Part 2

Tulee sitten Hellille palvelukseen nuori ja kaunis Anna Birkmeier. Orpo, suloinen tyttö herättää isäntänsä osanoton. Kummankaan aavistamatta herää heidän välillään hieno, syvä tunne. Kun Anna kertoo haluavansa samanlaista koristetta kaulalleen, kuin muillakin kylän tytöillä on, lahjoittaa Hell hänelle äitinsä koristeet, ja käskee häntä pitämään niitä kirkossa kaikkien nähden. Heidän välinsä heille itselleen selvittää Sepp, joka on kuunnellut kerran heidän keskusteluaan. Hän säälimättä tekee heistä pilkkaa, ja kertoo koko kyläkunnalle, että Hell, katolilainen pappi rakastaa piikaansa, eikä sen vuoksi ole muita parempi. Kaikki näkevät Seppin puheen todeksi, kun Anna kaikkien nähden kantaa Hellin äidin koristeita. Mutta hetkeksi vain Hellin arvo himmenee hänen seurakuntalaistensa silmissä. Annaa tulee kosimaan eräs nuori talonpoika, hänen vanha tuttavansa, ja hän hillitsee kaikki tunteensa ja ottaa hänet. Hell hyväksyy hänen menettelynsä, Anna on auttanut häntä voittamaan itsensä.

Samaan aikaan on Seppin hullu äiti lopettanut itsensä heittäytymällä jokeen. Katkerimman katkeruuden valtaamana tulee Sepp Hellin luo pyytämään äidilleen leposijaa siunatussa maassa. Hän on edeltäpäin vakuutettu, että se häneltä kielletään, ja lain mukaanhan se olisikin kiellettävä. Mutta Hell ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Hän lupaa hänelle sijan hautausmaassa, lupaa itse tulla hautaamaan hänet, pitää hänelle ruumispuheen ja rukoilla koko seurakunnan kanssa hänen puolestaan. Hän puhuu suurimman rakkauden ja lohdutuksen sanoja Seppille, koettaa lauhduttaa ja lepyttää hänen pimentyneen sielunsa, palauttaa hänet takaisin sovintoon ja ihmisten yhteyteen. Vastustamattoman liikutuksen valtaamana heittäytyy Sepp Hellin jalkojen juureen ja sanoo: "Tee sinä minun kanssani mitä tahdot, sinä olet oikea!"

Kun hän sitten on suurinta uhraustaan täyttämäisillään, virkansa toimessa, menossa vihkimään Annaa ja hänen sulhastaan, kohtaa häntä vihamiesten kosto, hänet julistetaan virkansa menettäneeksi. Epätoivoissaan ajattelee hän hetken ajan itsemurhaa, mutta Anna saa hänet siitä luopumaan. Hän ei enää saa pitää jumalanpalvelusta seurakuntalaisilleen. Syvin liikutus valtaa kaikki, kun hän yhdessä seurakuntalaistensa kanssa lukee kirkkomäellä viimeisen kerran rukouksen.

Kuinka Hell puolusti itseään tuomariensa edessä, sen pyyhki senssori pois.

Olen puhunut tästä näytelmästä vähän laveammin, koska se on ensimäinen, jossa Anzengruber täydellisesti löytää itsensä. Onhan hän myöhemmin kirjoittanut etevämpiäkin, mutta ei ainoatakaan, joka olisi välittömämpi ja valtaavampi. "Pfarrer von Kirschfeld" on ensimäinen kansannäytelmä, jossa samalla esitetään suuria koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä. Ihmisyys ja maailman kovuus taistelevat siinä keskenään. Kirschfeldin pappi kieltää itsensä säätynsä kunnian vuoksi. Mutta siveellistä vakaumustaan hän ei kiellä ja joutuu sen vuoksi onnettomuuteen. "Mutta eihän Herra Jumala tahdo, että ihmisen kaiken ikänsä pitää olla onnettoman", sanoo Sepp. Se ajatus on läpikäyvä useissa Anzengruberin teoksissa. Ja kuitenkin joutuu Hell onnettomuuteen, Anna Birkmeier saa kärsiä pilkkaa. Suuri elämänarvoitus kuvastuu syrjäisen maakylän asukkaiden elämässä.

Tämä näytelmä herätti paljon ajatuksia, vakavina ja äänettöminä palasivat katsojat teaatterista kotiin, eivätkä sanomalehdetkään ensi kerran jälkeen siitä mitään erikoista sanoneet; Anzengruber jo luuli, että koko kappaleen menestys oli hukassa. Ja rohkea yrityshän se oli ollutkin, ei talonpoikaisnäytelmälle ollut kukaan uskaltanut menestystä toivoa Wienissä, jossa siihen aikaan yleisön suurimmassa suosiossa oli ilveilyjen kuningas O.F. Berg ja operettikuningas Offenbach. Seppin osaa näytteli lisäksi näyttelijä, joka sitä ennen oli laakeria saavuttanut "Kauniissa Helenassa" ja vasta toisten näyttelijäin vaatimuksesta otti tehtävänsä täytenä totena. Mutta kuitenkin valtasi näytelmä yleisön luonnonvoiman tavoin. Kun näytelmää toiseen kertaan esitettiin, täytyi erään ystävän, joka istui Anzengruberin vieressä teaatterissa vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että ihmiset siksi olivat niin ääneti, että he olivat syvästi liikutettuja. Yhä uudestaan näyteltiin näytelmää, ja yhä suurempi oli yleisön mieltymys. Alettiin käsittää, ettei tässä ollutkaan jokapäiväinen kynäniekka, vaan suuri runoilija, jommoisia vaan harvoin syntyy. Maaseudulla oli ihastus vieläkin suurempi kuin Wienissä. Pragiin ja Graziin vaelsi maalta talonpoikia ja maapappia teaatteriin näkemään "Kirschfeldin pappia". Ja sen tekijästä tuli hetkeksi tarullinen henkilö. L. Gruberin takana -- niin kutsui Anzengruber vielä itseään -- luultiin piilevän jonkun mahtavan kirkkoruhtinaan, toiset arvelivat itse oikeusministeri Tschabuschoiggia sen tekijäksi. Näihin huhuihin sanoi eräs lehti puuttuvan vaan, ettei itse paavia sanota sen tekijäksi. Sen tekijä ei ole tahtonut pysyä salassa, hän on pikkuvirkamies, pieni silmälasilla varustettu mies, joka pikemmin näyttää surujen painamalta opettajalta. Harvat kuitenkin tiesivät, että Anzengruber oli näytelmän tekijä. Suuresti hän itsekin hämmästyi, kun hänen esimiehensä poliissivirastossa kutsui hänet luokseen ja toivotti hänelle onnea. Enimmin iloitsi Anzengruber itse siitä, että hän menestyksensä kautta oli voinut tuottaa vähän ilta-auringon valoa rakkaalle vanhalle äidilleen.

Monenlaista iloa tuli nyt Anzengruberin osaksi. Läheltä ja kaukaa ilmoittautui vanhoja toveria, jotka tiedustelivat, oliko se todellakin sama Gruber, jonka he ennen olivat tunteneet, joka niin säännöllisesti harmaassa viitassaan oli saapunut harjoituksiin, mutta harvoin ravintolaan, vaan oli sen sijaan istunut kotonaan neuleensa kanssa puuhailevan äitinsä luona. Monet toivottivat hänelle sydämmestä onnea, muuan sanoi: Tiedätkö, sinä voit olla todella ylpeä, sillä mitä sinä olet, miksi sinä tulet, niin on se kokonaan sinun itsesi kautta. Mutta oli niitäkin, jotka onnettomuuteen vajonneena kiiruhtivat apua pyytämään. Ja Anzengruber olikin aina hyvin antelias.

Grazin teaatterin johtaja kutsui hänet vieraakseen katsomaan kahdettakymmentä esitystä hänen näytelmästään. Tämä matka oli monessa suhteessa Anzengruberille muistettava. Näytännön jälkeen ei yleisö tyytynyt, ennenkuin Anzengruber astui esille, jolloin hänelle annettiin laakeriseppele. Se oli Anzengruberista liikaa. -- Minulle oppilaalle laakeriseppele, sehän on mestarille tuleva kunnioituksen ja rakkauden osoite. -- Mutta silloin ottaa sen joku ylös ja ojentaa hänelle. Se on Sepp kärsimysten kansanmies -- onkohan se esikuva. Meistä tämä tuntuu oudolta, jotka olemme valmiit tuhlaamaan laakeriseppeleitä jokaiselle vasta-alkajalle näyttelijälle ja laulajalle. -- Sitten pidettiin hänelle vielä suuret pidot, joissa lausuttiin monta kaunista puhetta. Suurin ilo ja onni tästä matkasta oli kuitenkin se, että silloin Anzengruber solmisi likeisen, kautta koko elämän kestävän ystävyyden Steiermarkilaisen kansanelämän kuvaajan Roseggerin kanssa. Yhdessä he kävelivät ihanassa vuoristossa ja avasivat sydämmensä toisilleen. Rosegger kertoi, kuinka hän oli miettinyt aivan samanlaista näytelmää, jonka vuoksi Grazissa väkisinkin oli tahdottu pitää häntä "Pfarrer von Kirschfeldin" tekijänä. Sen vuoksi se olikin tuntunut niin tuttavalta ja samalla oudolta. Anzengruber taas suunnitteli uutta näytelmää, jonka hän toivoi tulevan vieläkin paremmaksi. Kerrankin tuntui elämä onnelliselta, hän sanoi, että hän oli kuin unesta herännyt, ja toivoi valveilla pysyvänsäkin.

Hänen ulkonainen tilansa parantui myös tuntuvasti. Wienin teaatterin johtokunta tarjosi hänelle 1,200 guldenin vuotuisen palkan, josta hänen piti toimittaa kaksi näytelmää vuosittain teaatterille. Tähän tarjoukseen hän mielihyvällä suostuikin. Poliissivirastosta hän otti eron. Suuresti huvitti se häntä, kun hänen esimiehensä kielsi häntä eroamasta ja sanoi, että hän oli osoittanut suurta taipumusta virkaansa. Entiset virkatoverit toivottivat hänelle onnea, ja lupasivat muistaa häntä ja kohdella häntä sääliväisesti, jos joskus liian vapaan puheen käyttämisen vuoksi joutuisi virallisesti heidän kanssaan tekemiseen.

Suuren maailman seurapiiriin häntä koetettiin vetää, mutta siellä hän ei viihtynyt. Sen sijaan solmisi hän läheisen tuttavuuden kirjailijain ja kirjallisuuden ystäväin kanssa, joiden pienessä piirissä hän erittäin hyvin viihtyi. -- Yksi näitä ystäviä oli nuori kirjakauppias L. Rosner, joka sitten kymmenen vuoden kuluessa painatti Anzengruberin teoksia aina katsoen enemmän runoilijan etua kuin omaansa. Ensimäisestä käynnistään hänen luonaan kertoo Rosner: Anzengruber asui pienessä kapeassa huoneessa yhdessä äitinsä kanssa. Sisustus oli yksinkertaisin, mitä ajatella voi. Kummallakin pitkällä seinällä oli vuode, lyhyellä seinällä vastapäätä ovea kirjoituspöytä. Pöydän yläpuolella oli vesivärillä maalattu kukkataulu. Kun Rosner astui sisään, istui runoilija kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli puettu vanhaan jotensakin kuluneeseen suurikukkaiseen yönuttuun ja poltti pitkää piippua. Vanha äiti tuli tarkastelemaan viisailla silmillään tulokasta, kun tämä teki tarjouksensa.

Jotensakin pian eli Joulukuun 9 p:nä 1871 sai Anzengruber toisen suuren näytelmän valmiiksi, _Meineidbaner_ -- "Valapatto". Siinä ei perusaate ole yhtä mahtava kuin "Pfarrerissa", mutta muodoltaan se on tekijänsä etevimpiä. -- Se ei ole suomalaisellekaan yleisölle aivan outo, sitä on näytetty suomalaisessa teaatterissa. -- Talonpoika vannoo väärän valan saadakseen periä veljensä suuren omaisuuden, ettei veli koskaan ole tehnyt testamenttia aviottomien lastensa hyväksi. Rikkaana miehenä saavuttaa hän yleistä kunnioitusta ja kirkolle tekemien suurien lahjoitustensa vuoksi kirkon suosion, mutta omatunto ei anna hänelle rauhaa, kunnes hän viimein lopettaa itsensä.

"Meineidbauerin" menestys oli suuri, samoin seuraavana, vuonna kirjoitetun _Kreuzelschreiberin._ Samalla alkoi hän kirjoitella novellia ja kyläkertomuksia ja pilajuttuja. Pää oli hänellä aina täynnä suunnitelmia suuriin näytelmiin ja kertomuksiin. Toukokuussa 1873 hän tuttaviensa suureksi hämmästykseksi meni kihloihin kuusitoista vuotisen Adelinde Lipkan kanssa. Morsiamen isä oli ollut Anzengruberin isän virkatoveri, hän oli kuollut mutta äidit olivat aina seurustelleet keskenään. Kun Adelinde oli pieni tyttö, oli Anzengruber laskenut hänen kanssaan leikkiä ja luvannut tuoda hänelle silkkihuivin ja persiljaseppeleen. Nyt tuli leikistä tosi. Anzengruber perusti oman säännöllisen taloudenpidon ja koetti noudattaa nuoren rouvansa jokaista mielijohdetta. Kaikesta päättäen ei heidän avioliittonsa ollut erikoisen onnellinen. Koettelemuksia ja suruja oli heillä alusta alkaen.

Ne näytelmät, jotka Anzengruber ensinnä sen jälkeen kirjoitti, eivät täysin onnistuneet. Hänen välinsä Wienin teaatterin johtokuntaan alkoi rikkoutua molemmille suureksi vahingoksi. Monet etevätkin näytelmät, joita hän niihin aikoihin kirjoitti, eivät saaneet aivan monta täyttä huonetta, sillä sattui onnettomuudeksi keskisäädyille vaikeat raha-ajat. Syyttä sai Anzengruber siitä kärsiä.

Samaan aikaan oli hänellä muita suruja. Heidän ensimäinen lapsensa syntyi kuolleena. Suurinta huolta tuotti hänelle hänen vanhan äitinsä terveys, joka yhä huononi. Vaikeiden tuskien, monen raskaan päivän ja yön perästä kuoli vanha rouva 69 vuoden ikäisenä maaliskuussa 1875. Äidin viimeiset sanat olivat pojalleen: "Sinä olet minulle tuottanut paljon iloa. -- Et sinä ole minulle tuskaa tuottanut". -- Anzengruberille se oli suurin suru elämässä. "Vielä kaikuu hänen äänensä, ikäänkuin ilmassa", sanoi hän. "Mitä siitä, ainaiseksi vaienneesta minulle soi -- rakkaus, äidin rakkaus, minun osani, minun ikuinen, ainainen osani rakkautta, jonka maailma minulle tarjosi." -- "Minä en ole kadottanut ainoastaan sen naisen, joka minut synnytti, äidin, joka minusta lapsena piti huolta, minä olen kadottanut paraimman ystäväni, osan sydäntäni, sieluani", niin kirjoitti hän Roseggerille.

Samana vuonna oli hänellä vielä toinenkin suru, hänen toinen lapsensa kuoli kohta syntymisen jälkeen. Monikin näytelmä, jonka hän oli alkanut jäi kesken, tai hävitti hän sen itse. Huonosti alkoi seuraavakin vuosi 1876. Heti alussa vuotta näyteltiin hänen hieno huvinäytelmänsä _Doppelselbstmord_ -- "Kaksoisitsemurha". Arvostelijat kiittelivät sitä ja yleisö oli siihen mieltynyt, mutta kuitenkaan ei sitä näytelty kuin kolme kertaa. Epätoivoissaan kirjoitti hän Roseggerille. "Mitä hyödyttää kansannäytelmien kirjoittaminen. Johtokunta vaatii kassakappaleita ja kansaa, joka välittäisi kansannäytelmistä ei täällä ole --". "Pian ei ole kansannäytelmille näyttelijöitä eikä yleisöä, jonka vuoksi on suurinta tuhmuutta kirjoittaa kansannäytelmiä." Toimettomaksi hän ei kuitenkaan jäänyt, samana vuonna hän kirjoitti ensimäisen suuren kyläromaaninsa, nimeltä _Der Schandflech_ -- "Kunniantahra". Se miellytti suuresti lukijoita, vaikka sille haitaksi Anzengruber oli Heimat lehden, johon se painettiin, toimittajan pyynnöstä suostunut muuttamaan loppua.

Yhä uusia näytelmiä ja novellia seurasi. Niistä mainittakoon vaan vuonna 1877 valmistunut näytelmä _Der ledige Hof_ -- "Isännätön talo", koska se on näytelty suomalaisessa teaatterissa. Anzengruber teki niin ahkeraan työtä näinä vuosina, että hän oli murtua. "Minä en hengitä", kirjoittaa hän Roseggerille, "minä olen nyt kirjoituskone, draamallinen kirjoituskone, minulla ei ole muuta kuin ristiriitaisuuksia sielussa, henkilöitä mielessä, täristyttäviä puheita sydämmessä, toisella tavalla vaikuttavia puheita palleassa. -- Minä en työn paljouden vuoksi tiedä missä minulla on pää, tahi usein taas liiankin hyvin, kun sitä kivistää". Monet hänen näytelmistään eivät saaneet sitä tunnustusta teaatterissa minkä ne olisivat ansainneet. Viimein 1880 kokonaan rikkautui hänen välinsä Wienin teaatterin kanssa. Varainpuute, kivuloisuus ja monet muut huolet tekivät näistä vuosista raskaita vuosia. Hänellä oli tapana kirjoittaa muistiinpanoja kalenteriinsa, vuoden lopussa lausui hän muutamalla sanalla arvostelun kuluneesta vuodesta: vuodesta 1879 seisoo siinä "huono aika" ja 1880 "huono vuosi".

Oli kuitenkin näilläkin vuosilla -- 70-luvun viime puoliskolla -- omat ilonsa. Anzengruberille syntyi kaksi tervettä lasta. Vuonna 1878 hänelle aivan odottamatta Berlinissä määrättiin 3,400 Saksan markan suuruinen Schiller-palkinto. Tämän johdosta hänelle ja kahdelle toiselle palkinnon saaneelle runoilijalle, jotka myös sattuivat Wienissä oleskelemaan, pantiin toimeen suuret juhlat eräässä Wienin suurimmista juhlasaleista. Läsnä oli sivistysasiain ministeri, paljon näyttelijöitä, kirjailijoita, ylioppilaita y.m. Kiitospuhe jonka Anzengruber tässä juhlassa piti, on hänen silloiselle mielentilalleen kuvaava. Siinä kaikuu masennus, rahahuolien painama mielentila, mutta hyvin vähän innostusta.

Muutamaa vuotta aikaisemmin eli 1876 Anzengruber kirjallisesti teki ensi kerran tuttavuutta miehen kanssa, josta hänelle sitten tuli ystävä elämäniäksi, nimittäin professori Wilhelm Bolinin kanssa Helsingistä. Professori Bolin oli filosoofisten tutkimustensa ohella huvikseen suunnitellut näytelmiä. Mielituumana oli hänellä muodostaa näytelmä samasta aiheesta, jota Shakespeare on käyttänyt näytelmässä "Timon Athenalainen". Vuonna 1876 tutustui hän Anzengruberin teoksiin ja ne tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, ettei hänen omista suunnitelmistaan koskaan tulisi mitään. Silloin juolahti hänelle mieleen kirjoittaa Anzengruberille ja tarjota hänelle suunnitelmansa valmistettavaksi. Bolinin kirje miellytti hyvin Anzengruberia. Timon Athenalaisesta ei tosin koskaan mitään tullut. Mutta siitä sai alkunsa vilkas kirjevaihto ja harras ystävyys. Professori Bolin lähetti ahkeraan Anzengruberille kirjeitä ja arvosteluja, matkustipa hän vartavasten Wieniin tehdäkseen persoonallista tuttavuutta Anzengruberin kanssa. Viisi onnellista viikkoa viettivät he sitten yhdessä ja kiintyivät läheisesti toisiinsa. Anzengruber luki näytelmiään, yhdessä suunniteltiin uusia ja niistä keskusteltiin, hauskoja tyyppiä tarkasteltiin. Vuosien kuluessa kävi Bolin sitten seitsemän kertaa Anzengruberin luona, ja molemminpuolinen kirjeenvaihto oli hyvin vilkas. V. 1879 toukokuussa kirjoitti Anzengruber Bolinille: "minulla ei ole Wienissä eikä täällä lähitienoilla ketään ystävää, jonka kanssa minä niin sydämmen pohjasta pakinoisin kuin teidän, kaikkein kauvimpana olevan". Seikka, josta he muun muassa kirjeissään keskustelivat, oli "Schandfleck" romaanin vaiheet ja sen epäonnistuneen lopun alkujuuri.

Marraskuussa v. 1879 sai Anzengruber hampurilaiselta kauppiaalta Maasilta 500 guldenia ja kirjeen, jossa sanottiin, että Anzengruberin neron tuntemattomat ihailijat halusivat osoittaa hänelle rajatonta kunnioitustaan. He olisivat sen vuoksi onnellisia, jos hän voisi päättäytyä muodostamaan "Schandfleckin" semmoiseksi kuin hän oli sen ensiksi aikonut ja olivat valmiit tarjoamaan hänen käytettäväkseen pari tuhatta guldenia, jotta hän häiritsemättä saattaisi ryhtyä tähän työhön. Myötäseuraava 500 guldenia oli vaan ensimäinen suoritus siitä. Vaikka tämä tarjous tuli erittäin suotuisaan aikaan, ei Anzengruber ollut heti valmis sitä vastaanottamaan. Hän epäili että Bolin oli jollain tavalla sen kanssa tekemisissä. Hän kirjoitti sen vuoksi Maasille: Tämmöinen tarjous ei tule lukijoilta, jotka ovat tekijään mieltyneet. Se tulee joltakin, joka seisoo ihmistä lähellä. Enkä minä luule, että minulla on ystäviä, jotka uhrauksetta voivat semmoisia tarjouksia tehdä. Vasta kun kauppias Maas oli vastannut, että ei tarjouksen tekijöillä siitä ollut mitään uhrausta, suostui Anzengruber tarjoukseen. Ja kun hän oli toimittanut kysymyksenalaisen romaanin uudestaan ja muodostanut sen kahdeksi, kohottivat tuntemattomat honoraariota vapaehtoisesti alkuperäistä suuremmaksi "huonojen aikojen vuoksi" ja käskivät Anzengruberia vastakin kääntymään heidän puoleensa, jos vastoinkäyminen häntä kohtaisi. Ja kohta sen jälkeen he jo taas tarjosivat 1000 guldenia, jos Anzengruber suostuisi muuttamaan "Valapaton" loppua. Muuttamaan ei Anzengruber kuitenkaan suostunut. Anzengruber ei koskaan saanut tietää kuka tai kutka nämä hänen suojelijansa olivat. Vasta hänen kuolemansa jälkeen on Bolin ilmoittanut, että hän siten paraiten luuli voivansa käyttää sen tulon, joka hänellä oli ruotsinkielisen Shakespeare-laitoksen toimittamisesta. Siten on professori Bolin erittäin hienotunteisella ja kauniilla tavalla lieventänyt jalon ystävänsä huolia ja edesauttanut hänen kirjailijatointaan.

Ylempänä jo mainittiin että vuonna 1880 Anzengruberin suhde Wienin teaatteriin lopullisesti rikkoontui. Ja jos hänen tilansa tätä ennen usein oli ollut tukala, tuli se nyt vieläkin tukalammaksi. Kymmenvuotisen kirjailijatoimen perästä, jolla ajalla hän oli laskenut perustan uudelle kirjalliselle haaralle, kansannäytelmälle, ja todellakin suurta saanut aikaan, oli hän melkein samassa tilassa kuin alkaessa. Hänen mielensä kävi hyvin katkeraksi, se näkyy useista sen aikuisista kirjeistä. Sitä hän katkerimmin valittaa, että "hänen täytyi, mitä hän ei tahtonut". Taas koetteli hänen ystävänsä professori Bolin häntä auttaa. Anzengruberin tietämättä koetti hän yhdessä edusmies Carnerin kanssa saada toimeen, että Norjan malliin valtion puolelta Anzengruberille maksettaisiin elinkautista runoilijapalkkiota, tai toimittaa hänelle kirjastonhoitajan virkaa. Mutta nämä puuhat eivät saaneet asianomaisten kannatusta. Päätulona oli hänellä aputoimittajan palkka kuvalehdestä Heimat, 1,200 floriinia. Tässä toimessaan sai hän tehdä paljon raskasta päiväläisen työtä. Vieläkin raskaammaksi tuli tämä työ sen kautta, että lehti ei monesta syystä menestynyt. Lisätuloja hankkiakseen oli Anzengruber pakotettu pitämään esitelmiä eri kaupungeissa. Näillä esitelmämatkoilla hänelle kyllä osoitettiin paljon ystävyyttä ja kunnioitusta, mutta ne kiihottivat liiaksi väsyneen miehen hermostoa, ja tuottivat hänelle sen kautta paljon kärsimystä. Kaikista näistä raskaista oloista huolimatta kirjoitti Anzengruber näinä vuosina yhden paraimpia romaaniaan.

Vuonna 1884 alkoivat Anzengruberin ulkonaiset olot taas vähän parantua. Hänen näytelmiään alettiin eri teaattereissa taas näytellä ja siitä sai hän tuloja. Hänet otettiin vuosipalkalla kirjailijaksi erääseen teaatteriin Wienissä. Samaan aikaan tuli hän myös wieniläisen etevimmän pilalehden päätoimittajaksi. Tämä toimi jossakin määrin miellytti häntä, hänen suhteensa lehden hienotunteiseen omistajaan oli aina hyvä, apumiehinä hänellä oli useita hyviä piirtäjiä ja kirjailijoita. Mutta joka tapauksessa vei tämä toimi häneltä hyvin paljon aikaa ja työtä, jotka olisi voinut paremmin käyttää muulla tavalla. Katkerasti sitä valittikin hänen ystävänsä Rosegger.

Vuonna 1885 osti Anzengruber äkkiä ystävilleen siitä edeltäpäin puhumatta oman pienen talon yhdessä Wienin etukaupungeista. Tämä tuuma oli kauvan ollut hänelle hyvin mieleinen. Nähtävästi ei kauppa ollut aivan edullinen. Vuosimaksujen suorittaminen kävi hänelle hyvin raskaaksi. Aluksi tunsi hän itsensä kuitenkin tyytyväiseksi omassa pienessä kodissaan. Hänen työhuoneensa oli yksinkertaisinta yksinkertaisempi. Puinen seisomapöytä, ruskea kirjakaappi, jota voi yhtä hyvin otaksua ruokakaapiksi, horjuva kirjoituspöytä, muutamia tuolia, siinä kaikki. Seinillä muutamia kuvia, äidin, professori Bolinin, Dürerin ja Lionardon Mona Lisa. Vähän runsaammin oli sisustettu viereinen huone, jossa runoilijalla oli tapana lukea ystävilleen uusia kirjoitelmiaan.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut uudessa kodissaan asua, ei täyteen neljä vuotta. Tulevaisuus tosin alkoi näyttää muutamassa suhteessa valoisammalta. Wienissä puuhattiin uutta teaatteria kansannäytelmiä varten. Tässä teaatterissa piti Anzengruberin luonnollisesti saada vaikuttava asema. Hänen näytelmiään näyteltiin hyvällä menestyksellä monessa eri teaatterissa. Muutamat hänen uusista teoksistaan menestyivät hyvin. Saipa hän taas kerran kirjailijapalkinnonkin. Mutta suruja ei suinkaan puuttunut. Eräänä iltana tuli hän tavallista myöhemmin tavalliseen yhteiseen illanviettoon. Kuivasti kertoi hän ystävilleen, että hänen rouvansa lähtee pois. Ystävät luulivat hänen tarkoittavan kylpymatkaa, mutta Anzengruber sanoi: "Hän lähtee pois, ainaiseksi, 16-vuotisen avioliiton perästä. Me eroamme." Tämä oli kaikille odottamatonta. Anzengruber ei ollut koskaan sanallakaan puhunut onnettomuudesta avioelämässään. Hän oli aina ollut erittäin tunnollinen ja huolellinen aviomies. Monet kuumat kesät oli hän yksin nääntynyt työtaakan alla, kun perhe lepäili maalla. Sairaus oli ollut ahkerana vieraana heidän kotonaan. Useita lapsia oli kuollut. Kuitenkaan ei Anzengruber ollut koskaan valittanut. Ainoan kerran kirjoitti hän muistikirjaansa: "vieras aines on naisen kautta tullut minun elämääni".

Eron jälkeen tuli elämä hänelle yhä raskaammaksi. Lapsistaan hän yhä vastakin piti huolta. Talonsa hän päätti myödä. Pitkää ikää ei hänelle sen jälkeen enää ollut suotu. Viimeinen ilo oli uuden Kansanteaatterin avaaminen. Se vihittiin v. 1889 uudella Anzengruberin näytelmällä, joka saavutti suuren menestyksen. Anzengruberin terveys ei koskaan ollut oikein hyvä, ja nyt se alkoi yhä enemmän huonontua, kunnes sairaus hänet voitti ja hän kuoli 10 p. Joulukuuta 1890. Hautajaiset olivat suuren runoilijan arvoiset, vaikka hän eläissään ei useinkaan ollut saavuttanut sitä tunnustusta, jonka hän täysin oli ansainnut. Häntä saattoivat hautaan Wienin kaupungin edustajat, näyttelijät, taiteilijat, kirjailijat, ylioppilaskunnat sekä suuri joukko porvaria ja työmiehiä.

* * * * *