Part 10

-- Te erehdytte Pirkitta, jatkoi Kustavi, -- te luulette että minä tunnen teitä liian vähän, ja päätökseni kohtaa teidät äkkiä ja odottamatta; mutta ajatelkaa toki, voisinko minä ajattelematta puhua teille niinkuin olen puhunut. Koska molemminpuolinen luottamus on kaiken onnen ensimmäinen ehto, ja koskei se voi versoa vahvemmasta perustuksesta kuin siitä, että toisen suru on toisen käsissä ikäänkuin panttina, niin minä olen teille omistani tarjonnut korkeimman, pyhimmän oikeuden -- äitinä olemisen! Ettehän te Pirkitta, toki voi luulla, että minä kevytmielisesti laskisin leikkiä omasta onnestani, vieraan olennon ja ainoan lapseni onnesta! En siksi, että olisin ensimmäisen vaimoni unohtanut, vaan siksi, etten häntä voi unohtaa, minä etsin toista vaimoa; minä tahdon kotini taas kodikkaaksi itselleni ja lapselleni. Miksi minä tartuin juuri teihin? Minä teeskentelisin, jos sanoisin, ettei teidän kauneutenne ollenkaan olisi vaikuttanut päätökseeni, mutta minä voin samalla totisesti vakuuttaa, että hellä velvollisuus lastani kohtaan liittää rakkauteni teihin. Sanoittehan te itsekin, että sitä oikein kasvattamaan tarvittiin kaksi; tahdotteko te nyt, voimienne mukaan täytettyänne tehtävänne, jättää kasvavan lapsen, sitte hentoisen tytön, valvomatta, silmällä pitämättä minulle, miehelle, yksin hoidettavaksi? Ajattelettehan te itse, ettei se hänelle sovi. Teillä olisi täysi oikeus lausua epäilys liittomme onnellisuudesta jo edeltäkäsin, ja minun täytyisi teitä kiittää suoruudestanne, ainoastaan siinä tapauksessa, että tarjoumukseni muuttaisi mielenne, jos te tuntisitte ettette voi olla vaimonani sentähden, ettette voisi omien lasten rinnalla olla hyvä äiti ensimmäistä lastani kohtaan!

Ikäänkuin neuvotonna ja avutonna tyttö katseli lapseen niinkuin pyytääkseen, ettei se toki sellaisia uskoisi "Kitastaan".

-- Pirkitta, te rakastatte lasta, ja siksi minä koetan teidät voittaa. Rakastakaa isää lapsen tähden, se on meille kaikille paras, kun toiset rakastavat lasta isän tähden.

Pirkitta seisoi pää alas painuneena, hän päästi toisiinsa kiedotut kätensä vajoomaan syliinsä ja sanoi hiljaa:

-- Se on niin jalosti, niin kauniisti ajateltua...

Reippaasti Kustavi astui hänen luoksensa, ehkä hän tahtoi tarttua hänen käsiinsä ja vetää hänet rinnalleen, mutta tyttö vältti häntä ja ojensi torjuen kätensä:

-- Mitä sanoisivat vanhempanne, armollinen herra?

-- Olisinkohan minä heidän suostumattaan toiminut näin julkisesti heidän nähtensä? Te olette perheelleni rakas, sen näytän teille heti. Tulkaa vaan, minä vien teidät käsi kädessä vanhempieni ja sisarteni eteen.

Pirkitta punastui. Kiireesti hän veti kädet taaksensa ja astui askeleen taappäin. Suurin, kiitollisin silmin hän häneen katseli ja sanoi:

-- Jumala teille palkitkoon tämän aiotun kunnian, hyvän tarkoituksenne ja kaiken! Se saa minut melkein pelkäämään. Ehkä sentään löytyisi suvussa joku, joka ei siitä pitäisi?

-- Ehkä, sanoi Kustavi nauraen. -- Minulla on vanha täti, äitini sisar ja ensimmäisen vaimoni kasvatusäiti.

-- Hän ei siitä varmaankaan pitäisi! huudahti tyttö kiireesti.

-- Ehkei. Hän on hyvä, hiukan oikullinen vaan. Muutoinhan minä hänet tunnen, ettei hän kauvan voi kestää suuttuneena olemista, ja pian te olette oleva hänelle yhtä rakas kuin kaikille muille.

-- Hänen täytyy minua kärsiä jo edeltäkäsin. Jos hän vasta myöhemmin saa siitä kuulla, niin hän ajattelee, että minä jostakin syystä tahdoin hänen selkänsä takana tunkeutua perheesen! Kukaan ei saa olla minua vastaan! Minä en tahdo saattaa epäsopua siihen taloon, jossa olen nauttinut pelkkää hyvyyttä, en vähintäkään, en pienintäkään!

-- Älkää surko sitä, enempää kuin minä sitä suren. Pirkitta, vastatkaa suoraan ensimmäiseen kysymykseen, jonka teille asetin!

-- En voi.

Hän painoi molemmat kätensä rintaa vastaan.

-- Minä en tahtoisi vielä. Minä tahtoisin antaa sen riippua siitä, suostuuko neiti, tätinne -- sitte -- jos hän suostuisi -- ei nyt, ei nyt!

Änkyttäen hän sen puhui.

-- Pirkitta!

Tyttö torjuutui hänestä.

-- Älkää suuttuko, armollinen herra, minä olisin mieluummin yksin!

-- Minä jätän teidät. Ajatelkaa hyvää ystävästänne!

Kiirein askelin hän meni.

Hetkisen ajan tyttö hiljaa itki itsekseen, sitte hän juoksi lapsen luo ja polveutui sen viereen.

-- Nyt saamme nähdä, pikku kultatukkani, miten Jumala tahtoo, pitääkö meidän erota, tai onko määrätty että pysyisimme yhdessä. -- Kuule, ethän sinä siitä suutu, mitä minä olen tehnyt? Katso, minä en tietänyt kieltää enkä myöntää, en koko maailman aarteista; sillä onhan se niin liian valtaava asia. Itku siinä helpommin tulee kuin puhe. Ja jollen minä nyt voi katsella isääsi samoilla silmillä kuin ennen, niin siihen löytyy syy.

Jota hän sentään ei selittänyt pienelle kultatukalle. Kyynelsilmin hän nauroi.

Lapsi oli herännyt ja näytti tahtovan itkeä hänen kanssaan. Kun se vihdoin näki ystävättärensä iloisemmat kasvot, silloin se nauraen tarttui pieneen esiliinaansa ja hieroi hänen kosteat poskensa kuiviksi.

Kahdeksas luku.

Perintötäti tulee. Hän ilmoittaa vastenmielisyytensä Iliaadia kohtaan ja mieltymyksensä Darwiniin. Hän ei vastusta sisarenpoikansa päätöstä, joten asiat kulkisivat hyvää kyytiä eteenpäin, jättäen tekijälle aikaa loppulauseitten miettimiseen -- jollei kaikki taas äkkiä joutuisi epäiltävälle kannalle.

"Perintötädistä" oli tullut erinomaisen tärkeä henkilö. Kustavikin myönsi, että hän tässä asiassa odotti hänen päätöstänsä jonkinlaisella pelvolla, mutta siitä täytyi saada tieto poistamaan tytön pelkoa, ja niin nuori Fischer istuutui kirjoittamaan hänelle aikomuksestaan ja pyysi hänen lausuntoaan.

Täti omisti suuren talon Wienissä ja pienen tilan likeisessä maalaiskaupungissa. Tätä viimemainittua hän mieluummin piti pysyvänä asumapaikkanaan. Se päivä, jolloin vastaus häneltä ensi kerran olisi voinut saapua, kului tuomatta vastausta, samaten toinen; kolmantena, iltapäivällä seisahtuivat vaunut Fischerin talolle, pieni nainen astui sukkelasti niistä ulos ja ojensi ajurille maksun. Kustavi oli rientänyt paikalle, hän suuteli tulijan kättä, mutta tämä ei hänestä välittänyt, hän vain osoitti pientä käsilaukkua ja suurta lipasta ja astui kiireesti ylös portaita. Nuori mies sälytti selkäänsä määrätyt kalut ja seurasi häntä.

Se oli Helena täti. Hänen pienestä, vikkelästä olennostaan ei olisi nähnyt hänen kuuttakymmentä ikävuottaan. Hänen oikea olkapäänsä oli kasvanut hiukan ulospäin ja hän piti päätään vähän kallistuneena sille puolelle, kalpeat kasvot olivat omituisesti muodostuneet ollakseen naiskasvot, suu oli liian suuri, nenä liian pieni, ja viisaat, tuliset silmät saivat katsojan vaan päivittelemään sitä, että ne olivat niin epäedullisessa ympäristössä.

Mitä sydämmellisimmin toivotettiin vierasta tervetulleeksi. Sitte Helena täti istuutui nojatuoliin.

-- Tässä minä nyt olisin, lapset! sanoi hän. -- Te tiedätte, miksi minä olen tullut. Minä olen varustautunut olemaan teillä yötä, sillä siunatuksi lopuksi tuo uusi sydämmen haltijatar ei suinkaan ole niin käsissä, että te voisitte hänet minulle jo tänään esitellä.

Vanha herra astui esiin.

-- Arvoisa kälyni, jos hänet tällä hetkellä esitteleminen voisi johtaa teidät luopumaan yösijastanne meidän kattomme alla, niin minä yksinkertaisesti jättäisin tytön huomiseksi, mutta koska minä uskon, että sittenkin jäätte meille, niin olen lähettänyt noutamaan tyttöä. Hän on saatavissa ihan likeltä; hän palvelee meillä.

-- Palveleeko?

-- Kyllä. Hän on vasta-alkaja, ensimmäistä kertaa palveluksessa. Me otimme hänet pienokaista hoitamaan.

-- Vai siis lapsenpiika! -- Helena täti katseli syrjästä sisarensapoikaa. -- Kas vaan, romaani kodin seinien sisäpuolella perheen ahtaissa kehyksissä; sellaiset ovat vaarallisimmat, ne jäävät harvoin rankaisematta; verkko heitetään kyllä varmasti, mutta siihen takertuu ilokseen oma itsekkin.

Pirkitta ja lapsi astuivat sisään, ja kun lapsi riistäytyi irti ja kiiruhti tädin luo, jäi Pirkitta seisomaan ovelle, silmät lattiaan tähdättyinä, kokonaan hämillään.

-- Vai hänkö?

Neiti otti lornettinsa ja tarkasteli tyttöä. Sillaikaa lapsi lateli hänelle kysymyksiä, ja vihdoin kun ei se saanut tyydyttävää vastausta, se, nähden millä tarkkaavaisuudella täti katseli hänen hoitajatartaan, rupesi lukemattomin kerroin vakuuttamaan, että se oli "Kitta", vaan "Kitta"!

-- Anna nyt isoillekin ihmisille jo suunvuoroa, sinä pieni hupakko! Älä puhu mitään, jo minä tiedän että se on "Kitta", tuo tuolla. -- Hän irroitti lapsen, joka ihan oli kietoutunut hänen hameensa poimuihin. -- Juokse sinne sanomaan ettei hänen pidä tuossa seisoman, ikäänkuin kanat olisivat syöneet ruuan hänen edestään.

Pikku Leena täytti säntillisesti tehtävän.

-- Minä jo odotin hivuvaa, sentimentaalista neitiä.

-- Kai sinä huomaat, ettei hän ole kaupungin lapsi, sanoi rouva Fischer. -- Hän on vasta maalta tullut.

-- Silloin hän suinkaan ei edes tiedä, mitä senttimentaalisena oleminen onkaan; tai tiedättekö lapseni?

-- En, armollinen neiti, sanoi Pirkitta.

Hän silitti vieressään seisovan lapsen laheaa tukkaa ja katsahti ylös.

-- Kai se on tyytymätön mieli sellaisissa ihmisissä, jotka tahtoisivat, että heitä pidettäisiin rakkaampana rakasta, ja tehtäisiin kauniimmaksi kaunista.

Helena täti hymyili.

-- Kansa maalla on siihen liian käytännöllistä, ja se on hyvä. Kai siellä maalla kaikki ovat yksimieliset. Ja hänkin on ajatellut, ettei rikasta tätiä pidä suututtaa, ties, mihin häntä vielä saattaa tarvita!

-- Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.

-- Ole sinä vait, sinun vuorosi kyllä vielä tulee. Luuletko että minä häntä siitä tuomitsen? Kun jokainen jo edeltäkäsin tietää, mitä hän toiselta saattaa odottaa ja toivoa, silloin heidän välinsä toki on suora. Se on sellaista tässä maailmassa, että toinen on toisesta riippuvainen ja me tarvitsemme toisiamme molemmin puolisesti, ja jos me käyttäydymme ymmärtäväisesti ja jätämme kaiken lellimisen pois pelistä, niin me säästymme monesta pettymyksestä ja itse hankkimastamme väärinkäsityksestä, elämme sovussa ja rauhassa, jollei juuri keskenämme, niin kuitenkin vieretysten. Se on minun mielipiteeni. Näytäppäs!

Hän otti hatun, jota Kustavi yhä piteli käsissään, ja asetti sen parin tuuman päähän silmiensä tasalle.

-- Kas vaan, kuinka kauvan Helena on ollut kuolleena? Joko on niin, ettei suruvuosi vielä ole kulunut umpeen, tai on tuo harso kestänyt surun tuolle puolelle, minun mielestäni se ei kumpaisessakaan tapauksessa ole paikallaan. Rakas lapsi, -- hän ojensi hatun Pirkittaa kohti -- ratko pois tuo musta vaate, se on sinulle opettavainen työ, huomaa miten pian mies unohtaa, äläkä luo liian suuria luuloja hänen rakkaudestansa.

Kustavi tempasi hatun ja heitti sen johonkin nurkkaan.

-- Ohoh, huudahti vanha herra. -- Arvoisa käly, sallikaa minun haukkumattomana jäsenenä teidän soimaamastanne miessuvusta, muistuttaa, ettette te oikeastaan ollenkaan voi puhua näistä asioista. Te ette koskaan ole koettanut elää miehen kanssa.

-- En, siitä minä olen suojellut itseni. Jo kyyryselkäisten jälkeisten mahdollisuus, joista eninten olisi iloa suurille ja pienille katupojille, on minulle erinomaisen vastenmielinen. Mutta jota kauvempana teistä pysyy, sitä paremmin teidät oppii tuntemaan. Negatiivinen kauneuteni on minut tehnyt erinomaisen sopivaksi kokemaan tätä, ja silloin kun ei teistä miehistä mitään odota, silloin on tietämättään saanut teistä oikean käsityksen. Minä tunnustan itseni syyllisiksi siihen, että ainoan kerran eläessäni olen uneksinut kaunista herraa, mutta sitte on jo kauvan, minä olin silloin vielä tytöntynkänen. Oi, miten verrattoman ihana hän minusta oli, tuo kaunis herra, enkä minä epäillyt että hänen täytyi olla hengeltäänkin voimakas mies. Myöhemmin sitte ei löydä suurta eroa molemmilta puolin johtuvan naurettavuuden välillä, ja me teemme sangen väärin, kun me miehiltä kadehdimme heidän yleismaailmallista sivistystään, meille annetaan vihriä varjostin, heille siniset silmälasit, me katselemme kotoa likinäköisesti, he maailmaa. Kaukainen ihanteeni, tuo ihmiskurja, hän vielä elää; kyllä hän vahvistaa sääntöäni, mutta ei ole siitä poikkeus; jos hän nykyään herättää jonkinlaista huomiota, niin on hänen siitä kiittäminen perhettään; minä näen hänen välistä kuljettavan käsikynkässään lihavaa rouvaa ja seitsemän laihaa tytärtä astelee heidän edellään. Muuten hän on auskultantti tai mikä lieneekään, en tiedä; sanalla sanoen: jokaisessa suhteessa jäänyt loitolle toiveistani. Mutta unelmoiminen tuli minulle jo heti alussa vastenmieliseksi, ja ihme kyllä -- nimeni tähden. Siihen aikaan minä kaihoelin kohtaavani ihannettani, minä jo edeltäkäsin hengissä elävästi kuvaelin pienimmätkin seikat, miten hän tervehtisi ja minä vastaisin, miten me solmielisimme puheita, keskustelisimme, ja erotessamme sopisimme tapaamisesta; minä toivoin tulevani häntä vastaan yhtä odottamatta kuin hän minua, ja minä siihen huolellisesti valmistauduin. Otin peilin avukseni, opettelin haaveksivasti avaamaan silmäni, opin suloisen, suostuvan hymyilyn, nurean alakuloisuuden, autuaan liikutuksen --, oi inhoittavaa, minkälaisia kasvoja siten näin, minä sitä itse ulvoin joka kerta.

Läsnäolijat saattoivat vielä vähemmin pidättää nauruaan, kun täti vilkkaasti kertoessaan oli lyhyesti näyttänyt kaikki tarkoittamansa kasvojen väännökset. Toiset sentään rajoittivat iloisuutensa, mutta kolmen sisarentyttären nauruhalu nousi sangen arveluttavaksi, eivätkä nuoret neitoset parantaneet asiaa sillä, että jokaisen naurukohtauksen perästä huutamistaan huusivat: "täti raukka!"

Silloin vanha nainen iski kätensä pöytään.

-- Jospa te tukkisitte suunne, te keltanokat. Ja ainoan järkevän olennon teidän ikäisistänne pitää yhä seisoa tuolla ovella. Tule lapseni, istuudu tänne!

Hän osoitti tuolia, joka oli hänen oikealla puolellaan ja Pirkitta istuutui sille. Hän oli tullut varmemmaksi sitte kun lapsi piteli hänen kädestään kiinni ja nojasi päänsä hänen syliinsä.

-- Noin, sanoi täti.

Hän laski kätensä kevyesti tytön polvelle, sitte hän jatkoi:

-- Kun siis peili oli vakuuttanut minulle, etten minä valloituskokeissa voisi joutua kuin tappiolle, huomautti nimeni lopullisesti minulle, etteivät muutkaan aikoneet löytää minusta miellyttävyyttä. Minua kastaessa, oli kai ajateltu kalenterin pyhimystä, mutta muutamien nuorien herrojen mielestä nimeni muistutti erästä hyvin pakanallista Helenaa -- hän kääntyi Pirkitan puoleen -- oli nimittäin vanhaan aikaan kelvoton nainen, kaunis kuin kuva -- jolloin tietysti on huomattava että kauniit helpommin tulevat kelvottomiksi kuin joku meistä, joka ahdistamatta saa pitää hyveensä. Noissa nuorissa herroissa oli jonkinlainen koomillinen kyky, he keksivät vastakkaisuuksia ja ilokseen he ottivat antaakseen minulle nimen "kaunis Helena". Olisihan vahinko, jollei hyvä pila pääsisi ihmisten joukkoon, ja nuoret herrat olivat niin hienotunteiset ja ritarilliset, -- niinkuin heidän suvultaan saattaa odottaa -- että he panivat liikkeelle tuon nerokkaan tuumaansa niin, etten minä koko siinä kaupunginosassa, jossa asuimme, kantanut muuta nimeä kuin "kaunis Helena!" Äh, miten minä kiroelin heidän muistoansa, olisin tahtonut antaa polttaa Iliaadin viimeiseen kappaleesen asti, vaikka professorit olisivat sanoneet mitä tahansa! Luulen että ylioppilaat siinä olisivat olleet puolellani. Trojalaista sotaa ei ollenkaan olisi ansainnut ylistellä, koska se oli sen syy! Peilini on varjellut minut ihaelemasta itseäni, tuo herttainen leikki nimestäni on ajanut minut miehistä hyvän matkan päähän, ja sen jälkeen minä en milloinkaan pidä heitä sinä, mitä muutoin naiset, tahi he itse itsestään tekevät. Enkä minä ole siitä ollenkaan pahoillani, että suosiollinen luonto on onnistumattomassa persoonallisuudessani antanut käsiini suosituskirjeen teitä vastaan.

-- Käly, käly, varoitti vanha herra, -- jos meiltä todellakin puuttuisi kaikki hellä mieli, niin me nytkin saattaisimme antaa ilkeitä vastauksia, mutta koska me emme sitä tee, niin siinä on paras todiste siitä...

-- Oi pyydän, herra kälyni, miksi panette pakkoa itsellenne? Kun ette te kuitenkaan saata olla ivallisesti viittaamatta sinneppäin, niin puhukaa suunne puhtaaksi; minä en ole jättävä teitä vastausta vaille.

Vanha herra vaikeni hymyillen; silloin täti äkkiä kääntyi Pirkitan puoleen ja laski molemmat kätensä hänen vyötäisilleen.

-- Niin, rakas lapseni, hän sanoi, -- jos minä käsken sinua viereeni istumaan, niin ole varoillasi, minä olen paha, niinkuin kaikki kyttyräselkäiset ovat.

-- Minä arvelen, puhui tyttö nauraen tuota äkillistä purkausta, -- ettei se riipu ulkomuodosta; mistä muutoin tavattaisiin sorjamuotoiset heittiöt?

-- Hänen hampaansa ovat kauniit ja vartalo on vahva, arveli täti sisarelleen, ja lankonsa puoleen kääntyen:

-- Hän on terve ja voimakas, lapset tulevat samanlaisiksi.

-- Mutta hyvä täti, sanoi Kustavi.

-- No, no, herra Kustavi! Eikö siihen kuitenkin kerran jouduta? Joudutaan. Anna siis vanhan naisen se lausua. Minä luulin, että te kaupungissa ahkerammin lukisitte Darwinia. Sepäs on läpeensä ymmärtäväinen ihminen! Minä maalla jo olen hänet lukenut läpi muutamaan kertaan, ei siksi että saisin häneltä suorastaan uutta, vaan siitä nauttiakseni, että mies kerrankin peittelemättä lausuu sen totuuden, joka meille vanhoille naisille jo kauvan on ollut tuttu. Niin, vanhaksi tultuaan ihminen pysytteleikse todellisuudessa, ja pitää arvossa tosiasiat. Vanhat akat kertovat satuja hyvin, siksi etteivät he itse niitä usko; siitä syystä he ovat vaaralliset.

-- Satukirjoittajan ammattia harjoittavat ryökäleet ovat jo aikoja sitte olleet siitä selvillä ja, ensin piinattuaan heiltä järjen, antaneet konnien ja tyhmyrien polttaa heidät -- joka osoittaa, että heissä sentään oli jotakin polttamista. Aikoja ennen kuin löytyi tunnettua lääkäritaitoa harjoittivat sitä käytännössä vanhat akat, ja heistä tuli tietäjänaisia siitä syystä, että he valuvilla silmillään näkivät mihin päin moni asia maailmassa kallistui. Naisissa asui alussa kaikki tieto, vasta vähitellen miehet sen oppivat, sentähden että he aina tahtoivat siihen sekoittaa ja panna omia kauniita sanojaan ja perinpohjaisia hypoteesejaan; he hakevat aina heti luonnon lakeja ja me löydämme vain heidän poliisimääräyksiänsä. Vanhat akat ovat aina erityisellä mieltymyksellä ryhtyneet yksityisiin tosiasioihin; missä vain piilee yhteys, sieltä sen täytyy itsestään selvitä. Nykyinen tiede sen hyväksyy; ja siten se on -- kunnioitettavaa kyllä! -- vanhojen akkojen kannalla, ja sentähden minä iloitsen olevani yksi heistä.

-- Tämän tyytyväisyytenne te lausutte sangen somasti, käly, sanoi Fischer vanhempi, -- mutta te kääritte sittenkin vain karvaan pillerin oblaattiin; minä kumminkaan en liioin saata iloita siitä että olen vanha.

-- Sen kyllä uskon! Vanhat miehet eivät kelpaa mihinkään. Sitte kun olette päässeet siitä ajasta, jolloin tahdotte tekeytyä miellyttäviksi -- mutta jääkööt ne sikseen!

Hän kääntyi Pirkitan puoleen:

-- Rakas lapsi, nyt sinun on täytynyt kuulla asioita, joista tuskin olet puolia ymmärtänyt, ja minua hämmästyttää, ettei sinun käy niinkuin pienen Helenan, joka menestyksettä taistelee Nukkumattia vastaan. Vie hänet maata. Menkää lapset. Hyvää yötä!

Pirkitta ja Leena läksivät.

Myöhemmin ruokapöydässä uskalsi Kustavi kysyä:

-- Sanokaa rakas täti, mitä te ajattelette?

-- Minä syön nyt, tuli vastaukseksi, -- ja silloin en ajattele mitään. Ne eivät sopisi yhteen.

Kun oli noustu pöydästä ja erottu, viittasi Kustavi luoksensa nuoremman sisarensa ja pyysi, että he yhdessä menisivät kutsumaan Pirkittaa.

Iida täytti hänen pyyntönsä ja kun Pirkitta tuli, sulki tyttö hänet syliinsä.

-- Nyt ei kukaan pääse minulta viemään sitä, että minä olin ensimmäinen, joka osoitti miten rakkaaksi hän on minulle tuleva.

Kustavi tarttui sisarensa käteen ja puristi sitä. Siten he kolme muodostivat ketjun.

-- Minä toivon parasta, sanoi Kustavi, -- täti oli tänään oikein iloinen ja leikillinen. Te näytätte häntä miellyttävän. Mitä te pidätte siitä vanhasta piiasta?

-- Hyvin paljon. Ei hän enään ole ollenkaan suuttunut, koska hän jo itse sanoo: minä olen paha, ole varoillasi! Omituinen hän on, mutta eihän sitä ole ihmetteleminen, onhan hän itse sanonut, ettei rakkaus ohimennenkään ole kolkuttanut hänen sydäntään. Ja taitaa vaan olla niinkuin sanotaan, ettei se saa puuttua keneltäkään naiselta, joka jää naimattomaksi; ja hän on kyllä tahtonut pysyä naimattomana, muutoin hän ei suinkaan olisi ottanut vaivautuakseen hoitamalla vierasta lasta. Hänen elämässään ei kaikki ole ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ja siitä hän on yksin kärsinyt koko ajan. Vaikka hän olisi sata kertaa kummallisempi, niin en minä voisi häntä siitä tuomita!

-- Suuri kiitos! Hyvää yötä! lausui äreä ääni.

Hitaasti täti kulki hämmästyneitten sivutse. He eivät olleet muistaneet, että tie hänen makuuhuoneeseensa kävi tämän huoneen läpi.

-- Voi kauhu! sanoi Iida.

Ketju aukeni. Ääneti he painoivat toinen toistensa käsiä ja erosivat.

Yksi neideistä oli pantu tädille yökumppaliksi, jotta joku olisi läsnä, jos hän jotakin tarvitsisi. Mutta yö oli vanhalle neidille hyvin rauhaton. Yhtämittaa hän heräsi, pyysi milloin sitä, milloin tätä, joko lasia vettä, tai että avattaisiin ikkuna, joka sitte taas oli suljettava. Hänen sisarentyttärensä valitti seuraavana aamuna kovaa päänkivistystä.

Kustavikin sai sinä yönä unta myöhemmin kuin tavallisesti. Mutta Pirkitta meni levollisena vuoteeseensa, hän ei sanoillaan ollut tarkoittanut pahaa, hän olisi voinut ne lausua hänelle vasten naamaa. Ja tädin päätöstä, tulkoon se kummoiseksi tahansa, hän piti kohtalon sormen viittauksena.

Seuraavana aamuna täti näytti hyvin kylmältä tyttöä kohtaan. Kustavi odotti tilaisuutta ollakseen kahdenkesken hänen kanssansa. Silloin hän otti hänen kalpean kätensä ja suuteli sitä.

-- Me olemme aina, niin kauvas kuin minä muistan, eläneet parhaassa sovussa. Muuttuuko se nyt, kun se minuun kipeimmin koskisi, täti?

-- Niin hyvä lapseni, me olemme aina eläneet parhaimmassa sovussa, ja arvelen, että olemme sitä tekevät vastedeskin! Tiedätkö, meihin naisiin tarttuu välistä tuollaista pientä kiukkua, äläkä siitä hämmästy, että minäkin sallin sellaista; olethan sinä kuullut että yksin jääminen on maksanut minulle vaivaakin! Ei kukaan mielellään ota vastaan sääliä toiselta. Mutta ei sinun siltä tarvitse muuttaa mieltäsi, nai tyttö, hänellä on hyvä sydän ja järkeä juuri sen verran, että te miehet saatatte pitää hänestä, ja hän teistä.

-- Ja ettekö te tahtoisi sanoa hänelle itselleen paria suosiollista sanaa?

-- En nyt. En ole sillä tuulella. Mutta sitte kun menen pois, saat sinä tuoda hänet vaunuille. Vielä yksi seikka! Niin pian kuin tyttö käy morsiamestasi, lienee sopivinta ja parasta lähettää hänet pois talosta, jossa hän siihen saakka on palvellut. Lähetä hänet lapsen kanssa joksikin ajaksi maalle, minun luokseni.

Kustavi ei päässyt kiittämään, sillä hänen sisarensa tulivat väliin, ja puheen jatkaminen tuli mahdottomaksi.

Pirkittaa ei ollenkaan oltu kysytty, jonkatähden hän oli mennyt puutarhaan Leenan kanssa. Nyt hänen jo täytyi uskoa, että vanha neiti oli loukkaantunut hänen eilisistä sanoistaan; silloin hänelle oli tehty pahaa, ja se suretti Pirkittaa.

Päivällisaikaan tuli Kustavi puutarhan aidalle.

-- Pirkitta, täti lähtee.

-- Joko?

-- Tulkaa!

Hän ja lapsi tulivat vaunuille; kun täti oli lausunut jäähyväiset kaikille, viittasi hän Pirkitankin luoksensa ja sanoi hänelle:

-- Sinä olet hyvä lapsi ja Kustavi on kelpo poika. Tämän maailman vähästä hyvyydestä lienee toki parasta se, että kaksi, jotka sopivat yhteen, saavat toisensa. Pitäisin sitä syntinä jos kaksi sellaista eroitettaisiin. Sopikaa nyt loput keskenänne, minä annan teille siunaukseni!

Vielä hän ystävällisesti nyökäytti päätään kaikille; sitte vaunut vierivät pois. Mutta Kustavi tarttui Pirkitan käteen ja vei hänet takaisin puutarhaan.

Lapsi tepasteli nurmikossa, äänettöminä he sitä katselivat hetkisen, sitte he kääntyivät ja kävelivät pari askelta rinnatusten; villin viiniköynnöksen lehvät värisivät heikosti, heidän seisahtuessaan sen viereen.