Part 7

-- Neitiseni, sanoi herra Anton, -- se ei käy laatuun. Sisäänkirjoitusmaksu on vain pieni summa, mutta meille se on suuriarvoinen, sillä se on niinkuin meidän välitystöläistemme luottamuslause. Me emme voi olla sitä jokaiselta ottamatta. Voisimmeko me tässä sallia poikkeuksen? Ei, me emme voi sallia poikkeusta, sillä mitä se poikkeus olisi? Se olisi omien periaatteittemme horjumista yksityisen epäluulon ja epäilyksen tähden, se olisi niin monien ihmisten luottamuksen syrjäyttämistä, se olisi nöyryytys meille ja loukkaus muita kohtaan. Kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut -- hän kohotti oikeaa käsivarttansa, jonka rikkinäisestä irtohihasta retkut väsyneesti riippuivat; musteen tahraamat sormensa hän juhlallisesti asetti kirjan kannelle, -- kaikki, jotka ovat tänne kirjoitetut, ovat meille empimättä maksaneet tämän luottamuksen määrän ja kaikki he vuoron mukaan tulevat meidän kauttamme saamaan mieluisan paikan. Se on varma!

Mieltä rohkaisevasti hän kädellään löi suuren kirjan kanteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sitä rauhoittaa sen sisään kirjoitettujen kohtalosta.

-- Neiti, vielä te olette merkitty tänne muitten joukkoon, punnitkaa tahdotteko maksaa tuon rahan, joka ei ole puhumisen arvoinen, tai astua pois rivistä. Mieleni olisi paha, jos minun pitäisi teidät heti pyyhkiä pois.

Hän oli avannut kirjan ja huiskutti uhaten kynää.

Pirkitta oli noussut.

-- Hyvä herra Anton, ei teidän pidä puhua noin hullunkurisesti, ettei teitä mitenkään ymmärrä. Mitä taas punnitsemiseen tulee, niin muistuu mieleeni hyvä sananparsi: viimeinen ei voi rivistä rientää! Ja kyllä minä huomaan, että minun gulden rahani sentään teidän mielestänne oli puheen arvoinen, vieläpä pitkän puheen. Vahinko vaivaanne! Kauniita lupauksia jokainen voi antaa ilmaiseksi, niihin minä en pane rahaa. Jos te jotakin annatte, niin te jotakin saatte; se on rehellistä kaupantekoa.

-- Ennakkoluuloja! mutisi kirjuri. -- Minun on paha mieleni, mutta -- -- --

Alakuloista loppua hän ei lausunut, hän vain katseli tyttöä kohotetuin kulmakarvoin ja asetti kynän syrjälleen.

-- Tehkää se vain, huusi Pirkitta nauraen.

Silloin kynä rapisten lensi hiekoitettujen rivien yli. Pirkitta kiitti herra Antonia nähdyistä vaivoista ja läksi ulos huoneesta.

-- Tuo ei ole tyhmä, sanoi kirjuri.

Hän tuijotti ajatuksetonna avoimeen kirjaan, tytön ansioluettelo siinä vielä oli tahrimattomana. Sääliväisyydestä, hajamielisyydestä, vaiko välinpitämättömyydestä hän lienee vedellyt sitä kuivalla kynällä. Äkkiä vanhan pojan valtasi epämääräinen halu, hän haeskeli suullaan niinkuin rintalapsi, ja vajosi sitte hiljaiseen hyvinvointiin, kun hän taas tunsi kynävartensa pään hampaittensa välissä.

Pirkitta koetti toisessa ja kolmannessa samantapaisessa laitoksessa, vihdoin hän päätti onnen kaupalla kulkea kaikki kadut ja kujat, ja missä vain näki tuollaisen laitoksen, kysyä. Kaikkialla sama tulos. Jonakin lohdutuksena oli sentään se, että hän kaikkialla oli kieltänyt sisäänkirjoitusrahan maksamisen, johon hänen vähäiset matkarahansa olisivat menneet kokonaan. Hän ei saanut selville, mihin hän oli joutunut, koska kaupunki oli jäänyt hänelle ihan vieraaksi; iltapäivä kului loppuun, hän ei vielä tietänyt, mihin hän pääsisi yöksi, eikä hän liioin luottanut huomispäivään, joka oli suuri kirkollinen juhlapäivä, jolloin tietysti kaikki puodit olisivat suljetut. Hän oikein pelkäsi. Palaisiko hän takaisin kaupungintädin luokse? Ei mistään hinnasta! Tuon pienen puodin seinillä tuolla oli vielä liimatuita papereja. Siellä piti tehdä viimeinen koetus!

Se ei onnistunut paremmin. Pää alas painuneena ja viipyvin askelin hän heitti puodin. Kimakka ääni huusi hänen takaansa:

-- Kuulkaappas ystävä!

Epävarmana tyttö katseli ympärillensä.

Huuto tuli talon porttikäytävästä, jossa myytiin kasviksia, teltan omistajatar, sangen lihava nainen, joka oli köyttänyt huivin varjelemaan päätänsä auringon säteiltä, vaikka ne jo aikoja sitte olivat olleet lankeematta tähän paikkaan, nyökäytti päätään Pirkitalle ja tavalliseen kieliopin pakkoa halveksivaan tapaan, sanoi:

-- Teitä se koskee, teitä minä tarkoitan, kävittehän te tuolla palveluspaikan välityslaitoksessa?

-- Kävin. Minä haen palvelusta.

-- Sitte teidän pitäisi tulla minun luokseni eikä mennä ihmisiin, jotka eivät tunne herrasväkeä eivätkä palvelijoita, eivätkä tiedä mitkä sopivat yhteen. Jokainen tietää ja tuntee että minä jo olen toimittanut paikan useammalle, kuin nuo eläessään ovat nähneet puodissaan. Oletteko te maalta tyttöseni?

-- Olen.

-- Vaatimaton tyttö?

-- En minä enempää pyydä, kuin oikeus ja kohtuus on.

-- Se onkin aivan paikallaan. Tehdä työnsä, vaatia palkkansa, se on rehellisesti ja suoraan sanottu. Te minua miellytätte. Puhukaamme nyt hiukan.

Rouva puolestaan näytti lausuneen totuuden, sillä hän heti jatkoi kielevästi:

-- Katsokaa, minä en voi kärsiä niitä piikoja, jotka joko eivät tiedä miten paljon heidän tulee pyytää, tai tekeytyvät niin nöyriksi, ikäänkuin he tyytyisivät kaikkeen, ja jälkeenpäin heille ei kelpaa mikään. Te ette usko mikä risti siitä on, ja minun täytyy sanoa, ettei yksin piioista, mutta herrasväestäkin. Uskotteko, että löytyy sellaisia rouvia, joille jokainen piika on liian siisti? Tuonne minä saan lähettää vain sellaisia -- hihhii! -- sillä siellä armollisen herran vain täytyy taistella vastaan, etteivät ne häntä saa ihan lumota! Sitte löytyy sellaisia taloja, joissa armollisen, vanhan herran mielestä mikään tyttö ei ole tarpeeksi siisti, tai joissa nuori keikari yhtä mittaa tulee kyökkiin; tiedättekö, ystävä, minä teille vakuutan, että siinä täytyy tietää, ettei pane ketään väärälle paikalle, sillä varjelkoon, jos minä antaisin aihetta kelpo tytön onnettomuuteen tai pahuuteen. No niin, maailmassa ei ole mistään puutetta, minä tiedän kyllä sellaisiakin, joissa ei ole mitään pahentamista. Teille minä haen kunnollisen paikan, te voitte minuun luottaa. Jollei teillä ole asuntoa, niin te voitte viettää yön minun luonani, te saatte siistin vuoteen ja maksatte guldenin viikolta, ei teidän tarvitse sitä kauvan tehdä, sillä tietäkää, että minun luotani täytyy toisen aina väistyä toisen tieltä, pitkiksi ajoiksi en voi luvatakkaan. Laskekaa vain pois myttynne, sitte menemme yhdessä. Minä heti korjaan pois tavarani. Hyvää iltaa herra Fischer!

Hän tervehti vanhaa, kookasta herraa, joka ei juuri näyttänyt tuekseen tarvitsevan sitä vahvaa ruokoa, joka oli hänen kädessään.

-- Hyvää iltaa, rouva Brunner, sanoi hän sivumennen. Mutta äkkiä hänen mieleensä näkyi johtuneen jotakin, hän painoi keppinsä katukiviin ja kääntyi takaisin kysymään:

-- Onko vaimoni jo puhunut teille?

-- Ei armollinen herra.

-- Eikö?

Hän astui myymäteltan eteen.

-- Koska nyt juuri satuin teidät tapaamaan, sanon teille, että niin pian kuin suinkin voitte, hankkisitte meille luotettavan tytön hoitamaan lasta. No, mikä teidän mieleenne nyt pisti, rouva Brunner? Enhän minä tahtoisi, että te epäilisitte meitä, vanhoja ihmisiä.

-- Mutta herra Fischer, miten voisin sallia sellaista, -- hihhih! Kunniani ja autuuteni nimessä minä en ole mitään ajatellut.

-- Ettekö? No hyvä. Vanhimman poikamme, jolta raukalta rouva kuoli vuosi sitten, on täytynyt matkustaa pois asioitten tähden; hän on antanut pienokaisensa meidän hoidettavaksemme; se panee talon hiukan nurin narin; alaikäisillä tyttärilläni ei vielä ole ollut aihetta sellaisiin toimiin ja me vanhat emme oikeastaan koskaan kelpaa niihin, sillä iällä jo unohtaa kaiken harjoittelemisenkin. Siitä syystä me tarvitsemme jonkun joka voi siihen antautua, tosin ei pitkäksi ajaksi, ehkä vain neljäksi tai kuudeksi viikoksi, kunnes isä palajaa; mutta tiedättehän te mimmoinen palkka ja kohteleminen meidän talossamme on, ja jos löytyy kelpo tyttö, jolla ei ole tiedossa parempaa, niin olisihan tämä jotakin.

Sillaikaa kuin vanhus puhui tätä, oli rouva Brunner merkitsevästi katsellut Pirkittaa.

-- Tosin, sanoi hän, -- minä tiedän että teillä kohdellaan sangen hyvin, ja tuo tuossa on sangen kelpo tyttö, tosin juuri maalta tullut, mutta minä tunnen hänet jo kelpo tytöksi; hän ei vielä ole löytänyt paikkaa ja ottaisi mielellään. Kelpaako?

-- Minä kiitän Jumalaa, jos te tahdotte minut ottaa, herra kulta, sanoi Pirkitta. -- Minä haen vain hyvien ihmisten luona nurkkaista, jossa voin levätä. En tänään kysy pitkäksikö vaiko lyhyeksi ajaksi. Kunhan vain pääsen alkuun, niin en pelkää jatkoa.

-- Niin, rouva Brunner, sanoi vanha herra hymyillen katsellen Pirkittaa, joka seisoi siinä vaiti, silmät alas painuneina; -- minä ottaisin tytön hyvin mielelläni, sillä hän sanoi minulle "herra kulta"; se tuntuu niin hyvältä, ja sen tapaista ei ole moneen aikaan minulle sattunut -- -- --

-- Hihhih, nauroi kasviksien myyjätär, -- suottehan te anteeksi, herra Fischer, hän on juuri tullut maalta. Lapsi kulta, teidän täytyy tottua lausumaan: "armollinen herra".

-- Se oli hyvä, älkää minulta ryöstäkö sitä ilon kipinää! Mutta todellakin, hyvä rouva Brunner, tiedättehän te, etten minä lopullisesti voi päättää, jollen ole kuullut rouvani mielipidettä.

-- Oi, armollisen rouvan Leenan minä jo tunnen, sanoi rouva Brunner. -- Arvelen, että koska te tahdotte jonkun lasta hoitamaan, niin pian kuin suinkin, niin ottakaa tyttö heti taloon ja näyttäkää hänet puolisollenne. Olen varma siitä, ettei hän lähetä häntä takaisin.

-- Oikein, se kyllä sopii. Tulkaa mukaani, lapsi kulta, asumme tässä likellä.

Kasviksien myyjätär nosti mytyn ja laski sen Pirkitan käsivarrelle.

-- Katsokaa, sanoi hän itseluottamuksella, -- mitä se vanha Brunnerin akka voi, tuolla porttiholvissa, myymäteltan ääressä, sisäänkirjoituksitta ja valehtelemisitta. Sitä te ette suinkaan olisi tullut ajatelleeksi? No, antakaa hänen nyt ensin katsella itseänne, että saamme saman mielipiteen, niin minä tiedän, ettette juokse takaisin minun luokseni. Paras suudelmani armollisen rouvan kädelle! Hyvää yötä, herra Fischer!

Pirkitta oli jäänyt muutamia askeleita vanhan herran taakse, sillä tämä käveli jokseenkin rivakasti. Nyt hän nykäsi häntä käsivarresta ja astui hänen rinnalleen:

-- Älkää suuttuko, armollinen, herra, sanoi hän, -- ja vaikka se minua vahingoittaisikin, niin en minä voi valhetta kärsiä, minä näen tuon rouvan tänään ensi kerran, ja saattaahan hän tarkoittaa minun hyvääni sanoessaan, että hän minut tuntee, mutta ei se ole totta.

-- Hämmästyneenä vanha herra katsahti tyttöä kasvoihin.

-- No, kenties, hän näyttää tuntevan ihmiset heti ensi katsannolta. Tulkaa te vain!

Hän jatkoi matkaansa ja Pirkitta seurasi.

Neljäs luku.

Vieraan katon alla vietetyn ensi yön kauhut. Lukijat, joita sankarittaren ulkonainen olento huvittaa, saavat tässä harvinaisen tilaisuuden katsella korkeaan peiliin, hänen olkainsa ylitse, jota halua saattaisi epäillä tiedon puutteeksi sopivaisuudesta. "Kitta" ja "Leena" tulevat toisilleen rakkaiksi. Fischer nuoremman tulo.

He astuivat komeaan taloon, joka melkein tuntui olevan ystävällinen, elävä olento, jolle metalliset suonet kuljettivat valoa ja vettä, portaissa ja käytävissä oli kiiltävää kiveä, suuria ovia kahdesta puoliskosta, ja peilikirkkaita ikkunoita. Pirkitta oli melkein häpeillään, kun hän vanhan herran perässä astui yläkerroksiin, ja jokainen askel, jonka hän rautanauloilla varustetuilla kengillään otti, kuuluvasti kaikui talossa.

Ovelle herra Fischer seisahtui, veti kelloa, ovi avattiin ja he astuivat sisään. Hän viittasi, että tyttö häntä seuraisi; he astuivat kahden huoneen läpi, jotka olivat hämärässä, vain sen verran valoisat, kuin katulyhdyistä saattoi langeta valoa sisään; sitte he tulivat kolmanteen huoneeseen, jossa lamppu kirkkaasti valaisi pöytää. Sen ympärillä istui koko joukko ihmisiä.

Pirkitta jäi ovelle seisomaan,

-- Hyvää iltaa lapset, sanoi vanha herra. -- Minä tuon teille jotakin. Puhuttelin ohi mennessäni kasviksien myyjätärtämme ja hän lähetti heti minun mukaani tytön, jotta sinä äiti, hänet näkisit; hän arveli, että sinä hänestä pitäisit.

Lampun varjostin siirrettiin pois. Suurissa tuoleissa molemmin puolin istui kaksi nuorta tyttöä, jotka päästivät käsityöt helmaansa ja uteliaasti tarkastivat Pirkittaa; syrjemmällä luki nuori herra, joka ei katsonut vaivan arvoiseksi kohottaa silmiään kirjasta. Keskellä sohvaa istui vanha nainen.

-- Tulkaa vain lähemmäksi, sanoi tämä. -- Älä pelkää lapseni.

Pirkitta otti pari avutonta askelta eteenpäin.

-- En minä pelkää, armollinen rouva, mutta minä en mielelläni astelisi, sillä minun jalkineeni ovat raskaat; niillä kyllä hyvin juoksentelee maalla, mutta minä pelkään raamuilevani tätä kaunista lattiaa.

-- Arveletko että sinulle siitä suututtaisiin, eikä otettaisi palvelukseen?

-- En, sanoi tyttö, ja kuoppaset syntyivät hänen poskiinsa, -- en minä juuri sitä tarkoita, enkä minä usko, että se meitä eroittaisi, jos minä vain muutoin olen teidän mieleisenne, rouva kulta -- armollinen rouva, mutta olisihan paha, pilata tätä kaunista lattiaa.

Rouva Fischer nyökäytti hymyillen päätänsä, hiukan hän kyseli Pirkitalta, sitte hän lupasi hänet ottaa palvelukseen.

Tyttö suuteli hänen kättänsä ja tahtoi samaten suudella vanhan herran kättä, mutta tämä kohotti kätensä pään yläpuolelle, joten tyttö ei sinne ylettynyt, ja sanoi:

-- Minä en ole mikään korkea-arvoinen herra, jolle tällaiset kunnianosoitukset kuuluisivat; jos olisinkin mieleltäni maailmallinen, niin kai minä sentään tietäisin toimittaa itselleni parempia. Meillä ei käytetä käsisuutelemista, yksin vanhalle rouvalle se on oikeutettua, muutoin heittäkää se pois. Tyttäreni eivät myöskään pane siihen mitään arvoa, niistä on hauskempaa, kun saavat sitä nuorilta herroilta.

Molemmat tytöt naurahtivat iloisesti, todiste siitä, etteivät he loukkaantuneet, sekä siitä, kuinka vanha herra leikillä panetteli lapsiaan. Hän näytti sangen kummalliselta, kun hän totisen näköisenä taas alkoi puhua:

-- Samaten minä kiellän teitä tekemästä sitä tuolle nuorelle herralle tuossa vastapäätä. Hänen suhteensa teidän yleensä on oleminen varoillanne.

Nuori mies punastui suuttumuksesta, hän sulki kirjansa ja juoksi tiehensä sanoilla:

-- Tänään sinä isä taas olet ihan inhoittava.

Kun hänen pakonsa synnyttämä yleinen ilo oli asettunut, sanoi vanha rouva totisena, vaikka hänen kasvoillaan nauru vielä leikitteli:

-- Hurjapa sinä oletkin tänään, isä.

Sitte hän kääntyi Pirkittaan:

-- Mene nyt kyökkiin, lapseni, jättämään kapineesi. Sitte sinä kyllä saat lähempiä tietoja.

Pirkitta totteli. Kun hän oli oven sulkenut, meni vanha herra etsimään ja lepyttämään nuorta naisvihaajaa, niinkuin hän sanoi.

-- Sitä minä tahtoisin olla kuulemassa, sanoi vanha rouva. -- Poika raukka! Tällä tavalla hän ihan karkoittaa hänet talosta.

Kun Pirkitta oli syönyt illallista kyökissä, vei vanha rouva hänet pieneen huoneesen, jossa seisoi ristikolla varustettu lapsen sänky ja sen vieressä vuode täysikasvanutta varten. Tuolilta nousi nuori tyttö, kuullessaan heidän tulevan.

-- Voi äiti, sanoi nuori neiti, -- tuotko sinä hoitajattaren pienelle Helenallemme?

-- Kyllä, lapseni, te saatte nyt taas ryhtyä taloudellisiin puuhiinne. Pitäkää vain ensi aikoina tätä hoitajatarta hiukan silmällä, sillä hän on vähän tottumaton, hän on palveluksessa ensi kertaa, mutta hänellä on hyvä tahto ja ennen kaikkia taipumusta siisteyteen.

Siitä tuli jo palkinto, että Pirkitta oli säälinyt kaunista lattiaa.

-- Mikä teidän nimenne on? kysyi neiti.

-- Pirkitta Leipold.

-- Siis Kitta? Olkaa nyt oikein hyvä ja hellä pienokaisellemme. Hänen nimensä on -- johan minä sen teille mainitsin -- Helena, niinkuin hänen ennen aikojaan kuolleen äitinsäkin oli.

-- Oi, älkää huolehtiko, armollinen neiti. Eihän naisen ole vaikea tottua rakastamaan lasta.

Tuo kuului ihan toiselta, kuin muutoin tavalliset, kielevät palvelijain vakuutukset. Äiti ja tytär katselivat hymyillen toisiaan, sitte he antoivat tarpeelliset ohjaukset ja läksivät pois.

-- Suutelen kättänne, sanoi tyttö.

-- Hyvää yötä Kitta!

Ovella virkkoi neiti:

-- Äiti, tuohan on oikein hauska maalaislapsi.

Sitte askeleet etenivät ja kaikki kävi hiljaiseksi.

Pirkitta otti yölampun, joka paloi syrjäisellä pöydällä, hän tahtoi nähdä hoidokkinsa. Hiljaa hän astui vuoteelle, piti herttaista kättä valkean edessä, sitte hän siirsi pari sormea syrjään ja kirkas valo lankesi kukoistaviin, ehkä neljänvuotiaan tytön lapsellisiin kasvoihin. Kaivautuneena syvälle polstariin, lepäsi pieni pellavasuortuvainen pää, jonka ympäriltä kullankarvaiset palmikot nousivat kuin laineet, pienet sieramet sulkeutuivat ja laajenivat säännöllisesti, ja palavan punaiset huulet olivat koossa.

Se oli ihmeen herttainen olento ja tyttö sitä kauvan katseli.

Äkkiä lapsi levottomasti rupesi liikkumaan; kiireesti tyttö väistyi syrjään ja asetti tulen paikoilleen, hän astui ikkunan ääreen ja katseli tyyneen, kirkkaaseen yöhön, taivaalla tuikkivat valot ja maan päällä niitä paloi pitkissä riveissä.

Mutta hän ei ajatellut sitä; hänen ajatuksensa olivat lapsessa, joka siinä makasi levollisena ja kilttinä. Äkkiä hänen mielestään tuntui oikein kevytmieliseltä, hän kun noin suoraa päätä oli astunut palvelukseen, vaikka edesvastuu siitä oli hyvinkin totinen; tosin saatettiin sanoa, ettei se ollut kuin neljäksi tai kuudeksi viikoksi ja sehän on aivan pieni aika. Mutta miten paljon tuollaiselle pienelle olennolle saattoikaan tapahtua, mitä kaikkia vammoja tulla häntä vahingoittamaan huolimattomuuden tai väärin ymmärretyn rakkauden tähden, koko elinajaksi! Paljon, paljon. Kunhan ei vain hyvä Jumala lähetä mitään onnettomuutta, niin kyllä hän vastaa muusta. Se työ, jonka hän on ottanut tehdäkseen, on vaikea, hyvinkin vaikea, hän sen kyllä tietää. Mitä lasta auttaa kaikki silmälläpito ja hoito! Hoitamassa ei ole äiti, ja äidin sijaisena hänen tulee olla, niin paljon kuin hän taitaa.

Lapsi huudahti unissaan; kun tyttö kiiruhti sinne, lepäsi se levollisena, hän silitti kiharoita sen kasvoilta ja lausui:

-- Sinä raukka, rakas, kultatukkainen orpo, usko pois, kukaan ei pääse sanomaan, että sinua olisi voinut uskoa parempiin käsiin.

Hän riisui hamettansa ja sitä tehdessä luikui liukkaalle lattialle, ja kun hän hädissään molemmin käsin tarttui pesukaappiin, silloin tämä vihamielisesti hyökkäsi hänen päällensä ja näytti tahtovan paneutua pitkäkseen lattialle niinkuin hänkin. Vuoteen vieressä oleva matto liittyi hänen puolelleen korkeimman vaaran hetkenä, antaen hänelle varmaa jalansijaa, ja siten hänen onnistui voitollisesti vastustaa huonekalun hyökkäys.

-- Herra Jumala, lausui hän hiljaa, kun hän ensimmäisen kauhun asetuttua taas saattoi hengittää. -- Se olisi saattanut päättyä pahoin. Siitä ei olisi tullut pientä meteliä. On se sentään hullua komentoa, että ihmiset tekevät lattiansa niin liukkaiksi, että heidän sitte täytyy levittää vaatteita niiden päälle.

Hän kaipasi pientä kultaista ristiä, jota hän oli kantanut kaulassaan, se oli matolla hänen edessään; hän kumartui sitä ottamaan ja kun hän kohottautui suoraksi, säikähti hän, nähdessään vastaisessa nurkassa ihmisolennon, joka samaten kohottautui ja tuijotti häneen. Mutta kohta hänen täytyi hillitä itsensä ääneen nauramasta, sillä tuo vieras oli hän itse, hänen oma kuvansa, joka heijastui suuressa peilissä. Hän astui sen eteen. Tumman vaaleat, irrallaan olevat hiukset valuivat suurina palmikkoina niskaan ja niistä astuivat näkyviin terveet, kukoistavat kasvot, ruskeat, vilkkaat silmät, pieni nenä, joka keskeltä korkeni tuskin huomattavasti, sorjasti uurretut sieramet ja upeat huulet, joitten välistä loistivat hampaat, hänen hymyillessään, kun hän katseli vahvaa ja samalla notkeaa vartaloansa. Siinä hän hetkisen viipyi iloitsemassa oman kuvansa kauneudesta -- eihän kukaan, jolle kauneutta on annettu, voi sitä moittia! Mutta äkkiä vilun väreet pöyristyttivät häntä, hän liitti käsivarret rinnallensa, puhalsi lampun sammuksiin ja astui vuoteeseen.

Hänen siinä levätessään hämärässä hiljaisuudessa, hiipi hänen mieleensä haikea tunne kotikylästä ja entisestä elämästä. -- Oliko oikein paeta kotoa toisten mieliksi, itselleen tuskaksi? -- Mutta nykyhetken välitön selvyys vastusti ajatuksia ja kuvia, ja pian uni karkoitti menneisyyden kokonaan unennäköjen valtakuntaan.

Kun hän avasi silmänsä, oli valoisa aamu.

-- Huomenta, täti! huusi heleä lapsen ääni.

Pirkitta nousi, ja astui ristikkovuoteelle, lapsi sieltä katseli ympärilleen suurin, sinisin silmin, mutta se sulki ne heti, nähdessään vieraan, ja pyysi itku kurkussa Teresa tätiä. Turhaan Pirkitta sitä hyväilevästi puhutteli, se tuli vaan äreämmäksi ja surkeammaksi, ja kun sitte neljännes tunnin kuluttua isoäiti ja täti tulivat sisään, sanoi tyttö aivan onnettomana:

-- Ei se tahdo minuun suostua, ja minä tahdoin kuitenkin sitä hoitaa niinkuin äiti.

Vanha rouva nauroi.

-- No, no, Kitta kulta, sanoi hän, -- säilytä sinä vain hyvät aikomuksesi lasta kohtaan. Tuollaiselta väeltä ei voi vaatia, että he heti huomaisivat, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tuntemaan ystävänsä.

Sitte lapsi puettiin päiväksi ja kun isoäiti ja täti antoivat Pirkitan auttaa ja vakuuttivat, että hän oli "Kitta", joka tahtoi olla sille niin hyvä, niin oli toivottu suosio pian voitettu.

Jo samana päivänä lapsi meni parhaassa sovussa kävelemään hänen kanssansa ja muutaman päivän perästä Pirkitta kaikessa hiljaisuudessa sai nauraa omaa itseään, sentähden, että hän oli syyttämäisillään tuota pientä tapojen orjatarta kiittämättömyydestä, kun se niin kokonaan saattoi unohtaa täti Teresan, että se joka aamu heleällä äänellään huutaa "Kittaa".

Kun hän oli ollut suuressa talossa viikon ajan, hän myönsi, että elämä siellä oli sangen hyvä, siellä oli niin moni huomaamassa, ja heidän kaikkien mieleinen tahtoi olla; siellä oppi pois pahoilta tavoiltakin, joita ei itsestään olisi tullut ajatelleeksikaan.

Neljäs viikko oli kulunut lopettamatta palvelusaikaa niinkuin Pirkitta oli peljännyt. Viides jo kului. Lapsi uudisti lakkaamatta kysymyksensä, eikö isä jo tule ja tyttöön oikein koski, kun hänen aina täytyi lohduttaa häntä sillä, että isä kyllä pian tulee. Sitte kun hän todellakin tulee, sitte hän on tarpeeton ja hänen täytyy lähteä pois noitten hyvien ihmisten luota, joita hän rakastaa, ja erota lapsesta, joka on kasvanut kiinni hänen sydämmeensä.

Pirkitta oli pienessä puutarhassa, pihan vieressä. Lapsi leikki hänen jalkainsa juurella tai juoksenteli edestakaisin. Lehtimaja, jossa tyttö istui, oli melkein samanlainen kuin lehtimaja kotona, jossa vanha äiti usein oli istunut. Jospa hän hetken aikaa voisi istua tuossa vastapäätä, hän näyttäisi niin mielellään hänelle tuon lapsen, miten se on viisas ja kiltti, että se häntäkin ilostuttaisi, vanhaa vaimoa. Hän oli sanomaisillaan: isoäitiä! Sitä hänen täytyi nauraa ja lapsi hypähti hiekkaläjiltään ja nauroi hänen mukaansa, nähdessään hänet iloisena.

Mutta lapsi ei tyytynyt siihen, sen ilo nousi ylimmilleen, se riisti olkihatun päästään, nosti siihen tieltä hiekkaa, jota se sitte sirotteli kukkalavoille, kieppuen sievästi kuin hyrrä.

-- Mutta Leena, huusi Pirkitta, -- nyt et sinä ole ollenkaan kiltti.

Lapsi karisteli viimeiset hiekat hatusta, sitte se juoksi tytön luo, nojautui hänen syliinsä ja käänsi häneen hiestyneet kasvonsa.

-- Minun ei aina tarvitse olla kiltti, se sanoi. -- Isä ei tuo mitään. Isä ei ollenkaan tule.

-- Hyi sinä pieni veitikka, mitä sinä puhut. Isä kyllä tulee, ja jos hän sinulle tuo jotakin, niin minä hänelle sanon, ettei hänen pidä antaa sinulle mitään, sillä sinä olet ollut kiltti vain siksi, että saisit jotakin; ja hyvät lapset ovat aina kiltit, vaikkeivät mitään saisi.

-- Eivätkö hyvät lapset saa mitään, kun he ovat kiltit? kysyi pienokainen alakuloisena.

-- Eivät, ne eivät saa mitään, ne ovat kiltit vain siksi, että heitä oikein rakastettaisiin.

Lapsi ajatteli hetkisen, katsellen suurilla silmillään eteensä.

-- Rakastaako isäkin minua oikein paljon? kysyi hän sitte äkkiä.

-- Tietysti hän sinua rakastaa oikein paljon.