Part 11

Hän tarttui tytön molempiin käsiin pidelläkseen häntä niin, että hän saattoi katsella hänen silmiinsä.

-- Täti ei siis pane vastaan, vastatkaa nyt kysymykseen: tahdotteko tulla vaimokseni?

Peittääkseen hehkuvat poskensa, tyttö painoi alas päänsä ja hiljaa mutta totisesti, lujasti, ikäänkuin pyhää lupausta hän lausui:

-- Minä tahdon!

Nuori mies tunsi käsissään hänen kädenpuristuksensa ikäänkuin hän nyt vasta olisi sen hänelle antanut.

Silloin hän veti hänet rinnalleen, suuteli hänen otsaansa, pää vaipui nojaamaan hänen olkapäätänsä vastaan.

Kuinka se Leena sentään oli hienotunteinen lapsi! Hän ei ollenkaan huomannut sellaista, jota hänen ei tullut huomata. Jo aikoja sitten hän oli heittäytynyt nurmelle pitkäkseen ja leikitteli unenpöppörössä heinikolla.

Pirkitta keikahutti päätänsä taappäin ja katsahti Kustaviin. Ja hän näki taas tuon tummanruskean, vapaan silmän, joka oli hänet lumonnut. Tyttö hymyili.

-- Jotakin minä sinulta pyytäisin.

-- Mitä kultaseni? Sano!

-- Miten minä siitä pidän, kun minä tällä tavalla heti saan luvan! Saanko minä nyt sanoa _sinä?_ Sitä vielä tahtoisin. Minä puhuisin niin kovasti, enkä saisi sanotuksi sitä, mitä sydämmessäni liikkuu, jos minun pitäisi sanoa _te_; tuntuu niin omituiselta ikäänkuin olisi tekemisissä useitten kanssa, vaikka tarkoittaa ja saattaa tarkoittaa vain yhtä ainoaa.

-- Tietysti. Kutsu häntä siis sinuksi ja sano hänelle kaikki, mitä sinulla on hänelle sanottavaa.

-- Löytyy moni, joka ajattelee, ettei tytöllä saata olla oikeaa rakkautta, jollei hän heti ole valmis antamaan myöntävää vastausta ja edeltäkäsin sitä miettimään. Sinulta minä en odota sellaista ajatusta, sillä sinun mielestäsi asia on yhtä totinen kuin minun mielestäni, ja kuin sen tulee ja täytyy olla Jumalan ja kaikkien hyvien ihmisten edessä, joihin se koskee. Olkaamme siis niin hyvät keskenämme, kuin ikinä kaksi olentoa maailmassa olla saattaa!

Kustavi tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, mutta hän livahti taitavasti hänen käsistään.

-- Minä en vielä ole puhunut loppuun asti. Ensiksi minun täytyy kertoa miksi en heti myöntynyt, ettet sinä käsitä minua väärin, kun minä äsken käyttäydyin niin kummallisesti. Sitäpaitsihan kuuluu asiaan, että sinä tiedät kaikki ajatukseni. Se on naisten tapaista, että jos mies on meille ihan yhdentekevä, niin ei meistä kukaan pahastu itse hänen rakkauttaan; ja kun sinä rupesit puhumaan, olin minä ihan ylpeänä. Mutta pian rupesin ajattelemaan, mikä herra sinä sentään olisit minun rinnallani, ja miten minä ihan tyhjin käsin tulisin vain ottamaan vastaan, mitään tuomatta, ja silloin minä rupesin itsepintaiseksi. Kun aivan odottamatta, ilman omaa ansiota, onni lankee ihmisen helmaan, tietysti se silloin panee hänet miettimään ja punnitsemaan, onko tämä hänelle aiottu ja voiko se päättyä hänen hyväkseen! Juuri niin kävi minun ja minä sanoin itselleni: tuo ei voi olla sinulle tarkoitettu! Sinä puhuit niin oikein, että sydän minussa ilosta vapisi, mutta jota rehellisempi sinun tarkoituksesi oli, sitä enemmän tuska minut valtasi. Kaikki on nyt sattunut heti alussa yhtaikaa, mitä sitte jää myöhemmäksi ajaksi? Oikein minulle kävi helpommaksi, kun puhe johtui tätiin. Kas, _sillä_ puolella on aidassa läpi, ajattelin. Olin iloissani kun syystä saatoin kierrellä antamasta vastausta ja nojata siihen, ettei hän sitä salli; ja eihän se muutoinkaan olisi mahdollista! Mutta jos se sentään olisi, niin tahdoin sen siirtää tuonnemmaksi, kunnes koettelisin itseäni, olinko minä tosissani, annoinko minä myöntävän vastauksen sinun tähtesi, niinkuin tuli, tai itseni tähden, josta syntyisi valheellinen avioliitto.

-- Siitä pitää syntyä totisin, -- ja eikö totta, me emme siirrä onneamme kauvas! Saanhan minä ensi päivinä lähteä Sebensdorfiin anomaan sinua äidiltä ja holhoojalta.

Silloin äkkiä kaikki veri poikkesi tytön kasvoista ja seuraavassa hetkessä hän lensi polttavan punaiseksi aina hiusjuuriin asti.

-- Jesus Maria, hän huudahti, -- miten minä niin saatoin unohtua hurmauksiin?! Sitä te ette saa tehdä, Jumalan tähden, jättäkää se, armollinen herra! Heittäkää minut!

-- Pirkitta!

-- Heittäkää minut! Oi Herra Jumalani, miten huonosti kaikki teidän rakkautenne, hyvyytenne ja rehelliset aikomuksenne tulisivat palkituiksi jos teidän takananne irvisteltäisiin. Se ei saa tapahtua! Te ette saa minua ottaa, minä en ole sen arvoinen. Jättäkää minut!

Voimakkaalla kädellä hän piteli häntä.

-- En, ennenkuin tiedän mitä minun tästä tulee ajatella.

Arasti hän karttoi hänen katsettaan.

-- Te ette siellä kotona saa kuulla minusta mitään hyvää.

-- Mutta minä en tule uskomaan sinusta mitään pahaa.

Hän irroittautui ja työnsi hänet lempeästi luotaan.

-- Se ei auta. Te ette voi antautua sellaisen häpeän alaiseksi, että te ottaisitte kantaaksenne sitä, mikä minua on painamassa, ja mikä on minun yksin kannettava.

-- Tyttö, mitä se merkitsee?

Hän katseli maahan ja änkytti:

-- Minä saan huonon mainetodistuksen, jota en missään saata näyttää.

-- Puhu eteenpäin, eteenpäin, -- jollet sinä kurjasti ole laskenut leikkiä minun kanssani, niin puhu eteenpäin; minulla on oikeus tietää kaikki!

Hän väänteli käsiään.

-- Se ei koske minua yksin.

-- Siis toista?

Hän vaikeni ja vapisi kauhusta. Painaen oikeaa kättä otsalle, hän sitte puhui kaiuttomasti:

-- Minä olen ollut vikapää ajattelemattomuuteen, en tietänyt enkä aavistanut miten kalliisti saisin sen maksaa.

-- Minä tahdon sen tietää. Totuus, -- vaati hän.

-- Totuus ei siinä mitään muuta, parasta on että minä lähden pois näkyvistänne, ja te ette enään minua ajattele.

-- No, sitte minä hankin siitä tietoa sieltä, paikalta, hän lausui karkeasti.

Tyttö katsoi häneen rukoilevasti.

-- Älkää sitä tehkö!

-- Mutta siihen asti te jäätte tänne.

-- En mistään hinnasta!

-- _Te jäätte!_

Pieni Helena, joka oli jäänyt huomaamatta ja jo aikoja sitte oli noussut istumaan, rupesi katkerasti itkemään, nähdessään näitten molempien riitelevän.

-- Jumala, miten saattaa niin pelästyttää lapsi! huusi Pirkitta ja riensi sitä rauhoittamaan.

Kustavi pudisti päätänsä. Saattoiko tuo aina tyyni, malttavainen ulkomuoto -- jossa ei kipinäkään osoittanut salattua tulta, ei upea velttous sokeaa myöntyväisyyttä -- kätkeä allensa sen "välinpitämättömän", kamalan kevytmielisyyden, joka, siksi ettei hän ollut sitä ajatellut mahdolliseksi, koski, voi miten kipeästi?! Se ei ollut mahdollista, -- ja kuitenkin tyttö itse oli sen lausunut.

Astuen tytön luo, joka oli polvillaan lapsen edessä, hän sanoi:

-- Pirkitta, huomenna te lähdette maalle tädin luo ja olette siellä, kunnes saatte tietoja minulta.

Tyttö ravisti päätänsä.

-- Jos te koskaan olette minusta hiukankaan välittänyt!

Suruisasti hymyillen, hellällä äänellä nuori mies sen lausui.

Tyttö laski kädet ristiin rinnalleen ja katsoi häneen.

-- Antakaa kätenne vahvistukseksi.

Hän huokasi syvästi, sitte hän ojensi hänelle oikean kätensä, kylmänä, kosteana se värisi hänen kädessään. Kun hän tunsi tytön kuumien huulten sitä koskettavan, hän säpsähti ja syöksihe ulos puutarhasta.

Yhdeksäs luku.

Risto kaupungissa ja Kustavi maalla. Lukon ja salvan takana pidetyn keskustelun jälkeen toinen palaa kotiin tyhjin toimin. Toinen herää pormestarin virkahuoneessa rakkautensa unesta.

Kun seuraavana aamuna ensimmäinen juna ajoi suurkaupungin asemasillalle, matkustajat tunkivat salista ulos ja laskeusivat alas leveitä portaita, kadotakseen eri suuntiin, jäi talonpoikaispoika, hämmästyneenä rakennusten paljoudesta, hetkeksi seisomaan paikalleen. Sitte hän päätti hitaasti kulkea katuja, sillä oli siksi aikaista, ettei hänen mielestään käynyt koettaminen ketään tavata, eikä hän pitänyt mitään kiirettä.

Se oli Risto. Hän oli antanut viikon kulua toisensa perästä, voimistuakseen niin paljon, että hän saattoi kävellä kepittä ja sai hiukan väriä poskilleen, ollakseen edes jossakin määrin sen kauniin pojan näköinen, jona hän tiesi useimpien paikkakunnan tyttöjen itseään pitävän. Ennen sitä hän ei tahtonut astua Pirkitan näkyviin. Mutta kun hän oli valmis, meni hän pormestarin luo ja vaati kirjettä, "jossa tuli seisoa, että Pirkitan täytyi ruveta hänen vaimokseen, sillä sitä tyttöä hän tahtoi ehkä juuri siksi, että hänen täytyi pakoittaa hänet omaksensa". Pormestari pudisti päätänsä niinkuin edellisessäkin kohtauksessa, mutta vihdoin hän hänelle antoi kirjoituksen Pirkitalle.

Risto veti esille kirjeen takkinsa povitaskusta ja luki osoitteen.

-- "Palvelee herra Fischerillä."

Hän nauroi ylenkatseellisesti.

-- Jollei siinä sitä paitsi seisoisi selvästi kirjoitettuna missä hän asuu, niin olisipa se mies, joka -- tässä hälinässä ja sekamelskassa -- kysymättä saisi selville missä hän asuu. Jos minä kysyisin erästä herra Fischeriä, niin ihmiset luulisivat, että tahdon tehdä heidät narreiksi, tai että itse olen veijari. Ihmiset ovat sentään omituiset! Jos jollakin on omituinen nimi, niin ne sanovat: ai millainen nimi sillä on! Ja jos hänellä on sama nimi kuin tuhansilla muilla, niin he arvelevat: voisi sillä nyt olla toinenkin!

Esikaupunki, jonka osoite näytti, oli jotakuinkin kaukana, eikä hän kiiruhtanut kulkuaan, joten hän saapui päämaaliinsa aikaan, jolloin hän saattoi arvata uneliaintenkin kaupunkilaisten nousseen höyhenpolstareistaan. Pian hän oli löytänyt määrätyn asunnon; hetkisen hän seisoi neuvotonna, katseli sileitä kivilevyjä alhaalla ja korkeaa ovea ylhäällä. Äkkiä se avautui ja ulos astui tyttö, lasi kädessä, nähtävästi menemäisillään hänen ohitsensa vesijohdolle.

Hän tunsi Pirkitan, mutta toistamiseen hänen täytyi katsella, vakuuttautuakseen siitä että se todellakin oli hän. Talonpoikaisen pukunsa hän oli kokonaan heittänyt ja oli nyt yksinkertaisessa kesälenningissä, jolta ei olisi löytänyt pilkkua eikä poimua. Tyttö näytti niin huolellisen siistiltä ja somalta, kansan tapaan lausuen: "niinkuin hänet olisi lasikaapista otettu", että poika ihan mielistyi; mutta samalla hän tunsi olevansa vieras hänelle, josta niin lyhyessä ajassa oli tullut täydellinen kaupungin lapsi. Kömpelösti hän ojensi hänelle kätensä ja lausui melkein ujosti:

-- Jumalan terveeks Pirkitta!

Tyttö astui puolen askeleen taappäin ja vastenmielisesti punastuen, sanoi:

-- Sinäkö? Mitä sinä sitte täältä tahdot?

-- Samaa kuin pormestari, Risto hiljaisuudessa naurahti. -- Minä tulin vaan sinua hakemaan. Minulla olisi sinulle puhuttavaa.

-- Minulla ei ole aikaa lörpöttelemiseen.

-- Siitä ei tulekkaan lörpöttelemistä. Se on minulle tärkeä asia.

-- Mutta ei minulle, vaikka se olisi mitä tahansa.

-- Pirkitta, -- poika alensi äänensä tutunomaiseksi kuiskaukseksi, -- ajattele sitä, että minä sinusta jo kasvavana tyttönä pidin --

-- Sinä taas olit minulle jo silloin vastenmielinen.

-- Ja miten usein minä jälkeenpäinkin olen tarjonnut sinulle rakkauteni. Jos olisit minua kuunnellut, niin ei yhden eikä toisen olisi tarvinnut siitä maksaa.

-- Paitsi minun, niin kauvan kuin sinä olisit suvainnut.

-- Mutta nyt on niin, että sinä olet huonossa huudossa --

Suruisana tyttö painoi alas päänsä.

-- Ja ennen kaikkia sinun ei pidä sitä hämmästyä, että minä tahdon sovittaa kaikki taas paikoilleen.

Tyttö naurahti lyhyesti.

-- Sovittaa paikoilleen, -- sinäkö? No, sitte minä pyytäisin tietää mitä ja millä tavalla?

-- Minä tahdon sinut naida!

Silloin Pirkitta astui hänen ohitsensa, väänsi vesijohdon hanaa ja täytti lasin. Sitte hän meni takaisin ovelle, tarttui kääkään ja sanoi:

-- Kiitoksia paljon! Silloin jätämme asiat mieluummin sille huonolle kannalle, jolla ne ovat!

Risto tarttui voimakkaasti kiinni häneen, ja kun hän ohuen kankaan läpi tunsi sormiensa koskettavan hänen pehmeää käsivarttansa, silloin hän veti suunsa leveälleen ja sai takaisin sen uljuuden, joka muutoin ei häneltä koskaan puuttunut naisten seurassa.

-- Odota vähäisen, jos yksi puhe sinut karkoittaa, niin ehkä toinen sinut pysyttää. Ole ymmärtäväinen, jänöseni, ja taivu. Olkoon miten tahansa, minulle sinun täytyy kuulua, siitä olen antanut pääni pantiksi, ja koska kaikki nyt käy rehellisellä tavalla, niin ei vastustus auta. Minä ja holhoojasi olemme samaa mieltä, hän sitä sinulle toimittaa.

Hän asetti pormestarin kirjeen ihan sananmukaisesti hänen silmiensä alle. Tyttö tarttui siihen kiireesti, lasin hän asetti käytävän ikkunalaudalle ja nojasi lukiessaan, puoleksi istuen, ikkunapieleen.

Tarkkaavaisesti Risto seurasi tyttöä, nähdäkseen minkä vaikutuksen kirje häneen teki. Välistä sentään hänen silmänsä harhailivat mielihyvällä katselemaan somaa nilkkaa jaloissa, joista toinen polki maata ja toinen heilutteli ilmassa; mutta sitte hän ei enään kääntänyt silmiänsä Pirkitan kasvoista, ja yhä arveluttavammaksi kävi hänestä se, että tyttö pysyi niin levollisena ja liikuttamattomana.

Kun hän oli lukenut kirjeen, nousi hän, rypisti paperin ja heitti sen ikkunan kulmaan, lausuen:

-- Minä pysyn sanoissani. Pyydän kiittämään herraa holhoojaa hänen hyvästä neuvostaan, mutta luulen, että jos sitä seuraisin, silloin minä en enään olisi autettavissa.

Hän astui sisään ovesta.

Risto tuijotti tyttöön, hän tahtoi ottaa hänet käsiinsä ja raastaa hänet ulos ovesta, mutta kun tyttö työnsi hänet pois, läähätti hän:

-- Minä tunnustan kaikki!

-- Silloin sinä näytät olevasi se mies, jona aina olen sinua pitänyt.

Ovi sulkeutui ja lukko ja sisäsalpa kääntyivät eteen.

Poika syöksyi ikkunalle, sieltä hän otti kirjoituksen, sitte hän hitaasti astui alas portaita, pysähtyen yhä tiheämmin ilmaa hengittämään, hänen rintansa oli pusertumaisillaan kokoon, sydän sykki raivoisasti ja ohimot takoivat.

Hän ei huomannut mitä katuja hän harhaili, tunkieliko hän ihmishyörinän läpi, vai tuuppailiko hän yksityisiä. Kun suonenveto helpoitti ja hän taas tuli omilleen, oli hän hiljaisella, yksinäisellä paikalla. Sieltä hän etsi esille Sebensdorfin pormestarin kirjeen ja rupesi sitä lukemaan.

"Risto Sommervogel on anonut sinua minulta ja vaatinut minua pakoittamaan sinua rupeamaan hänelle vaimoksi. Siinä hän piti ihan sekavaa puhetta, jota minä en ymmärtänyt, sillä asian näin ollen, minä en voi ajatella, että sinä hänet työntäisit luotasi, vaan kai sinä kourin kynsin häneen tartut. Jollet sinä yhdyselämästä sen akkaryökäleen kanssa voikkaan toivoa mitään todellista onnea, niin eihän tässä lie muuta neuvona, ja minä antaisin sinulle sen ystävällisen neuvon, että sinä siihen alistuisit ja Jumalan ja maailman mieliksi ottaisit tämän ristin kannettavaksesi. Muutoin minulle on yhdentekevä kiellätkö vai myönnätkö hänelle."

Voimakkaasti kiroten työnsi poika paperin taskuunsa. Uhkaavasti hän nosti oikean käsivartensa siihen suuntaan, jossa hän luuli Sebensdorfin olevan; mahdollisesti hän melkoisestikin erehtyi suunnasta, mutta uhkaus läksi totisesta sydämmestä ja tarkoitti sitä, missäpäin Sebensdorf oli.

Hän tahtoi heti palata kotiin ja kiiruhti rautatien asemalle. Mutta juna, joka vei tuohon Sebensdorfin läheisyydessä olevaan piirikaupunkiin, läksi vasta illalla. Risto päätti odottaa siellä, paikalla. Hän istuutui penkille saliin. Ajoittain, ennen paikallisjunan lähtöä häntä huvitti tuuppivan väkijoukon hälinä, mutta kun se loppui ja ympäristö hiljeni, silloin hän hautoeli mielessään ja rupesi puhumaan puoliääneen, kunnes hän, oman yhä vilkkaammaksi käyneen menonsa pelästyttämänä, vaikeni.

* * * * *

Samana iltana tuli Kustavi Wienistä piirikaupunkiin ja läksi aamun koittaessa Sebensdorfiin. Hän kulki ajotien varrella olevien huviloiden ja uuden hautausmaan ohitse. Siellä mäen rinteellä, missä lämpöisessä auringossa ristin kultaus paloi, olivat työmiehet juuri pystyttämässä hautakiveä. Se oli Reinholtti Bruckerin muistolle omistettu ja nähtävästi pantu tutkistelemaan, oliko vanha kaupunginaktuario todellakin kuollut, sillä komea latinalainen kirjoitus, joka alkoi: _Hic jacet in tumulo,_ olisi varmaan saanut hänen nykyisen elinvoimansa vähimmilläkin varoilla ryntäämään kuopastaan sanoakseen: "saksaksi: tässä kummussa lepää..."

Siinä erosi ajotiestä se tie, jota Pirkitta kerran oli ajanut Kollingin Mikon kanssa.

Sebensdorfissa Kustavi antoi osoittaa itselleen pormestarin talon ja virkahuoneen, jonne hän astui ja esitteli itsensä. Vanhus ei mielellään seurustellut kaupunkilaisten kanssa, koska ne, tuntematta kaikkia siihen virkaan kuuluvia velvollisuuksia ja oikeuksia, pitävät kyläpormestaria halpana, eivätkä osoita tarpeellista kunnioitusta hänelle. Hän ei siis liioin kohteliaasti kysynyt, mitä tuleminen tarkoitti.

-- Olettehan te Pirkitta Leipoldin holhooja, herra pormestari?

-- Olenhan minä, -- kyllä.

-- Minulla on teille puhuttavaa tämän tytön tähden.

-- Vai niin, joko kuuluu kaupungista uusia?

-- Minä tulen kuulemaan teidän mielipidettänne tämän holhokkinne naimisiin menosta.

Pormestari tuijotti nuoreen mieheen.

-- Ymmärränhän minä saksaa, mutta suokaa minun vielä kysyä: Kuka hänen sitte tahtoo naida?

-- Minä itse.

-- Ohoh, niinkö! Suokaa anteeksi että minun täytyy hiukan hymähtää, mutta se tulee minulle niin odottamatta. Helkkarin tyttö, ollut kaupungissa tuskin puolta vuotta ja jo on onkinut sellaisen kultakalan, kuin te näytätte minusta olevan. No niin, kyllähän hän siihen kykenee, hän sen juuri ymmärtää. Ettekö tahdo istua, herra? Niin, niin. Kai meidän täytyy siitä puhua. Hm, niin. Emmehän vain erehdy, tarkoitattehan te Pirkitta Leipoldia, täällä asuvan koulumestarin lesken ja pikkutilan omistajattaren Katarina Leipoldin tytärtä?

-- Juuri häntä.

-- Juuri häntä. No niin, oikein on. Kyllä minä ajattelin että teidän täytyy tarkoittaa häntä, sillä en täällä enkä lähiseudussa tiedä ketään, jota voisi sekoittaa hänen kanssansa; mutta onhan parempi kysyä kahdesti, kuin kerran erehtyä. Onhan se niin!

Vanhus vaikeni ja katseli hämillään lattiaan. Kun hän taas nosti silmänsä, vilahti häneen ilkeä katse istujasta vastapäätä.

-- No kai teillä jo ovat kapineet koossa ja sen lisäksi runsas toimeentulo, mutta tytöllä ei ole mitään; ehkä saattaisi laskea sen mökkipahasen parine siihen kuuluvine peltotilkkuineen, joka äidin kuoltua lankee hänelle, jonkin arvoiseksi, mutta kun toisella on yllin kyllin, niin ei se tunnu miksikään.

-- Minä tiedän että hän on köyhä.

-- Niin, niin, eihän köyhyys ole mikään häpeä, vaan pienin syy, josta toista saattaa panetella. Minä esiintuon sen vain siksi, että velvollisuuteni on siitä puhua. Onhan hän köyhä, vaan jos hän muutoin sopii teille, niin ei ole esteitä pitelemässä; mutta hän on yksinkertainen maalaistyttö ja te olette hieno kaupungin herra -- --

-- Mutta myöskin yksinkertainen.

-- Hyvä, kai minun täytyy uskoa, koska te itse sen sanotte, mutta se mitä kaupungissa pidetään yksinkertaisena, sitä pidetään jo kahta vertaa korkeampana täällä maalla. Jos te sentään sitä vielä hiukan punnitsisitte. Löytyy vanha sananparsi, joka on saattanut monen myöhäiseen katumukseen, siitä syystä ettei hän ole sitä ajoissa ajatellut, sillä joka ei alussa varo, se lopussa katuu; samanarvoiset, herra kulta, sopivat yhteen!

-- Jollei ole muita esteitä, alkoi Kustavi, -- niin ei teidän tarvitse niitä tehdä, herra pormestari. Tuo hyvä, vanha sananparsihan itse asiassa tarkoittaa vaan ulkonaisia suhteita, joista minä suoraan sanoen en paljon välitä, ja muutoin vastakohdat, viisaat ja tyhmät, hyvät ja huonot kai harvoin sattuvat yhteen, ja jos sattuvat, silloin ne ovat poikkeuksia sananparresta, ja saavat pitää huolta siitä, että kärsivät toisensa. Mutta, ulkonaisia suhteita lukuunottamatta, ei kai maailmassa löydy kahta ihan samanlaista ihmistä, ja silloin kai pääasia on, että tämä ja tämä -- hän osoitti sydäntä ja päätä -- sopivat yhteen; ja tämä ajatusten ja tunteitten sopusointuisuus kai on paitsi avioliittoa, ainoa mahdollinen, likentävä yhtäläisyys, jota maailmassa saa tavoitella.

-- Hohhoo! nauroi pormestari, -- koreat puheet eivät pysty köyhään kansaan, sanoi naapuriseudun läkkiseppä. Ei hän sitä tarkoita, ja se toinen maailmassa, joka tahtoo ajatella samoin, hän kadehtii rakkaampia ja säälii köyhempiä; hän ei saata käsittää miksi toiset elävät paremmin kuin hän, ja toiset huonommin; jos maailma olisi luotu hänen mielensä mukaiseksi, niin kaikkien pitäisi takoa kattiloita, jolloin ei kukaan tietysti saattaisi niitä ostaa toiselta; sitä hän ei ole tullut ajatelleeksi, että maailmassa, jossa olisi pelkkiä läkkiseppiä, vaan olisi turhaa melua.

-- Sallikaa, herra pormestari, meidän pysyä siinä asiassa, joka kumminkin _minulle_ on tärkeämpi. Jos teillä on jotakin muistuttamista -- niinkuin suvaitsitte lausua -- koreita puheitani vastaan, tai muuta sanomista, niin pyydän teitä ne sanomaan suoraan.

Pormestari raappi päätänsä.

-- Olette oikeassa, se ei kuulunut asiaan. Mutta niin usein kuin tuo maailmanparantaja sattuu tielleni, laskee hän niin paljon leikkiä, että minä jo ajattelen, että hän saisi sitä muillekin laskea. No, älkää pahastuko -- tuo hänen puhepartensa: etteivät koreat sanat pysty köyhään kansaan, sitä en todellakaan lausunut pahassa tarkoituksessa. Näen teidän tuossa seisovan niin lujana ja totisena miettien aikomustanne, ja ajattelen, ettei lie helppo teitä taivuttaa siitä luopumaan; sillä tavalla ajatus saattaa johtaa toiseen; ja olen miettinyt, että ehkä koreat puheet vaikuttavat hienoon kansaan, ja siksi tahdon sitä nyt koettaa, vaikken sitä erinomaisesti ymmärrä.

-- Onko teillä sitte jonkinlaista syytä neuvoa minua luopumaan?

-- Voi, voi, mitä tulee naimiskauppaan, niin saahan niitä kymmeniä yhden sijaan; mutta jos me vaan oikein ymmärrämme toisemme, niin ei kukaan meistä tiedustele enempää, joka epäilemättä on viisainta. Katsokaa, hyvä herra, pojat täällä eivät suotta kutsu naimakelpoista tyttöä aarteeksi, sillä onhan hän ikäänkuin jumalattaren lahja, sellainen jota lapsille uskotellaan; mutta ei tule tietää ainoastaan sitä mitä hänessä on, vaan miten tulee menetellä hänen kanssansa, jotta loppu olisi onnellinen; mutta usein on petosta joukossa. Luulee tuovansa mahtavan kultakappaleen taloon ja kun sen on saanut perille, niin se onkin hiililäjä... tai paljasta roskaa.

-- Oletteko tämän sanoneet tarkoittaen tyttöä, Pirkittaa?

-- Jos te hänet saisitte, tai antaisitte hänen ottaa itsenne, niin kävisi melkein niin.

-- Arveletteko? No ei kai tämä luulo ole tänään syntynyt, eikä sitä kenellekään saata lausua ilman syytä.

-- Vallan oikein. Kyllä me jo ymmärrämme toisemme.

-- Suokaa anteeksi, herra pormestari, saatattehan te luulla, että teillä on syytä siihen, mutta minä tahtoisin sen oppia tuntemaan ja arvostelemaan, onko se pätevä.

Pormestari kohottautui korkeaksi.

-- Tahtoisitteko? Vai niin, hyvä on! Minä olen teille jo sanonut, että tyytykää tähän ja älkää enempää kysykö. Se minkä olen sanonut, näyttää minusta riittävän; ja sen olen sanonut vaan teille, kaupungin hienolle herralle opetukseksi ja kehoitukseksi, ettette toisen kerran niin tuomitsisi ensimmäisen vaikutuksen mukaan; loput minä pidän turhana uteliaisuutena, ja pormestarina ymmärrän, etten teille, ventovieraalle ihmiselle anna paikkakunnan lapsesta enempiä tietoja, jotka voisivat häntä vahingoittaa, enkä holhoojana rupea märehtimään ja päivän valoon kaivamaan vanhoja juttuja, varsinkin nyt, kun tyttö rehellisellä tavalla on vapautumaisillaan ihmisten puheista.

-- Mitä tämä taas merkitsee?

-- Saatanhan minä sen teille sanoa. Juuri tähän samaan aikaan, jolloin te seisotte edessäni Sebensdorfissa, on tytön luona Wienissä poika samoissa aikeissa kuin te, nimittäin hän tahtoo myöskin häntä vaimokseen.

Ilkeästi se koski Kustaviin.

-- Minun poissaollessani? Minun selkäni takana? kysyi hän kiivaasti.

-- Se on sattumaa, että te yhtaikaa olette täällä, kuin hän siellä.

-- Minä annan siitä kunniasanani, että hän tyhjin toimin palaa takaisin.

-- Sitä en usko. Tyttö tulee antamaan pojalle myöntävän vastauksen siitä syystä, ettei hänen käy kieltäminen.

Kustavi karkasi ylös tuolilta.

-- Se ei ole mahdollista!

Hän sivalsi kädellä otsaansa.

-- Jos te tarkoitatte, ettei tuota uskoisi sellaisesta tytöstä, niin olette oikeassa; en olisi sitä itsekkään uskonut, mutta kai sitä täytyy uskoa, jonka omin silmin näkee.