Part 10

Heinäkuun 21. p:nä ratsastimme Tage-tsangpon yli siinä missä sen laakso avautuu Manasarovarin lakeaa notkoa kohti -- uusi luku meidän matkakertomuksessamme. Luoteessa kohoaa _Kang-ringpotshe eli Kailas_, pyhä vuori. Se kohoaa sahamaisen, tällä puolen näköalaa rajoittavan vuorijonon yli kuin mahtava tshorten laman haudalla. Sen nähdessänsä laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja painoivat otsansa maahan. Ainoastaan Rabsang, joka on piintynyt pakana, jäi hevosensa selkään istumaan ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.

Tok-tshenista lähetin kolmetoista miestä takaisin Ladakiin. Sen tein useastakin syystä. Länsi-Tibetissä en tarvinnut niin paljoa väkeä, kaksitoista riitti; kepeäliikkeinen karavaani saa enemmän aikaan ja herättää vähemmän huomiota. Heidän piti nyt lähteä tottuneen Guffarun johdolla Gartokiin ja jättää brittiläiselle asiamiehelle Thakur Jai Chandille ne matkatavarani, joita en enää tarvinnut. Hänelle lähetin myös vanhemmilleni ja muille kirjottamani kirjeet, jotka käsittivät _kolmesataa sivua_. Erittäin tärkeä oli eversti Dunlop Smithille osottamani kirje, jossa pyysin rahaa 6,000 rupiita, muonavaroja, kirjoja, revolvereja ja ampumavaroja, lahjoiksi sopivia esineitä, kuten kulta- ja hopeakelloja, ja etenkin kirjeitäni, joita piti tällä välin minulle kokoontua Simlaan.

Kun seuraavana iltana kutsutin kaikki 25. miestä kokoon ja ilmotin kolmetoista laskevani palveluksestani, kysyen kuka halusi kotiinsa palata, ei ainoakaan ilmottautunut. He halusivat minua seurata, kunnes itse saisin kylläni Tibetistä! Valitsin nyt itse ne kolmetoista, jättäen parhaat jäljelle. Näiden joukossa oli Tashi, joka Tundup Sonamin kanssa teki seikkailurikkaan matkansa Shigatseen. Mutta nähtyään minun karavaanin jaolla totta tarkottavan pyysi hän päästä kotiinsa ja hänet vaihdettiin toiseen.

Saadaksemme kaikki järjestetyksi viivyimme täällä kaksi päivää. Kun matkatavarat olivat uudestaan kunnossa, jätin itselleni ainoastaan neljä arkkua; kaikki muu jäi Guffarun kuljetettavaksi. Robert istui teltissäni pankkiirina, latoen rupiita ja kultasovereigneja pieniksi läjiksi: kotiinsa palaavien palkkoja, palkintoja ja matkarahoja. Kassani kepeni kerrassaan 2,118 rupiilla. Pois lähtevät saivat myös pitää kaksi viidestä pyssystämme. Iltamyöhällä tuli Guffaru telttiini viimeisiä käskyjäni kysymään. Vanha, kunnon Guffaru, hän oli ollut elämänsä syksynä ja Tshang-tangin talvessa ihmeteltävä, aina järkkymättömän rauhallinen ja tyytyväinen, täyttäen velvollisuutensa pienintä myöten. Nyt istui hän edessäni viimeisen kerran ja itki, kiitti minua yhdessä eletystä vuodesta kyynelten valuessa hänen valkealle parrallensa. Pyysin, ettei hän itkisi, vaan iloitsisi, kun raskas aika oli lopussa ja hän voi palata omiensa luo terveenä ja 400 rupiita kukkarossaan. Lehistä lähtiessämme oli hän köyhä kuin kirkonrotta, nyt oli hän oloihinsa nähden rikas mies -- eikä ollut tarvinnut käärinliinaansa. Sanoin, että tulisin häntä suuresti kaipaamaan, mutta etten voinut arvokasta matkatavaravarastoa ja tärkeätä postia uskoa kenenkään muun kuin hänen käsiinsä.

Kun 26. päivän aamulla varhain tulin ulos teltistäni, seisoivat niiden kolmentoista miehen 13 jakia tavarat seljässä valmiina tibetiläisine oppainensa matkaan lähtemään. Kiitin miehiä siitä ajasta, jona he palveluksessani olivat olleet niin monille vaaroille alttiina, kiitin heitä uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, ja pyysin heitä muistamaan olevansa kotiin palaavasta karavaanista vastuunalaiset, pyysin tottelemaan Guffarua ja muistamaan, että menettävät maineensa, jos matkalla riitaantuvat keskenänsä. Jos he olisivat tällä matkalla yhtä tunnollisia kuin palveluksessani ollessaan, menestyisivät he tulevassa elämässään, ja kenties sattuisivat tiemme vielä kerran yhteen.

Nyt astui Guffaru joukosta ja ääneen itkien laskeutui eteeni polvilleen. Kaikki toiset seurasivat hänen esimerkkiään vuoronsa mukaan. Kyyneleet vuotivat, kuului itkun nyyhkytystä. Taputin jokaista olalle, toivoen tämän katkeran hetken pian vain loppuvan. Otettuaan jäähyväiset tovereiltaan, jotka liikutuksen vallassa lähettivät heidän kanssansa Ladakiin terveisiä vanhemmille, puolisoille ja lapsille, hävisivät he kukkulan taa, jatkaen kulkuansa, kuten ennen olivat kulkeneet useita satoja penikulmia, jalkaisin, äänettöminä, kumaraisina ja masentuneina.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Manasarovar.

Guffarun lähdettyä joukkoinensa järjestettiin minun käytettäväkseni jäänyt karavaani uudestaan. Sen johtajaksi tuli Tsering. Muut luokseni jääneet miehet olivat: Bolu, Tundup Sonam, Rabsang, Rehim Ali, Shukkur Ali, Namgjat, Adul, Lama, Ishe, Galsang ja Rub Das. Karavaanin jakamisesta oli sekin etu, että luultiin meidän kulkevan samaan määrään, kuten tähänkin asti, ainoastaan eri teitä, joten minä passin määräyksiä seuraten olisin menossa Gartokista Ladakiin.

Robertin, Rabsangin ja kahden tibetiläisen kanssa ratsastin alas _Toktshenin_ laaksoa ja lounaisten kukkulain yli. Oikealla levittää pyhä järvi turkoosisinistä pintaansa. Mikä ihana, mieltäkiinnittävä näytelmä! Luulee hengittävänsä kepeämmin ja vapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsemänsä alas järven siniselle syvyydelle ja sen pyhille laineille. Sillä Manasarovar on pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa; se on toivioretken päämäärä ja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajien unelma; se on ikivanhojen uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa aalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta kuin Gangesin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniarikkaan järven ja pyhän Kailas-vuoren, vuoren, jonka kukkula täällä ylhäältä pohjoisessa kannattaa ijäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi intialaisten jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä henkijoukkoansa. He sanoivat muistavansa minua rukouksissaan, jos voisin heille antaa täydellisen kuvauksen pyhästä järvestä ja vuoresta, ja jumalat siunaisivat minua silloin. Mutta en ollut senvuoksi tänne jo niin kauvan ikävöinyt. Järven syvyyttä ei oltu vielä koskaan mitattu -- minä päätin laskea luotirihmani sen pohjaan ja piirtää kartan sen uomasta, tahdoin kulkea sen rannat, tutkia, kuinka paljon siihen laskee vettä yhdessä kesäpäivässä, tahdoin saada selville sen ja lännessä olevan naapurijärven _Rakas-talin_ väliset vesitieteelliset suhteet, kysymys, jota ovat eri lailla selittäneet kaikki retkeilijät, jotka ovat tämän seudun läpi kulkeneet Moorcroftista ja Stracheystä Ryderiin ja Rawlingiin asti; tahdoin nähdä vilahdukselta luostareita ja oppia tuntemaan hindulaisten ja tibetiläisten toivioretkeilijäin elämää, sillä lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen sitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, "pyhäksi järveksi". Kuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa kuin hinduismi ja lamaismi antaa Manasarovarille ja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta. Jo ensimäinen rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suuremmoiseen maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä munasoikea, pohjoisessa hieman kavennut järvi loistaa kuin turkoosi kahden maailman ihanimman ja kuuluisimman vuorijättiläisen, pohjoisen _Kailasin_ ja eteläisen _Gurla Mandattan_ muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden yli molemmat vuoret kohottavat huikaisevan valkeita ijäisiä lumikukkuloitansa.

Ratsastamme kukkuloiden yli lounasta kohti Serolungiin, kultaiseen laaksoon, jonka rotkossa _Serolung-gumpan_ luostari lymyää. Viivyin siellä neljä tuntia luonnoksia piirustamassa ja muistiinpanoja tekemässä. Heinäkuun 27. p:nä nukuin kyllikseni ja valmistin seuraavana päivänä ensimäisen mittaussuunnan, jonka piti kulkea halkaisijan lailla järven yli suunnassa E 59° L, missä oli kukkulapuitteisiin vajoama muodostunut. Odotin hyvää ilmaa, mutta tuuli vain puhalsi navakasti ja hyrske löi rantaan vaahtoisena. Päätin sen vuoksi odottaa yöhön asti, sillä yö oli viime aikoina ollut tyynempi kuin päivä. Koematkalla tapasimme lähellä rantaa jo 40 metrin syvyyden ja siksi varustimme 150 metrin pituisen luotirihman. Kenties ei sekään riittäisi kauvan, sillä niin korkeiden vuorien välinen järvi on varmasti syvä. Shukkur Alin oli määrä tulla mukaani, hän otti kohtalonsa tavallisella välinpitämättömyydellään vastaan; mutta toinen uhri, Rehim Ali, tuskaantui: päivällä kävi vielä päinsä, mutta olla synkässä kammottavassa yössä niin suurella järvellä! Varmaankin kävisi samoin kuin Lake Lightenilla, ajatteli hän.

Auringon laskiessa koveni tuuli ja lounaasta nousi raskaita pilviä. Kello seitsemän oli koko seutu pikipimeä, ei ainoakaan tähti tuikkinut taivaalla, rannan ääriviivoista ja lumipuitteisista vuorista ei näkynyt jälkeäkään, ja järvi hävisi pimeään yöhön. Mutta myöhemmin asettui tuuli, ilma oli aivan tyyni ja ainoastaan laineet loiskivat vielä rantaa vastaan yksitoikkoisessa, rytmillisessä tahdissa.

Matkatavarat pantiin kuntoon ja masto pystytettiin, ollakseen valmiina, kun saisimme suotuisan purjetuulen. Logi, Lythin vauhdinmittari, oli kiinnitetty veneeseen merkitsemään kuljetun matkan pituuden, kompassi, kello, muistiinpanokirja, karttalehdet ja kaikki muu oli aivan vieressäni. Niitä valaisi kiinalainen paperilyhty, joka peitettiin pyyhinliinalla silloin kun sen valoa ei tarvittu. Tällä pyyhinliinalla kuivasin jokaisen mittauksen jälkeen käteni. Rehim Ali istuutui veneen kokkaan, Shukkur Ali sen peräpuolelle, missä meillä oli aika ahdasta, ja täytyi varoa, ettemme mitatessamme kumoon keikahtaisi.

Robertin olin käskenyt pysyä leirissä kunnes palaisimme; mutta kun kello yhdeksän lähdimme rannasta huusivat kaikki meille lämpimän jäähyväistervehdyksensä, ikäänkuin olisivat uskoneet näkevänsä meidät viimeisen kerran! Etelässä suhahtelevat salamat, jotka voivat olla myrskyn enteitä, eivät olleet omiansa mielialaa kohottamaan. Oli toki jo vähän valoisampi, sillä kuu oli nousemassa, vaikka sitä leirin takaiset kukkulat vielä peittivätkin. Mutta sen valo heitti taikamaisen hoh±een järvelle, ja etelässä kohosi Gurla Mandatta kuten kuutamo-, lumikenttä- ja jäätikköhurstiin kääritty kummitus.

Synkkänä ja salaperäisenä ammotti edessämme suuri öinen järvi ja allamme väijyi tuntematon syvyys. 20 minuuttia soudettuamme pysähdymme ja laskemme luotirihman -- 41 metriä. Seuraavassa mittauspaikassa nousi syvyys 43 metriin. Joka tunti mittaan ilman ja veden lämpömäärän. Ja nyt lähestyy unen jumala; Shukkur haukottelee jokaisella aironvedolla, mutta jokainen haukotus on niin pitkä, että kestää kolmen aironvedon ajan. Kello yhdentoista aikaan yöltä on 8,3 asteen lämmin. Kaksi seuraavaa syvyyttä oli 43,5 ja 50 metriä. Soutajani pitivät pimeässä yössä niin syvällä vedellä kulkemista kamalana ja hirvittävänä. Taas suhahtavat Gurla Mandattan takaa siniset salamat, jolloin äsken vielä kuutamon valaisemassa lumipuvussaan komeillut vuori näyttäytyy sysimustana varjopiirustuksena. Jonkun ajan kuluttua leimahti koko eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan; ne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä, jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni kasvot. He olivat levottomat ja peljästyneet, eivätkä uskaltaneet enää soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka aallonharjojen välitse kuun tiet kirkkaina käärmeinä luikertavat. Syvyys lisääntyy, ollen 55,9, 57,7, 58,5 ja 64,8 metriä.

Puoliyön hetki lyö, ja aikaiset aamutunnit kuluvat hyvin hitaasti. Laitaan nojaten nautin täysin siemauksin, sillä vuosia kestäneillä Aasian matkoillani en muista mitään, jota voisi verrata tämmöisen matkan kauneuteen. Luulee kuulevansa luonnon suuren sydämen hiljaiset, mutta kumminkin mahtavat tykähdykset, ja huomaavansa sen valtimon heikkenevän yön käsissä ja taas heräävän aamuruskon paloon. On kuin ei tämä hitaasti kuluvien tuntien kuluessa muutteleva maisema kuuluisikaan maahan, vaan saavuttamattomiin maailmankaikkeuden äärimäisiin seutuihin; on kuin olisi se paljoa lähempänä taivasta, unelmien ja mielikuvien, toiveiden ja ikävöimisten satumaata, kaukana maasta, sen ihmisistä, suruista, synnistä ja halpamaisuudesta. Kuu piirsi kaartansa ja sen rauhallinen veneen aaltojen häiritsemä kuvainen värisi vedenkalvolla.

Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä. Heikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoovat sen piirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista leikatut. pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina ja kepeinä, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman, sitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien sen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme uivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu. Päivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi päivä, heinäkuun 28. päivä, alottaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan loihdittu sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan, joka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja ainoastaan Gurla Manhattan korkein huippu kohosi nousevan auringon ensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori, sen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen värinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun kärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus laskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden ympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen eräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka heilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon ikuisille lumikentille. Ne pilvet myös kultautuivat, punottaen semmoisessa purppuraloistossa, jollaista ei ainoakaan kuolevainen kykene kuvailemaan. Lumoavasti levittäytyy valo järven yli. Aurinko valaisee vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet niin kepeitä ja haihtuvia kuin juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmäksi, keskittynyt valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle. Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan minä saada selvää siitä mikä hetki on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt, hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusunvärinen hohde ikuisilla lumilla.

Tämänlaiset ilmiöt ovat maan päällä lyhytaikaisia vieraita, ne tulevat ja menevät aikaisena aamuhetkenä, näyttäytyen ainoastaan kerran elämässä. Ne ovat ikäänkuin tervehdys paremmasta maailmasta, tai feeniks-linnun saaren kajastus. Tuhannet ja taas tuhannet toivioretkeläiset ovat vuosisatojen kuluessa kiertäneet järveä, katselleet aamuruskoa ja auringon laskua, mutta he eivät ole koskaan nähneet sitä kuvaa, jota me katselimme tänä muistettavana yönä, keskellä pyhää järveä. Mutta pian haihtuivat lumoavat valo- ja värivaikutukset, jotka nopeasti vaihdellen ovat minua kiehtoneet. Maisema muuttuu arkiaikaiseksi ja paksujen pilvien varjostamaksi. Kailas ja Gurla Mandatta katoavat näkyvistä aivan kokonaan, ainoastaan lumi-ies loistaa voimakkaan karmiinipunaisena etäällä luoteessa -- ainoastaan sinne pääsee auringon sädekimppu, pilvitunnelin läpi tunkeutuen. Sillä suunnalla välkehtii järvenkalvo sinisenä, eteläpuolella taas vehreänä. Villihanhet ovat jo hereillä ja kaklattavat lentäessään toisillensa; joskus huutaa lokki tai kalatiira. Meriruokokimppuja ajelehtaa ympäriinsä. Taivas näyttää uhkaavalta, mutta ilma on tyyni ja järvellä keinuvat ainoastaan heikot mainingit. Vene soluu untelosti määräänsä kohti, sillä nyt, kello kuusi aamulla, ovat molemmat soutajani väsymyksestä ja valvomisesta aivan menehtyneet. Soutaessaan nukahtavat he vuorotellen. "Hem-mala-hém", huutaa Shukkur Ali viimeisen tavun korostaen, kun painaa airon voimakkaasti veteen, mutta samalla nukahtaa hän ja airo heiluu ilmassa. Hänen oma äänensä herättää hänet, hän painaa airon uudestaan ja nukahtaa taas!

Hetket kuluvat, mutta ei mikään osota, että lähestymme päämääräämme. Emme voi erottaa, mikä ranta on lähin. Näytämme itse olevamme tämän äärettömän järven keskipisteenä. Gurla Manhattan keskellä näkyy eräs rotkolaakso, jonka suu juhlallisena avautuu pilvivaippojen alta. Muun maan ollessa varjossa valaisi aurinko sen sisustaa hetken ajan ja silloin se näytti mielikuvitukselliselta, ikäänkuin johtaisi se meidät jättiläiskirkkoon, jonka holvia lukemattomat kynttilät valaisevat. Eri vuorenrunkojen ja haaranteiden väliset laaksot ja hivuuntumiskourut ovat hyvin silmiinpistäviä ja luikertelevat alas järveä kohti lakeiden sorakumpujen lävitse, sorakumpujen, joiden äärimäinen reuna aiheuttaa järven pohjan vaihtelevan syvyyden. Syvyys lisääntyy taas, ollen 61, 62, 65 ja 75 metriä. Neljännestätoista paikasta lähtien -- neljästoista itse niihin luettuna -- tutkin järven pohjallakin vallitsevan lämpömäärän. Mutta mittaukset veivät aikaa. Ensin täytyi 70 metrin pituisen luotirihman laskeutua pohjaan, ja sitten pysyä hiljaa kunnes pohjalämpömäärä vaikuttaisi lämpömittariin merkkinsä. Sitten oli luotirihma ylös lapettava, syvyys merkittävä, lämpömittari tarkastettava, pintaveden ja ilman lämpömäärä mitattava ja nopeuden mittaaja tarkastettava.

Kilometrin päässä pohjoisessa on kirkkaan mainingin aalloilla harvinainen tulikeltainen vivahdus, enkä voi ollenkaan ymmärtää mistä moinen heijastus johtuu. Lounaassa paksunee pilvi ja tuuli puhaltaa järven yli, saaden aikaan lainehtimisen, joka hidastuttaa veneen kulkua entistä enemmän. Rehim Ali ei jaksa enää valvoa, ja Shukkur Ali on vastustamattoman unensa kanssa aivan hassunkurinen. Hän nukkuu viattomana, airot koholla, ja soutaa nukkuessaan kerran jos toisenkin ilmassa, sitä tehdessään aina vain kerraten herkeämätöntä huutoaan: "Shu-da-la-la". Hän puhuu unissaan. Rehim Ali herää siitä ja kysyy, mitä hän sitten oikeastaan tahtoo, eikä kumpikaan tiedä mistä on kysymys. Kello seitsemän paikoilla tuli Nukku-Matti minuakin tervehtimään, mutta en ottanut häntä vastaan. Vain silmänräpäyksen ajan näin punaisia villiaaseja juoksevan aalloilla, kuulin ilmasta ihastuttavaa harpunsoittoa ja näin mustan merikäärmeen pään aalloista sukeltavan ja taas syvyyteen vajoavan ja häviävän. Viheriät delfiinit ja pienet valaskalat köyristelivät selkäänsä aaltojen välissä -- mutta ei toki, uni täytyy karkottaa, myrsky voi nousta millä hetkellä hyvänsä. Heitän kämmenpohjallani aimo suihkun soutajiini, pesen silmäni ja käteni, tilaan aamiaiseni -- kovaksi keitetyn hanhenmunan, palan leipää ja kupillisen maitoa -- sytytän piippuni ja olen taas virkeä kuin hyyppä. Kahdennessakymmenennessä mittauspaikassa, missä syvyys oli 79 metriä, seuraavat toiset esimerkkiäni.

Kello yhdeksän, oltuamme vesillä kaksitoista tuntia, mittasimme 81,8 metrin syvyyden, mutta lounaisranta näytti edelleenkin olevan yhtä kaukana kuin tähänkin asti! Rehim Alista oli kerrassaan kamalaa, että kölin alla oli niin paljolti vettä. Gurlan pilvipaljoudet nousevat hieman ylemmä, ja tultuamme keskemmä mahtavan laakson suuta näemme me entistä selvemmin sen lymyihin. Lumikenttien alemmat liepeet ovat pilvien alapuolella. Länteen päin siitä on leveä hivuuntumisuurros, jonka harmaata muraa pensastot mustalla kirjavoivat. Vesi on peilikirkas, heijastaen vuorten kuvaisia; ilman ollessa kirkas, on se sininen, mutta vihertyy pilvien kokoontuessa. Kalaparvi leikkii vedessä pulahdellen sen pinnalla.

Ja taas kuluvat päivän hetket. Solumme hiljaa eteenpäin väliin yli rauhallisten kukkulamaisten maininkien, jotka kuiskailevat hiljaa kuin henkiäänet, väliin pyramiidiaaltojen yli, jotka syntyvät kahden erisuuntaisen tuulen synnyttämien aallokoiden toisiansa kohdatessa. Neljä pientä erisuuntaista myrskyn poikaista yritti saada meidät kiinni, voimatta kumminkaan nostaa aallokkoa vaarallisen korkeaksi, ja me selvisimme niistä pelkällä niin sanotulla jälkiläiskäyksellä. Viimeinen niistä, kaakosta tuleva, oli voimakkain. Nyt nostimme purjeen, mutta yhä näytti ranta olevan loppumattoman kaukana.

Ja kuitenkin näkyivät yksityispiirteet yhä terävämpinä ja selvempinä. Gurlasta kääntyy järveen päin kolme mahtavaa päätyhaaraa, joiden välissä on valtaavia murakeiloja ja hivuuntumiskouruja. Sanotut keilat mataloittuvat rantaa kohti ja laskeutuvat veden alle syvimpään syvyyteen asti. Pohjoisrannalla, missä leviää laaja tasanko, voi otaksua järven pohjan hitaammin viettävän. Gurla on pyhän järven ihana taustakoriste; ei ainoakaan mestarikäsi maailmassa voisi suuremmoisempaa ja vaikuttavampaa keksiä.

Pohjamittauksemme osotti nyt 77, 74, 77, 68, 58, 54 ja 25 metrin syvyyksiä ja huomasimme rannan olevan lähellä, sillä nyt voi jo erottaa kukkuloilla käyvät jaki- ja lammaslaumat. Aallokko oli nyt joltisenkin korkea ja kahdesti täytyi meidän äyskäröidä vettä veneestä, jonka pohjalla olivat turkkini kastuneet. Molemmat miehet soutaa ahertavat unisina ja väsyneinä. Puhelemme jo miten miellyttävää on päästä maalle, tehdä nuotio, saada teetä ja ruokaa, mutta ranta vain pakenee edellämme ja puolipäivä menee ohi. Gurla näyttää etelässä kohoavan suoraan vedestä; sen tasainen juurimaa ja alavat äyräät näkyvät nyt näet paljon pienentyneinä, sikäläisten luostarien munkkien ei ole tarvinnut etsiä vuoriston puroja, sillä he käyttävät juomavetenänsä pyhän järven vettä, jolla on puhtaimman, terveellisimmän lähdeveden maku. Sen kristallikirkas puhtaus ja tummanviheriänsininen väri ei turmele makua; etäisistä pyhiinvaeltajista on Manasarovarin vesi parempaa kuin kuohuva samppanja.

Vihdoinkin pääsemme venevankilastamme vapauteen! Kirkkaan veden läpi näkyy jo järven pohja. Vielä muutamia aironvetoja, ja veneemme tarttuu savesta ja talvijään ajamista, mätänevistä levistä muodostuneeseen valliin. Sen ja rannan välillä on pitkulainen laguuni, jonka liejuun uppoaa polvia myöten. Kello oli puoli 2; olimme siis olleet järvellä 16,5 tuntia! Ja kun saavuimme rantaan, emme siellä päässeetkään maalle. Jonkun aikaa asiata mietittyäni, miesten sillä aikaa seisaaltaan ympäristöä tarkastellessa, soudimme pohjoisemmaksi ja puolentoista tunnin kuluttua löysimme vihdoinkin paikan, missä voi veneen maalle vetää. Silloin olimme olleet järvellä 18 tuntia.

Kokosimme polttoaineksia ja sytytimme tulen. Tee kiehuu, lammasliha paistuu, ja syötyämme päivällisemme teimme airoista, mastosta ja purjeesta tilapäisen teltin, johon paneusin maata jo kello seitsemän paikoilla, pelastusrengas päänalusena ja turkkeihini kääriytyneenä. Olin tehnyt 31 tuntia keskeytymättä työtä, vaivuin oitis uneen, eikä ollut minulla aavistustakaan koko yön raivonneesta myrskystä, ei myös niistä 25 toivioretkeläisestä, jotka olivat aamun sarastaessa ohitsemme kulkeneet.

Kello kuudelta herätettiin minut. En ollut ollenkaan tuntenut yökylmää, sillä alin lämpömäärä oli ollut 4,4 astetta. Aamu oli ihana, vain liian kuuma. Toivioretkeläiset olivat menneet, me söimme aamiaisemme, työnsimme veneen taas vesille ja soudimme pohjoiskoillista ja pohjoisluoteista kohti, pienessä kaaressa, noin 80 metrin päässä rannasta, ja tulimme leiriin n:o 214.