Part 3

Niinkuin lukija on huomannut, oli Anzengruber koko elämänsä ajan ankarassa työssä ja hän ennättikin kirjoittaa suuren määrän näytelmiä ja romaania. Näytelmä oli hänen vakinainen alansa, ja kirjoitteli hän kaikkia eri laatuisia näytelmiä. Hän oli valmis asettamaan suuren, klassilliseen malliin kirjoitetun draaman etusijaan, ja hän yritteli joskus itsekin semmoisia kirjoittamaan. Mutta yleensä hän ei siinä onnistunut, samoin kuin ei historiallisessa näytelmässäkään, vaikka hän tosin molemmilla aloilla on saanut aikaan muutamia jotensakin onnistuneita. Hänen pääalansa oli kansan elämän kuvaaminen ja sen rinnalla Wienin alempien kansan kerrosten. Kansannäytelmä hänen käsissään ensi kerran muodostui todelliseksi suureksi näytelmäksi. Hänen kansanäytelmänsä eivät olleet tapainkuvauksia, idyllimäisiä melodraamoja, joissa laululla ja tanssilla on pääsija. Ei niissä myöskään taisteltu mitään erikoista pahetta tai epäkohtaa vastaan, niinkuin usein kansannäytelmissä. Hän asetti kansannäytelmilleen samat korkeat tarkoitusperät, kuin siihen asti oli totuttu asettamaan ainoastaan ylhäiselle murhenäytelmälle, jossa kuvatut henkilöt kuuluivat ylimpiin kansankerroksiin. Hän osoitti "että kansan syvissä riveissä saattaa tavata henkilöitä, joiden sisällinen ihminen yhtä tuskallisesti kamppailee ihmisyyden perikysymysten selvittämisessä, kuin koskaan sivistynyt aatteen ja tunnon mies". Selvästi näkyy tämä hänen ensimäisessä onnistuneessa suuressa näytelmässään "Pfarrer von Kirschfeld", josta on puhuttu vähän laveammin.

Lähinnä näitä korkeita tarkoitusperiä halusi Anzengruber sovittaa suhdetta ihmisten ja luonnon välillä, hänen mielestään ihmiset yhä enemmän poikkesivat luonnosta. Luonnottomuus, itsekkäisyys, vallanhimo, jotka olivat vallalla ylhäisissä kansankerroksissa loukkasivat häntä suuresti, herättivät hänessä katkeruutta ja vihaa. Kansassa luuli hän näkevänsä luonnollisempia, todellisempia ihmisiä, sen vuoksi hänen halunsa veti sinne. Hän myöskin ajatteli, että kansan ihmiset välittömämmin toimivat sisäisten vaikuttimien mukaan, kuin yläluokkien, joiden toimintaa sovinnaisuus suuremmassa määrässä ohjaa. Joskus hän kyllä koetti kuvata yläluokan ihmisiä, mutta hän onnistui siinä harvoin, yläluokan ihmiset pysyivät hänelle vieraina. Hän mahtoi sydämmessään ja sielussaan olla näitten yksinkertaisten luonnollisten ihmisten kaltainen, joita hän kuvasi. Joka tapauksessa on kuitenkin omituista, että hän kuvasi talonpoikaista kansaa. Luonnollista oli, että hän kuvasi wieniläisiä ja onnistui siinä hyvin, sillä Wienissä hän oli syntynyt ja kasvanut ja siellä hän vietti enimmän aikansa, mutta maalla hän oleskeli vaan käymältä. Ja kuitenkin tuli hänestä eteläsaksalaisen kansanelämän vakinainen kuvaaja. Tätä ihmettelivät hänen aikalaisensakin, ja sanoivat sitä suorastaan luonnon ihmeeksi. Anzengruber oli näet kuvatessaan kansanelämää niin tarkka, että eivät yksistään luonteet olleet todellisuuden mukaisia, vaan kaikki ulkonaiset pikkuseikat. Kuinka tarkkaa työtä hän tässä tahtoi tehdä, nähdään siitäkin, että hän kirjeissä tiedusteli hienoja erotuksia kansankäyttämien nimitysten välillä. Anzengruberin taitoa ei tässä suhteessa voi muulla tavalla selittää, kuin että hänellä oli erittäin tarkka huomiokyky ja että häntä suuresti huvitti tarkastaa ja tutkia kansaa, silloin kuin hän aika ajottain sen parissa liikkui. Sekä tämän kaiken pohjana jo mainittu sisäinen myötätuntoisuus ja heimolaisuus.

Anzengruber käytti näytelmissään kansan murteellista puhetapaa. Siitä sanovat kuitenkin asiantuntijat, ettei se ollut mitään erikoista murretta, vaan oli Anzengruber useista eri murteista muodostanut jonkunlaisen yleisen kansanmurteen.

Kokoonpanoltaan ovat Anzengruberin näytelmät eheitä, hänen etevimmissä kappaleissa, on joka yksityiskohta oikealla paikallaan. Hänen vahvin puolensa on kuitenkin luonteiden kuvaaminen. Hänen henkilönsä ovat todellisia eläviä ihmisiä, ja on hänellä runsas sarja tyyppiä niistä kansankerroksista, joita hän kuvasi.

Anzengruber pani näytelmänsä etusijaan, ja niin kai olikin. Mutta myöskin romaanin alalla sai hän paljon täysiarvoista aikaan. Paraimmissa romaaneissaan on hän käsitellyt samoja aiheita kuin näytelmissään: kansanelämää ja Wienin keskiluokkien elämää.

Luonnollista on, etteivät runoilijan kaikki teokset aina muodostuneet yhtä eheiksi, etenkin kun muistaa kuinka Anzengruber oli pakotettu pysähtymättä työtä tekemään. Tavallisesti ei Anzengruber ollut halukas ottamaan huomioon niitä muistutuksia, joita hänen teoksiaan vastaan tehtiin. Joskus hän sen kuitenkin teki. Mainittiin jo aikaisemmin romaani "Schandfleck", jonka lopun hän oli muodostunut kustantajalle mieliksi ja siten tehnyt sen epäonnistuneeksi. Myöhemmin hän professori Bolinin kehoituksesta kirjoitti romaanin uudestaan, muodostaen siitä kaksi eri kertomusta. Jälkimäinen on juuri se kertomus, joka tässä seuraa suomennettuna, "Toveri". Jollei se olekaan Anzengruberin paraimpia, on se siinä suhteessa kuvaava, että siinä nähdään, kuinka Anzengruber elävästi osasi kuvata sekä kaupunkilais- että maalaiselämää. Hauska on etenkin tuo hilpeä kyytimies, ehdottomasti ajattelee lukija, että juuri semmoisen vieressä Anzengruber itse mahtoi monesti istua ja kuunnella hänen juttujaan, joista sitten Anzengruberin käsissä muodostuivat hänen paraimmat ja todellisimmat näytelmänsä ja kertomuksensa.

Jos pikimmiltään silmäilee Anzengruberin teoksien nimiä, niin jo niistä huomaa, että hän näki maailmassa paljon onnettomuutta ja paljon rikosta. Ja kun hänen elämänsä vaiheet tuntee, niin hyvin ymmärtää, että hän oli synkkä mieleltään, että hän usein vastausta saamatta sai tehdä kysymyksen: minkä vuoksi kaikki tämä onnettomuus: Mutta kuitenkaan ei voi sanoa että hänen maailmankatsomuksensa oli epätoivoinen. Hänen mielessään oli ainainen varasto huumoria, ja se kaikuu voimakkaana sävelenä myös useimmissa hänen teoksissaan. Se auttoi häntä näkemään ahtaan nykyhetken yli. Hänen teoksensa sen avulla muodostuivat todellisiksi suuriksi runoteoksissa, joiden arvo pysyy suurena vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Ja niiden kanssa on Ludvig Anzengruberin nimi säilyvä suuren runoilijan nimenä.

O. Relander.

Ensimmäinen luku.

Puhelias ajuri kuljettaa vaiteliasta tyttöä: lukija saa siinä kaupanpäälliseksi koko kourallisen juttuja, joista hän toivottavasti heti edeltäkäsin joutuu suosiolliseen käsitykseen tekijän kertomiskyvystä.

Aurinkoinen, kesäinen aamupäivä oli alulla. Retuuttaen suurta myttyä, käveli maalaistyttö polkua ajotien rinnalla, niittyjen ja vainioiden ohitse. Takaapäin tulla rämisivät raskaat rattaat, ajajaa oli auringolta ja sateelta suojelemassa jonkinlainen kuomi, tehty karkeimmasta liinakankaasta, ja pingoitettu tynnörivanteitten päälle. Hevoset juoksivat rivakasti, kun ne olivat tytön saavuttamaisillaan, kuului hänelle huuto:

-- Tyttö hoi!

Hän katsahti ylöspäin, näki kuomin varjosta leveitten, hyvänluontoisten kasvojen nauravan vastaansa ja pipalakin juhlallisesti nyökyttävän jokaisesta liikkeestä.

-- Mihin matka?

-- Piirikaupunkiin.

-- Sinne on pitkä matka ja pian tulee kuuma. Etkös tulisi rattaille?

-- Kyllä mielelläni. Kost' Jumala.

-- Sooh!

Ajokalu pysähtyi, tyttö kiepahti sukkelasti rattaille ja istuutui ajurin viereen, joka heilahutti piiskaa.

-- Hei!

Ja niin sitä mentiin.

Mies kärryissä katseli matkatoveriinsa ja nyökäytti pari kertaa hyväntahtoisesti päätään.

-- Minä en voi nähdä teitä vaimoväkeä noin tietä kulkemassa, sanoi hän. -- Se on niin vaivaloista, ja teillähän sentään, meihin miehiin verraten, on osallanne elämän suurimmat huolet. Nyt kun minä olen vanha, kuljetan mieluummin nuorta väkeä, vaikkei se toimi ehkä enään kuuluisi minulle; itse minä olen tarpeeksi raihnas ja likainen, en siis huolisi toista samanlaista rinnalleni hytkyttämään. Koska täällä maailmassa löytyy niin paljon kaunista, niin minä mielelläni tahdon läheisyyteeni jotakin sellaista sen kauneudesta, joka ei häiritse minua katselemasta eteeni ja ympärilleni. Nuorena minä kuljetin vain vanhoja ihmisiä ja niin saavat nykyisetkin nuoret ajurit tehdä. Kun näkee heidän kuskailevan punaposkista tyttöä, niin tietysti tulee ajatelleeksi, että he sitä tekevät omaksi ilokseen, jota vastoin tuntuu totiselta ihmisrakkaudelta, joka ei siedä minkäänlaista panettelua, jos he nostavat rattailleen vanhan muorin. Niin, tyttö kulta!

-- Minä olen nyt vanha kuormarenki, jo poikana minä olen ajanut edestakaisin samaa tietä; alussa edemmäksi, mutta sitte kun rautatie tuli maahan, vain piirikaupunkiin ja sieltä takaisin. Herranen aika, kun ajattelen, että siitä on yli viisikymmentä vuotta! Tie on pysynyt samanlaisena, paitsi muutamaa puuta, joka oli kuollut rivistään ja jonka sijalle olen nähnyt toisen puun kasvavan; pari mökkiä on kohonnut sen varrelle, muutoin se on ihan samanlainen, tunnen siitä jokaisen kiven. Moni muu henkilö on istunut rattaillani mitään huomaamatta. Minä olen hänelle jutellut, antanut hänen kertoa itselleni ja siinä kulkiessani olen katsellut maailmaa ja niin tottunut sen näkemiseen, ettei minun tee mieleni muistaa mitään siitä, minkä tiellä näen makaavan. Useassahan paikassa pitäisi viivähtää, mutta koska saattaisi kadottaa sen, minkä rattailleenkin saattaa ottaa, niin minä tyydyn siihen, että tervein silmin vain saan katsella ympärilleni. Hyvää kyytiä kulkiessa, ei ehdi nähdä hiukkaakaan siitä surusta ja murheesta, joka muutoin niin usein täällä maailmassa viruu, ja kaikki näyttää niin somalta, niin herttaiselta. Niin, tyttö kulta!

-- Näetkö tuota, kirkkotornin huipun tuolla puolella, kukkulan takana? Se on Krondorf, siellä olen minä syntynyt. Tuolla maantien puolella on heidän pieni hautausmaansa -- hän osoitti suuntaa piiskalla -- sinne on isäni haudattu, siitä on jo kolmekymmentäviisi vuotta; äitini lepää Wienissä, sisareni Pragissa, veljeni Italiassa kaatuneitten sotamiesten joukossa, ja sitä en vielä tiedä mihin minä itse joudun, mutta arvelen että Jumala kerran viimeisenä päivänä haravoi meidät kokoon niinkuin hän alussakin teki. Sen minä sanon, ettei minussa koskaan ole ollut mitään erityistä, ja nyt taas minä en enään kelpaa mihinkään. Minä paneudun siivosti maata hautaani, enkä luultavasti koskaan sieltä nouse itsestäni, mutta luotan siihen että hyvä Jumala paremmin tietää, mihin sitä mahdollisesti vielä kelpaamme. -- Niin, tyttö kulta!

-- Totta tosiaan, eikö täällä ole kaunista? Sinä niin ihmeissäsi katselet ympärillesi, kuin kaikki olisi sinulle vallan uutta. Ajatkohan sinä ensi kertaa tätä tietä?

-- Tämä on ensi kerta eläessäni, jolloin yleensä olen poissa kotoa.

-- Huomasinhan minä sen heti sinusta. Jäätkö piirikaupunkiin?

-- En, edemmäksi minä menen, Wieniin asti, hakemaan palvelusta.

-- Vallan oikein. Parempi kaupungissa pienempikin palveluspaikka kuin maalla oman talouden pienet puuhat. Tunnenkohan minä sukulaisiasi?

-- En luule. Minulla ei enään olekkaan elossa kuin äitini, ja kukapa sinulle olisi puhunut Sebensdorfin koulumestarin leskestä?

Myöntäen mies ravisti päätänsä.

He ajoivat pienen mökin ohitse, jonka seinälle oli pantu viini- ja olutkylttejä. Laiha mies, joka arvonsa merkkinä kantoi viheriää takkipahaista, seisoi ovella.

-- Hei Kollingin Mikko! huusi hän nähdessään ajopelit. -- Hyvää huomenta!

-- Hyvää huomenta.

Paksu akka törmäsi samassa ulos ovesta.

-- Kuka ajaa sivutse?

-- No tuossahan tulee sydänkäpyni, huusi vanha kuormarenki. -- Hyvää huomenta emäntä. Sinua silmäni jo kauvan on kyttäellyt, sitä kirvelee aina jo aamulla varhain, ja kun ei vain olisi vasen silmä! Vain sinua mielistelläkseni minä aina kotimatkalla hankin puhuttavaa teille. Se sinun toki kerran pitäisi huomata ja toimittaa isäntä syvimpään kellariin, jotta saisimme olla yksin.

Sekä isäntä että emäntä nauroivat.

-- Vielä tänäpäivänä kun tulet, sen toimitan, huusi lihava akka voimiensa takaa, sillä rattaat olivat jo rientäneet hyvän matkaa sivuitse.

-- Hyvä hyvä, minä suinkaan en laiminlyö tilaisuutta, mylvi Mikko takaisin.

Sitte hän rupesi puhumaan tytölle rinnallaan.

-- Tuollaista kunniallista pientä pilaa kai uskaltaa käyttää tällainenkin vanha aasi kuin minä, eikö niin? -- Katsos vaan, miten herttaisena Grottensteinin luostari seisoo tuolla ylhäällä, korkealla vuorella, auringon paisteessa! Ja tuolla rakennuksessakin on hyvin hauskaa, olen sen kerran nähnyt. Siitä liikkuu sellainen taru, että siellä kerran kaukaisina aikoina eli munkki, joka oli suunnattoman oppinut ja samalla sangen hurskas. Jumalanpalvelusten välisenä aikana hän keitteli kopissaan terveellisiä yrttejä ja vietti mietiskelevää elämää, ja vihdoin hän sai senkin selville, miten kultaa tehdään. Minä nyt en tiedä, miten asian laita on, mutta sanovat, että se joka omistaisi viisasten kiven, saattaisi parantaa kaikki taudit; ja juuri sen taidon munkki omisti. Sinä saatat ajatella, miten kaikista maailman maista tultiin kysymään neuvoa luostariin. Mutta kukaan ihminen ei mielestään omista kylläksi, ei edes hurskainkaan. Hän tahtoo aina omistaa enemmän kuin muut, ja tämäkin minun munkkiparkani ajatteli: minun ei koskaan tarvitse peljätä sairauden surkeuksia ja heikkouden vammoja, ja kaikki ihmiset jotka luokseni tulevat, minä niistä autan; mutta nyt minä vain vielä tahtoisin keksiä sellaisen juoman, jonka voimasta ei kuolemaa enään olisi maailmassa! Ja hänpä rukoilemaan Jumalalta apua siihen, ja oli muka vain tahtovinansa sitä, että hän kaikkina aikoina voisi auttaa kaikkia sairaita ja vaivaisia. Tätä hän rukoilee, ja Herramme häntä kuulee. Yhtenä yönä hän äkkiä tulee ihan haltioihinsa ja valmistaa tuon kuolemattomuuden juoman. Keskiyön aikana seisoo pikari, laidantasalle täynnä, hänen edessään. Ja kun hän sen tyhjentää, niin kuolema ei voi häntä koskaan saavuttaa. Kun kello lyö kahtatoista, kohottaa hän pikaria juodakseen -- ja silloin on ikäänkuin kaukaa, kaukaa, syvältä maan sisältä, jossa jo tähdet loppuvat, miljoonia murtuneita silminä olisi häntä kiihkolla katselemassa; kuin kaikki kuolleet himoiten kurkottaisivat onttoja kitojaan juomaa tavottelemaan. Silloin hänet valtasi tunne ikäänkuin hän olisi tahtonut käyttää väkivaltaa eläviä ja kuolleita kohtaan, hänen tuli paha ollaksensa ja hän heitti pikarin luotaan ja lausui: minäkin tahdon tulla teidän luoksenne. Mutta ne tarttuivat heti kiinni hänen sanoihinsa ja seuraavana aamuna hän tavattiin kuolleena. Puhutaan sitä taas toiselta puolen silläkin tavalla, että tämä juttu aikoinaan olisi vain sepitetty, jotta munkki ihmisten muistossa säilyisi todellisena luostaripyhimyksenä, ja että tuo kuolemattomuuden juoma olisi ollut vain myrkkyä, jota toiset luostariveljet olivat hänelle juottaneet, siitä syystä, ettei hän säilyttänyt viisasten kiven salaisuutta yksinomaan luostarille, vaan tahtoi sitä ilmoittaa koko ihmismaailmalle. Sellainen oli tarina Grottensteinin munkista. Niin, tyttö kulta!

-- Silta, josta me nyt menemme, ei ole paljoakaan yli kolmenkymmenen vuoden vanha. Suuren tulvan aikana aukaisi joki itselleen tuonne uuden uoman, ja huomaa nyt tarkoin: se uoma josta nyt ajamme -- hopsis, alas ja taas ylös -- siinä se ennen juoksi.

Tuli näkyviin risti tien vierellä matkan päässä. Vanha ajuri vaikeni, äänetönnä hän ajoi sitä kohti, kun oli päästy sen ohitse, teki hän ristinmerkin ja kiirehti hevosten kulkua.

-- Totta vie tyttö, alkoi hän hetken perästä, -- näetkö miten äkkiä minä saan liukkaat suuvehkeeni tukituiksi? Tuo piinaristi ["Piinaristi" on tehty puusta tai kivestä ja pystytetty paikalle, jossa joskus on tapahtunut onnettomuus, usein on lyhyt kirjoitus ilmoittamassa, miten ja millä tavalla, välistä siihen saattaa kuulua kuvallinenkin esitys. Sitte löytyy "lupausristejä", joita ovat pystyttäneet onnettomuudesta pelastuneet, hurskaan lupauksen täyttämiseksi.], tuolla, joka jäi taaksemme, se on minulle ainoa vastenmielisyys koko tiellä. Minä maksaisin mitä tahansa, kunhan vain saisin sen siitä pois. Se minulta ihan pimentää kirkkaan auringonvalon. Yksin matkustaessani, minä aina nukun sen matkapätkän, josta se pistää päänsä esiin, kunnes se on selkäni takana. Sata kertaa minä olen päättänyt, etten asiaan kajoo ja yhtä usein minä olen koettanut sitä unohtaa; mutta mikään ei auta: niin pian kuin näen tuon surkean merkin, nousee taas kaikki niin elävänä eteeni, kuin se eilen olisi tapahtunut. Ja kun on kokenut jotakin, joka raskaasti painaa muistoa, niin sen luulee tulevan helpommaksi kantaa, jos sen uskoo toiselle. Kun samaan paikkaan sattuu lankeemaan kurjuutta niin paljon, että sitä riittää toisillekin kuin itse asianomaisille, silloin rupeavat ihmiset tutunomaisesti haastelemaan keskenään, ikäänkuin se koskisi heitä kaikkia, silloin he yhdessä pelkäävät tätä elämää, jossa sellaistakin saattaa tapahtua.

Hän kumartui hiukan tyttöön päin ja sanoi hiljaa:

-- Tuolla ristin tykönä tapettiin monta vuotta sitte mies, ja se joka hänet tappoi oli minun paras ystäväni. Niin, paras ystäväni, huokasi hän syvästi -- niin, tyttö kulta!

Hetken vaiettuaan hän taas alkoi:

-- Häntä kutsuttiin Sennfeldin Jaakoksi, ja muutoin hän oli niin kelpo poika, ettei kukaan hänestä saattanut yrittääkään pahaa puhumaan, mutta juomiseen hänen ei käynyt puuttuminen, sillä se vei hänet ihan järjiltä pois, ja sitä hän rehellisesti karttoikin. Hänen vanhempansa olivat kunnon väkeä ja ainoana lapsena hän rauhassa ja rakkaudessa eli heidän kanssaan. Siellä paikkakunnalla sitte kasvoi hänen ikäisensä tyttö, ja tuo tuli hänelle vuosi vuodelta mieluisammaksi; mutta se olikin korea kuin kuva, tuo Langhammerin Aune. Eikä aikaakaan, niin jo ilmestyi toisiakin pitämään hänestä ja hakemaan hänen suosiotaan. Sellaisia oli Friedbergin Antti, joka yleensä paremmin tiesi seurustella vaimoväen kanssa, ja ne taas mielellään pitivät häntä joukossaan, vaikka hänestä ajattelivat, että olkoon iloissaan jos itse saa elää, vaikkei henttuakaan saa. Kauniin Aunenkin tunkiolla oli hän ensimmäisenä kukkona, mutta salaisesti, joten ei kukaan sitä huomannut, sillä kosijana Jaakko kyllä oli otettava, ja häntä hän uskotteli omakseen kokonaisen vuosikauden. Mutta toinen poika, Antti, oli ylpeä ja sanoi: olkoon joko niin taikka näin! Jos sinä Jaakon otat, niin et minua koskaan enään näe; jos taas otat minut, niin älä pidä peliä toisen kanssa! Ja nähtiinkin, ettei hän voinut luopua hänestä, vaan antoi Antille rukkaset. Vuosikauteen ei poika raukan päähän ollut pistänyt, että tyttö häntä piteli vain pilkkanaan; ne rukkaset hänelle putosivat kuin taivaasta, hän joutui ihan epätoivoon. Ja silloin hemmetin peijakas häntä neuvoi menemään sinne, jota hän niin kauvan oli kavahtanut -- kapakkaan, juomaan tuskansa kuoliaaksi. Tämä jo oli paha; kunhan vain se toinen olisi jäänyt tulematta, mutta sekin tuli sinne, ja siitä se vasta pahin syntyi! Antti huomasi Jaakon istuvan siellä sisällä, eikä voinut olla menemättä katsomaan, miltä mies nyt näytti. Ja se oli hulluinta: hän kun näkee hänen siellä istuvan aivan lamaantuneena, rupee hän säälimään, menee hänen luokseen, pyytää kaataa hänelle puhdasta viiniä, jotta hän huomaisi, ettei tyttö kuitenkaan olisi hänelle sopinut, ettei hän olisi tuonut hänen taloonsa kunniaa, eikä sitä sinne jälkeensä jättänyt. Yksi sana synnyttää toisen, hän saa Jaakon epäluuloisaksi, ja Jaakko, jonka jo ensimmäinen lasi aina panee humalaan, käsittää hänen hyvät tarkoituksensa väärin ja luulee että tuo häntä vain tahtoo ivata, tai hänen silmissään häväistä Aunea. Hän puolestaan ei anna minkäänlaisia viittauksia, vaikenee vain, ja kun toinen lähtee pois, yhtyy hän hänen seuraansa ja seuraavana päivänä löydetään Friedbergin Antti tapettuna tieltä. Mutta Sennfeldin Jaakkoa ei mistään löydetty, ja koko maailma sanoi: hän on murhaaja.

-- En ikipäivinä unohda sitä, kun samana iltana sitte tulin Jaakon vanhempien mökkiin. Ihan epätoivoissaan molemmat vanhukset istuivat kukin nurkassaan erillään, eivätkä saaneet katsotuksi toistensa silmiin. -- Se ei ole mahdollista, vaikeroi ukko, -- hän ei ole voinut niin erehtyä; taikka sitte hän ei ole minun lihastani ja verestäni syntynyt. Tunnusta pois -- huusi hän vaimolleen, -- myönnä, minä suon sinulle nyt kaikki anteeksi, mutta sano minulle sieluni lohdutukseksi, ettei hän ole minun lapseni! -- Vanha muori itki kuin hullu. -- Kaikki Sennfeldit, -- jatkoi ukko -- ovat olleet suorat ja rehelliset. Tuo raju, jumalaton luonne ei ole voinut häneen syntyä kenestäkään esi-isistäni. Minun täytyy häneltä itseltään kysyä, onko hän sen todellakin tehnyt! Ja samassa hän hypähtää pystyyn, menee vaimonsa luo ja huutaa; -- sano paikalla missä hän on, sinä sen tiedät! -- Akalle ei löytynyt minkäänlaista pakoa ja niin hän myönsi, että Jaakko lähtökiireessään oli sanonut lähtevänsä harmaalle kalliolle; -- katsos tyttö, tuo mahtava korkea vuoria on se harmaa kallio.