Part 6

Vähäisen kyseltyään, Pirkitta saapui kaidalle kadulle, joka muitten katujen rinnalla näytti kylläkin likaiselta, käytävällä vain oli epätasainen kivitys, ajotienä oli paljas maa; rappeutuneessa talossa, josta maali osaksi oli kadonnut, oli katumyymälä, jonka näytekaapissa oli jotakin jalkineentapaista ja sen yläpuolella ylvästeli kyltti kirjoituksineen: "_Wenzel Zejdlhubr,_ kenkätarpeiden-tehtailija." Tyttö luki kyltin muutamaan kertaan ennenkuin hän suostui siihen, että "_Zejdlhubr_" saattoi olla "Zeidlhuber". Kenkätarpeiden-tehtailijan nimi ei oikeastaan suinkaan ollut Wenzel, vaan Kristian, mutta saksalaisessa Böhmissa asuva, samaa ammattia harjoittava serkku oli, hiukan uhraten ajan hengelle, antanut kääntää uudelle kylttitaululle tschekin kielellä kenkätarpeentehtailijankin ja lahjoittanut vanhan kyltin Kristianille, joka silloin matkusti siitä läpi. Tämä, joka hyvästä syystä vihasi kaikkia turhia menoja, mieltyi vieraskieliseen käännökseen ja uudennimiseen suojeluspyhäänsä.

Brigitta oli säikähtyneenä jäänyt seisomaan ulkopuolelle myymälää.

Mestari Kristian Zeidlhuber asui edullisella paikalla, sillä ajoittain saattoi olla kylläkin hyvä että hän asui niin syrjäisellä kadulla. Juuri oli hänen puodissaan ostaja, joka huusi niin äänekkäästi ja soimasi niin säälimättömästi tehtailijan tuotteita, että se muualla olisi synnyttänyt katumetelin. Äkkiä temmattiin puodin ovi auki; se oli pari kolme porrasta ylempänä katua, ja niiden yli karkasi mies. Häntä seurasi samalla kiireellä pikkunen mies, nahkaesiliina edessään, tapasi karkurin käsivarresta kiinni ja asetti alas hänen jalkainsa juureen kiiltävät, korkeavartiset saappaat.

-- Teidän täytyy ne ottaa, herra yliluutnantti. Tilauksesta ne ovat tehdyt, eikä niissä ole mitään vikaa.

Se, jota näin oli puhuteltu, oli siviilipuvusta päättäen eläkettä nauttiva. Hän oli sangen pitkä mies, juuri niin paljon pitempi mestaria, kuin mestari oli korkeampi saappaanvarsia, jotka siivosti seisoivat käytävällä hänen edessään. Pitkä mies sivalsi sotaisia viiksiänsä ja heitti korkeudestaan ylenkatseellisen silmäyksen kenkätavaroihin.

-- Eikö niissä ole mitään vikaa? huusi hän. -- Eikö niistä puutu mitään, joista puuttuu kaikki kelvollisten saappaitten ehdot!? Seitsemän pitkää viikkoa on kestänyt saada valmiiksi nämät kummitukset, mutta tuhannessa vuodessa ette näe sitä päivää, että minä pukisin ne jalkaani! Jos te kulutatte niin paljon aikaa jokaiseen tilaukseen, jos te valmistatte vuodessa vain kolme paria saappaita ettekä voi sillä elää, voitteko te silloin valittaa, että liike menestyy huonosti? Valtion tulee auttaa, eikö niin? Te tahdotte korvausta menoistanne. Mistä? kysyn minä. Ehkä tälläisestä työstä? Pitääkö valtion antaa palkintoja liikavarpaista? Ovatko nämät nyt olevinaan saappaat? Ehkä espanjalaiset -- --?

Mestari kielsi sen syytöksen, että hän olisi tyrkyttänyt tavaraansa, ja piti tämän jälkeen läsnäoloansa tarpeettomana. Vaieten hän poistui, ja jätti pelkästä kohteliaisuudesta puodin oven auki jälkeensä -- omaksi vahingokseen.

Kiihkeä eläkkeennauttija piti kenkätarpeiden tehtailijan lähtöä vain häijyytenä, jota ei avoin ovikaan lieventänyt. Hän tarttui saappaisiin, joilla nahassansa oli enemmän kunniantuntoa, kuin niiden tekijällä, sillä alaspainunein varsin ne nöyrinä seisoivat hänen edessään, ja pitkän käsivartensa voimalla hän asetti saapasparin takaisin puotiin. Yhtä voimakkaasti ne taas heitettiin sieltä kadulle. Kiroten kyynärän pituudelta otti vanha soturi ne maasta, otti jokaisen saappaan erikseen, huiskasi sitä niinkuin linkoa ja lähetti sen hurjasti lentämään ampumalinjan halki puotiin. Jokainen heitto oli kuoleman isku. Mestari oli ajoissa paennut ja vaarallinen ostaja kääntyi menemään pois. Voimakkaat sanat ja herjaukset seurasivat tahtijärjesjestyksessä hänen askeleitaan ja muodostuivat siksi heliseväksi soitoksi, jonka kestäessä hän marssi pois.

Silloin Pirkitta uskalsi astua katupuotiin. Se oli suuri huone, puuseinällä jaettu kahteen yhtä suureen osaan. Seinän takana vallitsi pelonalainen hiljaisuus, itkeviä lapsia vain kuiskaten rauhoitettiin. Ala seinän tällä puolella oli ollut niin molempien laukausten vallassa, että se epäilemättä olisi ollut vahdilla varustettava. Muurille oven viereen oli oppipoika kyykistynyt. Niinkuin esiinlykättävä kalu, jolta pääsy takaisin on suljettu, näytti hän sen suojassa urhoollisesti odottavan loppuaan, eikä ollenkaan ajatellut, että vihollinen jo oli viskannut luotaan kaikki saappaansa.

-- Hyvää iltaa, sanoi Pirkitta.

-- Kristian, siellä on joku, sanoi naisääni seinän takaa.

Tähän antoi miesääni miehekkään julistuksen:

-- Minä en nyt lähde. Katso sinä kuka se on.

Seinämän ovi avautui ja nainen, lapsi käsivarrella, astui ulos. Se oli epäilemättä maalaistädin sisar, siis itse kaupungintäti omassa persoonassaan.

-- Mitä te haluatte?

-- Oletteko te rouva Zeidlhuber?

-- Olen.

-- Siis suutelen kättänne, rouvatäti. Minä olen Leipoldin Pirkitta Sebensdorfista. Tiedättehän te, että olemme sukulaiset? Sulat terveiset käski, aktuarion rouva Brucker teille sanomaan ja tässä teille on kirje häneltä.

Sukulaissuhdetta mainitessa, rouva Zeidlhuber hämmästyi, niinkuin se, joka joko ei voi, tai ei tahdo muistaa; hän mahtoi kuulua noihin vaatimattomiin olentoihin, jotka joutuvat hämilleen, kun heidän taloonsa sattuu todistaja näkemään heidän onneansa ja varallisuuttansa. Hän antoi lapsen oppipojan käsiin, otti vastaan sisarensa kirjoituksen, astui rauhattomasti häilyvän kaasuliekin alle ja luki sen tarkasti.

Liekkipahanen voitti Pirkitan täydellisen myötätuntoisuuden, sillä palaminen mahtoi olla äärettömän rasittava tässä ummehtuneessa huoneessa, jossa hengittämistäkin vaivasi. Hän myönsi kaikessa hiljaisuudessa, että maalaissuutarin kotona näytti juuri samanlaiselta paitsi kaasuvalaistusta, mutta eihän sekään yksin luo kenkätarpeiden-tehdasta.

Korkeasukuinen rouva oli lukenut kirjeen loppuun, hän ojensi kätensä matkustavalle sisarensa tyttärelle, otti ystävällisesti mytyn hänen käsistään ja sanoi:

-- Astu sisään!

Tämä pyyntö sai Pirkitan mielestä sisältöä vasta sitte, kun täti avasi seinämän oven. Sinne siis.

Seinäntakaista alaa täyttämässä oli ainoa makuusija sekä joitakuita tarpeellisempia huonekaluja, siellä oli tuo pikkunen mieskin nahkaesiliinassa ja ehkä kuuden vuoden vanha poika, joka Pirkitan tullessa pelästyneenä pakeni ulos puotiin.

-- Kristian, sanoi rouva Zeidlhuber, -- katso, tässä eräs sisarentyttäremme. Hän on sisareni Sebensdorfin koulunopettajan rouvan tytär ja toinen sisareni, aktuarion rouva, lähetti hänet tänne.

-- Vai niin, vai niin, sepä hauska. Ehkä te kaunis lapseni tarvitsisitte rihmakenkiä tai gummikaistaleilla varustettuja -- -- --

Mestaritar heitti häneen moittivan katseen.

-- Älä toki ole niin tyhmä, eihän hän nyt matkusta tuota pitkää matkaa Wieniin asti tilataksensa meiltä kenkiä. Hän hakee palveluspaikkaa täältä, ja ennenkuin hän sen saa, tarvitsee hän hyvää johtoa, ja hyvä on, että hän heti tuli ajatelleeksi sukulaisiansa. Me olemme pitävät häntä hyvänä luonamme.

Kristian mestari katseli ylenkatseellisesti tyttöön.

-- Onko asian laita sellainen? No, jos sinulla on tilaa ja ruokaa hänelle antaa, niin voithan sinä pitää häntä täällä.

-- Samaan läävään mahtuu paljon laupiaita lampaita, sanoi rouva ja tuuppasi häntä salaa vaikenemaan. -- Se sopii erinomaisen hyvin, että hän nyt tuli, koska me pari päivää sitte panimme pois palvelustyttömme, sillä me pidämme aina palvelijan, mutta täällä Wienissä kansa on niin tylyä ja ylpeää, että kymmenestä täytyy ajaa pois yhdeksän jo ensimmäisenä viikkona. Koska sisareni kirjoittaa, miten sukkela ja kelpo tyttö hän on, sekä että häneltä nyt vain aluksi puuttuu tarpeellista ohjausta, niin luulen olevan parasta, että hän jää meille ensi ajaksi, eikö niin?

Hän silitti tytön poskea.

-- Niin hän täällä meillä oppii ensimmäiset askareet, joita kaupungissa välttämättömästi vaaditaan. Kun minä sitte näen, miten hän käyttäytyy, toimitan minä itse hänelle hyvän palveluspaikan. Niin. Ja onhan hän niin ymmärtäväinen, että hän käsittää, ettei hän ilmaiseksi voi pyytää ruokaa, asuntoa ja ohjausta. Tuon kaiken hän saa meiltä halvemmalla, kuin mistään muualta.

Kristian mestari nyökäytti ystävällisesti päätään, mutta Pirkitta näytti sangen hämmästyneeltä. Asuminen kaupunkilaisen tädin luona ei ollenkaan näyttänyt häntä houkuttelevan, ja kun mainittiin, että hänen siitä vielä piti maksaa, silloin hänet valtasi halu nousta ylös ja juosta tiehensä, jonka hän varmaan olisi tehnytkin, jos hän vain tuossa suuressa kaupungissa olisi tullut toimeen.

-- Se on siis päätetty, sanoivat mestari ja mestarin vaimo niinkuin samasta suusta.

-- Niin, teidän keskenänne, ajatteli Pirkitta.

Hän tuli ajatelleeksi, olisiko yleensä tässä talossa hänellä jotakin opittavaa. Sitä hän aikoi kysyä, sekä ottaa selkoa siitä, mitä hänen tulisi tietää, miten kauvan hänen täällä täytyisi kestää ja miten paljon hänen oikeastaan tulisi maksaa, kun puodista samassa nousi kamala huuto.

Mestari ja mestarin vaimo syöksyivät ulos ja Pirkitta astui avoimelle ovelle.

Pieni poika uhkasi oppipoikaa terävällä naskalilla ja tämä piti edessään kilpenä lasta, jota hän sitä ennen oli pitänyt käsivarrellaan; sillaikaa kirkuivat voimiensa takaa sekä uhkaava että uhattu ja tahdoton kilpi.

-- Hän pistelee minua, huusi oppipoika, -- hän pistelee minua ja jollen minä anna hänen pistää, niin hän pistelee nahkoja.

-- Sinä lurjus, sanoi mestari, -- kyllähän minä tiedän, että siitä aina syytetään pienokaista, kun sinä itse hävität nahkaa.

Mestarin vaimo otti lapsen oppipojalta ja mestari löi häntä, kunnes molemmat väsyneinä ja yhtaikaa, lopettivat lyömiset ja ulvonnat.

Oppipoika konttasi vavisten nurkkaan, vanhemmat astuivat takaisin vajaan ja pikku poikanen liittyi heihin, terävä naskali yhäkin käsissään.

-- Anna minun pistää, sanoi lapsi, -- taikka minä taas huudan, ja isä tulee sinua lyömään vielä enemmän.

Tuo ilkeä olento tiesi, ettei hänen uhrinsa uskaltanut hiiskahtaakkaan, vaan täytyi tyytyä kaikkeen.

Ilkikurinen lapsi likentyi herttaisesti poika raukkaa, hän näytti häntä hyväilevän, mutta äkkiä hän pisti terävän aseen hänen sääreensä ja naurahti iloisesti, kun oppipoika tuskasta vavahti, uskaltamatta ääneen huutaa. Hän tahtoi vielä tarttua poikaan, joka meni häntä pakoon, kun Pirkitta, äkäisyydestä tulipunaisena huusi:

-- Jätätkö hänet rauhaan, sinä ilkiö!

-- Mikä siellä on? kysyi mestarin vaimo.

-- Mikäkö on? vastasi suuttuneena tyttö, -- teidän poikanne pistää oppipoikaa naskalilla.

-- Mutta hyvä Jumala hänhän vielä on lapsi, sanoi rouvatäti.

-- Silloin te kasvatatte häntä huonosti, ja saatte hänestä vielä hyviä kokea, jos te sallitte hänen karata ihmisten kimppuun kaikilla aseilla, jotka vain hänen käteensä sattuvat.

-- No, no, murahti mestari, -- tuollaisen oppipojan toki täytyy tottua sellaiseen.

-- Niinkö? Voitteko te omalletunnollenne ja niille ihmisille, joitten poika hän on, tehdä tiliä siitä, ettette te talossanne kohtele häntä paremmin kuin koiraa, jota lapset saavat kiusata, sen sijaan että te todenteolla opettaisitte hänelle ammattinne? Hyi, en minä antaisi lasteni noin ajan kuluksi rääkätä luontokappalettakaan.

-- Noin ajattelette yksin te talonpojat, sanoi mestari järeästi.

Mutta mestarin vaimo läksi ulos, antoi lapselleen pari nykäystä ja puristi hiukan kovakouraisesti sitä kädestä, seinän takana. Poika katseli häntä uhkamielellä, hän ei pitänyt tätä menettelyä rangaistuksena, vaan näytti päin vastoin sangen hämmästyneeltä siitä, että hänen viatonta leikkiänsä käsitettiin näin uudella tavalla. Kyllä hän hyvin huomasi, ketä hänen oli kiittäminen näistä saaduista, tuntuvista nuhteista, ja pisti ulos kielensä Pirkittaa kohti.

Tämä kääntyi suuttuneena pois ja puhui äänellä, joka tuntuvasti ilmoitti hänen päätöksensä vastakkaiksi mestarin rouvan päätösten kanssa:

-- Minä teiltä kysyisin sitä, mitä tässä vasta puhuimme. Mitä minä oikeastaan opin teillä?

-- Kaikkia mitä sinun tarvitsee tietää, voidaksesi ruveta hyvään palvelukseen, sanoi rouva ystävällisesti. -- Itse minä monta vuotta olin kyökkipiikana suuressa talossa ja sieltä minä jouduin naimisiinkin.

Mestari nyökäytti päätänsä vahvistukseksi, ja hymähti merkitsevästi tytölle, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa tytön ymmärtää, että täällä oli enemmän opittavaa, kuin hän luulikaan.

-- Kuinka kauvan se kestää? kysyi tyttö.

-- No tietysti sen mukaan, kuin jokainen oppii, sen mukaan kuin jokainen ymmärtää, lyhyemmän tai pitemmän ajan.

-- Ja mitä minun pitäisi maksaa teille?

-- Herranen aikaa! sanoi mestarin vaimo nauraen. -- Ei sitä nyt sukulaisten kesken niin tarkasti mitata. Emme me tule tarvitsemaan tuomaria. Mutta minunhan piti sanoa, että kai sinun jo on nälkä, minä lähetän oppipojan hakemaan meille illallista, minä vain en mielelläni antaisi hänelle suurempaa seteliä, hän kun ei koskaan tiedä, mitä hän saa takaisin, eikä pientä rahaa ollenkaan löydy talossa. Sinä tekisit minulle oikein hyvän työn, jos voisit meille lainata guldenin rahan.

Pirkitta todellakin suostui kaupungintädin pyyntöön, koskei tällä ollut pientä rahaa, mutta hän ei lausunut tuota yleistä vakuutusta, että tämä auttaminen oli hänelle ilo.

Oppipoika läksi letustamaan kaupungille astioineen päivineen ja toi tullessaan olutta ja lihaa. Silminnähtävällä mielihyvällä aviopuolisot asettuivat pöytään ja puhuttelivat lähettiä hätiköivällä riemastuksella. Tämä kaikki pani ajattelemaan, ettei tämä päivä ollut ihan samanlainen kuin muut päivät. Mestari kohteli puolisoansa erinomaisella hellyydellä ja ympäristöään oikein ihmisrakkaudella, sillä oppipojankin eteen hän työnsi olutlasin ja kun hän kilisti lasiansa Pirkitan lasiin, silloin tämä oli selvillä siitä, että hänen tuloaan täällä nyt juhlallisesti vietettiin ja jätettiin ruokakustannusten suorittaminen hänen vaatimattomaksi hyvityksekseen.

Pöytä raivattiin, suljettiin puoti, mestari Kristian paneusi oppipojan kanssa makaamaan heinäsäkin päälle puuseinän etupuolelle ja sen taakse vuoteesen piti Pirkitan asettua rouvatädin ja molempien lasten kanssa. Hän sentään mieluummin otti heinäsäkin ja makasi niinkuin edellisenäkin yönä.

Kaasuliekki väännettiin sammuksiin. Se oli jo muutamia tuntia kuluttanut ilmaa, ja mitä hyvää siitä vielä oli jäljellä, sen imi nyt viiden henkilön hengitys. Levottoman yön Pirkitta vietti ummehtuneessa huoneessa, kosteitten seinäin välissä. Lyyjyn raskaus painoi maalaislapsen rintaa, hänhän oli tottunut puhtaan, raittiin ilman yltäkylläisyyteen. Hän olisi mielellään temmannut akkunan auki, kun hän vain olisi jaksanut nousta. Aamupuoleen hän heräsi, tunsi hirveää päänsärkyä ja nousi ylös väsyneempänä, kuin hän oli pannut maata.

Kun oppipojan, jolle tietysti ei voinut uskoa suurempaa rahaseteliä, piti keräellä kaikille aamiaistarpeet, silloin pyydettiin taas Pirkitalta ystävällistä apua.

Aamulla varhain hän oppi kuumentamaan vettä väkiviinaliekin päällä, pitkin päivää hän sai kantaa pientä lasta käsivarrellaan, tai suojella suurempaa oppipojalta, illoin kävellä mestarin rouvan kanssa parilla naapurikadulla, ja yöllä nukkua, niin paljon kuin taisi. Hän sai sangen huonon käsityksen setänsä kenkätarpeiden kaupasta, vaikkei siitä kukaan hänelle mitään sanonut, mutta sen sijaan hän suuresti oppi kunnioittamaan rouvatätinsä suurta seteliä.

Neljä päivää hän tätä kesti, mutta viidentenä hän nousi vuoteeltaan aamutervehdyksettä, pesi kasvonsa ja kätensä ja järjesti hiuksensa.

-- Riittaseni, sanoi rouvatäti, -- minun täytyy antaa sinulle se tunnustus, että sinua sangen hyvin voi käyttää apunaan. Aamiaiskeitokset jo voi jättää kokonaan sinun huostaasi.

Tyttö punastui suuttumuksesta.

-- Ei, ei, jatkoi mestarin rouva, -- pian minun täytyy ruveta häpeemään, mutta tänä päivänä minä aivan varmaan annan rikkoa setelin, ole hyvä anna vielä kerran -- -- --

-- Menkää, näyttäkää minulle toki tuo mahtava kultakappale, sellaista meillä maalla saa harvoin nähdä.

-- Tietysti. Sitte sinä saat sen nähdä, kun minä lähden rikkomaan, minä en vain nyt viitsisi kulkea nurkkapuodeissa.

-- Ettehän toki luule minua niin tyhmäksi. Pieni valhe voi kestää viikon, mutta suuri valhe ei kestä neljää päivää, ja teillä on kaikki valhetta, "Venzel" ja "Kenkätarpeiden tehdas" kyltissä, palvelijat, joita olette tahtoneet pitää, ja oppipoika jota te pitelette ja joka ei kuitenkaan mitään opi. Mutta pitäisi teidän toki hävetä ylvästelemistä; minä teitä hiukan autan kun sanon, että minä lahjoitan teille, sen mitä olette minulta raivanneet itsellenne. Jumalan haltuun kaikki!

Hän otti myttynsä ja meni aviopuolisoitten jotka seisoivat sanattomina hämmästyksestä, puotiin, sitte ulos; hän oli jo matkan päässä, kun hän kuuli mestarin rouvan, joka oli astunut kadulle, haukkuvan jälkeensä.

Pirkitta asteli ne muutamat kadut, jotka hän oli oppinut tuntemaan iltaisilla kävelyretkillään rouvatädin kanssa. Hän tunsi sieltä muutamia ihmisiäkin, joille häntä oli esitetty serkkuna maalta. Useat tervehtivät ja puhuttelivat häntä ja antoivat hänelle tilaisuutta kuulemaan sangen erilaisia mielipiteitä siitä askeleesta, jonka hän nyt oli ottanut. Paksu savustajatar kadun kulmassa pudisti moittivasti päätänsä.

-- Lapsi kulta, se joka teille sitä neuvoi, se ei tarkoittanut hyvää. Mitä te aijotte tehdä ypöyksin ja ventovieraana Wienissä? Minä pelkään että te piankin sitä kadutte!

Tuo ei kuulunut rohkaisevalta. Mutta emäntä vastaisessa kulmassa sanoi:

-- Jos minä olisin teidät tavannut yksin, niin olisin sen heti sanonut teille, ettei siellä tule toimeen. Mikään oikea ihminen ei sovi sellaiseen taloon, kuin Zeidlhuberien on, jossa menehdytään likaan ja yhtenään tehdään velkoja. Menkää vain johonkuhun palveluspaikan välityslaitokseen, Wienissä ei kukaan kuole nälkään jos hän vain tahtoo tehdä työtä. Jumalan haltuun!

Tuo kuului jo toiselta. Pirkitta ajatteli: savustajattaren ja emännän mielipiteet ovat nämät: toinen sanoo: "älä kaada pois likaista vettä ennenkuin sinulla on puhdasta", ja toinen: "sinä et kuitenkaan voisi sitä juoda, voimatta pahoin, etkä siinä pestä, tulematta vielä likaisemmaksi". Minä olen samaa mieltä emännän kanssa ja olen mieluummin juomatta ja pesemättä.

Hän seisahtui, koska hän oli joutunut rakennuksen edustalle, johon oli pantu kirjoitus "palveluspaikan välitystoimisto". Oven syrjämille, sekä vasemmalle että oikealle oli liimattu lippuja, jotka osoittivat mitä paikkoja oli otettavissa. Pirkitta rohkeutui, kun hän ne luki ja laski, mikä määrä palvelusväkeä tarvittiin. Kyllä kai hänkin siitä saisi kelvollisen paikan.

Hyvää toivoa täynnä hän tarttui ovikääkään ja astui sisään. Se oli hyvin pieni huone, seinämillä seisoi ruskeaksi maalatuita, selkänojilla varustettuja penkkejä, samanlaisia kuin kotikylän kapakassa; matala, samanvärinen puuristikko eroitti penkit muusta osasta huonetta, ja siinä seisoi korkeaan pulpettiin nojauneena, vanhanpuolinen, sangen laiha, likaisissa vaatteissa oleva herrasmies, joka hiljaisissa mietteissä hypisteli kynävartensa päätä.

-- Hyvää huomenta, sanoi Pirkitta, kirjurin häiritsemättä pureskellessa: -- minä tahtoisin mielelläni palvelusta.

Laiha herrasmies hetkeksi etensi nakerreltua puukeppistä suustansa ja lausui:

-- Istukaa.

Pirkitta silitti hamettansa suoraksi, asetti mytyn viereensä penkille ja odotti. Seuraavat toimenpiteet viipyivät kauvan, vasta hetken kuluttua näytti kirjuri päättäyneen ja huusi:

-- Rouva Frank!

Tätä huutoa seuraten, astui sivuovesta pieni, lihavanpuolinen rouva, silmälasit nenällä, huoneeseen; hän astui ristikolle saakka, tarkasteli kiireestä kantapäähän asti tyttöä, joka oli noussut seisomaan. Lopetettuaan tarkastuksensa, hän kysyi:

-- Ja mitä te tahtoisitte?

-- Palveluspaikkaa.

-- Te ette vielä koskaan ole käynyt minun luonani. Näyttäkää päästökirjanne ja todistuksenne. Missä te viimeksi palvelitte?

-- Viimeksi minä olin kotona maalla, ja koska minä vasta olen tullut Wieniin hakemaan palvelusta, niin ei minulla voi olla näytettäviä kirjoja ja todistuksia, rouva kulta.

-- Vai niin, ette ole ollut vielä missään!

Lihava rouva pudisteli arveluttavasti päätänsä ja kirjuri raappi kynällä korvansa taustaa.

-- Ette ole ollut vielä missään, uudisti palveluspaikan välittäjätär, -- minun on paha mieleni, että tämä käy vaikeaksi.

-- No, eikö täällä Wienissä kukaan aloita? Onko täällä pelkästään valmista väkeä?

Liikettä hoitava rouva hymähti säälivästi.

-- Eihän mikään palvelija valmiina lankee taivaasta, mutta suosittamaan vasta-alkajaa ihmisille, siihen ei kukaan mielellään ryhdy.

-- Tuonne ulkopuolellehan te olette kirjoittaneet sellaisen määrän palveluspaikkoja, että minun ymmärrykseni mukaan, teidän pitäisi iloita, kun joku kelpo ihminen hyvällä tahdolla ilmoittautuu yhteen niistä.

Kirjuri joutui pienen yskäpuuskan valtaan, joka suureni, kun rouva Frank jonkinlaisella avomielisyydellä huomautti, että tuollaiset setelit ripustettiin sinne rohkaisemaan palvelusta etsiviä ja voittamaan heidän luottamustaan, sekä saamaan heitä antamaan tietoja itsestään, mutta oikeastaan täytyi herrasväkien tulla kyselemään noita etsiviä palvelijoita.

Tuo ei Pirkitan mielestä tuntunut oikein rehelliseltä.

Vielä kerran välittäjä-rouva tarkasteli tyttöä, nyt sentään ystävällisemmin, ja alkaen vastaisesta päästä, alhaalta ylös asti, ja meni sitte pois, luvaten tehdä parastaan, kunhan ensimmäiset välttämättömät toimenpiteet olisivat järjestetyt, jossa toimessa herra Anton, kirjuri, oli kaikkia auttamassa.

Herra Anton kehoitti Pirkittaa vielä kerran hakemaan palveluspaikkaa, kysyi hänen ristimä- ja sukunimeään, missä hän oli syntynyt, hänen ikäänsä, säätyänsä ja uskontoansa, kyseli lyhyesti hänen kelvollisuussuhteitansa, aikomuksiansa ja vaatimuksiansa ja siirsi jokaisen kysymyksen tulokset omantunnonmukaisesti suuren kirjansa eri päällekirjoituksien alle.

Tämä tarkkuus suuresti ilahutti Pirkittaa ja sai hänet toivomaan parasta. Kirjuri sirotti hiekkaa märille riveille. Tietysti näytti siltä ja kuului siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "siinä se nyt on kirjoitettuna, nyt ei ole huolta enään, kyllä siitä pian nähdään tulokset". Hän ojensi kätensä tytön puoleen ja sanoi:

-- Pyydän guldenin rahan sisäänkirjoitusmaksuksi!

Olihan se selvästi lausuttu, mutta Pirkitalta tuntui puuttuvan käsityskykyä siihen. Kotona, kaupoissa toinen talonpoika kyllä antoi toiselle käsirahaa, mutta hän tiesi varmasti, mitä hän siitä saisi, mutta tässä siitä ei mainittu mitään ja hänen piti antaa rahansa epävarmuuteen. Epäillen hän pudisti päätänsä. Kirjuri, nähdessään hänen viivyttelevän, huomautti:

-- Sisäänkirjoitusmaksu juuri vahvistaa teille meidän välityksemme, siitä te olette merkitty meidän kirjoihimme palveluspaikkaa varten, ja tästä päivästä alkaen teillä on oikeus käydä täällä joka päivä kuulostelemassa, kunnes jotakin ilmaantuu.

-- Tyhjästä ei mitään; mutta jos ette te voi merkitä päähänne tietojanne ja sitte vasta kirjoittaa niitä kirjaanne, ja jos teidän vielä lisäksi täytyisi juosta tänne joka päivä muistuttamaan niitä itsellenne, silloin te teette itsellenne vain turhaa työtä ja toisille ihmisille vaivaa, eikä siitä sellaisesta kukaan ihminen maksa; ja nuo pitkät kirjoitukset voisi minun mielestäni jättää pois, ja jokainen saisi käydä kuulostamassa, niin kauvan kuin hän tahtoo. Minäpäs sanon teille: sitte kun te olette minulle toimittaneet paikan, sitte te saatte nähdä rahani, mutta sitä ennen ei teidän kelpaa olla uteliaita.