja useasti olisin viikkokausia paikoillani. Hänen pitäisi siis varustaa 2,5 kuukaudeksi ohria eläimille ja hän oli vastuussa siitä, että mukaamme otettu varasto riittäisi. Tyhmää on kumminkin toisiin luottaa! Mutta Simlasta tullutta kuormastoa, hopearahoja ja säilykkeitä oli neljä kuormaa, Gulamin keittiökalustoa kaksi, telttejä, vuodetamineita ja miesten tavaroita oli myös muutamia kuormia. Kaikkien muiden eläinten kuormaksi piti ottaa riisiä, ohraa ja tsambaa. Tanktsesta otimme mukaamme 25 lammasta.