Part 1

E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

TOVERI

Kirj.

LUDVIG ANZENGRUBER

Suomentanut

Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa.

LUDVIG ANZENGRUBER.

Maailman historiassa ei ole suinkaan harvinaista, että ihmiset, joita jälkimaailma kunnioittaa ihmiskunnan etevimpinä, eläissään eivät saa tunnustusta, vaan saavat paljon kovaa kärsiä, tuntemattomina taistella suuria vaikeuksia ja vastuksia vastaan. Kirjallisuushistoriasta saamme myöskin lukea monesta semmoisesta elämänvaiheesta. Espanjan suurin runoilija Cervantes sai kokea mitä erilaisimpia vaiheita, sai nähdä paljon puutetta. Portugalin ainoa suuri runoilija Camoens eli samoin mitä tukalimmissa oloissa ja koki omituisimpia seikkailuja. Mutta me ajattelemme, että siitähän on niin kauvan, olot silloin olivat paljon vähemmän kehittyneitä kuin nyt. Meidän päivinämme ei varmaankaan saattaisi niin tapahtua. Nythän ainakin osataan antaa täysi arvo nerolle, ei kenenkään ansiokkaan ihmisen tarvitse meidän päivinämme puutetta kärsiä. Niin olemme valmiit ajattelemaan. Ja kuitenkin saattaa vielä nytkin niin tapahtua. Suuressa, vanhassa sivistysmaassa saattaa suuri runoilija kokea vaikeimpia kohtaloita, ennenkuin hän saavuttaa tunnustusta, ja sittenkin kun hänet tunnustetaan aikansa etevimpien runoilijain joukkoon, ei elämän kovuus lakkaa häntä koko elämän iän painamasta ja ahdistamasta. Että niin saattaa käydä, nähdään itävaltalaisen etevän runoilijan Ludvig Anzengruberin elämästä, joka kuoli muutamia vuosia sitten.

Ludvig Anzengruberin elämänvaiheet ovat niin mieltäliikuttavia, että semmoisinaan aina ansaitsevat kertomista. Meillä suomalaisilla on lisäksi toinen syy tuntea häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Hän on teoksissaan etusijassa kuvannut kansanelämää. Meidän kirjallisuudessa on tällä runoudenlajilla suuri sija. On sen vuoksi luonnollista, että me mielellämme tutustumme etevän saksalaisen kansanelämän kuvaajan teoksiin. Niitä onkin jo useita suomennettu, ja useampia toivottavasti suomennetaan ja jos hänen teoksiinsa miellymme, haluamme myös tutustua niiden tekijän elämänvaiheisiin. Seuraavassa koetan muutamin sanoin niitä kuvata ja samalla mainita sanasen hänen etevimmistä teoksistaan.

* * * * *

Ludvig Anzengruber syntyi Wienissä marraskuun 29 p:nä 1839. Isän puolelta polveutui hän itävaltalaisesta talonpoikaissuvusta, äidin puolelta wieniläisestä porvarissuvusta. Isoisä oli talonpoika, isä Johan Anzengruber, pikkuvirkamies. Johan Anzengruber oli myöskin runoilija, vaikka hän ei koskaan nähnyt tuskin riviäkään kirjoittamastaan painettuna. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, ja ilmenee hänen näytelmissään todellisia lahjoja. Ne olisivat ainaiseksi jääneet unohduksiin, ellei hänen poikansa olisi niitä maininnut Schillerin ja Shakespearen rinnalla niinä teoksina, joista hän etusijassa on oppinut. Ehkä hän olisi tunnustustakin saavuttanut, jos olisi vähän suotuisemmissa oloissa elänyt ja vähän kauvemmin. Nyt hän kuoli jo 1844 ainoastaan 34 vuoden vanhana, jättäen viisivuotisen hennon poikansa jalon vaimonsa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi.

Isän kuoleman kautta kadotti pikku Ludvig kasvattajansa, äiti puolisonsa, molemmat elättäjänsä, sillä paitse kasallista käsikirjoituksia jätti Johan Anzengruber leskelleen pienen eläkkeen vähän yli 330 Suomen markkaa vuosittain. Isästään on Ludvigilla hyvin vähän muistoja. Hän kertoi muistavansa vaan kuinka joskus lempeä mies nosti hänet ylös, pani polvelleen ja sanoi "tule kelpo mieheksi" ja sitten leikkasi suuren "pyhäpäiväviipaleen" leipää ja levitti siihen hunajaa. Myöhemmin oppi hän tuntemaan isänsä tämän painamattomista teoksista.

Vaikkapa näin niukkoihin oloihin jääneenä osasi äiti kasvattaa poikaansa, niin ettei hänen koskaan tarvinnut suoranaista puutetta tuntea ja että hänen lapsuutensa oli rikas ja onnellinen. Silloin perustui se hellä suhde äidin ja pojan välillä, jota kesti koko elämän iän, joka saattoi äidin seuraamaan poikaansa kaikilla hänen retkillään, saattoi hänet jakamaan kaikki hänen vaivansa ja vastuksensa. Ja vielä sittenkin kun äiti oli kuollut, sanoi Ludvig Anzengruber aina koettavansa niin elää, kuin olisi hänen äitinsä vielä elossa ja olisi hänelle iloa tuotettava.

Vaikka he ulkonaisesti elivät hiljaisesti oli Ludvigin lapsuuden aika sisäisesti rikas. "Se aika", niinkuin hän sanoo, "jolloin köyhyys oli kyökkimestarina, mutta minä en sitä vielä tiennyt, oli onnellinen aika". Se oli "ihanteellinen aika". Lapsena jo oli hänellä vilkas mielikuvitus. Leikkiessään kuvitteli hän huoneen puutarhaksi, siihen kukkapenkit ja keskelle huonetta pohjattoman kaivon. Ja niin oli hän leikkiinsä kiintynyt, että hän saattoi surusta huutaa ja itkeä, jos joku polki hänen olemattomien liljojensa ja ruusujensa päälle, tai kauhusta, jos joku rakas omainen putosi tuohon hirmuiseen kaivoon. Aikaisin myöskin hänen näytelmälliset taipumuksensa heräsivät. Hän teki näytelmiä jo ennenkuin hän osasi kirjoittaa. Aiheensa niihin sai hän saduista ja kumppalina niitä esittäessä oli kyökkipiika. Ritari Siniparrasta tehtiin hirmuinen murhenäytelmä. Kyökkipiika avasi kaapin oven, jossa murhatun rouvan piti olla. Sen näki pikku Ludvig ja hyökkäsi hänen päälleen ja tappoi hänet rangaistukseksi muka luvattomasta uteliaisuudesta, eikä hän suinkaan ollut tyytyväinen, jollei surmattu todellakin huutanut. Itse hän huusi niin, että kerrankin koko talon väki syöksyi kauhistuneena hätään luullen jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Kun he saivat kuulla asian oikean laidan, arvelivat toiset poikaa hulluksi, mutta toiset sanoivat että siitä pojasta kai vielä tulee jotain erinomaisempaa.

Nuoren Ludvigin rakkaampiin lapsuuden muistoihin kuuluvat vielä ne hetket, jotka hän vietti vanhan yli 70 vuoden ikäisen mummonsa seurassa, joka oli reipas talonpoikaisnainen, ja osasi kertoa pojanpojalleen kansansatuja ja tarinoita ja taikoja. Mummo on ollut esikuvana monelle vanhalle naiselle Anzengruberin näytelmissä.

Opetusta sai nuori Ludvig ensin kansakoulussa, jota koulunkäyntiä myrskyinen vuosi 1848 hetkeksi keskeytti katumelskeineen, juhlakulkuineen. Kulkipa pikku Anzengruberkin toisten poikien kanssa henkensä kaupalla kuulasateen läpi mustan-punaisen-kultaisen lipun perästä. Kun rauhattomuudet asettuivat, jatkettiin koulua taas. Vuosina 1851-53 kävi hän alempaa reaalikoulua ja vuonna 1854 oli hän ylemmän reaalikoulun alemmalla luokalla. Niihin aikoihin alkavat kuitenkin hänen todistuksensa käydä huonoiksi. Hän oli löytänyt vinniltä isänsä kirjalaatikon. Ja sen sisällön tutkiminen antoi hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta, ettei hän malttanut olla koulussa tarpeeksi tarkkaavainen.

Vuonna 1854 kuoli isoäiti. Kuinka syvästi Anzengruber oli häneen kiintynyt, näkyy kirjeestä, jonka hän 18 vuotta myöhemmin kirjoitti ystävälleen Roseggerille, kun samanlainen suru oli kohdannut tätä. Muun muassa sanoo hän: "Meidän kuolleemme eivät ole kuolleita, niinkauvan kuin me elämme. Ja kun me kuolemme, silloin me vaan otamme ne mukaamme maailmasta, jossa ei heitä enää kukaan ymmärrä."

Isoäidin sairastaminen ja hautajaiset olivat kuluttaneet viimeisetkin säästörahat. Ja koska pieni eläke ei riittänyt molemmille elatukseksi, otti äiti itselleen pienen paikan, pojan taas täytyi heittää koulunkäyntinsä kesken. Erään ystävän välityksellä tuli hän kirjakauppias Sallmayerille apulaiseksi. Isäntä mahtoi olla omituinen mies, filosoofinen maailmanmies, joka ei muusta välittänyt kuin mukavuudesta ja nautinnosta. Mutta vieläkin omituisempi oli palvelija. Käskemättä hän ei kaupan hyväksi liikuttanut sormeakaan. Myöminen oli hänestä sivuasia, lukeminen pääasia. Kolme vuotta sietivät Sallmayer ja Anzengruber toisiaan. Illalla kävi Anzengruber kauppakoulua. Mutta ei sekään häntä huvittanut. Lukeminen täytti hänen mielensä. Ainoatakaan kirjaa hän ei jättänyt koskematta. Etenkin luki hän maalarien elämäkertoja ja eli koko sielullaan renessansiajan suurten miesten, etenkin Leonardo da Vincin elämää. Samalla hän myös ensi kerran tutustui taiteeseen. Jonkun aikaa luuli hän jo että hänelläkin oli taipumusta kuvaamataiteeseen. Olihan hänen äitinsäkin nuorena tyttönä maalannut kukkia. Kaiket joutoaikansa hän nyt vietti taidekokoelmissa. Rupesipa hän omin neuvoin, ilman mitään ohjausta harjoittamaan vaskipiirrosta.

Mutta yhä voimakkaammaksi kävivät hänen näyttelijä- ja runoilijataipumuksensa. Moni näytelmä, jota hän näki esitettävän, teki häneen hyvin syvän vaikutuksen. Innostuipa hän eräästä ilveilystä niin, että hän itse kirjoitti samaan malliin pienen näytelmän. Syvimmän vaikutuksen häneen kuitenkin tekivät erään Prüllerin kansanelämää kuvaavat näytelmät, joita siihen aikaan Wienissä näytettiin. Vielä etevänä kirjailijana muisteli hän hartaalla mielin Prüllerin karkeatekoisia näytelmiä. Näyttelijäksi alkoi hänen oma halunsakin yhä kiihkeämmin vetää. Ensi kerran koetti hän sillä alalla voimiaan muutamien toverien kanssa seuranäytelmässä. Hän tahtoi nyt yrittää sekä kirjailijan että näyttelijän tointa. Eikä hänen hyvä äitinsä vastustanut tätä tuumaa, etenkin kun hänen oli, Sallmayerin erotettua hänet, ollut mahdoton saada uutta paikkaa, ja lisäksi oli sairashuoneessa sairastanut kovaa lavantautia, ollen lähellä kuolemaa, joten kaikki toimeentulo tuntui ehtyvän. Heti parannuttuaan saikin hän paikan teaatterissa eräässä Wienin esikaupungissa, ja palkkaa 25 guldenia, s.o. noin 62 Suomen markkaa kuussa. Hänen hyvä äitinsä piti luonnollisena velvollisuutenaan seurata sinne poikaansa, ruveten hoitamaan hänen talouttaan.

Talvella 1859 alkoi kaksikymmenvuotias Anzengruber vaikean, raskaan aikakauden elämässään, alkoi kuljeksijaelämänsä aikana, jolloin matkustaminen oli taito. Hänen ensimäinen paikkansa oli hänen parhaimpansa. Ne olivat "kovia vuosia, nämä draamalliset oppivuodet" ja vaikka Anzengruber "parantumattomana haaveilijana niinkuin hypnotiseerattu aina oli valmis syömään raakoja perunoita päärynöinä ja keinuttelemaan tyynyjä lapsina", täytyi hänen kovan koetusajan perästä tulla huomaamaan, että "ihanteiden kuvitellussa maailmassa elämä on realistisempaa kuin koskaan missään muualla". Nuorukainen tosin piti "pahaa, joka koetti tunkea hänen elämäänsä, tietämättään kaukana itsestään, niinkuin nukkuva kärpäsiä. Tosin pyrki hän kaikesta typerästä, ontosta, tuskallisesta, joka hänen tukalassa tilassaan ahdisti häntä, hoitamalla sitä rikasta sisäistä aarretta, jonka hän luuli omistavansa. Ja seisoihan hänen äitinsä uskollisesti hänen rinnallaan, auttaen häntä selittämään tulevaisuuden unelmia, luottaen ja uskoen hänen kanssaan niiden toteutumiseen." Mutta hänen ei sallittu saada toteutetuksi "vähäistä kunnianhimoa, olla ensimäisenä kylässään ja säilyttää se paikka kaikista juonista huolimatta". Hänelle ei ollut suotu sitä onnea eikä luultavasti sitä kykyäkään, että hän näyttelijänä koskaan olisi voinut luoda jotain taiteellisessa suhteessa etevää. Vasta vähitellen selveni vasta-alkajalle, ettei hän näyttelijänä koskaan voisi kohota mestariksi.

Pikku teaatterissa, johon hän kuului, näyteltiin sekaisin uutta ja vanhaa, pilanäytelmiä ja ritarikappaleita, klassillisia draamoja ja talonpoikaisnäytelmiä, kaikenluontoisia kappaleita, vähässä ajassa saattoi tutustua koko sen ajan näytelmistöön. Yleisön vaatimukset eivät kuitenkaan olleet aivan pieniä, sillä läheisessä Wienissä olivat he tilaisuudessa aina väliin näkemään parasta sen ajan taidetta. Myöskin käyttivät pääkaupungin suuret näyttelijät usein joutopäiviään vierailuun etukaupungin pienessä teaatterissa. Se oli sen vuoksi monessa suhteessa hyvin opettavainen aika Anzengruberille. Eikä elämäkään vielä näyttänyt kovin synkältä. Toverien piirissä oli hän hyvin suosittu. Hän vielä toivoi voivansa edistyä näyttelijän uralla. Samalla hän ahkeraan suunnitteli näytelmiä, kuvaillen kerran vielä luovansa jotain suurta.

Ensimäisestä paikasta lähti hän Steyriin, jonne eräs toveri perusti oman seuran. Mutta se ei menestynyt ja se täytyi pian hajoittaa. Ja sitten alkoi vaeltaja-elämän kovuus täydellä todella. Ensimäisenä kesänä näytteli hän jo monessa eri kaupungissa Kroatiassa, Etelä-Unkarissa, Slavoniassa. Talvella v. 1862 kuului hän erääseen teaatteriseuraan Essegissä, kesällä 1863 Böslaussa, talvella samana vuonna Marburgissa. Monesti oli puute suuri, äiti ja poika olivat iloisia, jos aina oli kuivaa leipää; lihapala ja kurkku olivat juhla-ateria. Näyttelijänä hän ei edistynyt. Kotona hän kyllä tiesi, kuinka oli näyteltävä, mutta ei hän koskaan osannut panna sitä näyttämöllä käytäntöön. Eriluontoiset osat esitti hän kaikki samaan leveään malliin, roiston ja ihanneihmisen, palvelijan ja aatelismiehen kuvasi hän samalla tavalla. Eikä hänen pian annettukaan esittää muuta kuin palvelijan, vanginvartijan, oikeudenpalvelijan ja muita semmoisia osia. Sen ohella oli hänellä aina ahkeruutensa ja säännöllisyytensä vuoksi kirjastonhoitajan toimi. Toverien piirissä häntä suuresti kunnioitettiin siveellisen elämänsä ja liikuttavan hellän suhteensa vuoksi äitiinsä, häntä peljättiin ankaran ja oikean arvostelunsa vuoksi, hän oli rehellinen ja avonainen kaikkien suhteen, mutta läheinen vain harvoille.

Tähän aikaan Anzengruber eli L. Gruber niinkuin hän teaatterissa kutsui itseään, kirjoitti ensimäisen näytelmän, joka näyteltiin. Kun hän ensin tarjosi näytelmän seuransa johtajalle, ei tämä siitä ollut välittää, arvellen häntä yhtä huonoksi kirjailijaksi, kuin näyttelijäksi. Mutta luettuansa sen, hämmästyi hän ja sanoi, "ainahan se pienen kaupungin yleisöä voi miellyttää". Erään näyttelijän resetissä se sitten näyteltiinkin. Teaatteri tuli yleisöä täyteen, sillä odotettiin ilmeistä skandaalia. Mutta kävikin päinvastoin, näytös näytökseltä yltyi yleisön ihastus. Muuten on tämä näytelmä kokonaan kadonnut, eikä enää ole voitu saada selkoa sen sisällyksestäkään. Tulot näytelmästä sai resetin antaja, eikä se ollut ainoa, jonka hän tovereilleen omisti. Eräälle kirjoitti hän hauskoja runoja laulettaviksi, naisille muistovärssyjä, ja pilalehtiin ivarunoja, joihin hän itse piirusti kuvia.

Vuonna 1864 näytteli hän ainakin kahdeksassa eri kaupungissa. Sattuipa hänelle eräässä sekin onni, että hän oli paras joukossa. Mutta muuten hän ei menestynyt. Elämä oli niin täynnä surua ja masennusta, että kun hän monta vuotta sen jälkeen parempien päivien koitettua sattui matkustamaan samoilla seuduilla, tunsi hän vieläkin tuskallisesti, kuinka äärettömän paljon hän siellä oli kärsinyt ja kuinka vähän saavuttanut.

Kesällä v. 1865 oli hän taas kerran Böslaussa. Hänellä oli niin pienet tulot, ettei hän edes voinut asua kaupungissa, vaan asui maalla eräässä talonpoikaistuvassa. Sattuipa silloin kerran, että hän äärettömästi hämmästytti pikku kaupungin asukkaita ja toveriaan. He näkivät näet jörön vastoinkäymisten masentaman, synkän, yksinäisen miehen kävelevän ihanan nuoren hienon naisen kanssa, hänen, jota ei ennen oltu tuskin naisten parissa nähty. Nainen oli hänen lapsuudentuttavansa, entisen koulutoverin sisar, Mathilde Kammeritsch. Lapsena oli Anzengruber usein ollut hänen kodissaan. Silloin oli Ludvigilla ollut tapana kertoa hirmuisia kummitusjuttuja ja kaikkein peloittavimmassa kohdassa äkkiä sammuttaa lamppu, oikein tyttöjä säikyttääkseen. Muuten oli hän tavallisesti istunut hiljaa ja jo silloin sydämmessään ihaillut Mathildea. Kun hän nyt monen vuoden perästä taas satunnaisesti näki hänet, leimahti vanha rakkaus täyteen liekkiin. Eräässä runossa vertaa hän itseään piikkiseen kaktuskasviin, jonka aurinko saa yhdessä yössä kehittämään ihanan kukan -- rakkauden kukan, joka on niin outo sille itselleenkin, ettei se ole tuntea itseään. -- Mutta ihana Mathilde matkusti pian pois. Anzengruber lähetti kuivaan muotoon mutta hillittyä intohimoa ilmaisevan kosimakirjeen hänen perästään. Hän ei saanut mitään vastausta. Ei siksi ettei Mathilde uskaltanut liittää kohtaloaan köyhän näyttelijän kohtaloon, vaan siksi, ettei hän häntä rakastanutkaan. Mutta Anzengruber ei voinut koskaan häntä unhottaa, vielä kuolinvuoteellaan hän puhui hänestä ja sanoi kuinka onnellinen hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi voinut yhtyä häneen. Tämän tapauksen jälkeen jäi Anzengruber entistäänkin vielä yksinäisemmäksi viettämään surullista elämäänsä.

Näyttelijäalalla hän ei edistynyt vaan meni pikemmin alaspäin. Eräästäkin teaatteriseurasta lähetettiin hänet heti pois kelpaamattomana. Nyt sai hän jo tyytyä "apulaisnäyttelijän" arvoon ja toimeen. Pikku näytelmiä hän kirjoitteli tilauksen mukaan. Kerrankin oli hänen seuransa johtaja saanut Parisista uuden amatsoonipuvun, yhdessä yössä piti hänen valmistaa yksinäytöksinen näytelmä, jossa tätä pukua sopi käyttää. Palkaksi sai hän siitä 4 guldenia 50 kreutseriä. Toisen kerran kirjoitti hän sanat silloin vielä tuntemattoman, mutta myöhemmin suurta mainetta saavuttaneen Karl Millöckerin operettiin. Siitä hän sai kokonaista 20 guldenia. Kirjoitti hän vielä toiseenkin operettiin sanat, Offenbachin irvikuvamalliin. Sitä ei hyväksytty koskaan näyteltäväksi. Anzengruber ei sitä paljon surrut, sillä ei hän siitä itsekään pitänyt.

Huolestuttavampaa oli kun hän kadotti pienenkin paikkansa, kun teaatteri, jossa hän oli, teki vararikon. Nyt ei hän saanut enää muuta paikkaa kuin statistin, s.o. mykän sivuhenkilön, paikan eräässä kesäteaatterissa. Palkkaa ei hänellä ollut senkään vertaa kuin hyvällä päiväläisellä. Talvella 1869 ei hänellä ollut mitään paikkaa. Äiti ja poika asuivat silloin kurjassa asunnossa Wienissä ja saivat tehdä tuttavuutta suurimman puutteen kanssa. Hätä oli niin suuri, että, niinkuin hän itse sanoo, hän aavisti sen demoraliseeraavan, turmelevan vaikutuksen. Kaikki omaisuus, vanhat perhesormuksetkin oli myöty tai viety panttilaitokseen. Pientä palkkaa vastaan kirjoitti hän silloin tällöin pilalehteen nimeltä "Kikeriki". Onnellinen oli hän jos hänet joskus kutsuttiin apumieheksi erääseen ravintolasta ravintolaan kulkevaan teaatteriseuraan, tai jos häneltä joku kansanlaulaja tilasi kuplettia.

Kerran meni hän erään Wiesberg nimisen miehen luo, joka toimitti yksinäytöksisiä pilanäytelmiä pikkuseuroille. Pistäen vihon hänelle käteen sanoi Anzengruber: "olen kirjoittanut yksihenkilöisen näytelmän huvinäytelmän esittäjää varten, olisi hauska kuulla toisenkin mielipidettä siitä. Lukekaapas se." Wiesberg otti käsikirjoituksen kotiinsa ja lukiessaan hämmästyi siitä valtaavasta neronvälkkeestä, joka siinä ilmeni. Se oli nimeltä "Politillinen naurunherättäjä", ja oli niin vapaasti kirjoitettu, että Wiesberg antaessaan sen takaisin sanoi: "Se on merkillisintä mitä minä koskaan olen tähän lajiin lukenut ja kuullut, mutta tehän unohdatte, että Itävallassa on sensuuri. Kolme vuotta vankeutta saisi se, joka semmoista uskaltaisi näytellä." Anzengruber pudisti epäillen päätään ja lähetti käsikirjoituksensa sensuurivirastoon, josta hän sen pian sai takaisin varustettuna päällekirjoituksella "ei saa näytellä". Loukkaantunut runoilija repi teoksensa palasiksi ja sanoi: "Mainion käsityksen minä todellakin olen saanut painovapaudesta, nyt minä en enää eläissäni kirjoita riviäkään."

Aivan täytenä totena ei hän tätä päätöstään pitänyt sillä kohta sen jälkeen tarjosi hän kertomuksia erääseen lehteen. Niitä otettiinkin sinne, mutta ei maksettu niin paljon, että hän olisi voinut sillä elää. Pelastukseksi oli sen vuoksi hänelle, kun hän v. 1870 erään sukulaisen välityksellä sai praktikantin paikan poliisivirastossa Wienissä, jossa hänen joka päivä 8:sta aamulla 2:een iltapuolla piti kirjoitella kopioita ja tuomioita kaiken maailman roistoille. Näyttelijäunelmistaan oli hän jo kauvan sitten luopunut, silloin tällöin hän vaan esiintyi paraimmassa osassaan, nimirollissa näytelmässä "Karjakauppias Ylä-Itävallasta". "Kikerikin" aputoimittajana hän myös herkesi olemasta samalla kun astui uuteen virkaansa, "ettei hänen tarvitsisi olla kaksikielinen". Jonkun ajan perästä hän sai kanslistin viran ja 50 floriinia palkkaa kuussa, se oli muuten virka, johon tavallisesti otettiin aikansa palvelleita alaupseeria. Kuinka masentavaa hänestä oli tähän toimeen ryhtyminen, näkyy siitä katkerasta ivasta, jolla hän kirjeessä muutamalle ystävälleen kuvasi uutta tointansa.

Virassaan oli hän muuten tarkan säännöllinen. Kotona hän samaan aikaan piti tuomiota runollisten esikoistensa kanssa. Hän poltti melkein kaikki nuoruutensa ajan tuotteet, runoja ja tusinan verran kansannäytelmiä, jotka hän oli kirjoittanut vuosina 1860-70, ja tuhkaa katsellessaan päätti hän sulkea ajatuksensa syvälle omaan sydämmeensä. Näyttelijänä hän oli kokonaan joutunut tappiolle, kirjailijana hän oli päässyt niin pitkälle, että "Kikerikin" toimittaja käytti häntä pilajuttujen tekijänä ja "Wandererin" toimittaja palstan täytteen kirjoittajana. Näyttämöt sulkivat häneltä ovensa, hän alkoi itsekin epäillä. "Silloin kun realismi minua kaikilta puolin ahdisti, minä vielä kerran kysyin neuvoa uskolliselta neuvonantajaltani -- runottareltaniko? -- ei vaan äidiltäni: minulla on aine kansannäytelmään, kirjoitanko minä sen? Ehkä johtokunta tällä kertaa hyväksyy sen, mutta sensuuri pidättää". -- "Sinä olet niin paljon kirjoittanut pöydänlaatikkoa varten, koetahan sen vuoksi vielä." Minä koetin, ja mitä siitä tuli, tietää jokainen, joka tuntee "_Pfarrer von Kirschfeldin_". -- Runoilija oli löytänyt kansansa ja kansa runoilijansa.

Päivät pitkät kopioitsi Ludvig Anzengruber poliissivirastossa tuomioita, joutohetkensä hän pikku huoneessaan käytti "Pfarrer von Kirschfeldin" kirjoittamiseen. Ja se valmistuikin muutamassa kuukaudessa. Eräs ystävä vei sen Wienin teaatterin kansliaan. Unettomana yönä luki sen johtaja ja hämmästyi sitä voimaa ja rohkeutta, jolla siinä käsiteltiin suurta kysymystä, ja sen valtaavaa draamallisuutta. Johtaja antoi sen regissöörilleen luettavaksi ja hän sanoi sitä paraimmaksi kansannäytelmäksi, jota hän koskaan oli lukenut. Ja siten otettiin tuntemattoman tekijän tuntematon kappale näyteltäväksi. Mutta ennenkuin puhun näytelmän menestyksestä, koetan muutamalla sanalla esittää sen sisällyksen.

Pfarrer von Kirschfeld -- Kirschfeldin pappi -- on nuori ihanteellinen mies nimeltä Hell. Hän on oikea paimen seurakunnalleen, joka elämässään toteuttaa, mitä hän opettaa. Mutta hänen oppinsa oli vapaampi ja suvaitsevaisempi, kuin katolisen kirkon, johon hän kuuluu, hänen kirkkonsa ei ole taisteleva kirkko, vaan rauhankirkko. Hän ei saarnaa vihaa, vaan rakkautta, lohdutusta, hän tahtoo sovittaa vanhat haavat, eikä repiä niitä rikki, kaikkialla hän on itse mukana auttamassa ja neuvomassa. Mutta esimiestensä luona hän ei ole suosittu liian vapaamielisyytensä vuoksi. Etenkin vihaa häntä hänen maallinen esimiehensä, seurakunnan patrooni kreivi Finsterberg, kun hän ei ole alistunut hänen käskyjään noudattamaan. Hänen pahin rikoksensa on tähän asti, että hän on siunannut -- ei vihkinyt -- erään nuoren pariskunnan, joista sulhanen oli katolilainen ja morsian luterilainen. Pahin vihamies on hänellä kuitenkin omassa piirissä. On eräs yhteiskunnan hylkiömies Wurzelsepp -- Juuriseppi. Hän oli aikoinaan säännöllinen työmies. Hän joutui kihloihin luterilaisen tytön kanssa. Vanha pappi ahdisti tästä niin kauvan Seppin äitiä, että Sepp viimein luopui kullastaan. Se katkeroitti samalla koko hänen elämänsä. Hän muutti metsään asumaan, tuli joroksi ihmisvihaajaksi, ja äiti, jonka vuoksi hän oli suuren uhrinsa tehnyt, tuli surusta mielipuoleksi. Sen jälkeen vihaa Sepp kirkkoa ja pappia, ja syytöntä Helliäkin.