Part 4

Ukko ei enään puhunut sanaakaan, vaan valmistausi lähtemään. Minut valtasi suuri tuska sekä hänen että Jaakon puolesta ja minä sanoin: isä Sennfeld, minä lähden mukaanne! Ja hän vastasi: lähde sitte! Ja vielä samana iltana me läksimme sieltä, kuljimme läpi yön. Se oli surullista kulkua, emme puhuneet sanaakaan tiellä, silloin tällöin kuulin vain vanhan isän hiljaa huokailevan, sillä hän ei tahtonut ääneen ilmoittaa mielentilaansa. Aamun koittaessa, kun menimme kohti harmaata kallioa, katsahdan sattumalta taakseni tielle. Pyhä Jooseppi, pistimethän vain välkkyvät auringossa, santarmit ovat kintereillämme! Vaikka olisivat olleet koko yön, meidän huomaamattamme. Ukko on koko ajan katsellut eteensä tielle, mitään minulle sanomatta, minä tartun hänen käsivarteensa ja sanon: pyhä äiti, mitä me nyt teemme? Santarmit seuraavat meitä! Hän vastaa siihen: -- vai niin. Ja rientää yhä eteenpäin kallioa kohti. Sydäntäni ahdisti ja päätäni huimasi ikäänkuin minua olisi otsaan lyöty, niin että kaikki ajatukset menivät minulta sekasin, ja kuin pikkunen poika minä juoksin ukon perässä. Me nousimme ylös harmaata kallioseinää, polveni vapisivat, mutta ukko pysyi jäykkänä edelläni. Pääsimme ihan huipulle, siellä on pieni rotko, josta, meidän astuessamme sisään, syöksyi ulos Jaakko, kalpeana, villiytyneenä, ei enään ihmisen näköisenä. Minun silmistäni valuivat vedet. Hän tahtoo heittäytyä isänsä kaulaan, mutta tämä estää häntä kädellään ja lausuu: -- sano minulle totuus Jaakko, oletko sinä lyönyt kuoliaaksi Friedbergin Antin? Silloin vaikeni poika, ja ukko taas jatkaa: -- kiellä taikka myönnä! Vanhurskaan Jumalan nimessä ja minun tuskani ja kärsimykseni tähden! -- Silloin Jaakko ihan hiljaa myönsi ja heittäysi pitkäkseen kiville, ääneen itkien. Mutta isän koko ruumis vapisi, hän katsahti taivaaseen ikäänkuin armoa anoen, rauhoittui sitte taas ja tähtäsi katseensa alas sinneppäin, jossa santarmit juuri olivat nousemassa kallioa ylös. Silloin hän kääntyi poikaansa kohti ja sanoi: -- ne tulevat jo sinua noutamaan. Siitä olisi minulle suuri lohdutus, jos sinä voisit säästää asiaa joutumasta tuomioistuimen eteen ja minun rehellistä nimeäni sellaisesta arvostelusta, joka hirsipuun juurella myytäisiin parista kreutseri-rahasta; sentähden on jotakin tehtävä ja sen minä otan täyttääkseni ja kun sitte vastaat teoistasi Jumalan kaikkivaltiaan edessä, niin esiintuo tämäkin. Olkoon hän meille molemmille armollinen ja laupias! Amen. Ja nyt Jaakko nouse, santarmit ovat jo likellä. Annan sinulle käteni, älä minuun enempää kajoo. Ja kun minä itse kerran seison Jumalan edessä ja hänen luvallaan saan antaa sinulle anteeksi, silloin se tapahtukoon! -- Ja isä tarjosi hänelle todellakin vain kätensä, minä näin, että hän siinä piteli jotakin, jonka Jaakko otti ja riensi sitte kiireesti sisään rotkoon. Hän ei ollut kahtakaan minuuttia siellä kätkössä, kun jo santarmit olivat astuneet esiin. -- Miehet, missä Sennfeldin Jaakko on? kysyi yksi heistä. Mutta isä ei heille mitään vastannut. Pelko norjisti jäseneni, minä syöksyin rotkoon, santarmi perässäni ja sieltä me tapaamme Jaakon verissään makaavan, kuolleena, kurkussa suuri haava, kädessä partaveitsi, jonka isä oli hänelle pistänyt. Minä huusin, santarmi tahtoi juosta toverinsa luokse, minä pidätin hänet ja sanoin: -- tuo vanhus tuolla on hänen isänsä! -- Minä sen tiedän, vastasi sotamies. Kelpo mies, senkin silmät olivat märät. Ja kun me astuimme ulos ilman Jaakoppia, silloin katseli ukko Sennfeld meitä lasistunein silmin ja rupesi horjumaan. Hän olisi pudonnut alas kalliolta, jollemme olisi häntä auttaneet. Minä pitelin häntä vielä pystyssä kun santarmi sanoi toiselle: -- hän on tappanut itsensä! -- Silloin ukko syvästi huokasi, ojentautui suoraksi ja lausui: -- se oli oikein tehty! -- ja kääntyi sitte menemään tiehensä, levollisena, varmin askelin kotiin saakka, minä koko ajan perässä. Kotiin tultuaan, hän paneusi lepäämään, eikä enään noussut vuoteeltaan. Se loppu ei kestänyt kauvan. Niin, sillä miehellä vasta oli oikeudentunto, joka ei säästänyt omaa lastakaan. Jumala häntä lohduttakoon! Sinä saatat ajatella, mitä murheen päiviä Sennfeldin muori vietti, ja ettei Aune Langhammer siitä ajasta tuntenut rauhan hetkeäkään.

-- Vahinko, -- tulee ajatelleeksi -- ettei tuollaisen tyttöletukan kevytmielisyyttä koskaan saata arvostella kyllin ankarasti. Niin kelpo miehiä molemmat, voisivat vielä tänäpäivänä elää onnellisina! -- mutta se oli kai niin sallittu. Usein astuu alas taivaasta, tai nousee ylös helvetistä tähän matoiseen maailmaan tulkitsija, joka panee ihmisen pään pyörälle. Nyt on jo koko harmaa kallioriiviökin jäänyt taaksemme ja tuolla edessämme on majatalo, jonne poikkeemme syömään päivällistä. Kyllä syöminen ja juominen tämän jälkeen jo maistuukin! Niin, tyttö kulta!

Tyttö tosin ei ollut rehellisen ajurin kanssa samaa mieltä siitä, että hänen surullinen kertomuksensa olisi yllyttänyt nälkää ja janoa, päin vastoin se oli karkoittanut hänen ruoka- ja juomahalunsa, mutta hän oli sentään siitä tyytyväinen, että levähdettäisiin.

Tiellä jo seisoi useita rattaita rivissä, Kollingin Mikko sitoi omansa viimeiseksi, sitte hän astui ovelle ja huusi sisään:

-- Jumalan terveeksi -- johon tervehdykseen tuli monessa äänessä vastaus.

-- Jäätkö sinäkin tänne ulos? kysyi hän toveriltaan. -- Minä en koskaan laittaudu istumaan tuohon meluun ja kuumuuteen, paitsi talvella kun on pakko.

Yhdelle ulkona seisovista pöydistä hän, merkiksi siitä että se oli otettu, heitti leveän, raskaan hattunsa, jota hän nähtävästi vain tätä tarkoitusta varten kuljetti muassaan, sillä koko päivänä hän ei ollut pannut sitä päähänsä.

Isäntä tuli kysymään, mitä tulijat halusivat, ja kun häneltä oli tehty tilaus, meni Kollingin Mikko vaunuilleen ottamaan esiin evässäkkejä.

-- Ensin hevoset, sitten minä, sanoi hän.

Hän jakeli sitten elukoille ystävällisiä neuvoja, että ne rauhassa maistellen nauttisivat, eivätkä kiireesti nielisi, ja istuutui sitte pöydän ääreen tytön viereen. Sillaikaa toiset matkailijat jo olivat suorittaneet laskunsa ja hankkivat lähtöön majatalosta.

Ensimmäinen, joka astui kynnyksestä ja näki tuon eriskummallisen parin, huusi tupaan takaisin:

-- Nythän vasta Kollingin Mikko on tavannut korean hentun!

Toiset tuuppautuivat nauraen perässä.

-- Niin, sanoi vanha ajuri -- sen minä kyllä korjaan teidän kynsistänne ja vien kaupunkiin.

-- Nätti tyttö, sanoi ensimmäinen, -- istu mieluummin _minun_ rattailleni! Pikemmin pääset perille ja vähemmällä maksulla.

-- Tietysti! juttujesi lupauksia _täyttämään_ sinä et kelpaa, mutta juttuja _tekemään;_ hän ei istu sinun rattaillesi.

-- Oikeinko sinä pysyt ukolle uskollisena tyttö? Vahinko!

Ajurit nousivat rattaille ja hitaasti kärryt toistensa perästä läksivät liikkeelle, koko rivi kulki pitkin tietä. Kun sitte Kollingin Mikko tyttöineen nousi ylös, näkivät he vain tumman juovan liikkuvan kierolla maantiellä, pienenä kuin mato, joka kiemurrellen ja käännellen matelee lehtivarrella.

Rattaat vierivät taas eteenpäin vanhaan vauhtiinsa, usein ne pomppien menivät sellaisista paikoista, joihin juuri oli hajoitettu rapakiveä. Vanha ajuri ei niissä päässyt torkkumaan, vaikka hänen kyllä teki mieli. Hän sentähden kokonaan pirkistyi, ja alkoi taas jutella.

-- Tuo poika, sanoi hän -- joka viimeksi puhui, se on aika velikulta, sen mielestä mikään leikki ei ole liikaa, ja varsinkin hän sen aina kääntää teihin vaimoihmisiin. Viime vuonna hän teki tempun -- se ei ollut hänen syynsä ettei se onnistunut, mutta eihän semmoinen veitikka kysykkään, miten se asia päättyy, jonka hän vallattomuudessaan alkaa.

-- Kaupunki on epäterveellinen paikka sille ihmiselle, jonka siellä täytyy kasvaa. Suurin osa kaupungin väestöä on heikkoa kuin vaimoväki -- vaikka naisiksihan niitä siellä kutsutaan -- ihan sellaista; kun ne naivat ja lapsia syntyy, silloin ne eivät tiedä, mitä tehdä. Pienet raukat ruokitaan vedellä tai otetaan taloon imettäjä; tuossa ei ole mitään pahaa, sillä lapsi silloin jää heidän silmäinsä alle. Mutta löytyy vanhempia, jotka eivät voi tehdä yhtä, eivätkä tule tehneeksi toista, ja ne lähettävät lapsen luotansa maalle. Olisihan se hyvä, mutta heidän täytyy antaa se ihan vieraitten ihmisten haltuun, ja se ei ole oikein. No niin. Ja usein ympäristön talonpoikaisakat noutavat tuollaisia hoitolapsia kaupungista. Rääppänä raukka köytetään puhtaaseen liinaan, akka ottaa mytyn ja vie sen pois; ei aavista kukaan kummoisena hän sen kerran tuo takaisin. He sillä tavalla ansaitsevat rahaa. Ja kun heitä noin kaksi, kolme, tai koko joukko on paluumatkalla kotiin, silloin he ovat hyvällä mielellä, poikkeevat pakinoimaan jokaiseen majataloon ja viettävät lystiä päivää, -- eihän sellaisiakaan usein satu. Viime vuonna sitte tuo sama poika matkustaa piirikaupungista ja tapaa tiellä kaksi tuollaista hoitoäitiä pikkutavaroineen. Jokaisella hoitoäidillä oli oma osansa, ne hoippuivat vastatusten, huusivat ja nauroivat ja lapset kirkuivat myöskin, minkä jaksoivat pienistä kurkuistaan päästää. Se oli sellaista meteliä, että hulivilipoikani jo kaukaa sen kuuli. Kun hän heidät saavuttaa, on hän olevinaan armelias ja ottaa akat kärryynsä, ja hetken perästä molemmat kuorsailevat kilpaa. Nyt poika käärii lapset auki vaatteistaan, vaihtaa paidat ja liinat ja kaikki ja panee sitte molempiin eri tamineisiin väärän lapsen. Kun he heräävät, ei kumpikaan huomaa petosta, toinen astuu varhemmin pois, toinen matkustaa tien melkein loppuun asti. Saattaa käsittää, että siitä olisi voinut syntyä häiriö, joka ei ollenkaan olisi sietänyt leikkiä, mutta vaihdetut lapset olivat onneksi poika ja tyttö, ja kun molemmat hoitoäidit taas olivat selinneet unestaan, silloin toinen ihmetteli miten pojasta oli voinut tulla tyttö, ja toinen, miten tyttö oli voinut muuttua pojaksi. Tietysti he eivät sentään uskoneet sellaiseen ihmeeseen, ja kun sitte saivat asian selville, niin saatat kuvitella, mikä tora ja haukunta siitä syntyi, sillä molemmat olivat väärä lapsi sylissä ajaneet neljätoista peninkulmaa toisistaan, jonka matkan olisivat voineet käydäkkin, ja poikkeamatta majataloihin. Sellaisia kujeita se panee toimeen. Niin, tyttö kulta!

He nousivat ylös mäkeä, ja kun he olivat päässeet sen päälle, niin näkivät he kaukaa rakennuksia toisissaan kiinni, ja niiden keskeltä kohosi korkeita kirkontornia ja suippeita tehtaan piippuja. Mikko viittasi piiskallaan sinneppäin.

-- Piirikaupunki, sanoi hän.

Maaseudun lapsi ei ikinä ollut tullut ajatelleeksi sellaista talojen paljoutta, ja niiden välillä katuja ristiin rastiin. Hän oli ajatellut, että jos olisi kaksi kertaa niin paljon taloja kuin hänen kotikylässään oli, niin siitä jo tulisi pieni kaupunki, ja jos olisi kymmenen kertaa niin paljo, niin siitä jo tulisi oikein suuri kaupunki. Nyt hän ei ollenkaan koittanutkaan määritellä kaikkien noitten talojen lukua, jotka olivat hänen edessään; häntä hävetti oma lapsellinen käsityksensä, ja hän nauroi sitä, että hän oli voinut tulla niin vanhaksi, ilman että oli saanut sen oikaistuksi. Ja levottomasti hän käänteli istuimellaan, seuraten näköä siellä tai täällä.

-- Tyttö kulta, sanoi Kollingin Mikko, -- kun sinä noin hämmästyt tätä kaupunkia tässä, mitenkähän sinä katseletkaan, kun tulet suureen kaupunkiin.

-- Kuinkahan suuri se onkaan tähän verraten? kysyi tyttö.

Ja näyttääkseen, että hänen ensimmäinen ihmettelynsä oli hänen viimeisensäkin, hän heti lisäsi:

-- Ehkä sata kertaa näin iso?

-- Tuhat kertaa, sanoi ajuri.

-- Tuhat kertaa?

Silloin tyttö vaikeni. Se hänen täytyi nähdä, ennenkuin hän sen uskoi.

Tuli jo näkyviin yksityisten huviloita kaupungin likeisyyden merkkinä. Pienessä puutarhassa kisaili lapsia, vanha piika istui vieressä katsellen heidän leikkiään. Kun kärryt ajoivat sivutse, katsahti hän ylös ja nyökäytti päätään kiitokseksi Kollingin Mikon tervehdyksestä.

-- Tuo tuossa, sanoi hän -- oli kerran helkkarin korea lapsenpiika. Se palvelee vieläkin samassa paikassa, johon nuorena meni, ja kaitsee nyt niiden ihmisten lapsenlapsia, joitten lapsia hän kaitsi. Tekivät hänestä paljon pilkkaa nuorena ollessa, ja nyt vieläkin vuosien vierittyä kestää samaa peliä; siitä pilkasta en minä ollenkaan pidä; mutta se tekee, että pidän vanhasta neitsyeestä ehkä enemmän. Onhan hän kaikkina elinpäivinään ollut vähän hullu ja omituinen, mutta minun luullakseni meidän tulee kiittää Jumalaa sekä siitä, että järki on selvillä, kuin siitä, että rajat ovat paikoillaan, eikä hyväjärkisten ihmisten sovi vääntää heikkoa päätä entistä heikommaksi. Sen minä vielä kerron, sillä se riittää juuri siksi matkapalstaksi, joka on jälellä kaupunkiin.

-- Pitkä elämä yksin vie korkeaan ikään, ja jokaisesta joka on vanha, tiedetään että hän on ollut nuori. Mutta jälkiä siitä, onko hän myöskin ollut kaunis, tavataan harvoin, ja tuosta vanhasta lapsenpiiasta, josta puhun, ei enempää. Mutta kaunis hän oli, tullessaan noitten ihmisten taloon, nuori ja verevä, maalta kotoisin. Kaupungin ilma ei tehnyt hänelle hyvää, se meni hänen päähänsä. Hän rupesi mielessään kuvittelemaan, että joku aivan erityinen mies oli syntynyt häntä varten, talonpoikaa hän tietysti ei enään voinut ajatellakkaan, mutta käsityöläiset ja muut elinkeinonharjoittajatkin olivat hänelle liian huonot. Kosijoita tuli joukottain, mutta kun jokainen sai rukkaset ja niiden sisään kauniisti käärittynä hänen mielipiteensä, että hän katsoi olevansa liian hyvä noin alhaisiin kerroksiin, niin alhaiset kerrokset aikaa voittaen jäivät tulematta, ja koska korkeampia ei myöskään tarjoutunut, niin hän hetkisen sai olla rauhassa.

-- Hänen herrasväkensä nauroivat tuota ylpeyttä, sillä onhan se aina naurettavaa, kun joku noin ylvästelee ihan ilman aihetta. Kunhan asia vain olisi jäänyt sellaiseksi, niin ehkä neitsy "Ylhäiseksipyrkijä" olisi malttanut mielensä ja nyt istuisi kunniallisena käsityöläisrouvana, eikä vanhana hyljättynä ja turhana olentona, joka otsansa hiessä syö armoleipää.

-- Jos minä sitte kertoisin, miten asia on kehittynyt, sillä kaikella tässä maailmassa on syy, vaikkei sitä aina ajatella taikka uskota, ja tyhmintä on sanoa: "se tapahtuu itsestään". Mikään ei tapahdu itsestään. Sillä herrasväellä oli sukulainen, nuori kaunis ylioppilas, joka kerran parin viikon ajan oleskeli heillä vieraana. Hän oli vähän vanhempi kuin tuo lapsenpiika siihen aikaan, eikä se kumma ollut, että tuollainen sorja jumalanluoma häntä miellytti. Hän näytti sen hänelle ja koetti hänkin puolestaan miellyttää tyttöä. Mutta kun hän huomasi, ettei tyttö ollenkaan laskenut leikkiä näissä asioissa, vaan aikoi täyttä totta ja menetteli sen mukaisesti, silloin hän salaa nauroi, mutta oli samalla kiukuissaan niinkuin kettu pihlajapuun alla. Mutta sen ikäisissä suonissa on aina kevyttä verta, sellaiset asiat pian haihtuvat mielestä, ei huoli koettaa siellä, vaan kolkuttaa toista ovea täällä, ja on niin rehellinen, ettei tuomitse toista siitä, että hän ajattelee omalla tavallaan, eikä niinkuin itse tahtoisi.

-- Mutta nyt on rouvasväen joukossa niin, että yksi aina kadehtii toista rakkauden asioissa, ja vaikkei hän ollenkaan välitä rakastajasta, niin siinä sentään aina on jotakin; hän meinaa että hän itse tahtoo ottaa huostaansa lausutut lemmenkujerrukset, ja siitä hyvästä itse kutoa rukkaset. Jokainen luulee, että häntä on laiminlyöty. Sen perheen neidit myöskin olivat kiukuissaan rakastuneen serkkunsa tähden ja tekivät hänelle siitä oikeutettua kiusaa, mutta kun he näkivät, miten asiat rupesivat kääntymään, että ylioppilas siitä lähtein pysyi alallaan, silloin niiden tuli sääli; se totinen puhe joka tyttöä kunnollisesti oli suututtanut, se vaihtuisi sitte leikiksi, joka häntä suuresti huvittaisi; ja niin he houkuttelivat hänet kurilla näyttäytymään totisena. Onhan jokaisessa ihmisessä hiukkasen kostonhimoa; ja nuori serkkuherrakin ajatteli: koska minä saan surra rukkasia, niin sure sinä puhumattomuutta. Ja niinkuin nuori väki aina on ajattelematonta ja ylpeää, niin hänkin suostuu heidän kehoituksiinsa ja alkaa pitää väärää, valheellista peliä. Nauraa hihitettiin, iskettiin silmää ja häärättiin rakastuneen tytön kustannuksella, joka jo oli arvellut olevansa tulemaisillaan kaupungin armolliseksi rouvaksi. Ja tuli sitte se aika, että nuoren herran piti palata kaupunkiin lukuihinsa. Hän odotti kuutamoyötä ja tilasi rakastuneen tyttöraukan puutarhaan hyvästijätölle. He olivat neitien ikkunan alla ja ne seisoivat kaniinin takana ja tukahduttivat naurunsa kuulumattomaksi sillä tavalla, että nätisti pureskelivat rikki kaksi nenäliinaa. Sillä välillä ylioppilas puhui itkevälle, ja vannotti hänet pysymään itselleen uskollisena, kunnes hän tulisi takaisin -- jota hän ei milloinkaan ajatuksissaankaan aikonut tehdä. Ja tyttölapsi vannoi ja on valansa pitänyt aina tähän päivään asti. Kun hänelle sanotaan: -- tottahan sinun kultasi on kuollut, koskei se tule! niin sen hän kärsii. Mutta sanokoonpas joku: -- ylioppilas piti sinua vain pilkkanaan! silloin hän suuttuu, eikä suinkaan itsensä tähden, vaan sentähden että hänestä sellaista luullaan ja häntä panetellaan. Kai hänestä on tullut sellainen vanha kansliaherra, jonka kasvoissa nyt on ryppyjä ja poimuja yhtä paljon kuin hänen nahkatuolissaan. Mutta silloisen tytön muistossa hän on säilynyt nuorena ja koreana, ja vielä tänäkin päivänä, kun miehistä tulee puhe, hän sanoo: -- minun kultani on ihan toisenlainen! Ja saattaapa niin ollakkin, sillä se joksi hän kuvitteli ylioppilasta, se hän ei ollut; mutta ehkä hän löytyy jossakin maailmalla ylipäänsä, ehkä hän hänet vielä muualta tapaa. Minä en saata laskea leikkiä hänen kustannuksellaan. Eihän tuo rakkaus ollenkaan ollut paikallaan, mutta hän on kuitenkin osoittanut uskollisuutta ja se on sentään vaimoväen parasta, ja sentähden minä hänestä pidän, ja tervehdin häntä aina kun menen hänen ohitsensa.

-- Mutta, sanoi tyttö, -- miksi ei kukaan häntä estänyt siitä? Silloinhan hän nyt olisi paljon onnellisempi.

-- Älä luule, tyttö kulta! Ehkä sinä mieluummin elät todellisuudessa; mutta ne ihmiset, jotka uneksien vaeltavat elämänsä halki, ne viihtyvät paremmin haaveiluissa, kuin todellisuuden tapahtumissa. Näetkös, nyt ollaan ihan kaupungin likellä. Tiedätkö nyt, mihin sinun on meneminen?

-- Minulla on kirje, jonka päälle se on kirjoitettu.

Hän veti kirjoituksen esille kaulaliinansa alta.

-- Aika hyvä kirjelaukku, sanoi Mikko.

-- Wieninkatu, numero 73 siinä seisoo.

-- Todellako? Sepä ikävä, sillä silloinhan minun pian pitää sinut päästää pois ja mielelläni minä olisin sinua kuljettanut vielä hyvänkin aikaa. Wieninkatu näkyy tuolla, suoraan sillan yli. Nouse nyt sitte pois tyttö kulta. Sooh!

Hevoset pysähtyivät, tyttö kiepahti alas rattailta.

-- Kiitoksia paljon!

-- Ei kestä kiittää.

-- Ja onnea kotimatkalle!

-- Niin, onnellista matkaa! Jumalan haltuun! Hei!

-- Jumalan haltuun!

Kollingin Mikon matkatoveri astui sillan yli, osoitettua katua kohti. Oli jo iltapäivä ja vaikka oli arkipäivä, niin oli siellä ihmisiä enemmän kuin kotikylässä sunnuntaina ja juhlapäivinä koolla; hänen täytyi aina olla valmiina poikkeamaan heidän tieltään ja heti ymmärtämään, kun joku tahtoi poiketa hänen tieltään; useimmat kiiruhtivat sivutse, katselematta ympärilleen; toiset ohimennessään heittivät hänellekin ystävällisen silmäyksen, ja hänestä tuntui siltä, kuin ne silloin olisivat häntä tervehtineet, -- hänhän ei vielä ollenkaan tuntenut sellaisia ihmisiä, jotka ovat ystävälliset koko maailmalle. Jos hän ihan vieraana olisi ollut siinä ilman turvapaikkaa, niin tuo kirjava elämä olisi pannut hänen päänsä pyörälle. Mutta hänellä löytyi täällä kaupungissa sukulaisia, ja se antoi hänelle varmuutta. Tuo ihmisten puuhaava sekamelska vaikutti välittömästi häneenkin; tuli ihan sietämättömäksi kulkea mykkänä tuon tuuppivan, puhelevan joukon keskellä, hän tahtoi kuulla omaa ääntänsä kaupungissa, ja jos hän puhuttelisi jotakin, noista kaupunkilaisista, niin tottahan sen täytyisi vastata ja sitte hän saisi kuulla, millä tavalla ne puhuvat täällä. Oudolle ei koskaan ole haitaksi kysyä tietä ja hän kääntyi vanhemmanpuoliseen herraan ja sanoi:

-- Älkää panko pahaksi, onko tämä Wieninkatu? Mutta tuo vanhanpuolinen osoitti kirjoitusta kadunkulmassa ja ärisi:

-- Ettekö te osaa lukea?

Mitä? Ensin hän ällistyneenä katseli hänen jälkeensä, sitte hänen mieleensä johtui, että hänhän olikin kaupungissa. Siellä ihmiset eivät ole niin tuttavat keskenään niinkuin maalla, useimmat jäävät toisilleen vieraiksi koko elinajaksi, ja kaikki täällä toisiansa teitittelevät ikäänkuin jokainen olisi toista ylempi. Tuo ei sentään näy estävän heitä olemasta epäkohteliaita. He puhuttelevat ihmistä monena, ja jättävät seisomaan ainoaa mitättömämpänä.

Häneltä oli nyt kadonnut puhumishalu. Sentähden hän astui likelle taloja ja etsi porteista numeroita. Voi niiden mahtavien rakennusten suuruutta! Ihan niinkuin olisi siirretty kymmenen tai kaksikymmentä taloa toisiinsa kiinni ja päällättäin _yhdeksi_ kaluksi. Siinä sitte ihmiset asuvat ja maksavat siitä, että ovat vain talottomia pikkuisäntiä. Usein heillä ei löydy enempää tilaa, kuin samanlainen ihminen maalla omistaa; siellä eroittaa hökkelit toisistaan vainio ja niitty, täällä ihmiset elävät ihan toistensa vieressä, seinä seinässä. Mikä mylläkkä lieneekään sellaisessa talossa! Mitä siellä tehneekin, niin aina on vieraita silmiä ympärillä, ja kysytään tai ollaan kysymättä; se tekee elämän ikäväksi ja pahaksi. Kohtapa hän itsekin saa kokea sen sekä valo- että varjopuolia.

Tuolla portilla seisoi kirjoitettuna numero seitsemänkymmentäkolme. Tyttö astui porraskäytävään, jossa vanha akka oli lakaisemassa, ja kysyi Reinholtti Bruckeria.

-- Kolmannessa kerroksessa vasemmalle.

Hän astui ylös portaita. On niitä kaupungissakin vuoria, mutta muuratuita ja niissä asuu ihmisiä.

Toinen luku.

Yö rakkaitten sukulaisten luona. Matka jatkuu Wieniä kohti. Tutustuminen ankaraan olentoon, josta paljon puhutaan maailmassa, vaikka harvat ovat hänen kanssaan joutuneet likeisempään tekemiseen, eivätkä senjohdosta ollenkaan ole etuoikeutetut.

Tyttö oli nyt osoitettu oikeaan paikkaan ja seisoi kolmannen kerroksen käytävässä, joka oli yhtä likainen kuin talon portaat. Ovi vasemmallakin näyttäytyi niin siivottomassa tilassa, ettei hänen puhtaudentuntonsa olisi sallinut hänen siihen kolkuttaa, mutta hänen täytyi se sentään tehdä, vieläpä monta kertaa ja yhä kiivaammin uudistaa. Silloin kuului ovi avautuvan ja sieltä sisältä käheää koiranhaukuntaa.

Lukko vääntyi auki, hänen edessään seisoi pieni, lihava nainen, jonka ankarat kasvonpiirteet ikä oli tehnyt vielä terävämmiksi. Hänen jalkainsa juuressa ärhenteli ruskea, pitkäkarvainen koirarakki, jonka kynnet olivat kasvaneet pitkälleen ja karvat kimpuissa riippuivat niiden yli, joten elukka käveli omilla villoillaan ja näytti siltä kuin se kerran olisi ollut korkeampi ja olisi hakattu poikki jalat, ja se olisi kävellyt neljällä puretulla sukkavarrella.

-- Huut Jolli! Mitä te tahdotte? sanoi nainen.

-- Päästä Reinholtti Bruckerin luo, vastasi tyttö.

-- Entinen kaupunginaktuario herra Brucker asuu täällä. Mitä te häneltä haette? Minä olen hänen rouvansa.

-- Sitte minä suutelen rouvatätini kättä, minä olen Leipoldin Pirkitta Sebensdorfista. Äiti lähetti paljon terveisiä ja tässä on kirje häneltä.

Rouvatäti otti kirjeen.

-- Vai niin, Katri sisareni on sinut lähettänyt ja meille? Ihmeellistä. Minä jo luulin että te olitte meidän tuttavuutemme ihan unohtaneet, vuosikausiin ei kukaan teistä ole käynyt meitä katsomassa, ettekä te koskaan ole lähettäneet meille mitään pienintäkään maalta, vaikka kyllä olisitte voineet ja olette tietäneet kuinka tarpeen se olisi ollut meille. Ehkä sinulla täällä on jotakin tuliaisia?

Hän tarttui myttyyn.

-- Ei rouvatäti, ei minulla ole mitään tuomisia.

-- Kyllä minä sen arvasin, sellaiset te olette te maalaiset, sellaisiksi teidät jo tuntee; ette te lähetä mitään ettekä tuo mitään, mutta kun itse tarvitsette jotakin, silloin te kyllä tiedätte kirjoittaa osoitteen ja löytää tien tänne. Olenpa utelias tietämään, mitä te nyt tahdotte. Tule sisään!