Part 8

Vilkas, iloinen puhelu ja reippaat askeleet likenivät puutarhaa. Pirkitta näki Fischerin perheen täysilukuisena likenevän; keskellä kävi iloisen näköisenä, ehkä kolmenkymmenen vanha herra; hän arvasi heti kuka se oli, ennenkuin lapsi riemusta oli ehtinyt huudahtaa.

Se juoksi isän luo, joka heittäysi penkille istumaan ja myrskyisästi hyväili lemmikkiään.

Pirkitta oli noussut, mutta kun vanhemmat ja sisarukset olivat asettuneet lehtimajan eteen tulleen herran ympärille, niin tie oli häneltä katkaistu ja hänen täytyi jäädä sinne.

Kun lapsi hiukan oli rauhoittunut, nojasi se pään isän olkapäähän ja kysyi hiljaa.

-- Oletko minulle tuonut jotakin, isä?

-- Tietysti Leenaseni!

-- Oikeinko sinä sen annat Leenalle? kysyi Leena totisena.

-- Kuinka en antaisi, jos Leena on ollut hyvä lapsi.

-- Ei, he eivät saa mitään, he ovat vain hyvät, jotta heitä oikein rakastettaisiin.

-- Voi sinä pieni, epäitsekäs olento! Kuka sitte näin aikaseen pitää huolta sinun velvollisuudentunnostasi? Kuka sinulle on sanonut, etteivät hyvät lapset mitään saa?

Pieni tyttö osoitti hentosella sormellaan Pirkittaa ja mies seurasi sen suuntaa. Hänen edessään seisoi terve nuori olento, oikea käsi vielä ojennettuna lasta kohti, jonka liiaksi vilkkaita liikkeitä hän huolestuneena oli seurannut; hän näki kukoistavat, rehelliset kasvot, tumman ruskeitten silmien kannet eivät hetkeksikään rävähtäneet, katse oli tyyni, tyytyväinen, uskollisesti täytetyn velvollisuuden katse. Tämä piirre enensi kasvojen somuutta. Veri nousi miehen päähän. Kiireesti hän nousi.

-- Ai, niin, sanoi hän, -- tämähän on Kitta, eikö niin? Te olette oikein rehellisesti ottaneet hoitaaksenne pientä tyttöäni. Kiitän teitä.

Pirkitta hengitti syvästi, sitte hän puhui; ääni värisi tuskin huomattavasti ja tuli siitä hiukan karkeaksi:

-- Puhumatta tavalliseen tapaan, herra, minä kyllä voin sanoa: ei kestä kiittää; minä olen sen mielelläni tehnyt. Jos minun nyt täytyy luopua lapsesta, niin minä suren vain, -- en siksi, että minä pelkäisin sen joutuvan huonompaan hoitoon, vaan siksi, ettei minun pitäisi sitä tehdä.

-- Siihen on vielä aikaa, näinä päivinä minä taas matkustan pois ehkä yhtä pitkäksi ajaksi, ja olen hyvin tyytyväinen siitä, että tiedän lapseni olevan teidän hallussanne.

-- Suuri kiitos hyvästä tahdostanne, armollinen herra. Se oli minulle rakasta ja mieluista, vaikka se jo tänä päivänä olisi loppunut, ja se on kyllä aina pysyvä minulle rakkaana ja mieluisana, kun tiedän ettei lapselta puutu mitään. Jos sitä aina ajattelisi, silloinhan itseltänsä hävittäisi kaiken ilon, ja hyvää on muutoinkin niin vähän tässä maailmassa.

Nuori mies otti hattunsa penkiltä ja oikaisi suoraksi sen ympärillä olevaa suruharsoa.

-- Niin, hyvää on niin vähän tässä maailmassa, hän kertoeli.

Hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi sitä kaikkien seuraamana puutarhan portille. Siellä hän kääntyi hakemaan Pirkittaa, joka oli jäänyt jälellepäin.

-- Tulkaa vaan mukaan, sanoi hän ja painoi lapsen tulijan käsiin. -- Se kuuluu vielä teille.

Tyttö hymyili kiitollisesti. Nuori mies katseli taas noihin kasvoihin, joissa oli tuo omituinen piirre, piirre jonka olisi eroittanut tuhansien joukosta, josta olisi voinut lausua: "Sinä, juuri sinä! Ei tavallinen, vaan oma olentosi, ihan erityinen, sinä olet sitä mitä tahdot olla!" Tuollaiset olennot aina viehättävät likenemään lähemmäksi, jos ne tapaa maan tomussa, taikka elämän kukkuloilla. Itse he eivät kysy, seurataanko tuota viehätystä, vai jäädäänkö heistä loitolle.

Pirkitta oli tyytyväinen siitä tunnustuksesta, jonka hän sai hoidokkinsa isältä. Hän piti sitä aivan luonnollisena, että herra noin saattoi alentua seurustelemaan lapsenpiian kanssa, kun hän sattui hänen tiellensä.

Eräänä seuraavista päivistä hänen varhaisena aamuna piti lähteä. Hän oli kieltänyt herättämästä lasta, mutta Pirkitta astui ovelle ja vei hänet ristikkovuoteen luo, jossa Leena valveella oli istumassa. Hän painoi hänet rintaansa vastaan, ja isää ja lasta katseli hymyillen syvä, ruskea silmäpari. Nuori mies sen näki, kun hän kohotti katseensa. Mutta silloin hänen silmänsä painuivat alas ja kiireesti hän riensi pois huoneesta.

Viides luku.

Lukija saa tutustua Sebensdorfiin. Kaksi yhteennaitettua tilusta ja niiden perheet. Pormestari pitää entisen renkinsä kanssa keskustelun, johon monesta syystä hänen järkensä näyttää loppuvan, ja tekee vihdoin tuollaisen ahdistamattoman muistutuksen, joka asianhaarain vaatiessa saattaa kehittyä ennustelmaksi.

Sebensdorfissa ei löytynyt rakennuksia enemmän, kuin toisessakaan keskikokoisessa kylässä, mutta sen yhdestä päästä on melkoisen pitkä matka toiseen päähän, sillä talot eivät ole kiinni toisissaan, vaan jokainen on itsensä ja naapuritalon väliin pistänyt puutarhan tai pihan; moni suuri tila kaikkine rakennuksineen valtaa avarat kappaleet maata kylätien varrella; suurimman niistä, Mooshofin, omisti Anton Hüblinger. Hän oli elänyt neljänkymmenen vanhaksi, välittämättä vähääkään naisista, kunnes häneltä samana vuonna lyhyen ajan kuluessa kuolivat molemmat vanhemmat. Silloin hän piti velvollisuutenaan tuoda taloonsa emännän.

Eikä valikoiminen ollut vaikea. Ylimmät sopivat aina yhteen, ja hän oli samassa talossa kuin pormestari, sillä mitä viimemainitulta varallisuussuhteissa puuttui, sen korvasi hänen asemansa. Se oli tunnustettu asia, ettei hänestä voinut tulla muuta, kuin pormestarin vävypoika, ja kohtalo olisi käyttäytynyt erinomaisen häijysti, jos se olisi antanut pormestarille ainoan pojan tuon ainoan tytön sijaan -- mistä Mooshofin isäntä silloin olisi saanut emännän? Mutta sallimus oli asettanut niin ystävällisesti, että Mooshof saattoi naittautua pormestarin tilukseen.

Pormestarin ainoa lapsi, Juliana, näkyi käsittäneen molempien tiluksien hellät suhteet, ja kun isä selitti, että hänen piti mennä naimisiin Anton Hüblingerin kanssa, ei hän mitenkään estänyt niiden yhdistämistä -- joka muutoin olisi ollut hänelle sangen pieneksi hyödyksi, koska vanhuksen luonne oli hyvin järkähtämätön. Häät vietettiin, Mooshofin talo saattoi olla tyytyväinen, koska sen valtaistuimella nyt istui emäntä isännän rinnalla.

Jos se todellakin oli tehty istumasijaksi, niin emäntä siitä oli valinnut lempipaikakseen alan puutarhassa lehtevän pajun alla; puun oksat siinä ylettyivät telineitten yli, niin että pitkät oksat riippuivat muodostamaan säännöllistä ympyrää alaa, jossa istui kuin vihriässä teltassa.

Siellä juuri hän oli eräänäkin aurinkoisena aamupäivänä. Hänen edessänsä seisoi kaksi miestä, vasemmanpuoleinen oli hänen miehensä, oikeanpuoleinen oli hänen isänsä, Sebensdorfin pormestari.

Julianan pieni, melkein liian täyteläinen vartalo nojausi mukavasti penkkiin, pää pikimustine hiuksineen oli alas painettu, ja yhtä tummat, polttavan kirkkaat silmät lepäsivät silmäkansien tuuheitten ripsien alla, punaisina hehkuivat hänen poskensa, käsivarret olivat vaipuneet alas sylistä, upeilla, pystyillä huulilla leikitteli tuskin huomattava hymy.

Mooshofin isäntä oli kasvanut vain hiukan korkeammaksi emäntäänsä, mutta sen sijaan, tarpeeksi hentoiseksi ja hoikaksi. Hän oli syntynyt seuraelämää varten ja valitti, ettei huolenpito tuosta suuresta tiluksesta koskaan ollut päästänyt häntä oikein varttumaan. Löytyyhän niitä sellaisia tiluksia, jotka eivät isännilleen suo muuta kunniaa, kuin sen minkä he itse ottavat, mutta Mooshof kyllä antoi isännälleen oikean arvon. Hüblingerin kasvoista ei saattanut lukea minkäänlaista huolta, niissä oli kaikki tasaista ja siloista, niiden alapuoli oli nytkin aivan liikkumatonna ja tunnottomana. Silmät, joilla hän tuijotti vaimoonsa, olivat pienet, harmaat, levälleen levitetyt ja kulmakarvat rävähtivät hätäisesti pari kertaa, joka näytti merkitsevän, että hän iloitsi jostakin, eikä yksin itsensä tähden, vaan Mooshofin edustajana.

-- Kunhan siitä vain tulisi poika! mutisi hän, sillä vastenmielisesti vaikutti se ajatus, että hänenkin kerran täytyisi antaa talot ja tavarat vieraalle ihmiselle tytön tähden.

-- Kunhan siitä vain tulisi poika, uudisti hän äänekkäämmin; ja siinä katseessa, jonka hän syrjittäin heitti appiinsa, oli ilkkua.

Mutta pormestari, pitkänä, väkevänä kuin puu, seisoi jättiläisenä vastapäätä molempia.

Hänen leveät kasvonsa tuuheine kulmakarvoineen, lerpallaan oleva alahuuli, riippuvat posket, tuo kaikki kertoi selvästi talonpoikaista ylpeyttä ja talonpoikaista koronkiskontaa, eivätkä kankea ankaruus ja leppymätön kovuus poikenneet kulmikkaista, karkeista piirteistä, vaikka hän nyt nauroi lyhyttä, jyrkeää nauruansakin ja leikillisesti kohotti sormeansa uhkaamaan nuorta avioväkeä; se näytti kömpelöltä, mies ei ollut tottunut leikillä uhkaamaan.

-- Te lurjukset, huudahti hän, -- te ette haikaile, te alatte ajoissa, tuskin kuutta viikkoa häiden jälkeen!

-- Hm, -- Mooshofin isäntä puhalsi nenästään -- mutta ne olivatkin häät!

Hän tahtoi johtaa puheen toisaalle ja tapasikin oikeaan kohtaan. Pormestari oikaisihe.

-- Mutta kyllä ne saivatkin maksaa! Miesmuistiin ei näillä mailla ole sellaisia nähty!

-- Minuun koskee joka kerta, kun niistä tulee puhe, sanoi emäntä.

-- Mitä?

-- Kun ei rakkain ystävättäreni saanut olla läsnä.

-- Ketä tarkoitat? rypisteli pormestari otsaansa.

-- Leipoldin Pirkittaa.

-- Ehkä morsiusneitinä? murahti vanhus. -- Parasta on, että hän minun silmistäni on niin kaukana poissa kuin suinkin.

-- Onko hän poissa?

-- Noin kahdeksan päivää teidän häittenne jälkeen hän kuului kaikessa hiljaisuudessa lähteneen kaupunkiin, palvelusta hakemaan.

-- Entä Risto?

-- Ties mitä tehnee, se heittiö. Yleensä sinä voisit olla kyselemättä sellaisia asioita, joista sinä tunnet mielipiteeni. En ymmärrä miten vanha koulumestarin Katri on saattanut vaieta. Minun tyttöni ei sitä olisi uskaltanut, -- käsissäni minä olisin sen pitänyt.

Hän tarttui käsillään ilmaan ja rutisti sormet yhteen. Pelästyneenä nainen katsoi ylös.

-- Mutta tietysti, hän jatkoi, -- kun omistat vähän, niin saat vähän kunnioitusta, kun et omista mitään, niin eivät ihmisten silmät sinua ollenkaan näe. Ei enempää siitä! Nyt minun täytyy mennä. Jumalan haltuun!

Hän astui pois riippuvien oksien alatse.

-- Voi teitä veitikat!

Niillä sanoilla hän astui puutarhasta tielle.

-- Se on aika hauska mies, tuo isäsi, sanoi Hüblinger.

Oli vaikea päättää, tahtoiko hän pitää tuota leikkinä vaiko totena, sillä hänen piirteensä eivät ollenkaan muuttuneet.

Kun pormestari meni Mooshofista, nousi nuori mies ojan reunalta, jossa hän seljapuun varjossa oli istunut. Poika näytti kalpealta ja väsyneeltä, tumman vaaleasta, kiharaisesta tukasta kiertyi joku suortuva epäjärjestyksessä otsaan, joka oli matalanpuoleinen; joku piirre ruskeitten silmien kulmissa ilmaisi, että ne muutoin veitikkamaisesti katselivat maailmaan, mutta nyt ne olivat surulliset. Hän nojausi vahvaan keppiin, joka oli hänen muassaan, kun hän epävarmin askelin koetti seurata reippaasti astuvaa miestä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, suureni suurenemistaan heidän välinen alansa.

-- Risto hoi! huusi niittomies, joka viikate olalla tuli vastaan. -- Joko sinut nyt vihdoinkin näkee?

-- Se ei ole minun syyni, etten pitkiin aikoihin ole ollut täällä, tuli vastaukseksi. -- Kuusi viikkoa minä koreasti sain maata ja kaksi kului ennenkuin taas toinnuin. Niin hän minut löylytti, tuo peijakas!

Hän korotti kepin ja viittasi pormestariin.

-- Se olikin paha juttu tuosta koulumestarin tytöstä. Hänen holhokkinsa ja vieraana hänen talossaan! Jos olisitkin tahtonut sopia hänen kanssansa, niin olisi sitä myöhemminkin siihen ollut aikaa ja tilaisuutta.

Risto veti suutansa hiukan väärään.

-- Kyllä sitä jälkeenpäin on helppo sanoa.

-- Mutta se täytyy myöntää, jatkoi niittomies, -- että ukko sitte jälkeenpäin on kohdellut sinua hyvin, on lähettänyt sinulle rahaa ikäänkuin vielä olisit hänen palveluksessaan, on maksanut välskärinkin...

-- Kyllä kai hän tietää, miksi hän sen on tehnyt.

-- No niin, oikeusistuin lienee häntä peloittanut, sekin olisi tuottanut selkkauksia, kustannuksia ja harmeja.

Risto veti taas suutansa väärään.

-- Niin, eihän kukaan mielellään seiso tuomioistuimen edessä, syytettynä.

-- Sinä, sinä jätkä! -- niittomies löi häntä olkapäälle. -- Minä melkein luulen, ettei tuo syytös olisi hänelle mitään tuottanut; jos hän heti olisi antanut sulkea itsensä putkaan, niin hän olisi päässyt helpommalla.

-- Älä huolehdi keinoja, onhan hänellä, voihan hän sen tehdä. Jumalan haltuun nyt. Minun täytyy häntä puhutella.

-- No, näkemiin asti! Kunnes hän taas tahtoo löylyttää. Jumalan haltuun Risto!

Pormestari oli saapunut tilalleen ja oli jo hetkisen ajan istunut kirjoituskamarissaan, kun lyhyt koputus sai hänet kohottamaan silmänsä. Odottamatta vastausta, Risto avasi oven ja veti sen lukkoon perässään.

-- Suutelen kättänne, pormestari, sanoi hän.

Vanhus heitti häneen vihaisen katseen.

-- Sinäkö? Mitä sinä sitte tahdot?

Hän silitti oikealla kädellä otsaansa ja puhui sitte levollisemmin, vaikka se kuuluikin yhtä epäystävälliseltä:

-- Vai oletko sinä taas pystyssä? Kyllähän minä olisin sen saanut tietää muualtakin tarpeeksi ajoissa, voidakseni lähettää sinua hakemaan, jos sinua johonkin tarvitsin. Olisitpa voinut odottaa siihen asti.

-- No, eihän se mitään, samahan se, koska minä nyt olen tässä. Onnittelen vielä -- -- --

-- Miksi?

-- Häitten johdosta. Olipa sinulla kiire saada tyttäresi huntuun.

-- Eikö hän sitte muka ole siinä ijässä! Sinulla mokomallahan kiire oli hämmästyttämään -- sinä joka toit huonoa esimerkkiä talooni!

-- Älä nyt enään ärsytä itseäsi. Nythän kaikki on paikoillaan. Todellakin.

Poika veti tuolin likemmäksi ja istuutui kirjoituspöydän viereen.

-- Olen minä vielä hiukan heikko, sanoi hän vähän hymyillen. -- Mutta luulen, että kun minä nyt taas pääsisin entisiin voimiini, niin pyrkisin taas sinulle rengiksi.

-- Se on oikein se.

Risto laski oikean kätensä pöydälle ja tarttui paperisaksiin, jota hän aukoi ja sulki.

-- Ei suinkaan minua Mooshofissa ystävällisyydellä ajatella?

-- Se on luonnollista.

-- No niin, ja sinua ja Mooshofin isäntää seuraa jokainen näillä seuduin, sillä te alatte tanssin ja mieliksenne kaikki antaisitte minun kuolla nälkään. Tahdotko sinä ajaa pois minutkin, niinkuin tytön, Pirkitan?

-- Hän meni itsestään.

-- Tiedän minä, ihan itsestään, ihan yhtä itsestään kuin minunkin täytyy mennä, siitä syystä etten voi jäädä tänne. Juuri siitä syystä minä tahdoin sinua puhutella ja kysyä, mikä tästä nyt seuraa?

Hämmästyneenä pormestari kohotti katseensa. Paperisakset pojan käsissä työskentelivät yhä kiihkeämmin.

-- Sinähän toki olet holhooja.

-- Minä en vähääkään välitä sinusta, enkä siitä mikä nyt seuraa, huusi vanhus, -- äläkä minun talossani ja minun kasvojeni edessä harjoita sopimattomuuksia, sitä minä en kärsi!

Hän riisti sakset hänen käsistään ja heitti ne pöydälle.

-- Olet oikeassa, sanoi poika arasti kyykistyen kokoon. -- Sellainen menettely ei kahdenkesken kelpaa; kun on rikkonut, niin sen mielellään kantaa huoneesta ulos ihmisten joukkoon. Ajatuksiisi ja sanoihisi nähden olet oikeassa, mutta nyrkkejäsi sinä et saa käyttää, silloin sinä sullot liian jykevästi.

-- Minä sitä kadun enemmän kuin saatan lausua, että päästin kiivauden voittamaan mieleni ja siten annoin sinun viedä edun itseltäni.

-- Sovitaan pois. Minä olin ajattelematon ennen sinua. Korvatkoot nyt toisiaan. Tiedänhän minä etten saa sinulta vaatia mitään ystävyyttä, mutta odotan, etten myöskään vihamieltä. Ei suinkaan se sinua vahingoita, jos annat minun jäädä näille maille ja hankit minulle asuttavaksi maakappaleen, joka ei sinulle maksa kreutserirahaakaan?

Pormestari pudisti päätänsä.

-- Minä en sinua ymmärrä, ja yhdentekevähän on minulle, jäätkö sinä tänne vai menetkö pois. Ja jos minä noin tietäisin hankkia maakappaleita, jonne voitaisiin asettua asumaan, eivätkä ne maksaisi kreutseriäkään, silloin tietysti itse ottaisin niitä niin paljon kuin niitä olisi otettavissa.

-- No, sen helposti ymmärtää. Anna minulle Pirkitta vaimoksi, ja minä tyydyn hänen äitinsä asuntoon.

-- Joku aika sitte minulla olisi ollut sangen paljon muistuttamista sinua vastaan. Mutta asiain näin ollen, saat etsiä tytön ja sanoa hänelle, että minä siihen suostun.

-- Vai niin; mutta sillä tavalla minä en astu tytön silmien eteen. Sinun pitää siinä käyttää holhoojavaltaasi häneen; eihän siinä ole mitään vaaraa -- kun hevonen on pilttuuseen kiinnitetty, niin ei se pääse kääntymään -- en minä häntä kovin kourin pitele, vaan päinvastoin, ja silloin sitä paitsi koko kauppa näyttäytyy rehellisessä valossa. Mutta se ei minua auta eikä suutani tuki, että sinä juhlallisesti lupaat suostua. Tytöltä pitää pakoittaa suostumus -- siihen sinun pitää suostua!

-- Minunko suostua?! jymisi pormestari rynnäten tuoliltaan. Koko pituudessaan hän seisoi siinä ja katseli poikaan, sitte puhalsi hän pidätettyä hengitystänsä ja hilliten itsensä sanoi:

-- Minusta tuntuu siltä, että välskäri sinussa on lopettanut työnsä kesken. Sinulla on vika päässä.

-- Saakeli soikoon, kiljasi poika, samaten hypähtäen istuimeltaan, -- sinä rupeat tässä vielä raa'aksi, kun minä koko ajan tässä matelen ja sinun mieliksesi punnitsen jokaisen sanan kultavaakalla. Rupea itse pilkaksi, mutta minä en rupea! Kuvittele, että annat vakuuttaa itsellesi sen, joka -- se sinun sentään täytyy ymmärtää -- kuitenkin on paras: sokaise kaikki menneisyys lähiseudun kansalta, niin ettei kukaan saa siitä selvää! Hanki tyttö minulle, niin syntyy rauha; ja sinä voit luottaa sekä minuun että häneen, kun hän on vaimonani; mutta siihen sinun pitää hänet pakoittaa tahtoen tai tahtomatta! Toivottavasti sinä sen nyt tiedät.

Päätään pudistaen pormestari oli katsellut poikaa, joka väsyneenä vajosi tuolille ja läähättäen tavotteli ilmaa.

-- Se on paha, että itseäsi rasitat, sanoi vanhus astuen hänen eteensä. -- Siinä sinä näet miten se sinuun vaikuttaa. Sinuahan ihan tulee sääli. No nyt se lakkasi, eikö mielesi jo taas tee mättää sanatulvaasi? Ole hyvä! Pää menee ihan sekaisin ja tylsistyy, kun sinua hetkisen kuuntelee. No niin, nyt sinä taas levität silmäsi ikäänkuin tahtoisit minut syödä ja saat tuon kohtauksen. Ole hiljaa, sanon sinulle! Missä sinua saattaa auttaa, siinä sinua tullaan auttamaan. Jos sinulla on vakaa aikomus tytön suhteen, niin tule kerran, ennenkuin lähdet häntä etsimään, minun luokseni, niin minä otan aikaa kirjoittamiseen ja annan sinun viedäksesi kirjeen hänelle.

-- Mitä sinä sinne kirjoitat? Toimitatko niin, että hän rupeaa vaimokseni? kysyi Risto.

-- Minä sinne kirjoitan sen, minkä oikeus ja kohtuus vaatii, sanoi pormestari.

-- Oikeus ja kohtuus, hymähteli poika, -- jo minä ymmärrän.

-- No, ei enempää tänään. Katso nyt että löydät kotiin ja paneudut vuoteeseesi, niin tulet terveemmäksi.

-- Jumalan haltuun, pormestari; suutelen kättänne. Tiesinhän minä, että me ymmärtäisimme toisemme.

Risto läksi huoneesta. Askel askeleelta, porras portaalta, hän vaivalloisesti astui alas jyrkkiä puurappuja, kepillänsä hapuellen; siinä hän lausui:

-- Mutta kylläpä tuo voi tekeytyä sellaiseksi, kuin hän ei mitään ymmärtäisi!

Ylhäällä akkunassaan seisoi pormestari.

-- Olen minä Matti, jos minä sinua ymmärrän, mokomakin vaatija. Kyllä vain näyttää siltä, kuin ei hän olisi oikein järjillään. Minun pitää siitä puhua välskärin kanssa. Se voi vielä minulta ottaa sakot. Mutta oikeudenistuntoa minä mielelläni pakenen. Enhän minä saata antaa itseäni asettaa oikeudenistunnon eteen -- minä! Kunhan ei tuota riivattua, hurjaa olentoa olisi olemassa -- se saattaa vielä itsensä ja muut onnettomuuteen!

Kuudes luku.

Leenan isä tulee ja -- menee. Herra Mittrowitzer näyttäytyy mieheksi, joka säästää suunsa sanoja; hän tuo taloon uutisen, joka saa Fischer vanhemman ehkäisemään Fischer nuoremman karkausyritystä. Opettavaista keskustelua isän ja pojan välillä, jossa yhtaikaa ilmaantuu nuoruuden hurjuutta ja vanhuuden sävyisyyttä, rakkauden heikkouksia kaunistaakseen. Pirkittaa hämmästytetään tärkeällä tiedonannolla.

Pienen Leenan isä oli kirjallisesti ilmoittanut tulostansa. Koitti sitte tuo toivottamaton päivä. Pirkitta toimitti tehtävänsä samalla huolella ja tarkkaavaisuudella kuin muutoinkin. Hänen äänensä vain oli hiukan epävarma kun hän vanhemmille palvelijoille lausui:

-- Kunhan Leena vain saisi jäädä tähän taloon!

-- En luule että se käy laatuun, tuli vastaukseksi. -- Nuori armollinen herra asuu yhä vielä rouvansa kuoleman jälkeen suuressa huoneustossansa ja talon köyhemmät asukkaat ovat pitäneet sen kunnossa ja hoitaneet askareet; niiden hallussa lapsikin on enimmäkseen ollut, ja sitte vuorotellen meidän ja tädin, armollisen rouvan sisaren luona; isän lähtiessä ei lasta voitu jättää tyhjään kotiin ventovieraitten ihmisten käsiin, nyt se kai joutuu takaisin kaupungille.

Pirkitta huokasi.

-- Olisi se parempi, että hän jäisi tänne!

Vanha piika hymyili.

-- Kyllä minustakin, teidän molempien mieliksi.

Päivällisaikaan saapui odotettu ja Pirkitta kutsuttiin lapsen kanssa sisään. Kun molemmin puolin oli kysytty kuulumiset ja lapsen äänekkäät ilonosoitukset olivat vaienneet, katosivat perheen jäsenet, yksi toisensa jälkeen, kukin toimeensa.

Lapsi liukui alas isän sylistä ja tahtoi "Kittaa". Isä otti häntä kädestä ja he läksivät etsimään tyttöä, jonka tapasivat viereisestä huoneesta katselemassa ikkunasta ulos kadulle. Leena juoksi hänen luoksensa, syleili hänen polviaan, päästi hänet sitte irti, juostakseen isän luokse, ja niin hän juoksi edestakaisin, toisesta toiseen, kunnes väsyneenä sai Pirkitan istumaan tuolille, kapusi hänen syliinsä, ja nojaten päätään hänen olalleen -- pian vaipui uneen.

Nuori mies istuutui nojatuoliin, otti kirjan ompelupöydältä ja selaili sitä. Hän ei vielä ollut katsahtanut tyttöön, eikä hän sitä tehnyt nytkään lausuessaan.

-- Lapsesta näkyy että sitä on huolellisesti hoidettu. Minä siitä iloitsen ja luultavasti te myöskin, ja ehkä teihin koskee, että teidän pitää hänet heittää. Enkä luule Leenankaan siihen mielellään suostuvan.

-- Hänelle ei pidä siitä edeltäkäsin mitään sanoa sitte hän kyllä suostuu, lapset osaavat unohtamisen niinkuin ulkoläksyn, meidän täysikasvuisten taas täytyy se oppia. Aluksi me molemmat emme tietysti siitä pidä, mutta täytymys on herrana maailmassa, eikä se tee pahaa, jos nuori kansa aikaiseen saa häneen tutustua!

Hän lausui sen niin levollisesti ja ajatteli vain lasta, itsestään ei hän puhunut kuin juuri sen verran, että saattoi huomata ettei häntä johtanut ylpeys, joka ei alentaudu pyytämään, eikä uhkamieli, joka ei tiedä mitään muuttaa.

Nuori mies heitti katseen tyttöön vastapäätänsä. Soma, voimakas tyttö, joka hellästi piteli hentoa, nukkuvaa lasta sylissään -- se oli kaunis kuva.

Jollei hän saa pidetyksi tuota herttaista olentoa kiinni, niin pian, jo seuraavina päivinä se häneltä livahtaa tuhansien muitten joukkoon -- katoaa ikiajoiksi!

Kirja käsissä hän puhui:

-- Tänään ja huomenna te ette kuitenkaan saa erota talostamme. Tänä iltana minä taas matkustan pois.

-- Hyvä Jumala, kuinka olen siitä iloissani! huudahti Pirkitta, mutta hetkisen perästä hän hiljaa, jottei lapsi heräisi, mutta samalla kiihkeästi jatkoi:

-- Niin, mutta mitä siitä, armollinen herra? Jos te yhä ja yhä matkustatte pois, ei se kelpaa. Lasta oikein kasvattamaan tarvitaan kaksi, minä yhtenä teen kaikki mitä voin, mutta isä puuttuu aina.

Silloin päästi hän vaipumaan alas molemmat kätensä, jotka pitelivät kirjaa, ja katsahti tyttöön, joka istui lapsi sylissä, -- miten naisellisena! Häntä kohtasi tytön totinen, ystävällinen katse. Hänen sielunsa syvälle nousi kodikas tunne, pää painui alas ja hän uneksi, uneksi sitä ihmettä, jota hän kerran eläessään oli uneksinut.

* * * * *

Ihmettä, joka ei ollut luonnon ulkopuolella, vaan kuului siihen.

Olemassa olosi on suurin kaikista meille annetuista ihmeistä, ja se uudistuu ja tapahtuu ja vaikuttaa jokaisessa, joka auringon alla elää; toisten olemassaolo on yhtä suuri ihme, ja että meidän olemassaolomme vaikuttaa heihin ja heidän meihin -- se on ihmeistä suurin!

Tuo suurin, johon ne kaikki mahtuvat lepäämään niin mahtavina, niin suloisen valtaavina, kuin hän niitä kerran uneksi!