Part 11

Aikomukseni oli leiriytyä jossain sopivassa kohdassa pohjoisempana ja soutaa sieltä seuraavana päivänä järven yli päämajaan Serolung-gumpaan. Määräksi otin länsirantaan lyhyesti pistävän lahdelman pohjoisrannalla kohoavan sinooberipunaisen kukkulan. Raitis etelätuuli puhalsi, me nostimme purjeen ja kiidimme hurisevaa vauhtia järven yli. Rannalla seisovat toivioretkeläiset katselivat kulkuamme aivan ällistyneinä, ja Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätänsä ajattelemalla, minkä lopun moinen pyhyyden häväistys saisikaan. Yksinpä villihanhetkin uivat poikinensa nopeasti pakoon selälle, kun taas toiset vesilinnut pakenivat muutamia satoja metrejä maalle päin -- varmaankin pitivät ne venettä harvinaisena, tavattoman isona vesilintuna.

Nousimme maalle punaisen huipun luona ja toisten polttoaineita kootessa ja yöleiriä laittaessa tunnustelin minä seutua maallenousupaikan yläpuoliselta mäeltä. Raivoisa kaakkoismyrsky puhalsi järven yli, järven pinta joutui kamalaan kuohuntaan, nostellen liituvalkeita vaahtoharjojansa. Kello neljän seuduissa muuttui ilma tuskallisen tyyneksi; sitte kääntyi tuuli ja nousi yhtä voimakas, ulvova ja uliseva luodemyrsky. Kellon kuutta lähetessä näytti taivas kamalalta, kaikkialla näkyi pikimustia pilviä eikä itärannasta näkynyt vilahdustakaan. Oli kuin seisoisimme valtameren rannalla. Mutta pian kääntyi tuuli itäkaakkoon ja silloin pauhasi hyrske koko illan meidän rantaamme vastaan. Mikä onni, ettei tämä ilma sattunut eilen illalla!

Miesten oli käsketty herättää minut ennen auringon nousua, sillä meidän täytyi kiirehtiä, jos mielimme päästä ennen pimeän tuloa leiriin n:o 212. Tuskin oli päivä valjennut, kun tulin ulos. Syötyämme aamutulella viimeiset ruokavaramme aamiaiseksemme lähdimme kello puoli viisi rannasta, rumalla, samealla ilmalla. Voimakas länsituuli kiidätti meitä nopeasti selälle, olipa se oikeastaan purjeellemme ja mastollemme liiankin navakka, mutta kuljetti meitä toki kaksinkertaisella nopeudella eteenpäin. Kukkuloiden juurella oli meillä edes suojaa, mutta jo muutaman minuutin päässä rannasta muuttui järvi epämieluisen ontoksi. Mutta vähätpä siitä väliä, me kuljimme aaltojen mukana, vene suikkelehti niiden välissä pehmoisesti ja miellyttävästi, saamatta edes viskevettä.

Miehissäkin oli nyt toinen ryhti kuin ensimäisellä öisellä matkalla. Nähtävästi olivat he päättäneet joutua ennen pimeän tuloa määränpäähän ja soutivat kuin kaleeriorjat, joiden päällä ruoska heiluu. Oli kuin juoksisivat he kilpaa länsituulen kanssa, pyrkien pois tieltä ennen kuin aallot aivan raivoisiksi paisuisivat. Vesi sihisi ja vaahtosi veneen ympärillä, vanavesi siukui kuin sula voi paistinpannussa, ja allamme kuohui synkänviheriä järvi. Se oli ihanaa kulkua; me puikkelehdimme humisevaa vauhtia järven pyhien aaltojen yli.

Nyt teimme luotauksia: 40, 52, 52, 54, 56, 57 ja 54 metriä. Hivuuntumispenkereitten ja niiden joltisenkin jyrkän vierun ulkopuolella on järven pohja melkein tasainen.

Päivä kuluu, keskitaivas seestyy, tuuli ajaa pois pilvet, jotka näyttävät kokoontuvan vuorien ympärille; nämä muodostavat suuremmoisen seppeleen tämän maan järvien helmen ympärille. Tuuli asettuu kokonansa, aurinko paahtaa kovin ahavoittuneille kasvoilleni, ja päätä särkee, jos auringon säteiden kimalteleva kulta suoraan silmiin paistaa. Sokaisullansa se saa päämäärästäkin erehtymään, mutta minulla on toki kompassi kädessäni. Aallot laskevat ja herpautuvat, järvi muuttuu taas peilikirkkaaksi. Kulku on nyt hitaampaa, kun tuuli ei työntele takaa, mutta miehet eivät väsy; heidän soutulaulunsa vaimenee kuulumattomaksi vedenpinnalla, turhaan siitä kaikuansa etsien.

Rannalla nousi elämä, kun me tulimme! Nähtävästi ja kuultavasti olivat odottajat meidän paluustamme iloissansa, vaivattuansa itseänsä kaikilla mahdollisilla murheellisilla ajatuksilla meidän surullisesta kohtalostamme. Robert oli juuri lähettämäisillään partiokunnan pohjoiseen ja etelään, kun huomasivat veneen järven-selällä. Leirissä oli kaikki muutoin hyvin, ainoastaan tibetiläisemme olivat suruissaan, sillä heidän ruokavaransa olivat lopussa. Annoin heille sen vuoksi rahaa, jotta voisivat ostaa luostarista tsambaa. Illalla sitte keskustelin Robertin kanssa etelään tehtävän matkan suunnittelusta.

Seuraavana päivänä, Lehiin tulomme vuosipäivänä, alkoi uusi kuukausi. Rabsang ja Tundup Sonam soutivat, Robert piti perää seuraten luotauslinjaa noin 50 metrin päässä rannasta. Itse istuin veneen kokkapuolella kompassi kädessä piirustaen karttaa rannoista, niiden kukkuloista ja kaikesta mikä vain seudun luonteen kuvaamiseen kuuluu, ja sitä tehdessäni huomasin järven kaikkein uusimpienkin karttojen tarvitsevan perinpohjaista oikaisua. Jo Tamlung-solassa, Brahmaputran notkosta lähdettyämme, olin epäillyt, että Manasarovar ehkä onkin Satledshin vesistöön kuuluva järvi. Nyt oli koetettava, enkö voisi edistää tämän kysymyksen ratkaisua. Tiesin tutkimuksieni jäävän vaillinaisiksi, mutta ne paljastavat kuitenkin joukon tähän asti tuntemattomia tosiasioita. Siihen kuului järjestelmällinen järven syvyyden mittaaminen, jonka avulla voi löytää rotkon synnyn ja muodostumisen avaimen, selityksen. Pian tulin vakuutetuksi siitä, että järven syventymä on eteläisten vuorten vanhojen jäätiköiden uurtama, eikä, kuten olin ensin luullut, somerokerrostumien patoama leveässä laaksossa. Mutta tilan puute estää minut tätä mielenkiintoista kysymystä seikkaperäisesti koskettelemasta.

Samalla kuljemme loivasti kaartaen lounaaseen ja olemme pakotetut rannasta loittonemaan, jottemme tarttuisi hiekkapohjaan kiinni. Saavumme _Tage-tsangpon_ suulle. Runsaan kilometrin matkan virtaa se yhdensuuntaisesti järven rantojen kanssa, ollen siitä neljän metrin korkuisen, aaltojen ja jääpainon kasaaman vallin erottama. Leiriydyimme juoksuhiekan ja varvikon väliselle alueelle ja minä mittasin Tage-tsangpon. Sen leveys oli 17,3 metriä, suurin syvyys 1,05 metriä ja vesimäärä 11,26 kuutiometriä sekunnissa, eli kolme kuutiometriä enemmän kuin siinä paikassa, _Na-Marden_-nimisen syrjäjokensa yläpuolella, missä olin viimeksi sen syvyyden mitannut. Olimme ensi kerran tulleet Tamlung-la'lla tämän joen ulottuviin, jonka lähdejoki, _Gang-lung-tshu_ eli "jäälaakson vesi" saa alkunsa Gang-lung-vuoristosta. Niin muodoin on Tage-tsangpon lähteenä sanotun vuoriston jäätikkö eli jäälaakso, joka näkyy Tam-lung-la'lle. Juuri tätä jäätikköä rohkenen pitää _Satledshin genetisenä eli alkuperäisenä, todellisena lähteenä_.

Elokuun 2. p:nä jatkoimme matkaamme vesitse, karavaanin kulkiessa rantaa pitkin. Purjehdimme _Jango-gumpan_ ohi jokseenkin sen likitse ja suuntasimme sitten suoraan Tugu-gumpalle, joka hyvin viehättävästi kohoaa rantapenkereeltä. Joukko pohjoistibetiläisiä paimenia oleksi täällä, missä joka vuosi pidetään vähäiset villamarkkinat. Katolla seisoi joukko munkkeja. Leirimme laitoimme aivan luostarin viereen, rantatien varrelle, josta oli ihana näköala järvelle ja sen takaiselle Kailas-vuorelle. Luostarin eteläpuolella on kivimuurin ympäröimä piha, jolla seisoi 500 lammasta yhteen sullottuina kuin sillit tynnyrissä odottaen vuoroansa, milloin Almorasta ja eteläisestä rajamaasta tulleet hindut ja dotialaiset ne keritseisivät. Paimentolaiset saavat jokaisesta lampaastaan kahdeksan annaa (75 penniä), siis hyvän koron elävälle pääomalleen. 500 lampaan villasta kuuluu tulevan 16 jakin kuormaa.

Kävin heti luostarissa, jonka 13 munkkia, apotti Tabga Rintshen etunenässä, otti minut vastaan mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin, näyttäen minulle kaikki ja antaen eri temppelisaleista selityksiä. He olivat kuulleet puhuttavan järven yli tekemästäni matkasta ja nyt omin silmin nähneet minun tänne suhahtavan veneineni suotuisalla tuulella, ja vakuuttivat minulle avonaisesti, että minulla heidän vilpittömän vakaumuksensa mukaan on vallassani salaisia voimia, koskapa voin rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä. Mutta he käsittivät, että niin voi olla, koskapa olin tashi-laman ystävä ja tämä oli antanut minulle pyhän siunauksensa.

Elokuun 7. p:nä herätettiin minut hyvin varhain, kun aurinko valoi uutta kultaa siniselle järvelle, erään laman seisoessa luostarin katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti, ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat pukimensa maalle ja kahlasivat veteen, ainoastaan liina lantioille käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian ihmisistä täytyi niin viileänä aamuna tuntua piristävältä semmoisessa vedessä peseytyminen, jonka lämpö nousi vain jonkun asteen yläpuolelle nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimäistä luotausta suoritettaessa puistatti vedenjumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan. Sillä tämä kolmas mittauslinjamme oli suunnattu 214. leiriämme kohti, P 27° W suuntaan.

Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta, valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle putoamaisillansa. Tuuli asettui taas, ja alkoi harvakseen sataa rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden pintaa, verhosi meidät puolipimeään, viskutteli järvenkalvosta miljoonia pieniä suihkukaivoja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin valaisivat väräjävät jalavat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara sadekuuro, etten sen vertaista olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti, että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä oli toki se etu, ettei sen ylen runsaan suihkun, joka meitä vielä odotti, tarvinnut minua enää liottaa. Turkkini olin pannut polvilleni, kääntäen karvapuolen ulospäin, ja sen kuoppiin kokoontui pieniä lammikoita. Siten tuli veneeseen aimo määrä vettä, läikkyen siinä edes takaisin aironvetojen tahdissa. Rantaa ei näkynyt, pidin perää kompassin mukaan.

"Soutakaa vain, ei ole enää pitkä matka!"

Vihdoin harveni sade, mutta kellon ollessa neljä minuuttia yli yhden kuulimme koillisesta huumaavata pauhinaa, sellaista jytyä, jonka voi saada aikaan ainoastaan ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmaisella voimalla. Miksi emme lähteneetkään tuntia ennen ja sen sijaan jättäneet hindujen uskonnollista kylpemistä katselematta! Ei, Tso-mavangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumpan munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme pingotettuun palttinakangasrunkoon lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan pamahduksen, joka oli halaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä valtaisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka vei häneltä hetkeksi tajunnan. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli veneeseen, oli veneessä vettä 10 sentimetriä paksulta, pikku "pähkinänkuoremme" vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja veneeseen päässyt vesi läiskähteli, pulppusi ja pulisi edes takaisin veneen keinunnan tahdissa.

Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Suunnassa E 50° L oli Gossul-gumpa, ja tuuli puhalsi koillisesta; se sopi siis matkatuuleksi; luostarissa saisimme turvapaikan, jos nimittäin sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä oikeassa kulmassa, kumoon ajamatta. Kaksi ensimäistä yritystäni ei onnistunut, saimmehan vain vettä lisää veneeseen, mutta kolmas lykästi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli kallis, varoa ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään. Myrsky puhalsi hieman oikealta. Tundup Sonamilla, joka hoiti keulapäässä oikeanpuoleista airoa, oli koko taakka hartioillaan, kun taas Shukkur Alin tarvitsi pistää aironsa veteen ainoastaan silloin tällöin, minun komentoani seuraten, mutta kaikesta ulkonaisesta rauhastaan huolimatta oli hän kiihkeä ja liian innostunut, ja kun hän ei myrskyn ulinalta huutojani kuullut, annoin käden kosketuksella hänelle aina merkin, milloin heittää soutaminen.

Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä Tibetissä tekemälläni vesimatkalla. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka painon puristamina laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä. Höyrylaiva millainen tahansa olisi tällaisessa aallokossa vaarunut, meidän täytyi pienessä kangasveneessämme sen nopeissa, odottamattomissa heilahteluissa, jotka veneen kallistuessa toinen toistaan seurasivat, aina vain väistellä ja pysyttää tasapainoa. Tuulen raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä ylös nosti, näytti olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli ikäänkuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisia mustia pilviä -- edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä vaahtolaskosta, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni ajatellessa, että ne täyttäisivät veneen yhdessä sekunnissa ja painaisivat sen veden alle. Mutta aallonharja nousi kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, suunnassa E 50° L näkyi myös Gossul-gumpan penger, ainoastaan pohjoisessa oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten keikkui aallonharjalla, voi luulla joutuneensa johonkin vallitsevaksi kohoavaan vuorisolaan Tshang-tangin vuoristoon, missä joka puolella avautuu vuorijonojen maailma, samalla kun aaltojen vaahto loihti mielikuvan ikuisista lumikentistä.

Tämäkin aalto poistuu ja vene vajoaa laaksoon. Me häviämme vesiluolaan, lähimmät aallot tukkeavat näköalan, takanamme olevat luolan seinät ovat puhtainta malakiittia, edessämme olevat smaragdia. Sivulle ne vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös -- "lisää vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja alas!" Hän ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta se ei ole ylhäältä tasalakinen ja muistuttaa Kudi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyy Gurla Mandattan lumikenttien kuva kuin suurennuslasilla katsottuna. Edessämme on vesiveräjä ja etelärannan auringonpaisteen kajastus kultaa aallon reunat tummalla hehkulla.

Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikealla tiellä. Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, mutta me emme jouda vettä pois äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän -- näinköhän päässemme rantaan ennen kuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina. Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa, mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan, kun istuessansakaan tuskin voi pysyä tasapainossa kovien sysäysten sattuessa ja niissä arvaamattomissa asennoissa, joihin vene aina joutuu aaltojen taipumisen, kaartumisen ja kallistumisen johdosta. Lisäksi olisi masto semmoisessa myrskyssä ritkahtanut poikki kuin lasi.

Luotauslinjaltamme olimme joutuneet pois suorakulmaisesti; nyt oli, jos mahdollista, saatava ainoastaan henki pelastetuksi -- päästävä maihin ennen kuin vene uppoaisi. Ratkaisevana hetkenä, kun suhdattomana vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin minä Tundupille, käskien jännittämään kaikki voimansa -- ja hän tekikin sen niin jäntevästi, että hänen aironsa paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa; emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä kumoon noiden vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur Alin soutaessa vasemmalla airolla takaisin. Uuden suihkeen saatuamme olimme taas oikealla suunnalla.

Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä. Viisi neljännestuntia olimme taistelleet vedenjumalan oikkuja vastaan ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maalle. Tämäntapaisissa seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuansa hypätä pois veneestä. Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi hukkaan.

Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu hyrskelaineisiin. Vesi on ruskeasakkainen kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden tölmäyksen ja on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallonvedon, ja ennen kuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin onnistuu meidän vetää se maalle ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.

Mutta nyt olemme saaneet kyllämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojien yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet. Olimme torkkuneet pari minuuttia, kun kaksi munkkia ja kolme noviisipoikaa tuli hietikon ylitse luoksemme, lähestyen meitä verkkaisin askelin ja varovaisesti, ikäänkuin eivät olisi olleet varmoja siitä olimmeko eläviä vaiko kuolleita. Nousimme silloin seisaallemme ja nyt tervehtivät he meitä ystävällisesti, tiedustaen vointiamme ja tarvitsisimmeko apua. He olivat hyvin osaaottavia ja kertoivat nähneensä veneen lähestyvän aalloilla keikkuen sekä olleensa vakuutetut siitä, että se varmasti uppoaisi moisessa tavattomassa myrskyssä, mikä tänään järvellä riehui. Maihin laskiessamme olimme olleet alhaalla aivan heidän lähellänsä; mutta se oli näyttänyt kerrassaan kamalalta. Emmekö olleet saaneet mitään vammoja ja emmekö tahtoisi nousta luostarin lämpöisissä huoneissa yötämme viettämään? Mutta minä kiitin heitä hyväntahtoisesta tarjouksestansa ja pidin parempana nukkua ulkosalla, kuten tavallista. Mutta jos he voisivat meille polttopuita ja ruokaa toimittaa, niin niitä emme kieltäytyisi vastaanottamasta. He kumarsivat, hävisivät sokkelomaisiin porraskäytäviin, ja palasivat väleen, tuoden lantaa, risuja ja halkoja. Pian leimusi ihana nuotio penkereellä. He itse sytyttivät sen, sillä omat tulitikkumme ja tuluksemme olivat, kuten kaikki muukin, kelvottomiksi turmeltuneet. Ja he lähtivät meille ruokaa hankkimaan, sillä oman eväsmyttymme sisältö oli veneen pohjavedessä tahtaaksi lionnut.

Sill'aikaa laitoimme olomme luostarin alapuolella olevalla rantakaistaleella hyvinkin mukavaksi. Penkereessä ammotti kaksi luolaa, joiden katot olivat karstoittuneet; toivioretkeläisillä ja paimenilla on tapa niissä viettää yönsä. Ne olisivat voineet tarjota meille tuulensuojan, mutta näyttivät niin epäsiistiltä, että mieluummin leiriydyimme rannikolle. Se oli tosin märkä, mutta kaivoimme käsin kuivaa hiekkaa altapäin. Vene purettiin, vesi kaadettiin siitä pois -- se oli puolillaan -- ja siitä laitettiin nuotion viereen tuulensuoja. Olipa nyt mieluista katsella myrskyä ja kuunnella hyrskeen äänekästä pauhua.

Kun nuotio leimusi tunnollisesti ja tuli hehkuvan kuumaksi, riisuuduimme me ilkosen alasti ja istua tökötimme tulella kuivataksemme alusvaatteitamme ja itseämme. Jokaisen täytyi pitää huoli itsestänsä, sillä kunkin laita oli yhtä huono. Levitin tavarani mahdollisimman lähelle tulta ja ripustin niitä airoille ja pelastusvöille tuulen ja kuumuuden kuivattaviksi. Samalla kuivasin vähin erin villapaitani, käänsin sen nurin, pidin tulta vasten sen etu- ja taka-, nureata ja oikeata puolta, ja kun se oli aivan kuiva, puin sen ylleni. Ainoastaan nahkanutun ja turkkien kuivaaminen ei onnistunut, ne olivat yöhön asti märät, mutta mitäpä siitä! Kaikessa tapauksessa oli meillä täällä parempi kuin veden jumalan viheriöissä kristallisaleissa.

Munkit tuovat maitoa, piimää ja tsambaa, teetä on itsellämme ja yksinkertainen illallinen maistuu mainiosti. Myrskyn yhä kestäessä istuimme sitte pari tuntia tulen ääressä. Olin kuivannut päiväkirjani ja tein nyt ne muistiinpanot, jotka ovat tämän luvun sisältönä. Sill'aikaa huvitteli minua Shukkur Ali seikkailuilla, joita on matkoillaan kokenut Younghusbandin ja Wellbyn palveluksessa. Pelastuttuansa nyt kuolemasta hädin tuskin, johtui hänelle menneisyys voimakkaammin mieleen, ja kerran kertomaan päästyänsä ei kunnon Shukkur Ali anna itseään keskeyttää. Kuuntelin häntä toisella korvalla ja kirjotin toisella -- olin vähältä sanoa -- etten näyttäisi välinpitämättömältä, ja itse asiassa olikin Shukkur Alille pääasia saada vain lörpötellä.