Part 5

Hän päästi tytön pujahtamaan ohitsensa kyökkiin ja sulki oven hänen jälkeensä. Molemmat astuivat seuraavaan huoneeseen. Pöydillä paloi lamppu, jonka varjostin oli painettu toiselle syrjälle, ja sen syvimmässä varjossa istui vanha mies nojatuolissa, jonka nahkapäällystää aika niin suuresti oli kuluttanut, että sieltä täältä hevosenkarvat pistivät näkyviin.

Tyttö astui arasti hänen luokseen ja tarjosi hänelle kätensä. Hämmästyneenä hän veti oman kätensä takaisin.

-- Mitä? mitä? Kuka tämä on? hän änkytti.

-- Anna vaan hänelle kätesi, sanoi vaimo.

Hän totteli tätä käskyä, odottamatta että hänelle selitettäisiin, miksi hänen piti se tehdä.

-- Se on Leipoldin Pirkitta, minun sisareni lapsi, jatkoi rouva.

-- Vai, vai, sanoi vanhus, painaen nyt vasta ojennettua oikeaa kättä. -- Kälyni tytär -- ja miten iso tyttö ja kaunis, -- hihhii, -- niin, niin -- mutta minkä kälyn?

Sillaikaa hänen vaimonsa oli avannut kirjeen ja ärjäsi hänelle keskeltä lukemistaan:

-- Minkä kälyn? Eihän meitä olekkaan kuin kolme sisarta, nuorimmalla toki ei voi olla noin suurta tyttöä. Ja johan minä mainitsin Leipoldin, etkö sinä enään osaa kunnollisella tavalla pitää korviasi ja silmiäsi auki, edes hetken aikana!

Hän näki kuinka Pirkitan silmät menivät pystyyn; hänen suunsa piirteet vetäytyivät ilkeiksi, kun hän sitte lausui:

-- Mitä sinä siinä kurkistelet niin pöyhkeästi? Tuo vanha mies on sellainen, ettei hän kelpaa mihinkään, hän kuulee huonosti eikä näe paremmin, hänen ymmärryksensä on jo melkein sekaisin, hänen suhteensa ei voi ryhtyä mihinkään. Ja tämä kaikki sattuu juuri sellaiseen aikaan, jolloin tahtoisi olla rauhassa.

-- No, no, koreastipa sinä minut kuvaat vieraille ihmisille, sanoi mies ja loi himmeät silmänsä tuijottamaan vaimoon.

-- Enhän minä aina ole ollut tällainen, enkä ainaiseksi jää tällaiseksi. En, en jää.

-- Tietysti et, sanoi toinen.

-- Ja jos minä olen teillä liikaa, niin menen pois, lähden pois -- heti lähden pois.

Vaivalloisesti hän nousi ylös.

-- Sanokaa vain olenko teille liikana?

-- Ole sinä iloissasi että saat pysyä tuossa istumassa -- rouva painoi hänet takaisin tuoliin -- äläkä puhu noin turhia.

-- Hehheh, etpä sinä taida tahtoa, että minä menisin.

-- No niin.

-- Onko sinulla kirje siellä?

-- Sisarelta.

-- Kälyltäkö? Annappas tänne, sehän minunkin pitää lukea.

Vaimo pani sen, olkapäitään kohottaen, pöydälle. Vanha mies luki hitaasti, rivi riviltä, pysähtyi usein ja peitti kasvot käsillään.

Pirkitta seisoi syrjemmällä, hänen sydäntänsä särki, nähdessään vanhuksen avuttomuutta.

-- Vai sinä tahdot palvelusta? sanoi rouvatäti hänelle. -- Se on oikein, ja silloin minä kaiketi voin tehdä jotakin hyväksesi. Tämän yön sinä saat olla meidän luonamme, huomenna varhain sinun täytyy nousta, jottet myöhästyisi junalta, joka menee Wieniin. Ja osoitteen minä sinulle annan, kirjoitan sinulle muistiin, missä armollinen rouva Zeidlhuber, minun ja äitisi sisar, asuu. Sitte siellä on eräs tätisi, joka on naimisissa erään kenkätarpeiden kauppiaan kanssa. Sen tätisi sinä etsit, hänellä on paljon tuttuja ja hän voi sinut helposti toimittaa johonkin, tai ehkä hän itse pitää sinut luonaan; olisihan sinun parempi sukulaisten, kuin vieraitten luona.

-- Hyvin paljon kiitoksia.

Vanha mies laski juuri kirjoituksen takaisin pöydälle.

-- No mitä käly nyt kirjoittaa? kysyi vaimo ja tuuppasi Pirkittaa kyynärpäillään.

Miettiväisenä hän tuijotti eteensä, mutta luultavasti ei muistanut, sillä hän tarttui uudestaan kirjeeseen.

-- No katsoppas nyt enkö puhunut totta? Nyt hän on sitä tavaellut koko tunnin, eikä enään tiedä ainoatakaan sanaa. Hän on ihan mennyttä! Mutta hän ei salli siitä puhuttavan, silloin hän heti suuttuu.

Hän nauroi sääliväisesti.

Silloin kaikui toisesta huoneesta, jossa myöskin paloi lamppu, terävä, poikamainen ääni:

-- _Mulier taceat in ecclesia!_

Entinen kaupunginaktuario katsahti ylös ja virkkoi:

-- Saksaksi: vaietkoot naiset kirkossa.

-- Se on meidän nuorimpamme, sanoi rouvatäti. -- Hän on vielä kotona luonamme ja harjoittelee tutkimuksiaan niin ahkerasti. Vihtori, tule nyt tänne katsomaan, kuka täällä on.

Siellä sisällä tuupattiin tuolia, kuljettiin lattian poikki, sitte tuli avonaisesta ovesta näkyviin nuori mies, ehkä kuudentoista vuotias. Hän oli erinomaisen laiha ja samalla kömpelö. Kankeasti hän tervehti.

-- Tämä on serkkusi, sisareni koulunopettajan lesken tytär tuolta maalta.

Joku koulutoveri, jolla oli sieviä serkkuja, oli luultavasti saattanut nuorukaiselle sen käsityksen, että serkkuna-oleminen oikeuttaa suudelmaan, sillä päättäväisyyttä oli siinä tavassa, jolla hän astui Pirkitan luokse, jokainen liike muodosti neliön -- näky, joka oli omiaan ilostuttamaan jokaista geometriiaan professoria. Mutta kun hän seisoi tytön edessä ja tämä varsin välinpitämättömästi häneen katseli, silloin hän pelästyi, että tyttö pahastuisi hänen luvallisista sukulaisuustunteistaan. Hän asettui sentähden tarjoomaan hänelle kättänsä ja sanoi juhlallisesti:

-- _Mademoiselle, je suis charmé de faire votre connaissance!_

Tällä nuorella miehellä oli nimittäin se onneton taipumus, että hän aina tahtoi puhua vieraita kieliä siellä, missä hän tiesi ettei häntä ymmärrettäisi.

Rouva nauroi kun tyttö joutui hämille, ja heitti äidillisesti ylpeän silmäyksen oppineeseen poikaansa. Mutta vanha herra, entinen aktuario, kohotti katseensa ja sanoi:

-- Saksan kielellä: neitiseni, minua suuresti ilahuttaa tehdä teidän tuttavuutenne.

-- Mutta, rouvatäti, miksi serkku puhuu italian kieltä, eikö hän osaa saksaa?

Äiti ja poika nauroivat sydämmellisesti tätä kysymystä.

Vanha ukkokin hymyili nojatuolissaan, mutta lienee kai tarkoittanut muuta, sillä hän iski silmää tytölle.

Hänen rouvansa sen huomasi, ja ravisti moittien päätänsä, suuttuneen näköisenä.

-- Nyt minä menen illallista lämmittämään, sanoi hän.

-- Ehkä minä voisin teitä auttaa, rouvatäti? kysyi tyttö.

-- Tahtoisinpa tietää miten! tuli lyhyeksi vastaukseksi.

Vanha rouva meni kyökkiin ja nuori mies seurasi häntä.

-- Jää sinä sinne, sanoi hänelle äiti, -- kuka tietää, mitä ukko voi tytölle lörpötellä.

-- Antaa hänen nyt olla, _similis simili gaudet_, mitä minä siellä teen! Minulla ei ole mitään sille maanmoukalle sanottavaa, yhtenäänhän minun täytyisi antautua kääntämään; näin meidän kesken minä en puhu paljon ja _sapienti sat!_

-- Saksaksi: viisaalle se riittää, olisi isä kääntänyt oppineen pojan sanat, mutta nyt hän ei ollut läsnä ja niin muodoin rouva-aktuario ei aavistanutkaan, mikä kohteliaisuus hänelle lausuttiin.

Huoneessa oli tyttö istuutunut vanhan sedän viereen. Tutunomaisesti tämä piteli hänen kättään ja kysyi:

-- Miten käly nyt jaksaa?

-- Kiitoksia kysymästänne, kyllä kai hän hyvin jaksaa; hän lähetti sedälle paljon terveisiä.

-- Suuri kiitos, suuri kiitos! Minä olen hänestä aina paljon pitänyt. Kyllä kai hän jo pian tulee vanhaksi, -- hihhih, -- ei tietysti niin vanhaksi kuin minä. Useimmat ihmiset toivovat pitkää ikää: siitä ei ole mitään iloa. On itsensä rasituksena ja toisten tiellä; jolleivät ne sitä edes osoittaisi, sillä se koskee; eihän kukaan sille mitään voi, että hän tulee vanhaksi. -- Jätä nyt rauhaan Jolli! Se hullu koira luulee sinua Minnaksi, vanhimmaksi tyttärekseni, joka on naimisissa täällä kaupungissa, ja usein käy meitä tervehtimässä. Sekin on jo kadottanut näön ja haistin. Eikö niin Jolli, sinäkin olet tällainen vanha ruhjus. Meille molemmille ne sanovat, "huut", tekevät meille sijan nurkkaan, ja ajavat meidät sinne aina, kun me käymme heille vastenmielisiksi. Minä sanon sen sinulle, että usein kun sitä ajattelen, tahtoisin ettei minua enään olisi olemassa. Mutta kun sitte näkee, miten rakastamattomasti ne kohtelevat, ikäänkuin eivät mitenkään jaksaisi odottaa sitä, jonne ei enään voi olla pitkä matka, niin suo heille mielellään sen piinan ja elää pelkästään pahuudesta. Minä en ole sitä häneltä ansainnut, mutta se on oma syyni. Niin, niin minun olisi pitänyt jäädä yksin ensimmäisen vaimoni kuoltua -- Minnahan silloin oli niin iso, että hän olisi voinut hoitaa taloutta, ja nytkin olisin voinut asua hänen luonaan, -- minun ei olisi pitänyt ottaa tuota tuolla! Ensimmäinen otti minut, vaikka edessämme vielä lisäksi oli tiedossa monien vuosien huoli ja puute, toinen sai heti taatun tulevaisuuden, ensimmäinen tyytyi alussa vaivalloisuuksiin, ja kyllä hän ne vieläkin kantaisi nurisematta, -- niin, Minnavainajani minä tahtoisin vielä kohdata tuolla kaukana, yhdessä noista öisen taivaan pienistä tähdistä, jonne ei pääse kukaan muu kuin se, jota me eläessä rakastimme -- ei hän poikineen, joka on tuolla. -- Silloin me voisimme nauraa maailmalle, kun se olisi takanamme. Hihhih! Käly ja sinä kyllä saisitte tulla sinne, silloin me saisimme puhella siitä, mitä oikeastaan elämä sisälsi meille.

Samassa avautui ovi ja aktuarion rouva astui sisään kyökistä, kantaen höyryävää vatia, ja pani pöydälle illallisruuan: jätteitä päivällisistä, joita oli kuumennettu.

-- Niin, sanoi hän, -- näin me elämme kaupungissa, vaikka te maalla arvelette, että täällä löytyy kaikkia niin yllin kyllin.

Sitte tulla heitiskeli kieltentaitava poikakin paikalle. Kannun hän toi muassaan.

-- Ota ruokaa, sanoi rouvatäti Pirkitalle.

Puhelu pöydässä ei katkennut hetkeksikään, mutta noitten kolmen välillä ei syntynyt mitään keskustelua, eikä sitä syntynyt jälkeenpäinkään. Vanha mies söi vähän, mutta koetti pelastaa jokaista palaa lankeevasta arvostelusta, rouva sitä vastoin syytti häntä synnynnäisestä ruokahalun puutteesta, ja poika pani näytteille kaikki rikkaat tietonsa, edes niillä tehdäkseen valtavan vaikutuksen maalaiseen serkkuunsa. Hän sekoitti kaikki maailman kielet mahtavaksi kielikeitokseksi, ja omituisen sointuisassa _Lingua franca'ssa_. hän antoi yleiskäsitykset ihmisystävällisten miesten uneksimasta maailmankielestä, joka sentään ei tullut edullinen; kukaan ei asiantuntijana noussut häntä vastaan, paitsi hänen isänsä, joka omantunnonmukaisesti heti oli panemassa saksalaista käännöstä jokaisen lauseen perään. Oli lopetettu syöminen, täti raivasi pöydän, vanha mies vain vielä irvistellen jykerteli palasia, jotka olivat hänen lautasellaan. Kun rouva ojensi kätensä sitä ottamaan veti hän sen luokseen ja kielsi äreästi sitä antamasta.

-- Anna pois lautanen, sanoi rouva, -- muutoin sinä vaan silppuat, etkä kuitenkaan syö mitään. Minä tahdon kiireesti pestä astiat, sitte pitää panna levolla, sillä huomenna on varhain noustava.

-- Minä en vielä pane maata.

Tätä vakuutusta ei rouvan mielestä ansainnut vastustaa, hän otti hellimättä lautasen ukon kädestä, ja kiiruhti kyökkiin. Ukko vapisi liikutuksesta, hän mutisi jotakin itsekseen, pusersi käden nyrkiksi ja iski sen pöytään, jota pojan mielestä oli sangen hauska katsella, sillä hän hymyili, että hampaat näkyivät. Vanha mies ei saanut mitään sanotuksi, hän vain katseli Pirkittaan ja viittasi useamman kerran poikanulikkaa, jota tämä vain enemmän huvitti.

Sillä välin taas rouvatäti ryntäsi sisään kyökistä ja valmisti vuoteet. Tytölle hän pani vähän sänkyvaatteita lattialle, toivotti hänelle hyvää yötä ja otti lampun, joka sai aktuarion vaivalloisesti nousemaan nojatuolistaan ja kömpimään rakastettunsa perässä.

-- Hyvää yötä, hyvää yötä, nyökäytti hän tytölle mennessään.

-- Hyvää yötä, setä.

Toisen huoneen ovi jäi puoleksi auki, vielä parin hetken aikana siellä paloi lamppu ja valosäije lankesi ulos Pirkitan vuoteelle, sitte äkkiä sammui valo ja säije välähti peitteeltä pois, ja kaikki ympärillä oli pimeää.

Ensikertaa elämässään maatessaan vieraassa vuoteessa ja ensimmäisen matkapäivän kiihoittavista vaikutuksista, ei tyttö pitkään aikaan saanut unta. Miten toisenlainen se olikaan kuin kaikki ne, joita hän oli viettänyt kotonaan, mitä kaikkia hän oli kuullut, nähnyt ja kokenut! Miten paljon yksi ainoa tässä kestävässä nykyhetkessä löytyvä tie kertoi kaukaisesta menneisyydestä! Grottensteinin munkki, joka olisi tahtonut elää ijankaikkisesti ja heitti sen tuuman, ollakseen sovussa elävien ja kuolleitten kanssa, Sennfeldtin Jaakko-raukka ja kaunis kevytmielinen Aune -- vaihdetut lapset -- vanha lapsenpiika, santarmi parka... On se sentään hyvä että Grottensteinin munkki vihkii Aunen ja Jaakon -- kas, nythän jo sanotaan, että yksi vaihdetuista lapsista olisi heidän lapsensa -- sen hän sitte kertoo, kun he tulevat sedän luokse sille pienelle tähdelle, jossa hän asuu, -- siellä hän jo istuu nojatuolissaan ja kutsuu Minnaansa, ja Minna ei ole kukaan muu, kuin tuo vanha lapsenpiika -- eikä tämä hämmästytä Pirkittaa ollenkaan.

-- Se on niinkuin olla pitää, sanoo Kollingin Mikko, joka on kuljettanut heidät kaikki tähteen. -- Sillä itsestään ei mitään tapahdu, sanoo hän...

Silläaikaa kuin nämät unikuvat liikkuivat tytön sielussa, oli uni hyvän aikaa välttänyt aktuarion pojan silmiä. Hän tiesi olevansa ensi kertaa eläessään saman katon alla nuoren naisolennon kanssa, hän ei ollenkaan käsittänyt, mitä hänelle tapahtui, hän lankesi ahdistuksesta ahdistukseen, ja rauhoittui hiukan vasta sitte, kun hän keksi nimen mielentilalleen, jonka hän merkitsi rakkaudeksi.

-- _Amor -- amour -- amore -- Love_... j.n.e. j.n.e.

Siihen hän nukkui.

Yöllä ruvettiin liikkumaan, Pirkitta heräsi, akka torui, nuorukainen kiroili, ja keskellä huonetta kävellä töpösteli ukko edestakaisin.

-- Minä en saa unta, hän vaikeroi, -- minun täytyy nousta -- täytyy nousta, sillä minä tukahdun vuoteeseen.

-- Tätä nyt kestää joka yö, eikä siitä koskaan tule loppua, sanoi rouva. -- Joka yö sinun pitää meidät herättää, vaikkemme voi sinua auttaa. Voisithan sinä nousta hiljaa itseksesi ja antaa meidän jatkaa untamme.

-- Niin, ärisi poika, -- huomenna taas pitää väsyneenä istua kirjojen ääressä.

-- Kunhan te vain toisitte minulle lasin kylmää vettä, vain lasillisen kylmää vettä, pyysi ukko.

-- Vettä löytyy kyökissä tuopissa, ota sieltä. Lämpöisestä vuoteesta kukaan ei juokse ulos pihalle kaivolta hakemaan.

Ukko hapuroi etuhuoneen läpi kyökkiin, hän säpsähti, sillä joku seisoi käytävään vievällä ovella.

-- Minä täällä olen, setä, sanoi Pirkitta ja kohotti oikeaa kättänsä, jossa hän piteli tuoppia. -- Minä noudan teille pian vettä kaivolta.

Hän oli jo mennyt.

Ukko hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja muutti seisomaan toiselle jalalleen. Hän kuuli kuinka pihalla kaivonvinttiä väännettiin, sitte hiljeni, sitte noustiin portaita, kuljettiin käytävän läpi ovelle.

Pirkitta tahtoi asettaa tuopin käsistään, hakeakseen juomalasin, mutta ukko tarttui siihen molemmin kourin.

-- Ei tarvitse, anna se vain.

Hän nosti astian huulilleen ja joi.

-- Kas miten hyvä sinä olet, miten hyvä! sanoi hän ja silitteli vapisevin sormin tytön pyöreää käsivartta.

Molemmat astuivat takaisin huoneesen.

-- Oikeinko sinä kävit hakemassa hänelle vettä? huusi täti toisesta huoneesta. -- Totuta nyt hänet sellaiseksi, että meiltäkin sitä rupee vaatimaan! -- Jätä sinä sellaiset, pidä vain huolta omista asioistasi, äläkä tee muuta kuin mitä käsketään.

Taas ukko käveli levottomasti edestakaisin ja näytti etsivän jotakin, sitte hän hiipi tytön vuoteelle lattialla ja mutisi hiljaa:

-- Kai sinä et enään koskaan uskalla tehdä minulle mitään? No niin -- voitko? Rasiani minä mielelläni ottaisin, rasiani, missähän se on?

Hän laahusteli huoneen läpi ja koetteli käsillään kaikkia pöytiä ja hyllyjä.

-- Pirkitta tiesi, että hän noustessaan oli pannut rasian taaksensa nojatuoliin. Rivakasti tyttö nousi, löysi heti rasian ja antoi sen hänelle.

-- Niin niin, sanoi hän kyyneliin saakka ilostuneena, -- nyt minä olisin ollut tyytyväinen ilman toraa ja kiljuntaakin. Sinä otit hyvästä sydämmestä kärsiäksesi epämukavuutta, mutta saat nähdä että hyvä Jumala teki sen minun, vanhan miehen mieliksi ja palkitsee sen sinulle moneen tuhanteen kertaan, sen saat nähdä.

Hän astui pari askelta, sitte hän palasi takaisin tytön luo, taputti häntä poskelle ja sanoi salaperäisesti:

-- Kun minä menen tähteen, niin sinunkin pitää tulla sinne.

Sitte hän hiljaa asteli pois ja haki vuoteensa; sitte kaikki tuli yhtä hiljaiseksi kuin ennen oli ollut.

Pirkitta veti peitteen päällensä ja hymyili ajatellessaan lupausta tuhatkertaisista korvauksista. Hän myönsi ajatuksissaan, ettei hän tietänyt mitä olisi tehnyt niin monella tuhannella vesituopilla ja yhtä monella rasialla.

Tuskin aamu sarasti, kun häntä röykytettiin heräämään, rouvatäti seisoi hänen edessään, käski häntä nousemaan, järjestämään kapineitaan ja varustautumaan matkalle, sillaikaa kuin aamiainen valmistuisi.

Pian koko perhe istui pöydässä, sitte nousi täti ilmoittamaan että nyt oli lähtö-aika tullut ja ojensi tytölle kirjoituksen "Korkeasukuiselle rouvalle, rouva Zeidlhuberille, kenkätavara-tehtailijan puolisolle Wienissä", ja sanoi:

-- Hyvä Jumala sinua varjelkoon, toivon että sinun käy oikein hyvin kaupungissa, ja vie sisarelleni sulimmat terveiseni.

Nuori oppinut hänelle toivotti "_bon voyage_!"

Mutta setä piteli tuskallisesti hänen kättänsä.

-- Joko sinä nyt lähdet? kysyi hän. -- Joko nyt -- -- --?

-- Johan hänen täytyy, ettei myöhästy junalta, sanoi hänen rouvansa.

Vanha mies pudisti päätänsä ja huokasi:

-- Niitä öitä, niitä kovia öitä! Viime yönä sinä olit täällä.

-- Jäämmehän me vielä luullakseni luoksesi, muistutti terävästi rouva aktuario.

Ukko painoi tytön kättä ja piteli sitä yhä kädessään.

-- Jumala palkitkoon, Jumala palkitkoon! Sitte hän kääntyi pois.

Rouvatäti suuteli tyttöä poskelle jäähyväisiksi, nuori herra tarjosi hänelle kätensä ja Pirkitta astui ulos huoneesta, alas portaita, pois talosta.

Sieltä ulkoa henki raaka aamuilma, laakso oli varjojen peitossa, katukivillä hienoa huurua, vuoret paljaina. Aurinko nousi, ja tyttö veti hutisten huivia ympärillensä.

Hän tuli asemalle, uninen virkamies ojensi hänelle luukusta pyydetyn piletin, soitettiin kelloa, juna tulla humisi asemasillalle, ja toisten matkustavien mukana Pirkitta tunkihe vaunuja kohti ja astui sisään; vielä kerran kajahti kello, kimakka vihellys vastasi ja sitte sitä mentiin.

* * * * *

Kun Pirkitta astui vaunuun, joutui hän väsyneitten ihmisten joukkoon, jotka vaihteen vuoksi olivat panneet maata kyytinsä kestäessä ja nyt puolihorroksissa jyryyttelivät eteenpäin. Toiset tirkistelivät häntä hetkeksi, kun hän vieraana tuli vaunuun, useimmat eivät ottaneet hänestä selkoa; hän ei tohtinut toivottaa hyvää huomenta, ettei häiritsisi, ja äänetönnä, arkana hän painui nurkkaan istumaan. Ennenkuin juna läksi liikkeelle, sulki konduktööri oven, joten hän nyt oli lukon takana.

Hän katseli ruudusta ulos aamuruskon valaisemia maisemia, jotka kiireesti kiitivät ohitse. Vuoria, kyliä, kirkkoja, pieniä hautausmaita, -- mutta hän ei tuntenut nimiä eikä tapauksia, jotka olisivat voineet tehdä eri paikat hänelle merkilliseksi; se eilinen retki Koilingin Mikon seurassa oli sentään hauska.

Kaukana ihmisten asunnoista, jylhien kallioitten ja karujen, mahtavien kuusien keskellä, joista jokainen oli synkkä yksinään-eläjä, näki hän syvällä notkossa pienenpienoisen mökin.

Kukahan sielläkin asui? Siihen tölliraukkaan kai maailman elämä katsahtaa ainoan kerran ikiaikoina, tai ehkei koskaan.

Se oli jo aikoja sitte kadonnut hänen näkyvistään, kun hän vielä ajatteli, miten siellä niin kaukana maailmasta tultanee toimeen, hyvinkö vai huonosti.

Veturin vihellys hänet herätti, ajettiin asemalle. Hän kuuli kelloa soitettavan, näki ihmisten astuvan vaunuista ja vaunuihin, katseli konetta, joka seisoi toisilla kiskoilla, ja sitte lähdettiin taas liikkeelle entisellä kiireellä.

Tottumattomuus ajoon piti häntä valveella muutamat asemavälit, mutta sitte hän vähitellen nukkui, kun vaunuissa oli niin hiljaista ja hänen täytyi olla työttömänä, eikä hänellä ollut minkäänlaista tilaisuutta puheluun. Hän tointui vasta sitte, kun kaikki ovet temmattiin auki ja matkustajille ilmoitettiin, että pysähdyttäisiin muutama minuutti kauvemmin.

Useimmat astuivat ulos, hän yksin jäi nurkkaansa istumaan ja katseli avoimeen vaununoveen päin. Hän ilostui suuresti kun vanha akka hänelle tarjosi vettä, ja hämmästyi yhtä suuresti, kun hänen täytyi se maksaa. --

Pian palasivatkin matkustajat takaisin, vielä pureskellen, tai suuta pyyhkien. Pirkitta oli iloissaan siitä, ettei hän ollut astunut ulos, sillä totisesti tuo tuollainen hätäinen nielaseminen ei voinut tehdä kenellekään hyvää. Ja taas mentiin, kone pauhasi, rattaat rasasivat, maa huojui, tuo kaikki tuntui hänestä jo ilkeältä.

Ihmiset olivat reipastuneet, hän kuunteli heidän puhettansa, mutta junassa on aina paljon ihmisiä koolla, ja kun ne tietävät olevansa toisten huomion alaisina, niin ne käyttäytyvät ihan toisina, kuin he todellisuudessa ovat, useimmiten tuttavat puhuvat keskenään, ja jokainen ilmoittaa toiselle salaisuutta, jota hän ei julkisesti puhu kaikille.

Hän kuunteli vähäisen siellä missä kannatti, ja toisaalla taas ei sopinut kuunnella, koskei puhuttu hänelle. Eihän sitä ollut epäilemistä, miten kauvas hänen piti matkustaa, koska Wien oli viimeinen asema, jossa tietysti junan kiltisti täytyi lopullisestikin pysähtyä, mutta jokaisella asemalla hän uteliaana kohotti päätänsä ja päästi sen taas pettyneenä ja alistuvana painumaan alas, koskeivät nuo kauppalat tai pikkukaupungit kuitenkaan päässeet piirikaupungin rinnalle, vielä vähemmin sitte olisivat olleet tuhat kertaa niin suuret, niinkuin Kollingin Mikko oli vakuuttanut suurkaupungin olevan.

Jota likemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän väkeä astui vaunuun. Se häntä jollakin tavalla lohdutti, että hän noitten muitten kanssa oli niin vaunuun sullottu, ettei siellä enää voinut löytyä kenellekään tilaa, sillä tämä matkan kestäminen kävi jo sietämättömäksi, sen täytyi pian loppua.

Ja se loppui. Yhä hitaammin, hitaammin juna kulki ja hiljaa se ajoi suuren asemakatoksen alle, vielä töytäys, nykäys, sitte se seisahtui, kaikki ovet auki ja ihmiset ulos. Pirkitta nousi kuin unessa ja antoi tungoksen tuuppia itseään ovea kohti. Hän pääsi ulos, oli tullut ilta, suunnaton rakennusten meri oli häntä ympäröimässä, lukemattomia kaasuliekkiä palamassa, äärettömän paljon ihmisiä juoksemassa hänen ohitsensa ja häntä vastaan, häntä ihan pyörrytti siinä seisoessa yksin suuressa, avarassa kaupungissa. Kyyneleet syöksyivät hänen silmiinsä. Mutta häntä hävetti, eikä hän ymmärtänyt miten hän saattoi olla noin nolo. Hänellähän oli kirje taskussa, tiesihän hän mihin hänen tuli mennä. Miksi hänen mielensä oli niin surkea? Hän mietti ja äkkiä naurahti iloisesti.

-- Minähän en ole syönyt koko päivänä, minun on nälkä!

Ihan likellä oli ravintola. Ulkona taivas'alla seisoi pöytiä ja penkkejä, niinkuin maalla, vaikkeivät juuri yhtä höyläämättöminä, ja siellä istui ihmisiä syömässä, minkä jaksoivat. Pirkittakin istuutui sinne, lasku nousi niin korkeaksi että hän melkein säikähtyi, mutta hän ei siitä sentään välittänyt, sillä nyt hän taas oli iloinen ja reipas.

-- Hyvänen aika, sanoi hän, -- mikä ankara olento tuo nälkä sentään on, niin monen pahan alkuunpanija! Jumala varjelkoon jokaista hänestä ja auttakoot ihmiset toinen toistaan, missä vain voivat.

Edeskäyvän täytyi vielä sanoa hänelle, miten hän osaisi sille kadulle, joka oli luettavana kirjeen kuorella maalaistädiltä kaupungintädille, sitte hän nousi, ja nyt hän jo piti kaupungista enemmän, tuo valoisa, kirkas kaupunki miellytti häntä kaikkine komeuksineen, joita se hänelle näytti.

Silloin kun ei hän tietänyt tietä, kääntyi hän poliisin tai kaupunginlähetin puoleen, sillä hän ymmärsi, että ne olivat siinä juuri sitä varten, ja saivat siitä palkan, eivätkä siis voineet suuttua kysymyksestä.

Kolmas luku.

Tulo vielä rakkaampien sukulaisten luo. Kaupungintädin suuren setelirahan tähden Pirkitta katkaisee kaiken yhteyden heidän kanssaan ja asettuu elämään omilleen. On juoksusta menehtymäisillään. Palveluspaikkain Välitystoimistoja ja palveluspaikka ilman välitystä. Herra von Fischer.