Part 13

Ryysyjä on ylt'ympärillä kasoittain. Toivioretkeläisiltä liikenee aina joku riekale sen nuoriin kiinnitettäväksi tai sen juurelle pantavaksi. Mutta ei ainoastaan anneta, vaan otetaan myös. Meidän vanhuksemme otti läjästä yhden rääsyn; hänellä oli kaulassaan riippumassa koko joukko semmoisia pyhiä esineitä, sillä hän oli joka kerta ottanut yhden sellaisen.

Näköala on suuremmoinen, vaikkei Kailasia näe ollenkaan. Sen sijaan näkyy terävältä, mustalta harjanteelta, joka on aivan lähellä etelässä, lumivaippa ja rinnejäätikkö, jonka sininen reuna on solan itäsivulla olevan pienen somerikkojärven etelärannalla kohtisuorasti leikkautunut.

Mutta aika kuluu ja meidän täytyy kiirehtiä. Me kuljemme, liu'umme ja laskeudumme pitkin jyrkänteitä, joilta voi helposti syöksyä päistikkaa alas. Vanhus kulkee tukevana; hänelle ovat nämä rinteet vanhoja tuttuja. Mutta voi häntä, jos hän kerran kääntyisi ja kulkisi päinvastaiseen suuntaan! Vihdoin pääsemme päälaaksoon, jonka yli-osan nimi on _Tselung_ ja ali-osan _Lamtshyker_. Ison laakson takaa, joka Kando-sanglamin nimisenä yhtyy oikealla päälaaksoon, näkyy idästä Kailas-kukkulan korkein huippu, jonka terävä särmä osottaa pohjoiseen ja edelleenkin muistuttaa kristallia. Kahden vieretysten pystytetyn mani-keon luona loppuu graniitti ja alkaa taas sekakivi. Mitä alemmaksi tulemme, sitä lukuisammiksi tulevat tämän kivilajin lohkareet ja graniitti loppuu viimein kokonaan. Kuljemme lounaaseen ja leiriydymme _Tsuntul-pun_ luostarin katolle. Koko päivänä en ollut kulkiessani kuullut kivimerkkien luona tai lepopaikoissa muuta kuin ijäisen sanojen huminan: "_Om mani padme hum_", ja vielä illallakin, niin kauvan kuin olin valveilla, soi kaikista nurkista ja sopista: "_Om mani padme hum_".

_Tartshen-labrangin_ luona olimme saavuttaneet toivioretkemme päätepisteen. Sinne oli pystytetty kaksikymmentäkolme telttiä, ja meille osotettiin suurta huomaavaisuutta, saimme virkistykseksemme maitoa ja tshangia, ja lepäsimme kaksi tuntia. Sitte käännyimme pyhiinvaellustiestä vasemmalle ja nyt näkyi neljäs luostari korkealta laaksopenkereeltä, pyhän huipun alta. Langak-tson luoteissuunnassa puhalsi omituinen paikallistuuli, nostaen tomua pilviksi, jotka muistuttivat palavan kaupungin savua. Kohta sen jälkeen istuimme kaikessa rauhassa omiemme luona Chalebin kankaalla.

"_Om mani padme hum_" merkitsee _Waddelin_ mukaan sanasta sanaan: "_Om! Lotoskukassa on jalokivi! Hum!_" ja ne tarkottavat Bodhisattva Padmapania, joka, kuten Buddhakin, on kuvattu lotoskukassa istuvaksi tai seisovaksi. Hän on Tibetin suojelija ja sielunvaelluksen silmälläpitäjä. Ei siis ihme, että tämä tenholause on niin kansanomainen ja että sitä sekä lamat että maallikot lakkaamatta toistavat, sillä sen pelkän hokemisen uskotaan pysähdyttävän uudestasyntymisten sarjan ja vievän suoraan paratiisiin ne, jotka sitä lausuvat. Niinpä vakuutetaan Mani-kahdumissa runollisella ylenpalttisuudella, että tämä rukouslause on "kaiken onnen, menestyksen ja tiedon ydin ja suuri vapahduksen tuoja". Sillä _om_ lopettaa uudestasyntymisen jumalien keskuudessa, _ma_ titaanien, _ni_ ihmisenä, _pad_ eläinten hahmossa, _me_ Tantaluksena ja _hum_ kuolleiden valtakunnan asukkaana. Ja sen ohella annetaan jokaiselle kuudelle kirjotusmerkille juuri se väri, joka vastaa uudesta-syntymisen kuuden asteen värejä; niinpä on _Om_ jumalallinen valkea, _ma_ titaaninen sininen, _ni_ inhimillinen keltainen, _pad_ eläimellinen viheriä, _me_ tantalinen punainen ja _hum_ helvetin musta.

Heti Chalebiin tultuani ilmotin vanhalle govalle, joka oli toivottoman epäkiitolliseksi tehtäväkseen saanut minun matkojeni malvonnan, lähteväni nyt Singi-kababiin, Induksen lähteen yli kulkemaan.

"Jos sinne lähdette, bomba", vastasi hän, "niin lähetän minä oitis pikaviestin garpuneille, Gartokin molemmille päälliköille."

"En usko garpuneilla olevan mitään sitä vastaan, että lähden pohjoisempaa tietä myöten."

"Vai ei! Viisi päivää sitten saivat garpunit Lhasasta käskyn visusti vartioida, ettette pääse kulkemaan mitään muuta kuin Gartokiin menevää valtatietä. Garpunit lähettivät pikaviestit kahteentoista eri paikkaan, Parkaan, Misseriin, Purangiin, Singtodiin ja muualle ilmottamaan, ettei teidän saa antaa syrjäteitä käyttää. Jos tätä kirjettä ei olisi tullut, niin olisitte kernaasti saanut pohjoiseen matkata; mutta nyt en voi sitä oman pääni tähden sallia."

"Mitä aijotte tehdä, jos jonakuna yönä otan kadotakseni? Jakeja voin ostaa Tartshenissa, ja silloin en enää ole teiltä vuokraamieni varassa."

"Tosiaankin asuu Tartshenissa mies, jolla on 60 jakia ja joka myy ne oitis, kun vain näkee hopearahaa. Mutta ilmotan asian heti garpuneille ja ne lähettävät miehiä teitä kiinniottamaan ja pakottamaan takaisin palaamaan. Jakien osto olisi siis turhaa rahan tuhlausta. Mutta jos annatte karavaaninne pääjoukon kulkea valtatietä myöten ja itse poikkeatte parin päivän matkalle pohjoiseen Singi-kababille, sitte taas yhtyen karavaaniinne, niin en pane tiellenne mitään esteitä. Mutta te teette sen omalla uhallanne ja tulette aivan varmaan ennen Induksen lähteille pääsyänne pidätetyksi."

Yhtä hämmästyneenä kuin iloissanikin govan käytöksen pikaisesta muutoksesta sovin Robertin kanssa, että hän hyvin lyhyitä päivämatkoja tehden veisi karavaanin Gartokiin ja minä sillä aikaa matkustaisin Induksen lähteille niin nopeasti kuin mahdollista. Otin matkaani ainoastaan sen verran kuin pieneen nahkaiseen käsireppuun mahtui. Kerallani tuli viisi miestä -- niiden joukossa Rabsang tulkkina ja Adul keittäjänä -- sekä kuusi omaa kuormajuhtaamme ja kolme koiraa, joista yksi, juuri äsken hankittu, jo seuraavana päivänä karkasi. Minulla oli Robertin pikku teltti. Asevarastossamme oli kaksi pyssyä ja yksi revolveri, koska seutua sanottiin rosvojen vuoksi hyvin vaaralliseksi. Opasta en saanut hankkimallakaan. Mutta matkalla Diri-puun, jossa taas leiriydyin, tapasin erään vanhan Tokdshalungista kotoisin olevan miehen, joka aikoi kiertää Kailasin ympäri kolmeentoista kertaan. Hän antoi minulle monenlaisia arvokkaita tietoja, mutta ei taipunut mistään hinnasta mukaamme etemmäksi lähtemään.

Syyskuun 8. p:nä jatkoimme matkaamme laakson läpi, joka kulkee Diri-pusta pohjoiskoilliseen ja vie ylös _Tseti-lalle_. Useiksi haaroiksi silpoutunut joki oli nyt yön aikana mennyt riitteeseen, joka siellä, missä vesi oli kuiviin juossut, kiilsi kuin lasi. Päivällä se kuitenkin pian suli. Laakso on leveä ja jäljistä päättäen on tiellä vilkas liike, vaikka me emme kohdanneet ainoatakaan ihmistä. Pikku jyrsijät, joilta kesä loppuu pian, piipittävät luoliensa suulla. Useihin paikkoihin näkyy korkeuteen kohoava Kang-rinpotshe; sellaisiin kohtiin ovat toivioretkeläiset läjänneet kivisiä muistomerkkejä. Kaikkialla vallitsee graniitti, sattumalta tapaa kristallimaista liuskakiveäkin. Kuljemme kolmen ratsastajan vereksiä jälkiä myöten. Rinne jyrkkenee, maisema muuttuu yhä alppimaisemmaksi. Me nousemme valtaavien vierinkivikeilojen ja niiden hyrskivien lumisulapurojen välitse jyrkkää polkua myöten 5,628 metrin korkeudessa olevaan solaan. Tämän solan tasanne on tavattoman lakea. Sen pohjoispuolelle pystytimme 234. leirimme.

Olin luullut, että Tseti-la on ratkaiseva sola, mutta emme olleet vielä kauvas ennättäneet, kun näimme sen pohjoiseen virtaavan puron tekevän polven itään päin ja erään selvästi näkyvän laakson kautta virtaavan alas Dunlungia kohti. Se kuuluu siis Satledshin eikä Induksen jokialueeseen. Tseti-la on siis ainoastaan toisen luokan sola. Oikeaan solaan, tavattoman lakealle laaksonkynnykselle, saavumme pian. Siellä on pieni, samea järvi, jonka itäosasta lähtee se puro, jota pitkin nyt koko päivän kuljemme. Tämä sola on _Tseti-latshen-la_, ja se on Satledshin ja Induksen välinen vedenjakaja. Se on matalampi kuin Tseti-la, ainoastaan 5,466 metriä korkea, ja sijaitsee _Transhimalajan pääharjanteessa_. Kailas on siis hyvän päivämatkan päässä etelään päin molempien jokien vedenjakajasta ja kokonaan Satledshin jokialueella.

Järveltä lähtien kuljimme tätä Induksen pikku syrjäjokea pitkin pohjoista kohti. Laakson pohja oli soista ja epätasaista. Vihdoin näimme kaukana aivan alhaalla laaksossa miehiä, jotka suurine lammaslaumoinensa muuttivat pois vuorelta. Tundup Sonamin ja Ishen piti juosta heidät tavottamaan, ja vähitellen saavutimme me muutkin seurueen. He ovat gertseläisiä paimentolaisia. He ovat vieneet suolaa Gyanimaan ja kuljettavat nyt 500 lampaallaan ohraa. Lampaat astua tipsuttelevat virkeinä, käydessään ruohoa kynien, ja koko laakso näyttää olevan niillä valkeaksi täplitetty. Edessämme pohjoisessa kohoaa jylhä, ryhmyinen violetin värinen vuorijono, jonka meidän puoleisella sivulla Indus virtaa. Sovimme lammaskaravaanin miesten kanssa siitä, että leiriydymme samalle paikalle. Heitä oli viisi, kaikki pyssyillä varustettuja, ja he kertoivat seudulla usein kuljeksivan rosvoja, jotka tosin monesti ovat ihan kuin pois puhalletut, mutta ilmestyvät taas uudestaan kuin tuulispää, josta ei tiedä mistä se tulee.

Induksen rannalla 5,079 metrin korkeudessa sijainneen leiripaikkamme nimi oli _Singi-buk_. Itäänpäin siitä on laakso leveä ja aukea, mutta itse Indus on täällä hyvin vähäpätöinen joki. Minua ei siis hämmästyttänyt ilmotus, että oli ainoastaan lyhyt päivämatka lähteelle, jonka kerrottiin kumpuavan suoraan maasta, eikä saavan alkuansa lumesta tai jäätiköstä. Jokea nimittivät kertojat _Singi-tsangpoksi_ ja Singi-kambaksi, lähdettä itseään _Singi-kabab'iksi_, vaikka myöhemmin kuulimmekin tätä sanaa lausuttavan useammin Sängä kuin Singi.

Kävi ilmi, että yhdellä näistä viidestä miehestä oli aivan tarkat tiedot meistä. Hän oli nimittäin saman Lobsang Tseringin veli, joka meille viime talvena Dungtse-tson rannalla oli myynyt kolme jakia. Oli omituinen onnen sattuma, että juuri hänet tapasin. Hän sanoi kuulleensa miten hyvin olimme hänen veljeensä nähden menetelleet ja tarjosi meille palvelustansa -- hyvää maksua vastaan luonnollisesti. Kun hän oli näiden europalaisille tuntemattomien seutujen läpi usein matkustanut ja tunsi kaikki solat, tiet ja laaksot, oli minusta hän korkean hinnan arvoinen ja myönsin hänelle 7 rupiita päivältä -- siis päivältä noin puolet ladakilaisten kuukausipalkkaa. Hän tietysti alotti palveluksensa paikalla ja pian tuli hänestä meidän aivan erinomainen ystävämme.

Mutta siihen eivät vielä loppuneet liikevälimme. Miehellähän oli myös joukko lampaita ja ohraa. Hän suostui vuokraamaan minulle kahdeksan lammasta ja myymään niiden kuorman, joka riitti omille eläimillemme hyvästi viikoksi. Joka lampaasta piti minun maksaa yksi rupii vuokraa, mikä kyllä oli paljon, koska lammas maksaa ainoastaan 2-3 rupiita. Vanhuksen oli siis saatava 18 rupiita joka ilta niin kauvan kuin hän palveluksessani oli mutta sekin oli vielä halpa hinta, kun oli kysymys Induksen lähteistä.

Lammaskaravaani oli jo lähtenyt, kun me syyskuun 10. p:nä seurasimme sen jälkiä uuden oppaamme johtamina, joka kuljetti yhdeksännellä lampaalla omaa tsambaansa. Tunnin matkan päässä kuljimme yli _Lungdep-tshu_-nimisen syrjäjoen, joka juoksee idästä eräästä laaksosta, jonka takana kohoaa lakeita vuoria.

Vähän edempänä ylhäällä oli Singi-kamba laajennut säiliöksi, jossa oli paljon keskikokoisia kaloja. Meidän lähestyessämme syöksyivät kalat sankoissa parvissa vastavirtaan, kulkien silloin erään hyvin matalan paikan ohi, jossa kävi heikko pyörre. Rabsang alkoi niitä siinä pommittaa, mutta koko hänen saaliinsa supistui yhteen pieneen, surkeaan kalaan. Nyt laitoimme rantaan yhdeltä puolen avonaisen lammikon ja miehet ajoivat siihen kaloja, vedessä kaaloen, huutaen ja polskuttaen; sitte suljettiin aukkokin. Kolme kertaa tämän tempun uudistettuamme oli meillä 37 kelpo kalaa ja minä suorastaan ikävöin päivällistä, jota muutoin tavallisesti kammolla ajattelin, koska kova, palvattu lampaanliha oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Vanhuksemme, joka meitä istualtaan katseli, luuli meidän kokonaan hulluiksi tulleen. Ylempänä eräässä syvennyksessä oli niin sankka kalaparvi, että niiden tummat seljät saivat veden miltei mustalta näyttämään.

Jatkoimme ratsastustamme ylös laaksoa myöten, poiketen punaisesta, sämpylän muotoisesta _Lungdep-ningrin_ vuoristosta vasemmalle. Vastapäiseltä pohjoiselta laakson kupeelta näkyi kaksi upeata ammon-lammasta, jotka söivät eräällä keilanmuotoisella kummulla. Niillä oli komeat sarvet ja kuninkaallinen pään ryhti. Mutta pian huomasivat ne meidät ja läksivät nousemaan hitaasti ylös rinnettä. Kuitenkin kiinnitti meidän kulkumme niiden mieltä liian paljon ja siksi eivät ne huomanneet, että Tundup Sonam pyssy seljässä kiersi vuoren taitse niitä vastaan. Hetken kuluttua kuulimme laukauksen pamahtavan, ja hyvän tovin perästä, kun jo olimme leirimme panneet kuntoon, tuli Tundup, tuoden sellaisen kantamuksen uhrinsa lihaa, kuin vain raahata jaksoi. Saimme siten lisää ruokavaroja, jotka jo olivatkin jokseenkin niukat, ja Tundupin urotyö kohotti tämän unohtumattoman päivän loistoa. Illalla läksi hän taas noutamaan lisää lihaa, toipa minulle villilampaan päänkin, jonka tahdoin korottaa Induksen lähteillä olopäivän muistomerkiksi.

Tie nousee tavattoman loivasti. Pohjoisessa kohoaa ryhmyinen kalliokko, _Singi-jyra_, jonka harjanteen läpi näkyy iso reikä. Etelässä kohoaa vallitseva _Singi-tshoma_. Kahlaamme _Mundsham_-laakson viemärin yli. Induksesta on enää jäljellä ainoastaan vähäpätöinen puro, ja osa sen vesimäärästä on lähtöisin ylhäältä kaakkoisesta _Bokar_-laaksosta. Hetken kuluttua leiriydymme aivan lähteensilmän viereen, joka on niin pieni, että ilman opasta tuskin olisi sitä huomannutkaan.

Pohjoispuolisesta vuoristosta viettää tasaiseen, aukeaan laaksoon lakea sorakeila eli oikeammin soran peittämä rinne. Sen juurelta pistää näkyviin valkea melkein vaakasuorista kivikerrostumista muodostunut kalliolevy, jonka alta kumpuaa joukko pieniä lähteitä, muodostaen levärikkaita syvänteitä ja sen lähdepuron, jota pitkin olimme nousseet ja _joka on ylin ja ensimäinen sittemmin niin mahtavan Induksen latva_. Neljän suurimman lähteen lämpömäärä oli kumpuamispaikallaan 9,2, 9,5, 9,8 ja 10,2 astetta. Niistä pitäisi tulla yhtä paljon vettä sekä talvella että kesällä, mutta sadeaikana kuuluvat ne vähän paisuvan. Talvisin jäätyy niiden vesi vähän alapuolella lähteensilmän ja muodostaa silloin jääharkkoja. Kalliolevyn päällä on kolme korkeata kivistä muistomerkkiä ja pieni kuutiomainen "lhato", jonka sisällä on savinen uhripyramiidi. Lhaton alapuolella on nelikulmainen mani satoine punaisine kauniilla kirjotuksella varustettuine liuskakivilevyinensä, joista toiset olivat tiheää kirjoitusta aivan täynnä, kun taas toisissa oli yksi ainoa 50 sentimetrin korkuinen tavu. Erääseen oli kaiverrettu elämänrata, toiseen jumalankuva, jonka otin mukaani muistoksi Induksen lähteiltä.

Oppaamme sanoi Singi-kababia pidettävän kunniassa sen jumalallisen alkuperän vuoksi. Kun matkustajat saapuvat tälle paikalle, tai jonnekin muuanne Induksen ylisen juoksun varrelle, ammentavat he käsin vettä, juovat sitä ja kostuttavat sillä kasvonsa ja päälakensa.

Montgomerien punditien v. 1867 tekemien tutkimusten kautta tuli jo tunnetuksi, että Induksen itäinen haara on sen varsinainen lähdejoki, ja myöhemmin oli minulla tilaisuus tarkoilla mittauksilla osottaa, että läntinen, Gartok-joki, on hyvinkin paljoa pienempi. Mutta ei ainoankaan punditin onnistunut tunkeutua lähteille asti, ja sen päälle, joka pääsi lähinnä, nimittäin 50 kilometrin päähän, hyökkäsi rosvoja, pakottaen hänet takaisin kääntymään. Siksipä onkin tähän asti yleisesti väärin luultu, että Induksen lähteet ovat Kailas-vuoren pohjoispuolella. Kiitos kunnon ryöväreille siitä, että Induksen lähteiden löytäminen säästyi minulle ja minun viidelle ladakilaiselleni!

Vietimme unohtumattoman illan ja unohtumattoman yön tällä tärkeällä maantieteellisellä paikalla, joka on 5,165 metriä meren pintaa ylempänä. Seisoin katsellen, kuinka Indus kumpusi kallioseinän sylistä. Seisoin katsellen, kuinka tämä vaatimaton puro luikerteli alas laaksoon, ja ajattelin kaikkia niitä kohtaloita, jotka sitä odottavat, ennen kuin se on kohisevan, aina yltyvän laulunsa kallioseinien välitse mereen saakka laulanut, päässyt Karatshiin, missä höyrylaivat tavaroitansa purkavat ja lastaavat. Ajattelin sen levotonta kulkua Länsi-Tibetin, Ladakin ja Baltistanin läpi Skardun ohi, missä aprikoosipuut rannalla sen aalloille nyökyttävät. Ajattelin sen kulkua Dardistanin ja Kuhistanin läpi, Peshawarin ohi ja läntisen Pandshabin tasangon halki, kunnes se viimein hukkuu suolaisen meren lämpimiin aaltoihin, kaikkien väsyneiden jokien ijäisen rauhan mereen ja nirvanaan. Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeammat voimat olivat lahjottaneet minulle riemun _päästä sekä Induksen että myöskin Brahmaputran todellisille lähteille_ ja voida määrätä noiden kahden maailmanhistoriallisen virran alkuperä, lähde, noiden virtojen, jotka taskukravun kaksoissaksien tavoin tarttuvat kiinni maailman korkeimpaan vuoristoon Himalajaan. Taivaan korkeudesta saavat ne ensimäisen vetensä ja vyöryttävät vesipaljouksiansa alangolle, antaen elämän ja ravinnon 50 miljoonalle ihmiselle. Täällä ylhäällä kohoavat sen rannoilla luostarit, Intiassa kuvastuvat sen laineissa pagodit ja moskeijat; täällä ylhäällä luikkivat sen laaksoissa sudet, villijakit ja villilampaat, siellä alhaalla hindumaassa kiiluvat sen rantoja reunustavista bamburuovostoista tiikerien ja leopardien silmät kuten hehkuvat hiilet ja myrkylliset käärmeet matelevat rantatöyräiden tiheässä pensaikossa. Täällä Tibetissä pieksevät jäiset tuulet sen kylmiä aaltoja, siellä tasangolla kuiskailevat lauhkeat löyhähdykset palmujen ja mangopuiden latvoissa. Mielestäni tuntui kuin kuuntelisin täällä näiden molempien kuuluisien jokien elinsuonen tykytystä, ja kuin näkisin sen ahkeruuden ja kilpailun, joka on lukemattomia sukupolvia sitten ollut lukemattomien ihmiselämäin sisältönä, ihmiselämäin, jotka ovat olleet lyhyitä kuin hyttysen tai ruohon elämä. Oli kuin näkisin kaikki ne vaeltajat maan päällä ja vieraat ajassa, jotka ovat syntyneet näiden jokien eteenpäin rientävän juoksun varrella, juoneet sen vettä, antaneet sillä elämää ja voimaa vainioillensa, eläneet ja kuolleet sen rannoilla ja näiden jokien laaksojen varjoisasta rauhasta kohottautuneet ijäisen toivon aavistettuihin maihin. En ilman ylpeyttä, mutta samalla myös tuntien nöyrää kiitollisuutta, seison täällä ylhäällä tietoisena siitä, että _olen ensimäinen valkeaihoinen, joka on tunkeutunut Induksen ja Brahmaputran lähteille saakka_.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Toiselle matkalle.

Induksen lähteiltä lähdin Gartokiin, Länsi-Tibetin pääpaikkaan ja molempien garpunien hallituskaupunkiin. Perille saavuin monien seikkailujen jälkeen syyskuun 26. päivänä, kuljettuani viidennen kerran Transhimalajan yli _Dshuk-ti-la_-solan kautta (5,825 metriä). Minun täytyy tällä kertaa jättää tämän suureksi osaksi tuntemattoman maan läpi tehdyn matkan kuvaileminen. Ainoastaan Dshuk-li-lan yli oli jo mr. Calver kulkenut kahta vuotta aikaisemmin.

Gartokissa (4,467 metriä) alkoi uusi ajanjakso. Kaupunki tuli käännekohdaksi tässä matkakertomuksessa. Ensiksi pääsin taas ulkomaailman yhteyteen. Brittiläinen kauppa-asiamies Thakur Jai Chand jätti minulle heti saavuttuani paksun pinkan kirjeitä rakkaasta vanhempieni kodista, lordi ja lady Mintolta ja heidän tyttäriltään, eversti Dunlop Smithiltä, O'ConnoriIta, Younghusbandilta, Rawlingilta ja useilta muilta europalaisilta ja aasialaisilta ystäviltä. Sitä vastoin ei kuulunut vielä mitään suuresta tavaralähetyksestä, jota odotin Simlasta. Mutta oitis jälkeenpäin sain Dunlop Smithiltä tietää, että kaikki tilatut tavarat oli lähetetty ja saapuisivat aikanansa.

Garpunit lähettivät oitis tervetuliaislahjan tavallisine kohteliaisuuslauselminensa; he olivat liian ylhäisiä tehdäkseen tervehdyskäyntinsä ennen minua. Läksin sen vuoksi seuraavana päivänä heidän luokseen. Vanhempi heistä oli sairaana; nuorempi, kolmikymmenviisivuotias arvokas, Lhasasta kotoisin oleva herra, otti minut yksinkertaisessa hallitusrakennuksessaan tavattoman ystävällisesti vastaan ja oli niin vähän suuttunut niistä vapauksista, joita olin viime aikoina ottanut, ettei edes kysynyt, missä kaikkialla olin ollut. Oli kohtalon ivaa, että niin ystävällinen ja myönnytyksissään niin kauvas menevä kirje, kuin se, jonka nyt garpunin käsien kautta sain Lien darinilta, saavutti minut vasta nyt, kun se tuli liian myöhään. Heti minun Raga-tasamista lähettämäni kirjeen saatuansa oli Lien darin lähettänyt luokseni kaksi kiinalaista, jotka olivat valtuutetut sopimaan minun kanssani tiestä, jota tahdoin kulkea. "Sillä olen iloinen", kirjoitti Lhasan ambani, "tietäessäni Teidän matkustavan tietä, joka on Teille mieluisin." Hän oli muka vakuutettu siitä, etteivät liikkeeni, kuljinpa mitä tietä hyvänsä, antaisi aihetta valtiollisiin selkkauksiin. Ja hän lopetti sanoilla: "Toivon nyt, että paluumatkanne tulee onnelliseksi ja rauhalliseksi, ja rukoilen teille terveyttä ja menestystä."

Kylläpä nyt kaduin, etten kuitenkin viipynyt Sakassa, kaduin sitäkin enemmän, kun garpun sanoi mainittujen kahden kiinalaisen neljän tibetiläisen vartiomiehensä kanssa saapuneen sinne silloin kun lähdöstämme oli kulunut vasta kaksi viikkoa! Mutta täkäläinen garpun oli minulle ystävällinen, hän oli koko Länsi-Tibetin mahtavin mies ja voisi minulle vielä kaikki portit avata, jos vain uskaltaisi ja tahtoisi.

Tosin olin iloinen jo saavuttamistani tuloksista: paitsi useita muita ratkaisemiani kysymyksiä, olin kulkenut Transhimalajan yli viiden solan kautta, nimittäin: Sela-lan, Tshang-la-podlan, Angden-lan, Tsheti-latshen-lan ja Dshukti-lan, joista neljä ensimäistä olivat tähän asti olleet aivan tuntemattomat. Mutta Angden-lan ja Tsheti-latshen-lan väliseen Himalajan vuorijonoon oli minun täytynyt jättää kokonaista 500 kilometriä pitkä aukko. Tästä alueesta en tuntenut muuta kuin ne huiput, jotka Ryder oli matkallaan nähnyt ja joiden korkeuden hän ja Wood olivat mitanneet. Sen lisäksi oli meillä muutamia epämääräisiä tietoja Nain Singin v. 1873 tekemältä matkalta, jonka tie kumminkin kulkee valkean täplän pohjoispuolitse. Ja tämän valkean täplän pinta-ala oli vielä 1,400 neliökilometriä! En voinut palata kotiin tekemättä kaikkea mitä ihmisvoimin voi aikaansaada kulkeakseni tämän tuntemattoman maan halki ainakin _yhtä_ tietä. Juuri siellä oli se linja, joka muodostaa Intian valtameren ja Tibetin ylätasangon suolaisen, umpijärvien välisen vedenjakajan; siellä voi otaksua olevan useita jokia ja järviä. Siellä oli suuri Bongban maa; lunta, jonka rajoilta oli meille jo saapunut niin paljon pimeitä huhuja pohjoisesta, idästä ja etelästä. Mutta suurin ja tärkein oli vastaus kysymykseen: _kulkeeko Nien-tshen-tang-la Tsangpon ja Ylä-Induksen pohjoispuolella katkeamatta koko Tibetin läpi läntiseen ja luoteiseen suuntaan?_ Ei yksikään europalainen, ei yksikään punditi ollut tähän asti uskaltanut ryhtyä tätä kysymystä ratkaisemaan, mutta Hodgson, Saunders ja Atkinson olivat useita vuosia sitten Tibetin-kartalleen merkinneet otaksutun vuorijonon. Onko se todellakin olemassa? Vai onko tämän valkean täplän paikalla vuorijonojen sokkelo, tai sitten verrattain lakea maa-alue, joka on yksityisten lumipeitteisten huippujen ja vuorijonojen alustana? Todistettujen tosiasioiden rinnalla ovat otaksumat aivan arvottomat. Semmoiset tosiasiat tahdoin minä. Tiesin, että jos en _nyt_ onnistuisi tunkeutumaan siihen maahan, jonka kohdalla Tibetin viimeisellä englantilaisella kartalla on ainoastaan sana "_Unexplored_", niin jonakuna päivänä saapuisi toinen tutkija ja riistäisi minulta tämän vallotuksen. Ja sitä ajatusta en minä voinut sietää.