Part 12

-- Jollei minun tule pitää teitä kurjana valehtelijana ja panettelijana. Oi, suokaa anteeksi, älkää minua kuunnelko! Säälikää ja sanokaa minulle armeliaisuudesta koko täysi totuus; se, jos mikään, saattaa minua auttaa!

-- Oi hyvä herra, miten pahaa se huono tyttö on mahtanut teille tehdä?! Minuun koskee, että teidän hänen tähtensä näin täytyy kärsiä, -- tietysti, tietysti! Minun velvollisuuteni pormestarina on tietysti, että pidän huolta paikkakunnan pienimmistäkin, mutta ei siihen määrään, että minä, ylimmäinen, sentähden, vaikkapa syyttömästi, jään teidän mielestänne valhettelijaksi ja panettelijaksi; se ei saa tapahtua! Ja koska te itse arvelette, että siitä tulisi teille helpoitusta, jos tietäisitte koko jutun, no, niin minä sen teille kerron!

-- Pyydän sitä.

-- Siitä on nyt kulunut runsas puoli vuosi, kun minä tyttärelleni Julialle tilasin kaupungista sellaisen koneen, josta sanoivat, että alla vain tarvitsi polkea, niin ylhäällä liinakangas kauniisti neuloutui kokoon, ihan itsestään. No, niin, sitte kun kalu oli talossa, me kyllä huomasimme, ettei polkeminen yksin riittänyt mihinkään. Silloin Pirkitta vielä oli minun Juliani paras toveri ja kävi usein talossa, ja kun hän katseli kapinetta, ymmärsi hän heti miten sitä tuli käyttää, -- niin, kyllä se on viisasta, enkä tuon toisenkaan tähden olisi tullut ajatelleeksi, koska hän aina on minua pelännyt -- kaikkihan minua tällä paikkakunnalla pelkäävät, -- vahinko, -- vahinko! Kerronpas lyhyesti. Minä sanon koulumestarin tytölle: jää sinä joksikin viikoksi taloon, tuo tänne liinakankaasi ja muut kamppeesi ja käytä konetta, niin hyödytte molemmat, Julia oppii sitä käyttämään ja sinä pääset työstäsi. No, molemmat olivat siitä mielissään ja koko päivä neulottiin ahkerasti, ja koska me kylässämme asumme niin kaukana toisistamme, että kun toinen aikoo mennä toisen luo, hänellä on hyvinkin puolen päivän matka kuljettavanaan, niin jäi Pirkitta yöksikin meille. Talossani on aina valmiina pari huonetta vuoteineen vieraita varten; niiden ikkunat ovat tietysti pihalle päin, ja me makaamme tien puolella, luonnollisesti siitä syystä, että jos melua kuuluisi, se ei häiritsisi vierasta. Minun Juliani kamarin vieressä on naisväelle valmistettu huone, ja juuri sinne me panimme koulumestarin tytön, ja osoitimme hänelle siten aivan ansaitsemattoman kunnian, mutta silloin emme saattaneet uneksiakaan miten ansaitsematon se oli.

-- Hän oli viettänyt meillä kolme tai neljä yötä; silloin satuin kerran viipymään kapakassa. Hüblinger, tuo hyvä mies oli siihen syynä, häntä oli koko vuoden kauhistuttanut naimisiinmenon ajatus, ja nyt hän äkkiä oli päättänyt siihen alistua. No, koskei hän voinut mennä muualle, eikä kukaan muu ollut uskaltanut tulla pyytämään minun tytärtäni -- me olemme nimittäin mahtavimmat, emme ainoastaan täällä, vaan koko ympäristössä, -- niin me helposti sovimme keskenämme; minä iloitsin siitä että se tuli niin oikeaan aikaan, sillä sellaiselle yksinäiselle, vanhalle leskimiehelle kuin minä, tuottaa tyttöä vartioiminen päänkivistystä, ja oli se pikkunen sattuma, että minä niin ajoissa hänestä pääsen. Hyvällä mielellä minä ajattelen: kun sinä nyt tulet kotiin, niin huudat vielä tänään Julialle, että hänestä tulee Mooshofin emäntä; Hüblinger on Mooshofin isäntä. Niinkuin olin päättänyt, minä siis seisahduin alas portaille ja huusin sinne ylhäälle; kyllä sen kuulee kun minä huudan, mutta nyt oli ylhäällä hiljaista kuin haudassa; odotan hetkisen, sitte mylväisen taas, tällä kertaa kovemmin, ja kömpielen pari askelta ylöspäin. Silloin ylhäältä äkkiä kuulen sekasotkoa, ovea avataan ja väännetään lukkoon, käytävässä käy kiireinen, äänetön suhina, niinkuin hiirilaumaa olisi hätyytetty. Minä seisoin vielä siellä odottamassa, enkö saisi selville mitä siellä on tapahtunut, tai eikö sieltä mitään ilmaantuisi; mutta kun taas oli hiljaista niinkuin alussa, niin minä ajattelin: Ohoh, sillä tavalla te ette minusta pääse, nyt ei kaikki ole oikein, minun täytyy itse tarkastella! Ja minä nousin portaat loppuun asti, ja astuin muitta mutkitta ensimmäiseen huoneesen -- ja se oli Pirkitan -- ja siellä tapaan renkini Riston! Tyttö seisoi keskellä lattiaa uhkamielisenä ja rohkeana, mutta miehenretku oli vapisevana kyyristynyt nurkkaan. Se pani minut raivoon, että poika uskaltaa minun omassa talossani häväistä holhokkiani. Minä heittäydyin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle nyrkistäni, enkä säästänyt tyttöä suuni haukkumisesta. Minun Juliani tietysti heti riensi paikalle pidättämään minua, mutta kun minä lopetin, oli se roikale niin löylytetty, että se sittemmin on minulle tuottanut paljon ikävyyttä ja katumista. -- No niin, siinä kaikki mitä minä tiedän, ja tekin, hyvä herra, tiedätte nyt, millä kannalla tuon tytön asiat ovat ja ymmärrätte kaikki, sekä käsitätte etten minä mielelläni näytä asian oikeaa karvaa, mutta etten myöskään toiselta puolen saata ruveta valehtelijaksi ja panettelijaksi sen tähden. Jos minä vielä sanon, että sama poika nyt on Wienissä häntä pyytämässä, niin olemme kai selvillä.

Kustavi pyyhki hien otsaltaan ja lausui väsyneellä äänellä:

-- Kiitän teitä herra pormestari.

-- Ei mitään kiittämistä, ei todellakaan. On paha mieleni, mutta totuus piti sanoa, niinhän te itse tahdoitte.

-- Tietysti. Kiitän teitä vieläkin. Hyvästi!

-- Jumalan haltuun.

Pormestari oli astunut ovelle ja katseli nuoren miehen jälkeen, joka hoiperteli alas portaita.

-- Olkaa varoillanne, huusi hän hänelle, -- eikä yksin portaissa, vaan muuallakin.

Sitte hän itsekseen mutisi:

-- Se häneen koski, todellakin koski. Hänestä, kaupungin herrasta, oli ylimielisyys kokonaan poissa.

Jonkinlaisella hyvityksen tunteella hän astui takaisin huoneeseensa.

Raittiissa ilmassa Kustavi hiukan tointui. Vieläkö hän hakisi Pirkitan äidin? Kysymykseen, jonka hän itse teki, hän vastasi ylenkatseellisella naurulla. Hän haki vaununsa ja ajoi takaisin piirikaupunkiin, niin hitaasti, kuin vastaruokitut hevoset ja uninen ajaja hyväksi näkivät.

Kymmenes luku.

Hauskaa lukea; lukija saa tutustua ihmiseen, joka, persoonallisesta onnettomuudestaan rakkauden asioissa, kiivastuu halveksimaan maailmaa, -- tila, joka aina osanottavaan kanssaihmiseen vaikuttaa naurettavasti. Kustavi hakee lohdutusta uskosta toisten ihmisten onnen pysyväisyyteen ja päättää omin silmin nähdä sellaista. Kotiin.

Kustavi saapui asemalle melkein samaan aikaan kuin se juna, jolla hän aikoi lähteä, ja astui vaunun viimeiseen osastoon. Siellä oli ennestään pieni, hentoinen, ei enään aivan nuori nainen; joka ehkä näytti vanhemmalta sentähden, että hän oli niin kalpean ja sairaan näköinen.

Tutkistellen hän suurilla, väsyneillä silmillään katseli vastatullutta, teki sitte pienen pontevan liikkeen hänen kasvojansa kohti, ikäänkuin hän olisi niistä tahtonut pyyhkäistä pois jotakin.

-- Tupakoitsemattomille, sanoi hän.

Kustavi heitti sikaarinpätkän taaksensa.

-- Minä en tule tupakoimaan.

Sitte hän vaipui pehmeälle istuimelle ja työnsi oven kiinni.

-- Kuka olisi sitä uskonut tytöstä? Kuka olisi sitä uskonut?

Siitä ajatuksesta hän ei päässyt vapaaksi, se painoi hänen aivojansa, hänen tunteitansa. Usein hän ääneen huokasi ja antoi lyhyen, käheän naurun seurata jokaista huokausta.

Nainen aina silloin säpsähti.

-- Mutta, Jumala --! hän lausui puoliääneen.

-- Pyydän, sanoi nuori mies, kun hänen matkatoverinsa ikäänkuin apua anoen silmäili ympärilleen, -- pyydän näyttää, tässä riippuu ote rautatiemääräyksestä, mutta mielen liikutuksen ilmauksia siinä ei ole kielletty.

Taas hän päästi huokauksen ja antoi naurun sitä seurata.

-- Sehän on aivan kauheaa, sanoi nainen.

Kolme asemaväliä hän kesti, silloin hän huusi konduktööriä ja pyysi häntä muuttamaan tavaransa, hänen täytyi mennä toiseen vaunuun, tänne hänen oli mahdoton jäädä. Seisoessaan vaunun portaalla, hän vielä heitti vihaisen katseen jälelle jäävään herraan.

Yksinolo oli Kustaville varsin mieluista. Päivä oli ihanin ja juna kulki halki kauniimpien maisemien. Hän ei sitä huomannut. Ensimmäisen osaston ikkunasta nojausi ulos nuori huvimatkailija; hurmautuneena hän katseli niitä vaihtelevia kuvia, jotka silmälle tarjoutuivat.

Ääneen Kustavi nyt huokasi niin paljon kuin halutti, koskei mikään häntä pakoittanut vaikenemaan.

-- Kuka sitä olisi uskonut? Tyttö, joka osasi näyttäytyä niin rehelliseksi, kunnialliseksi, oikeudentuntoiseksi -- ja kuitenkin -- kuitenkin! -- Hyi!

-- Jos maailman silmissä ja oman itsensä edessä saattaisi traagillisesti selittää onnettoman intohimonsa, -- niinkuin jalo hirvi, nuoli rinnassa, haavoitettuna syöksyy viidakkoon; mutta kun puraisee syöttiin niinkuin tyhmä kala, nykii siinä väsyksiin asti, ja sitte haavoitetuin ikenin ja särkynein kiduksin repiytyy irti! Se on suorastaan naurettavaa -- arvotonta -- hyi!

(Mies ei ajatellut, miten syötti oli viaton koko asiaan, ja että se joka puraisi -- juuri oli kala.)

-- Väistyä tuollaisen hajasäärisen, känsäkätisen, mulkosilmäisen talonpoikalurjuksen tieltä! Seurata häntä -- jumaloida häntä -- kun hän... Oi hyi, -- hy -- i!

Huvimatkailija likeisyydessä päästi hiljaisen kirouksen.

-- Viisainta on, ettei kehenkään naiseen luota. Kyllä me äitejä ihaelemme ja pidämme suurina -- ylevinä -- niin, siitä syystä, että enimmäkseen pieninä, juoksentelemme heidän vierellään, ja äitien tähden sitte kunnioitamme koko naissukua. Kyllä he heti ovat siihen tyytyväiset ja asettuvat tuohon ahdistamattomaan asemaan -- äh -- näyttelijättäriä ne ovat kaikki! Sen, mitä ei kukaan meistä ujoista pojista osannut, -- siksi ettei sitä löytynyt sydämmessä, siksi ettei tunteemme ollut mukana, -- näytellä rakastajien osia seuranäytelmissä, sen tytöt heti ymmärsivät, vetivät housut jalkaansa, takit ylleen ja sitten alkoi leikki rakkaudesta, kaihosta ja tulesta -- vierimään kuin vesi! Oi te syntymästänne saakka kavalat! Teille tulee maksaa samalla mitalla. -- Huonoimmat teistä ovat juuri rehellisimmät -- Messalinat -- ne -- ne -- kaikki tuollaiset olennot, ne ovat rehellisimmät, muut osoittautuvat sellaisiksi, vaan sentähden, että he siten joutuvat edulliseen valoon rehellisten narrien silmissä; sellaisen he tahtovat, hänen omansa he ovat ja muut heitä pitelevät! Hyi!

Mikä sitte on tämän kaksisukuisten huijaamisen tarkoitus maailmassa? Ettei milloinkaan olisi puutetta olennoista, jotka pettävät ja joita petetään, jotka kiusaavat ja joita kiusataan, etteivät valhe ja petos ja tuska milloinkaan kuolisi maailmasta. Hyi!

Onko sitte tämä kaksiolennollisuus läpikäyvänä kaikkeudessa?

Oi varmaankin, -- tietysti! Tarvitseehan tämä, tähtisilmäisenäkin sokea, ijankaikkisen syntymisen ja katoomisen välillä hoiperteleva kaikkeus, sokaistakseen luontokappaltensa silmät niiltä kauhuilta, jotka siinä välillä vallitsevat, pettymysten ja tuskien oleen -- ja sellaisena on nainen. Äh!

(Sen hän antoi kaikkeudelle ja naiselle.)

-- Naurettavaa atoomitaloutta! Kaikki vyörii kirjavaksi sekamelskaksi. Kynsikää tai hyväelkää, löytäkää tai kadottakaa, lahjoittakaa tai anastakaa kavaluudella, valloittakaa itsellenne, kunhan vain synnytätte! Hyi -- hy--i!

-- Hyvä herra, huusi huvimatkailija vierestä, -- älkää toki yhtä mittaa syljeskelkö ikkunaan; se käy ilkeäksi!

Kustavi heittäysi istuimelleen, pani kädet syliinsä ristiin ja tuijotti eteensä; sitä tehdessä hänen kasvonsa eivät muodostuneet liioin älykkäiksi.

Hetken kuluttua hän taas alkoi:

-- Jos yleensä kukaan on sellaisesta kaupasta pelastunut puoleksi käryitetyllä nahalla, niin se olen minä. Minähän edeltäkäsin hyvissä ajoin saan kuulla sen, mikä olisi ollut kova isku, jos sen vähitellen olisin saanut selville. Mitä minä valitan? Kohtalo on tarkoittanut parastani, Helenaan seisahtui pettymys, se oli suloista uneksimista, ja eihän uni ole enempää, vaikka se tuntuisi kuinkakin elävältä. Toista kertaa kohtalo ei enään suo minulle yhtä paljon hyvää; eikä oma itse ehkä koskaan ole niin vastaanottavainen, kuin ensi kerralla. Mutta jos tuo surkea kokemus onkin minut ravistanut valveille, niin, eihän jokaisen tarvitse sitä peljätä, ja kuinka moni onkaan hetkeksi ollut niin mahdottoman onnellinen, kuin minä olin! Koska ystäväni Körbler nyt ilmoittikaan menneensä naimisiin? Siitä ei vielä ole vuotta. Miten olisi...? Mitä siitä, saavunko ennemmin tai myöhemmin kotiin? Oi, se ei enään merkitse mitään. Jos minä astun pois ensi asemalla, -- hän otti pienen kortin povitaskustaan ja haki siitä -- niin minä voin saapua hänen luoksensa jo tänä iltana ja virvoittautua katsomalla hänen nuorta avio-onneaan. Se on tekevä minulle hyvää, että tuon kituvan, kivulloisen intohimon rinnalla saan nähdä tervettä, tosi onnea löytyvän maailmassa.

Hän pani toimeen yrityksensä ja oli illalla pienessä, ystävällisessä kaupungissa. Körblerin kauppapuoti saatiin pian kysymällä selville ja siellä hän tapasi ystävänsä kasvoista kasvoihin. Siitä kun he viimeksi kohtasivat toisensa, oli Körbler suuresti lisännyt leveyttään ja näytti sangen hyvänvoivalta.

Kun Kustavi sanoi kuka hän oli, sulki Körbler hänet syliinsä ja painoi häntä laajaa liiviänsä vastaan.

-- Minä tulen, sanoi Kustavi, -- omin silmin näkemään onneasi.

-- Hyvä, sanoi Körbler.

Nostaen hän ojensi lyhyet käsivartensa ilmaan ja kääntyi katselemaan ympärilleen huoneessa.

-- Uskotkos, että tämä toimi on kultakaivos!

-- Yhä vain kauppamies ylinnä! Siis toimi menestyy, ensisijassa, sitte onni. Siihen me siis joudumme.

-- Onniko? kysyi paksu herra. -- Mitä onnea sinä tarkoitat?

-- No, rauhoittavaa onneasi, yhdyselämää vaimosi kanssa. Olettehan te toki onnelliset?

-- Vai sitä. Kyllä. Älä epäile.

-- Ei minulla ole mitään syytä. Tahdoin vaan kuulla itsesi sen lausuvan.

-- Oi tietysti, siihen voit luottaa, tietysti. Mutta tule, tahdon heti sinut esittää rouvalleni.

Körbler vei Kustavin porstuan poikki, ylös portaita rakennuksen toiseen kerrokseen ja huoneeseen, jossa istui ompelupöydän ääressä, lampun valossa nainen, pieni, hentoisa, ei enään aivan nuori; tai ehkä lienevät kalpeat, kivulloiset kasvot häntä vanhentaneet.

Kustavi hänet heti tunsi ja, hänen noustessaan, seisoi ihan hämillään hänen edessään.

-- Serafiina, sanoi Körbler, -- esittelen tässä sinulle sekä persoonallisen, että kauppaystäväni Kustavi Fischer nuoremman.

Nainen hymyili ilkeästi.

-- Jo minä sen herran tunnen.

-- Joko tunnet?

-- Kyllä, sanoi Kustavi, -- sattumalta minä jouduin armollisen rouvan kanssa samaan vaunuun, ja olen ihan onneton siitä väärinymmärryksestä.

-- Oi, puhui pieni nainen, -- eihän se ollut mitään, eihän sitä löytynyt teidän hyväntahtoisessa neuvossanne rautatieasetuksista; minä vaan tein tilaa.

Kustavi kääntyi hämmästyksissä kuuntelevan Körblerin puoleen.

-- Minä nimittäin hävyttömyydessäni ajoin armollisen rouvan vaunusta.

-- Sinäkö? nauroi Körbler. -- No, no, en minä sitä nyt usko niin vaaralliseksi. Tulee antaa anteeksi ja unohtaa! Serafiinalla on jalo sydän. Aarteeni, emmekö pidä Fischeriä täällä luonamme pari päivää?

-- Kyllä sydänkäpyseni, me pidämme herra Fischerin, niin kauvan kuin hän tahtoo olla.

Kustavi suuteli hänen kättänsä. Se oli jo muutoinkin puolitiessä vastassa.

-- Tämän saan todellakin ihan ansaitsemattomasti, armollinen rouva.

Sitte hän silmäili tuota omituista paria ja huoaten lausui:

-- Voi, joka vielä olisi noin onnellinen!

-- Ettekö te ole onnellinen? kysyi innokkaasti Serafiina.

-- Minä olin kerran --

-- Älä revi auki vanhoja haavoja, epäsi Körbler, -- Fischer on kadottanut rouvansa, häntä hän ei voi unohtaa; eikä hän muista miten hyvin minä hänet tunnen.

-- Niin ystävä, lausui Fischer lempeästi, -- sinä minut tunnet.

Hän petti noita rehellisiä ihmisiä ja ehkä itseäänkin sinä hetkenä.

Ilkeän matkakohtauksen seurauksena oli, että ilta kului hiukan kankeasti ja muodollisesti. Mutta seuraavana päivänä "aarre" ja "sydänkäpy" osoittivat sellaista kohteliaisuutta toisiansa ja vierastansa kohtaan, että vieras oli ihan liikutettu. Ja kun hän illalla paneusi yksinäiseen vuoteeseensa, nousi moni huokaus hänen rinnastaan, mutta jalosti innostuneena hän ne karkoitti luotaan, kateellisina hyökkäyksinä ystävänsä onnea vastaan, ja nukkui sitte rauhaiseen uneen.

Toisena päivänä, -- asianomaisella tavalla viitattua osoitettuun luottamukseen ja uskottuun vastuunalaisuuteen, -- jätettiin kauppatoimi kauppapalvelijan ja juoksupojan haltuun, ja tehtiin huviretki ympäristöön. Muutamia kertoja Körbler koetti taivuttaa Kustavia tarjoomaan käsivartensa rouvalle, mutta vieras ystävä ei tahtonut särkeä kaunista kuvaa.

-- Olkaa te vain, tehän kuulutte yhteen, sanoi hän.

Syksypäivä oli niin kirkas, iloinen ja kaunis, ettei se voinut olla vaikuttamatta ihmisiin. Tyytyväisinä puolisot ja heidän vieraansa palasivat kotiin. Pieni rouva yksin tuntui hiukan väsyneeltä.

Kolmantena päivänä hän heti suuruksen jälkeen katosi. Körbler pyysi sitä anteeksi, rouvan täytyi hiukan katsoa toimia, niitä ei kokonaan saattanut jättää palvelijain käsiin; sitte hän kuljetti Kustavin kaupunkiin, näytti hänelle ne vähäpätöisyydet, jotka siellä kantoivat nähtävyyksien nimeä, ja tutustutti hänet eri ravintoloissa ihmisiin, jotka huomenna olivat vieraan unohtaneet yhtä varmaan, kuin hän heidät.

Neljäntenä aamuna Körbler seurasi puolisoansa, joka innokkaasti sulkeutui vieraan suosioon.

-- Suothan sinä anteeksi, sanoi kauppias, -- toimet vaativat miestä.

Viimeksi hän vielä kehoitti Kustavia välttämättömästi tekemään kävelyretkeä vuoristoon. Se hyvin kannattaisi.

Koko päivän Kustavi yksinään kiipeili polkuja ja kallioita. Näköalat häntä ilostuttivat, ja kun hän sai ajatusaikaa, niin hän ajatteli Körblerin onnea. Kerran vain, kun hän lepäsi nurmikolla, jossa liljoja kasvoi, tahtoi hänen eteensä nousta kuva, ja tummanruskeat, viattomat silmät näyttivät häntä kehoittavan varomaan. Mutta sen utukuvan hän väkivoimalla hävitti, nousi rivakasti ylös, läksi pois, ja kuva katosi.

Myöhään yöllä kulkija tuli kotiin; niin äänettömästi kuin suinkin hän astui huoneeseensa ja laski hiljaa levolle. Aamuaurinko hänet herätti. Ikkunat olivat vetäytyneet huuruun ja nyt ne vähitellen rupesivat sulamaan; ulkona elämöitsivät linnut, lensivät läpötellen ja viserrellen oksalta oksalle, ja viereisessä huoneessa rupesi samaan aikaan kuulumaan ääntä. Väliseinä valitettavasti oli niin ohut, että jokainen sana selvästi kuului.

-- Toivottavasti hän nyt jo tänään ajattelee kotimatkaansa, lausui terävä ääni, joka kuitenkin kuului suloiselle Serafiinalle.

-- No niin, sanoi Körbler, -- mutta huomaa nyt sentään se, etten minä voi häntä ajaa pois talosta.

-- Mutta hän on niin ikävä.

-- Siksi ettei hän sinua hakkaile.

-- Olisihan se sopivaa.

-- Ei, se ei olisi sopivaa, se olisi sopimatonta ja hän on kelpo mies, hän on ystäväni.

-- Sen tiedän; ja se jo riittää estämään häntä olemasta minun ystäväni.

-- Tiedän sen minäkin.

-- Mutta on se hullua, että me tässä hänelle näyttelemme tällaista turturikyyhkyiskomediiaa.

-- Onhan se. Mutta mies nyt on -- en tiedä minkätähden -- vakuutettu siitä, että olemme onnelliset. Miksi me tahallisesti ryöstäisimme häneltä tämän vakuutuksen? Mitä siinä saattaisi tehdä?

-- Sanoa hänelle, että me kyllä olemme niin onnelliset kuin hän saattaa ajatella ja toivoa, sekä ettei sellainen onni kauvan siedä katsojia.

-- Ahaa! Sinä rupeat kekseliääksi.

-- Niin minä rupeankin, ja niin teen aina kun joku minua suututtaa ja tuo ihminen minua suututtaa. Tuollainen leskimies unohtumattomine vainajineen on epämiellyttävä, luonnoton ilmiö. Jos minä tänään kuolen... Mitä sinä Körbler siellä huokailet?

-- En minä ole huokaillut.

-- Älä valehtele, sinä huokailit, minä kuulin kyllä. Oi, minä ymmärrän, arvaan ajatuksesi; sinä huokailit siksi, että ajattelit: kunhan se tapahtuisi, jo tänään mieluummin kuin huomenna; mutta sinä ajattelet ettei se valitettavasti tapahdu; sillä sinulle se kyllä olisi mieleen.

-- Serafiina!

-- Vait! Minä tiedän kun tiedänkin. Jos minä tänään kuolen, niin surusi jo huomenna on haihtunut. Eikö niin? Onko sinulla jotakin siihen vastaamista?

-- Ei. Tiedäthän sinä kun tiedätkin.

-- Myönnätkö sinä siis?

-- Minä myönnän kaikki.

-- Kaikki! oi siten sinä vain myönnät, että olet sydämmetön. Mutta minä -- oi, minut sinä otit saadaksesi kaikki asiasi järjestykseen, ja nyt kun kaikki on järjestyksessä, nyt kun olet minulle kiitollisuuden velassa kaikesta -- älä puhu! -- Kaikesta, kaikesta sinun on kiittäminen minua!

-- Älä toki noin huuda, Fischer sen vielä kuulee seinän läpi ja saa soman käsityksen aviollisesta onnestamme.

-- Mitä minä hänen käsityksistään! Niistä en vähääkään välitä; jos hän sen kuulee, niin ehkä hän päättää lähteä kotiin. Hän on minusta ikävä, ja vielä ikävämpää tämä komediia hänen läsnäolonsa kunniaksi. Etkö sinä itse sanonut häntä kulta-aasiksi, joka kaikkialle lannoittaa, kun hänen mielikuvituksensa häntä silittelee.

Serafiinan viimeisiä sanoja oli vaikea ymmärtää, sillä hänen puhuessaan Körblerin valtasi äänekäs yskä.

-- Suu kiinni, huusi mies, -- suu kiinni, äkäinen käärme! räkättävä harakka!

-- Pienet luonnontieteelliset tietosi näkyvät juuri riittävän tavallisiin solvauksiin. Mutta sen sinulle sanon, että tämä on _minun_ taloni, enkä minä salli itseäni kiellettävän puhumasta omassa talossani!

-- Silloinhan minun pitäisi antaa kirjoittaa se uudestaan sinun nimellesi, sillä naimakontrahdin mukaan se on minun.

-- Niin, niin, onko se sinun? Onko se sinun? No kas niin, minä vaan tahdoinkin saada sinua myöntämään, että olet minulta kaikki ottanut ja nyt tahdot minua kiduttaa ja kiusata, kunnes alastomuudessa pakenen luotasi.

-- No, minä neuvoisin sinua pukemaan yllesi, sillä muutoinhan noin kaunis rouva johtaisi koko kauppalan kiusaukseen.

-- Voi sinä -- sinä inhoittava turilas! Jospa en ikinä olisi sinua nähnyt! Voi, että olin Adolarille uskoton! Että minä sinun tähtesi uhrasin hänet!

-- Kauneimman kadetin koko sotajoukossa, lausui Körbler julmalla painolla.

-- Niin, äköittääkö se sinua? Sitte minä kyllä kerron. Kaunis hän oli, äärettömän kaunis! Voi miten onnellinen olisin ollut hänen rinnallaan!

-- Minä koko sydämmestäni soisin sen sinulle ja varsinkin hänelle -- hänelle sen soisin!

Jotakin huonekalua kosketettiin, ja silloin huokasi rouva:

-- Oi Adolar!

-- Ooi, Aa--doo--laar! ulvoi hullunkurisessa epätoivossa mies.

Ääneen nauraen Fischer oli sängyssään ja harmitteli samalla sitä, että hän saattoi nauraa. Samassa hän säikähti iskua, joka sattui seinään; joku esine siihen särkyi ja putosi helisten maahan.

-- Hiusvoiteeni! huusi Körbler. -- Oletko sinä hullu, kun heität kalliin rasian seinään!

-- Se ei ollutkaan tarkoitukseni.

-- Vai tahdoitko sinä tähdätä minua -- aarteeni?

-- Niin -- enkelini!

Sananvaihto näkyi loppuneen. Hiljaisuus seurasi.

-- Hyvää huomenta, sanoi Kustavi nousten vuoteestaan ja alkaen pukeutua.

Kun hän myöhemmin ystävällisen isäntäväkensä kanssa istui suuruspöydässä, ilmoitti hän, että hän tänään aikoi lähteä kotiin. Molemmat hänelle vakuuttivat, että se heistä oli erinomaisen ikävää. Körbler häntä saattoi kappaleen matkaa, he olivat molemmat hiukan harvapuheiset, mutta pitivät sentään vireillä jonkinlaista keskustelua niistä näistä, jotka tiellä sattuivat heidän silmiinsä.

Kun kaupunki oli jäänyt heidän taaksensa, seisahtui tasangolla Körbler.

-- Tähän asti, mutta ei etemmäksi!

Hän pusersi ystävänsä kättä.

-- Jos sinä -- ja siinä hän hämillään veti leveät kasvonsa hymyyn, -- ehkä tänä aamuna, -- -- -- mutta olethan sinä sivistynyt mies --

-- Ei yhtään sanaa siitä, sanoi Kustavi, -- minä olen sivistynyt mies, sinä olet sivistynyt mies ja rouvasi on sivistynyt nainen, ja sivistyneitten ihmisten kesken saa kuulla sekä sitä jota on, että sitä jota ei ole tarkoitettu kuultavaksi. Se on tehnyt minulle hyvää, että olen saanut katsella kotoista onneasi ja toivon vaan, että se saisi pysyä muuttumattomana.

-- Nyt hän minulle maksaa kulta-aasista, huokaili Körbler. -- Hyvästi!

-- Hyvästi!

Vaikkei Kustavi sitä itselleen myöntänyt, niin yleisesti inhimillinen heikkous hänessä kuitenkin vaikutti, että hän erosi vaivatusta ystävästään paremmalla mielellä, kuin hän olisi eronnut onnellisesta ystävästään.