Part 9

Hän sulki kirjan, joka oli hänen käsissään, sillä parempi kirja, ihmisyyden korkea teos näytti hänelle äidin ja lapsen. Tuntui siltä, kuin ei hän enään olisi voinut lukea muita ihmeitä. Mahtava ihmishenki saattaa vaan sopertaa sitä, mitä ijankaikkinen luonto hänelle lausuu niin herttaisesti, salaperäisesti! Vuosituhansina me songertelemme: äiti, lapsi. Niissä sanoissa on tenhoa ja lumousta, mikä ne voittaa?

* * * * *

Hänen vaimonsa kerran kolaili kaapista esille parin pieniä sääryksiä, joita hän lapsena oli käyttänyt. Hän nauroi sitä pientä olentoa, jonka jalat olivat mahtuneet niihin ja joka niissä tepastellen oli ylvästellyt. Vallattomasti hän heilutteli niitä oman lapsensa kehdon yllä.

Mikä suloinen kuva!

Ja oliko ihme, että nämät unelmat hiljaa alkoivat kajahdella, niinkuin voimakas sointu panee lasin heläjämään, kun hän ajatteli tuota naisellista olentoa vastapäätään? -- Hitaasti hän avasi silmänsä. -- Sievä jalka oli matolla, hempeät käsivarret pitelivät pientä pellavasuortuvaista päätä ja surumieliset kasvot valvoivat hänen lapsensa hengintää.

* * * * *

-- Minä matkustan pois, päätti hän itsekseen. -- Jos tunne yhtä väkevänä kuin se on lähtiessäni, seuraa minua takaisin... siitä minun täytyy päästä selville!

Siinä mietteisiinsä vajonneena hänestä tosin näytti siltä, kuin tyttö olisi hymyillyt jollekin, mutta hän ei huomannut, että hänen äitinsä oli astunut huoneeseen. Kun vanha rouva näki lapsen nukkuneen, nyökäytti hän ystävällisesti päätään tytölle, sitte hän heitti omituisen katseen herraan, poikaansa, jonka vieressä hän hyvän aikaa oli seisonut tämän huomaamatta; hän laski kätensä hänen olkapäälleen. Nuori mies säpsähti.

-- Tule syömään, sanoi äiti.

Jälkiruuaksi tuli odottamaton uutinen: vasta palannut ilmoitti, että hänen taas illalla täytyi lähteä, -- asiain tähden -- tietysti. Lieneekö tapahtunut tahallisesti eli ei, -- hän oli haeskellut kirjelaukussaan ja ilmoittaessaan uutta lähtöpuuhaansa, hän esiintyi kunnioitusta herättävällä, kellastuneella kirjoituksella varustettuna, joka lähtökäskynä luultavasti saattoi kelvata vain uskotuille. Mutta "asioita" ei mikään saattanut ehkäistä, eikä sitä kukaan yrittänytkään.

Päivä kului, illalla otettiin sydämmellisesti jäähyväiset, kuten aina. Leena tällä kertaa nukkui, Pirkitta jätti ristikon pois sängystä, jotta isä voisi kumartua suutelemaan lasta, ja hän auttoi sitte tyttöä kiinnittämään sitä paikoilleen.

Tuskin olivat hänen vaununsa vierineet talolta, kun toiset vaunut seisahtuivat portaitten eteen. Parin minuutin kuluttua seisoi herra Mittrowitzer, sen kauppahuoneen päällikkö, jonka äänettömänä yhtiökumppalina nuori Fischer oli, tämän isän edessä.

Kauppaherra oli vartaloltaan pieni ja sangen lihava, hänen kasvonsa, leikattu tukkansa ja samalla tavalla hoidettu täysipartansa, kaikki hänessä oli pyöreähköä. Hänen otsaltansa valui hiki ja hän pyyhki sitä.

-- Nöyrin -- läähätti hän, -- korkeat!

Jatko tietysti olisi kuulunut: Nöyrin palvelijanne! Teidän portaanne ovat hirveän korkeat, suokaa anteeksi hiestymiseni!

Hänellä oli nimittäin säästämis- ja kauppakyky, joka oli suuresti kehittynyt kaikkiin suuntiin, ja hän käytti sitä puheessakin, sillä sanojen käyttämisessä hän rajoitti tarpeensa pienimmilleen ja koetti jokaisesta lauseesta raivata itselleen muutamia sanoja takavarikkoon, luultavasti palkkioksi ajatuksistaan ja tuumistaan.

-- Nöyrin -- korkeat!

(Totisesti siinä on säästetty ja voitettu.)

Vanha herra osoitti hänelle tuolia. Hän istuutui ja kysyi:

-- Äänetön --?

(Puhdasta voittoa: adverbiaalipronoomeni, verbi ja substantiivi.)

-- Poikaniko? No, hänhän juuri läksi asemalle.

Herra Mittrowitzerin naama osoitti suurta hämmästystä.

-- Sitte kun tuskin kotiin?

(Säästöä siis: subjektin arvoinen pronoomeni ja verbi. Mies mahtoi koonneen säästöön äärettömän sanavaraston.)

Nähdessään päällikön rehellisen hämmästyksen, nousi matkustaneen herran isä kummeksien tuoliltaan.

-- Ettekö te tiedä siitä mitään?

-- En.

Vanhan herran kasvot eivät sinä hetkenä olleet ollenkaan viisaammat kuin vastapäätänsä istuvan kauppiaan; hän näytti itse sitä aavistavan, sillä viivytellen hän kääntyi rouvansa puoleen. Tämä viittasi hänet tulemaan ikkunaholviin ja kuiskasi siellä hänelle kiireesti jotakin. Fischer astui kauppaherran eteen ja sanoi:

-- Tämä kaikki mahtaa olla erehdystä meidän puoleltamme, ja luultavasti me olemme ymmärtäneet väärin. Huomenna jo saatte poikani toimiinne. Tahdottehan te nyt hyväntahtoisesti suoda anteeksi poistumiseni. Minun täytyy välttämättömästi mennä -- sulkeudun suosioonne!

Hän ryntäsi pois. Mittrowitzer kiireesti sulkeutui hänen suosioonsa hänkin, mutta ei liikkeissään päässyt hänen perässään, vaan astui epäillen ja päätä ravistaen alas portaita. Fischer vanhempi ei suinkaan siksi lähtenyt, että hänen olisi paennut selontekoa. Mittrowitzer oli siitä tunnettu, että hän harvoin kyseli, hän oli sitä mieltä, että sillä tavalla olisi saanut hyvien sanojen asemasta ilkeitä valheita. Mutta itse Fischer vanhempi ei näyttänyt tietävän mitään varmaa Fischer nuoremmasta ja se oli epäiltävää.

Astellessaan alas portaita ja pitkin tietä ajoportista vaunuillensa asti, keskusteli kauppaherra ääneen ja kiihkeästi itsensä kanssa tästä tapauksesta, sen mahdollisuuksista ja johdonmukaisuuksista. Siinä hän paljasti kielellisten säästöjensä salaisuudet, mies nähtävästi vaihtoi dialoogiset säästönsä monoloogiksi.

Fischer nuorempi astui asemahuoneen pilettiluukulle ja pyysi pilettiä.

-- Mihin?

Hän oli tekemäisillään itsensä naurettavaksi lausumalla totuuden: "se on sama!" Mutta hän malttoi mielensä ja mainitsi pienen kaupungin rautatien varrella, josta hänellä ei milloinkaan ollut ollut mitään hakemista -- eikä ollut nytkään!

Hän tunsi kuinka hänen käsivarteensa tartuttiin; hänen isänsä veti häntä pois ja puhui pilettiluukkuun:

-- Suokaa anteeksi, herra luultavasti siirtää matkansa.

-- Tottahan herra toki itse sen tietää!

-- Yhäkin tuo tavanmukainen epäkohteliaisuus, joka niin miellyttävästi suututtaa, kunnes siihen tottuu! Kustavi, ole hyvä lainaa minulle hetkinen.

-- Jumalan nimessä, eihän toki kotona ole mitään tapahtunut?

-- Siitä kun matkustit? Ei...

-- No, sano nyt...

-- Selitykset sitte. Minun täytyy ensin kysyä. Tuolla on syrjäinen pieni puutarha. Tule sinne, jotta saamme häiritsemättä puhua.

Vaieten nuori Fischer seurasi.

-- Sano minulle, alkoi vanha herra, -- mikä sinut nyt taas ajaa pois? Ensimmäisellä ja toisella kerralla asiat -- hän kohotti varoittaen kätensä, nähdessään että poika tahtoi katkaista hänen puheensa; -- älä sanokkaan että asiat tällä kertaa; Mittrowitzer oli juuri meillä, eikä hän siitä tiedä mitään.

-- Vai Mittrowitzerko?

-- Niin, juuri hän. Siis yksityisimmät yksityisseikat mahtavat olla matkasi syynä. Sinun poissaolosi ajaksi, mutta ei kauvemmaksi, me otimme lastasi hoitamaan tuon erään "Kitan", ja nyt arvelee äitisi, että sinä lähdet pois vain sentähden, että hän saisi olla paikoillaan. Pitääkö minun edellyttää samaa?

-- Isä kulta, hyvin mielelläni sinulle selitän, mitä ajattelen ja tunnen tästä asiasta, pyytäisin vaan hiukan vähemmin pilkallista puhetapaa.

-- Sitä puhetapaa minä tulen käyttämään petoksestaan paljastettua, asiatonta asiamatkustajaa kohtaan, niinkauvan kuin hän valehtelee. Ole suora, niin kohtelen asiaa tarpeellisella totisuudella.

-- Olen oleva suora. Tarkoitukseni oli pysyttää tyttö talossamme.

-- Huono keino, joka ei auta. Uudistatko sinä sen sitte taas kun joudut pulaan niinkuin tänään? Mitä sinä sillä voitat?

-- Aikaa, aikaa, päästäkseni itsestäni selville.

-- Niin, mutta tämä tiekö on juuri se, jolla nuoret poikaset säilyvät ajattelemattomuuden töistä; yhtä hyvä olisi ollut päästää tyttö muuttamaan pois, kadoksiin pääkaupungin tuhansien joukkoon. Tämä ei kelpaa miehelle, hänelle etäisyys on vaarallinen. Riippuen hänen luonteestaan, se hänet lamauttaa, tai tekee ihan hulluksi. Sinun tapaisesi mies punnitsee levollisemmin, syvemmin esineensä likeisyydessä. Josko hän siihen tarvitsee lyhyemmän tai pitemmän ajan, riippuu tietysti siitä arkuuden määrästä, joka jokaisessa miehessä vaikuttaa luultua heikkoutta vastaan. Käyttääkseni kemiallista lausetapaa, minä sen "sidon" ja autan sinut selvyyteen. Suoraan sanoen: sinä tahdot ottaa tytön lapsellesi toiseksi äidiksi.

-- Niin olen ajatellut.

-- Miehelle sinun asemassasi ei meidän seurustelupiirimme katsantokannan mukaan maalaistyttö, joka sitä paitsi näyttää olevan köyhä, varaton, sivistymätön olento -- ole mikään sopiva vaimo. Kai sinä itsekkin sen tajuat?

-- En, sitä en ollenkaan tajua, ja sinun itsesi, isä ei ollenkaan pitäisi jakaa tätä seurustelupiirimme katsantokantaa. Kai on jätettävä jokaisen yksityisen mielen mukaiseksi, tahtooko hän poimia metsä- vaiko puutarhakukan. Ja jos taloon vain saadaan hyvä emäntä, niin ei suinkaan sitä katsota mitä myötäjäisiä hän tuo, sillä eiväthän parhaimmatkaan myötäjäiset korvaa huonoa emäntää. Mitä taas tulee tuohon tavanmukaiseen sivistykseen, niin tahtoisin kysyä: mitä siihen oikeastaan kuuluu? Sekö, että kaikki pakoitetaan soittamaan pianoa, laulamaan ja piirustamaan, köyhimmätkin, sentähden että löytyy toisia, jotka sitä hyvin tekevät? että kaikkien täytyy lukea noita katalia klassikoita, sentähden että muutamat tuntehikkaat heitä ymmärtävät; -- että kaikkien pitää tehdä sitä, mikä sopii jollekulle yksityiselle? Hiiteen ne! Todellinen nainen antautuu rakkauden ohjaamana siihen, mikä on hyödyllistä, ja parempi on, että se, johon hän ei sillä tavalla tahdo antautua, jää pois.

-- Hyvä. Ei tarvitse huolia niistä, jotka sanovat että "he toki olisivat pitäneet häntä viisaampana", eikä puolisivistyneitten puheista. Tosi sivistys -- järjen ja sydämmen voimistelu -- pitää aina arvossa luonnollista, kouluuttamatonta voimaa ja on kyllä samaa mieltä sinun kanssasi siinä, että naisen todellinen arvo on hänessä itsessään, eikä siinä mitä hän omistaa, taitaa ja tietää. Mutta tässä on vielä lukuun otettava, sopiiko tämä tytön luonteelle, eikö sinun piankin täydy itseäsi soimata, jollei hän sinua soimaa, siitä että sinä olet hänet temmannut totutuista elämän oloista ja heittänyt toisiin, joihin hänen on mahdoton tottua?

-- Isä hyvä, mihin sinä joudut? Sellaisissa tapauksissa, joissa ilmaantuu molemminpuolinen pettymys, saattaa jonkinlaisella todenmukaisuudella edeltäkäsin määritellä tuollaisia traagillisia ristiriitaisuuksia avioelämässä, mutta kun näytät minulle sellaisen tulevaisuuden, minulle, joka kokonaan tyydyn saatuuni, silloin katsot asioita liian synkältä kannalta! En minä aio ruveta pitämään mitään hovia, ja jos hän osaisikin sorjasti ojennella teekuppeja ja siinä kuiskata älykkäitä huomioita, niin tuo kaikki jäisi käyttämättä, sillä minä en tunne tarvitsevani mitään edustavaa emäntää; jääköön hän vain vieraaksi maailmalle, minä päinvastoin tahtoisin, niin paljon kuin suinkin, säilyttää hänet omien tapojensa ja luonteensa mukaisena. Minä kysyn: mistä totutuista olosuhteista minä hänet tempaan, ja millaisiin minä hänet vien, joihin hän ei voisi tottua? Luulen, ettei hänen ikäisellään ihmisellä vielä ole ollut aikaa mihinkään tottua, hän ei vielä ole palvellut kahtatoista viikkoa ja saman verran aikaa hän on ollut poissa vanhempiensa kodista. Se on siis ihan samaa kuin jos minä hänet sieltä suorastaan toisin ja veisin tärkeimpään, todellisimpaan kutsumukseensa; eikä siinä pitäisi olla maalaistytölle enempää vaikeutta kuin maailmannaisellekaan!

-- Ei, useimmat näyttävät siihen hyvinkin sopivan. Tämä myöskin. Luonnollista on, ettet sinä anna noitten tavallisten, seurapiiriä hallitsevien ja vallitsevien mielipiteitten johtaa itseäsi. Jokainen luulee sentään tehneensä onnistuneimman vaalin, ja syrjäisten sekaantumista siihen saattaa paremmin pitää ylpeytenä, kuin todellisena osanottona; mutta mitä sinä sanot suhteesta perheeseesi?

-- Isä hyvä...

-- Pyydän ettet katkaise puhettani. Ei minulta, enempää kuin äidiltäsikään sinun tarvitse odottaa vastustusta, ja sisaruksiesi yhä kestävästä rakkaudesta voit olla vakuutettu. Me vanhempasi olemme liian vanhat ollaksemme ennakkoluuloiset ja he taas ovat siihen liian nuoret. Varsinkin tytöt, ne vaistomaisesti hallitsevat asemansa. Veljeltään nainen ei koskaan kadehdi toista, se olisi päätöntä. Ja hänen valitullensa hän antaa arvoa siksi, että hän on kilpailijatar, joka nyt väistyy kiistakentältä. Jos me vanhat saammekin odottaa, niin sinä uudessa asemassasi, niin pian kuin toiveesi ja halusi ovat toteutuneet, voit olla varma meidän täydestä rakkaudestamme, ja jos yleensä sellaisista asioista jotakin voi edeltäkäsin määritellä, niin minä tässä pidän niiden toteutumisen varmempana kuin päinvastoin. Sinä saat siis tehdä minkä päätöksen tahansa: ahtaimmassa perhepiirissämme se ei muuta mitään. Mutta minä tahtoisin vielä sentään sinulle muistuttaa erästä likeistä sukulaista.

-- Niin tosiaan, hyvää Helena tätiä en ollenkaan muistanut!

-- Sinä olet hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sinä saat kerran koko hänen omaisuutensa, sillä hän pitää sinua perillisenään. Hän on siis huomioon otettava.

-- Välttämättömästi.

-- Hän päästi kovalla taistelulla kasvatustyttärensä luotansa, eikä hän suinkaan tule siitä ilostumaan, että sinä nyt jo olet hänet unohtanut ja aiot uusiin naimisiin.

-- Sen te pian näette. Naisen luonteeseen kuuluu, että vaikka hän itse helpommin unohtaa, niin ei hän voi ymmärtää eikä anteeksi antaa, jos muut sen tekevät. Muutoin minä kiellän todeksi sen syytöksen, että minä olisin Helenan unohtanut. Hänen muistonsa on minulle pyhä. Sielussa löytyy puhtain, intohimojen tahraamaton kohta, jossa kaiho, kaipaus ja aavistus asuvat. Siinä elää se mikä meiltä on kuollut! Väärä sääli ja hysteerinen tunteellisuus ne tahtovat raastaa vainajamme päivänvaloon ja vaativat lämpimät tunteemme heille, jotka eivät niitä tarvitse. Totisesti mietittyäni, minä astun toiseen avioliittoon omani ja Helenan lapsen hyödyksi; en tahtoisi, että sitä väärin selitettäisiin, sillä tunteeni on tosi. Se ei lastani vahingoittaisi, vaan melkein hyödyttäisi, jos täti pahastuisikin, sillä se mitä hän on aikonut siirtää minulle, lankeisi silloin tietysti lapselleni; siten siitä vaan seuraisi, että joksikin ajaksi vieraantuisin hyväsydämmisestä sukulaisesta. Ja sen tähden minä en uhraa onneani.

-- Onneasiko? Sanotko onneasi?

-- Sanon, sanon: onneani! Minä olen jo sanonut, että tunteeni on tosi, ja täydellisesti, kokonaan minä sen tahdon lausua. Nyt ovat kovat ajat käsissä, eikä ole toivomista että ne pian muuttuisivat, sillä pysyäkseen sillä kohdalla, jolla tähän saakka on seisonut, tarvitaan jännitetty voima, väsymätön kestävyys ja kaikkialla missä sitä tarvitaan, täytyy itse olla läsnä. Huolista ja suruista, hyörinästä ja pyörinästä minä etsin kiinteää, järkähtämätöntä kohtaa, joka kaikissa pysyy, jonka rauhaisa ilo minut tyynnyttää! Jo ensi näkemällä teki Pirkitta minuun pysyväisen vaikutuksen, sillä hänen olentonsa kertoi syvää velvollisuudentuntoa; ja sentähden minä tahdon hänet voittaa, minä en voi uskoa kotiani, lastani, itseäni parempiin käsiin. Isä, minä en saata toivoa parempaa, kuin velvollisuuksilleen uskollista vaimoa! Että kaukana ollessani voin ajatella hänestä kaikkea oikeaa, hyvää, rakastavaista, ja kotiin palatessani nähdä että jokainen ajatus oli tosi, jokainen uni todellinen -- se on onnea!

Vanha herra jäi seisomaan ja laski kätensä pojan olkapäälle.

-- Nyt luulen, että me olemme selvillä.

-- Kuinka niin?

-- Nythän sinä tiedät mitä sinä oikeastaan tahdot, ja myönnä että sinä jo ennen sen tiesit ja turhaan olit tuhlaamaisillasi matkarahoja.

-- Myöntäisinkö?

-- Myönnä pois, ja lähdetään sitte tästä ihanasta yrttitarhasta.

He läksivät.

Äkkiä Fischer vanhempi molemmin käsin tarttui poikaansa, joka kiltisti käveli hänen vierellään.

-- Vielä yksi seikka, Kustavi! Tarjouksesi tuolle yksinäiselle, köyhälle tytölle on niin hurmaava ja houkutteleva, ettei häneen pidä suuttua, jos hän myöntyisi, vaikkei hän vastaisikaan rakkauteesi.

-- Sitä hän ei tee, silloin hän suoraan kieltää.

-- Sen hän tekeekin.

-- Hyvä Jumala, joko sinä olet koettanut häneltä tiedustella -- tiedätkö sinä?...

-- En, en mitään lapseni. Minä vaan tahdoin myöntyä sinun mielipiteesi mukaiseksi, että hän siinä tapauksessa vilpittömästi antaa kieltävän vastauksen.

Silloin nuori mies hymyili; hän katsahti ihan likeltä isänsä kasvoihin; hän haki ja löysikin sieltä veitikkamaisuuden, kätkettynä hiljaa räpähtelevien silmäkansien poimuihin.

Kun molemmat palasivat kotiin, huomasi Kustavi heti, ettei hänen salaisuutensa enään ollut salainen. Hämmästyneenä nuori veli häntä katseli, kolmen tytön veitikkamaiset silmät hänelle hymyilivät, äiti yksin oli totisena, vaikkei ankarana.

Heti sen jälkeen tuli Pirkitta lapsen mukana sanomaan "hyvää yötä". Hän oli aivan entisellään, hänelle ei ollut huomautettu asiasta mitään, niinkuin Kustavi oli odottanut. Vanha herra asettui tytön eteen ja ystävällisellä totisuudella lausui:

-- Vastaiseksi te jäätte taloon. Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen luona.

Pirkitta hymyili kiitollisesti ja läksi.

Levolle mennessä, koputettiin hänen ovelleen. Kun hän avasi, pujahti Iida, nuorin neideistä, huoneeseen.

Nuori neiti asettui Pirkitan eteen ja liioitetulla tavalla matkien isänsä puhetapaa, hän kohteliaalla juhlallisuudella lausui:

-- Täytyy panna toimeen sellainen muutos, että te voitte pysyä lapsen luona! -- Niin kyllä! Vieläpä suuremmoinen muutos!

Hän leipoi käsiään, syleili ja suuteli tyttöä hurjasti.

-- Mutta miksi?

-- Eikö veljeni jo ole teille puhunut?

-- Ei.

-- Lapsi raukka! Se julmuri on jo saattanut maan poveen yhden vaimon, nyt se tahtoo teitä toiseksi!

-- Minuako? Uskokoon, kuka tahtoo! Te laskette leikkiä, armollinen neiti!

-- En ikinä niin totisissa asioissa, nauroi Iida.

Hän laski sormen huulilleen.

-- Hiljaa! Älkää vain ilmoittako, että minä sen teille sanoin! Hyvää yötä -- käly!

Hän vielä kerran suuteli tyttöä ja kiiruhti sitte pois. Pirkitta jäi yksin lapsen kanssa.

Hän oli hämmästyksissä. Olisiko neiti todellakin laskenut hänestä leikkiä! Ei, se olisi ollut epähienoa, eikä sellainen ollut tapana talossa.

Hän tahtoo ottaa hänet toiseksi vaimokseen!

Mitä hän uskoisi hänestä, jota hän vain lyhyin ajoin oli nähnyt, jonka kanssa hän oli puhunut vielä lyhyemmin, jonka hän tunsi yhtä vähän, kuin hän hänet?

Miten hän oli tullut sitä ajatelleeksi?

Silloin lapsi liikahti pienessä ristikkovuoteessaan. Se vain unessa siirtihe lämpimältä makuupaikaltaan. Se ei ollut levoton, mutta sen hoitajatar kävi levottomaksi. Hän heitti kaikki kysymykset sikseen.

-- Hullutusta kaikki tyyni, lausui hän ja koetti nauraa, -- siksi ettei se ole totta!

Tietysti se on totta -- kiukutteli hänen rehellinen mielensä. Ihmeellistä! Muutoin se hänet aina auttoi pulasta, ja nyt se suorastaan saattoi hänet pulaan.

-- Minä en sitä sittenkään usko, sanoi hän uhkamielisesti. Sitä vastaan hänen rehellisyytensä ei noussut, ja huoleti Pirkitta saattoi laskeutua levolle.

Mutta vuoteessa ollessaan, hän kuuli askeleita ja ääniä viereisestä huoneesta. Äänet hän pian eroitti, ja kuuli selvästi mitä puhuttiin; sillä kaupungin talojen seinät ovat niin ohuet, että ne panevat ihmisen kuulemaan vastoin hänen tahtoaan ja pahaa tarkoittamattaan.

-- Jos hän vastaa sinun rakkauteesi, kuului sieltä.

-- Sukulaispiirteen hänessä täytyy vaikuttaa. Rakkaus ja velvollisuudentunto kulkevat käsi kädessä.

-- No koeta sitte onneasi. Olethan sinä tarkoin miettinyt.

-- Niin, siinä on kypsynyt, punnittu täytymys.

-- Täytyminenkö? -- ja kypsynyt, punnittu?

-- Varmaan. Kaikki ajatukset suunnattuina samaan toimintaan vaikuttavat niin, ettei sitä saata heittää tekemättömäksi. Ihminen ei tee kaikkia itsestään. Hän toimii myöskin kohtalon käsissä.

Hän kuuli miten he erosivat ja kaikki jäi hiljaiseksi.

Tuolla puolella oli hän. Vain kapea seinä heidät eroitti.

* * * * *

Tyttö oli noussut vuoteeltaan ja toinen jalka oli ulkopuolella, matolla, ikäänkuin hän olisi ollut jättämäisillään vuoteen, ehkä koko talon.

Vilu väristytti paljasta jalkaa, kiireesti hän sen veti peitteen alle ja istui siinä painaen käsiä otsalle, ja tuijottaen eteensä.

Mikään ei vielä ollut päätettyä! Se häntä rauhoitti ja hän nukkui.

Seitsemäs luku.

Lyhyesti lausuen: päätös tulee, mutta ei tyydytä Kustavia, sillä Pirkitta estelee lausumasta sitä viimeistä, sitovaa sanaa, jonka lausumista jokainen suuremmassa tai pienemmässä määrässä arastelee.

Auringon paiste lankesi pieneen puutarhaan. Pirkitta istui lehtimajan varjossa, tuuli löyhytteli villin viinipuun lehviä rauhattomasti, niinkuin tytön sydän oli rauhaton. Uutterasti hän ompeli ja heitti tuontuostakin katseen lapseen, joka nukkui nurmella pensaan varjossa.

Hänen mielensä oli niin omituinen. Hän toivoi päätöstä likeneväksi, ja samalla hän sitä pelkäsi. Hän ei uskaltanut kysyä itseltään, miten hän tekisi, sen hän jätti onnensa nojaan. Hän tahtoi saada asian kysytyksi, ja kuitenkin sitä ajatellessa, hän taas punastui, eikä tietänyt miksi.

Tuntui niin omituiselta, ikäänkuin hän olisi ollut harsoon verhottuna ja aurinko paahtoi niin tukahduttavan kirkkaasti, että hänen sen kautta oli vielä kaksi vertaa kuumempi. Niinkuin edellisenä iltana hän lausui:

-- Minä en sitä usko!

Mutta nyt se kuului toiselta.

Askeleet likenivät. Hän säpsähti, sillä hän hyvin arvasi kuka häntä tulisi hakemaan. Kiireesti hän rupesi neulomaan, sen vaaran kaupalla että hän myöhemmin saisi purkaa kaikki, eikä nostanut päätänsä.

-- Täältähän minä teidät tapaan. Hyvää huomenta! sanoi Kustavi astuen esiin.

-- Hyvää huomenta armollinen herra!

Silmä, joka muutoin niin vapaasti katseli, jäi nyt alaspainuneeksi.

-- Minulla olisi puhumista teille Pirkitta, hän sanoi ja istuutui vastapäätä häntä.

Odottaen tyttö pysähdytti kätensä pitkäksi vedettyine lankoineen.

-- Minun täytyy tehdä teille kysymys, joka ehkä teitä hämmästyttää, tai ehkei. Mutta koska tarkoitukseni on rehellinen ja asiani on totinen, niin minä kysyn teiltä suoraan, Pirkitta, -- hän koetti tarttua hänen käteensä, mutta tämä pisteli sukkelasti neulaa ommeltavan liinakankaan läpi, -- Pirkitta, tahdotteko tulla vaimokseni?

Tyttö kalpeni. Nyt se siis oli lausuttu, siinä ei enään ollut epäilemistä. Katselemattaan hän tunsi, että hän odottavana piti katseensa häneen tähdättynä. Silloin hänen poskensa taas paloivat punaisina, ja hän kääntyi syrjään, lasta kohti. Nuori mies seurasi hänen silmiensä suuntaa ja lisäsi:

-- Ja lapseni äidiksi?

Miten se saattaakin niin hämmästyttää, kun se äkkiä tapahtuu, se jonka tuloa muut jo ovat ennustaneet? Pää raskaine palmikkoineen painui syvemmälle alas.

-- En minä tiedä.

-- Se tulee teille odottamatta.

-- Minua hämmästyttää itse se ihme. Minun ei pitäisi sitä ilmaista, armollinen herra, mutta enhän minä siltä sano kuka sen minulle ilmoitti, sillä minä tiedän sen eilisillasta. Minun on parempi olla kun en minä toisilta salaa mitään ajatuksia.

-- Olkaa suora, Pirkitta! Mitä te ajattelitte heti kun siitä kuulitte?

-- Ettei se ole totta.

-- Millä perustuksella te niin ajattelitte?

-- Onhan siinä tarpeeksi perustusta, että minä olen köyhä tyttö maalta ja palvelen tässä talossa lapsenpiikana.

-- Mutta kun te nyt tiedätte että se on totta, mitä te nyt ajattelette?

-- En tiedä! Voi älkää pahastuko, mutta minä en tiedä. Kyllä minä teitä rakastan ja kunnioitan herranani, ja sen pienen kullan isänä, joka tuolla niin makeasti nukkuu, mutta muutoinhan minä tunnen teitä liian vähän, enkä minä tahdo ruveta itseäni kehumaan! Teillä on jo ollut vaimo ja te luulette nyt voivanne hänet unohtaa, siksi että ulkomuotoni ehkä teitä miellyttää, enkä minä kestäkkään vertausta tuon ensimmäisen kanssa. Voisinhan minä rehellisesti tarkoittaa hyvää jos kourin kynsin koettaisin, mutta tämä saattaisi olla ajattelematonta ja johtaa meidät molemmat onnettomuuteen.