Part 9

-- On kuitenkin päätettävä, mitä meidän on tehtävä? Otaksukaamme heidän ryhtyvän tuohon kohtuuttomaan oikeusjuttuun; Simon ei sittenkään voi tulla tuomituksi, se olisi liian kauheaa. Emmekä mekään istune kädet ristissä, luullakseni... Kun David raukka saa tietää tämän kamalan iskun, tahtoo hän toimia. Mitä neuvotte meitä tekemään?

-- Oi! ystäväni, huudahti Salvan, kuinka mielelläni toimisin ensimmäisenä, jos vaan antaisitte minulle keinoja!... Käsitättehän että koko maallikko-opettajakuntaa vainotaan ja koetetaan musertaa onnettoman Simonin kanssa yhdessä. Meidän rakas normaalikoulumme on jumalankieltäjien ja isänmaanpetturien kasvatuslaitos, ja he tahtovat hävittää sen; minä itse, sen johtaja, olen jonkunlainen pahahenki ja kasvatan jumalaakieltäviä lähetyssaarnaajia, joiden perikatoa he kauvan ovat toivoneet. Mikä voitto pappilaumalle, jos joku entisistä oppilaistamme nousisi mestauslavalle syyllisenä niin inhoittavaan rikokseen!... Oi! kouluraukkaani, jonka minä toivoin tulevan niin hyödylliseksi, niin suureksi, niin välttämättömäksi maan kohtalolle; mitä hirveitä hetkiä se onkaan saava kokea!

Koko hänen harras uskollisuutensa kauniissa toimessaan ilmeni näissä liikutetuissa sanoissa. Entisellä opettajalla ja alkeiskouluntarkastajalla oli, tultuaan normaalikoulun johtajaksi, ollut ainoastaan yksi tarkoitusperä: valmistaa hyviä opettajia, jotka harrastavat kokeisiin perustuvaa tiedettä, Rooman vallasta vapautettuja opettajia, jotka kykenevät opettamaan kansalle totuutta ja tekemään sen vapaaksi, oikeudenmukaiseksi ja rauhaa rakastavaksi. Koko kansallinen ja inhimillinen tulevaisuus oli siinä.

-- Me keräydymme kaikki teidän ympärillenne, sanoi Markus, me emme salli, että teidät keskeytetään työssänne, joka on nykyhetken tärkein ja ylevin pelastustyö.

Salvan hymyili surumielisesti.

-- Oi! kaikki ystäväni! kuinka monta teitä sitten on ympärilläni?... Te olette niitä, ja niitä oli myös onneton Simon, josta toivoin niin paljon. Vielä on neiti Mazeline, teidän toverinne Jonvillessä. Jos meillä olisi muutama tusina hänen kaltaisiaan, saisi tuleva sukupolvi vihdoinkin nähdä pappien vallasta vapautettuja kansalaisia, vaimoja ja äitejä. Férou taas turmelee itsensä kurjuudessa ja raivossa, katkeruus on myrkyttänyt hänen mielensä... Sitten tulemme välinpitämättömään, itsekkääseen, kaavoihin jäykistyneeseen joukkoon, jonka ainoana tarkoituksena on esimiesten liehakoiminen päästäkseen suosioon. Ottamatta lukuun luopioita, niitä meikäläisistä, jotka ovat menneet vihollisen puolelle, kuten neiti Rouzaire, joka yksinään täyttää kymmenen sisaren tehtävän, ja joka Simonin jutussa on ollut niin halpamainen. Olin unohtaa Mignot raukan, hän oli parhaita oppilaitamme, eikä ole pohjaltaan paha, mutta on taipuvainen luonne, joka on hyvä tai paha vaikutuksen mukaan.

Hän innostui ja jatkoi pontevammin.

-- Ja kuulkaa! Eikö tuon Doutrequininkin tila ole kovin surkea? Hän on opettaja ja opettajan poika, oli viidentoista vuotias vuonna 70 ja tuli normaalikouluun kolme vuotta myöhemmin, vielä aivan kuohuksissaan vihollisten maahanhyökkäyksestä, vihan ja kostonhimon kasvattamana. Silloin oli koko koulun tarkoitus herättää isänmaallista innostusta. Tahdottiin saada ainoastaan sotureita, sotajoukko muuttui temppeliksi, pyhätöksi, tuo sotajoukko, joka kolmekymmentä vuotta odotti valmiina taisteluun, ja joka on niellyt miljaardeja. Meillä onkin nyt sotainen Ranska, edistyksen, totuuden, oikeuden ja rauhan Ranskan asemasta, joka voisi pelastaa maailman... Niinpä on siis Doutrequin hyvä tasavaltalainen, entinen Gambettan ystävä, äsken vielä kirkollisten vastustaja, mutta jonka isänmaallisuus jo on muuttanut juutalaisvihaajaksi, ja jonka se pian on muuttava kirkon ystäväksi. Hän piti minulle juuri äsken eriskummallisen esitelmän, joka oli kaikua "Petit Beaumontaisin" kirjoituksista; Ranska ennen kaikkea, juutalaisten karkoittamisen välttämättömyys, armeijan kunnioittaminen korotettava uskonkappaleeksi, opetusvapautta vieläkin laajennettava, joten opetusveljeskunnat saisivat vapaasti johtaa kansaa harhaan. Se on ensimmäisten isänmaallisten tasavaltalaisten perikato... Doutrequin on kuitenkin kunnon mies, erinomainen opettaja, jolla on viisi apulaista, ja jonka koulu on parhaita Beaumontissa. Kaksi hänen pojistaan on jo apuopettajina maaseudulla, ja minä tiedän, että heillä on samat mielipiteet kuin isälläkin. Mihin joudumme jos moinen henki vastakin innostuttaa alkeisopettajiamme?... On todellakin aika kasvattaa toisellaisia miehiä, lähettää tietämättömälle kansa raukallemme joukottain vapaita, järkeviä opettajia, opettamaan sille totuutta, joka on ainoa oikeuden, hyvyyden ja onnen lähde!

Hän oli lausunut viimeiset sanat niin innokkaasti, että Markus tuli iloiseksi.

-- Kas niin, rakas opettaja, nyt tunnen teidät jälleen, te ette heitä tehtäväänne, ja te olette voittava, koska totuus on teidän puolellanne.

Iloisena Salvankin tunnusti hetkeksi antaneensa toivottomuuden saada valtaa; kohtuuton oikeudenkäynti, jolla Simonia uhattiin, oli saattanut hänet suunniltaan.

-- Neuvo? Te pyysitte minulta neuvoa toiminnallenne?... Katsokaamme hiukan, tutkikaamme yhdessä asemaa.

Ensiksikin on rehtori Forbes, tuo lempeä ja ystävällinen, hyvin oppinut, hyvin viisas mies, joka kumminkin on vaipunut vanhanajan historian tutkimiseen siinä määrin että hän salaa halveksii nykyisiä aikoja, vain ratas yliopiston johtajan ja henkilökunnan välillä. Mutta akatemiantarkastaja Barazer oli Salvanin toivo.

Hänen rohkeutensa ja viisautensa avulla toivoi Salvan kerran voittavansa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vuotias, ja oli tasavallan sankariaikojen miehiä. Siihen aikaan huomattiin maallikkokoulun välttämättömyys vapaan ja oikean kansanvallan perustana. Hän oli säilyttänyt vihansa kirkollisuutta vastaan, ja hänen vakuutuksensa oli, että papit olivat kiellettävät opettamasta, mielet vapautettavat valheellisesta uskonkappaleiden vallasta jos mielittiin saada vahva kansa, joka tietää jotain ja pystyy johonkin. Mutta ikä, kohtaamansa esteet, ja kirkon sitkeä vastustus olivat lisänneet hänen tasavaltalaiseen innostukseensa suuren varovaisuuden, taitavan ja notkean menettelytavan; hän käytti heti hyödykseen pienenkin alan, jonka oli voittanut, ja asetti itsepäisen taipumattomuuden vastustajiensa hyökkäyksiä vastaan, kun ei voinut käyttää voimaansa. Hän oli ennen ollut sijaisprofessorina Pariisissa ja käytti nyt kaikkea vaikutusvaltaansa tarkastajana, antautumatta koskaan julkiseen taisteluun prefektin, edusmiesten tai senaattorien kanssa, vaikka hän samalla kieltäytyikin antamasta myöten. Häntä tuli Salvanin kiittää siitä, että oli, huolimatta klerikaalisen puolueen raivokkaista hyökkäyksistä, saanut verrattain rauhassa jatkaa työtään, uuden puolueen kasvattamista, alkeiskoulujen opettajakunnan uudistamista; ja hän yksin oli varmaankin jossakin määrin auttava Simonin puolustamista omaa käskynalaistaan, alkeiskouluntarkastaja Mauraisinia vastaan. Sillä kaunis Mauraisin uhkasi pettää yliopiston. Hän oli mennyt kirkon puolelle vakuutettuna siitä, että se tulisi voittamaan ja maksaisi paremmin palvelijoilleen.

-- Oletteko kuulleet hänen todistuksestaan? jatkoi Salvan. Hän kuuluu hirveästi syyttäneen Simonia. Ja tuollaisille jesuiitoille uskotaan koulujemme tarkastus!... Aivan samallainen on Beaumontin lyseon rehtori Depinvilliers, joka jokaisena sunnuntaina käy Saint-Maxentiuksen kappelissa messua kuulemassa vaimonsa ja kahden ruman tyttärensä kanssa. Jokainen saa tietysti ajatella mitä tahtoo. Mutta jos hän saakin käydä messussa, ei hän silti saane jättää jesuiittain valtaan yhtä oppikouluistamme. Isä Crabot hallitsee lyseossamme, samoinkuin hän hallitsee Valmarien kolleegiossa; eikö ole harmillista ivaa, että tuo maallikkolyseo, tasavaltalainen lyseo, välistä on vastustavinaan kilpailijaansa, hengellistä koulua, mutta oikeastaan on sen häpeällinen haaraosasto?... Oi! meidän tasavaltamme tekee viisaasti, se uskoo itsensä varmoihin ja uskollisiin käsiin, ja minä ymmärrän hyvin, että Mauraisin työskentelee toisen puolueen hyväksi, joka lakkaamatta on toimessa ja maksaa hyvin!

Markuksen sanoessa jäähyväisiä virkkoi Salvan.

-- Minä menen siis Le Barazerin luo... Älkää te tehkö sitä, on parempi että minä puhun hänelle, koska hän niin pontevasti on minua ennenkin tukenut. Häntä ei mikään saa kiirehtimään, hän ymmärtää itse milloin ja millä tavoin hänen on toimittava; ja hän on ainakin pitävä Mauraisinin alallaan, ellei hän voi tehdä Simonille suoranaisempaa palvelusta... Mutta minä kehoitan teitä menemään puhuttelemaan Lemarroisia, pormestariamme ja edusmiestämme, Berthereaun, vaimonne isän entistä ystävää, jonka kai tunnette aivan hyvin, vai kuinka? Hän saattaisi olla teille hyödyllinen.

Tultuaan kadulle Markus päätti heti lähteä Lemarroisin luo. Kello löi juuri yksitoista, hän olisi varmaankin kotona. Pitkin Gambetta-katua, joka jakoi Beaumontin kahteen osaan, kulkien lyseosta raatihuoneelle, saapui hän Jaffres-kadulle, kuuluisalle kävelypaikalle, joka kulkee läpi kaupungin toiseen suuntaan, maaherranvirastosta tuomiokirkolle. Tällä kadulla, keskellä ylhäisön kaupunginosaa, omisti Lemarrois loistavan palatsin, missä hänen kaunis, pariisilainen vaimonsa piti juhlia. Hän oli jo rikas ja kuuluisa lääkäri, kun hän vaimoineen muutti Pariisista harjoittamaan tointaan syntymäkaupungissaan, ja hänen sanottiin olevan kunnianhimoinen mies. Aivan nuorena, lääketiedettä tutkiessaan, oli hän sattumalta joutunut Gambettan tuttavuuteen ja elänyt läheisessä yhteydessä hänen kanssaan, innostuneena ja luotettavana tasavaltalaisena ja tuon suuren miehen lempioppilaana. Beaumontissa häntä pidettiinkin porvaritasavallan pylväänä; hänellä oli miellyttävä vaimo, ja hän itse oli köyhien suosiossa, sillä hän hoiti heitä ilmaiseksi ja oli pohjaltaan älykäs ja kunnon mies. Hänen valtiollinen menestyksensä tulisi varmaankin olemaan nopea, hän oli ensin ollut kunnallisneuvos, sitten yleisneuvos ja viimein edusmies ja pormestari. Kaksitoista vuotta oli hän ollut pormestarina ja edusmiehenä. Hän oli vielä kaupungin epäämätön hallitsija ja maakunnan edusmiesten johtaja, vaikka näiden joukossa oli vanhoillisiakin.

Nähdessään Markuksen astuvan sisään komeasti sisustettuun työhuoneeseen, tuli hän häntä vastaan kädet ojennettuina, hymyilevän ja ystävällisen näköisenä. Vaikka hän läheni viidettäkymmentä ikävuottaan, olivat hänen ruskeat hiuksensa vain hiukan harmaantuneet, hänellä oli suuri pää, ja kirkkaat, vilkkaat silmät.

-- Tekö, ystäväni? olen ihmetellyt, kun en ole nähnyt teitä, ja arvaan että tulette tänne jonkun asian tähden... Oi! kuinka kauhea juttu, tuo Simonin juttu! Mies raukka on viaton, sen näkee selvästi siitä vimmasta, millä häntä syytetään... Olen teidän puolellanne, oi! olen täydestä sydämmestä teidän puolellanne.

Iloisena tästä hyvästä vastaanotosta tunsi Markus lohdutusta tavatessaan vihdoinkin oikeudenmukaisen miehen, ja hän kiiruhti selittämään tulleensa pyytämään hänen kaikkivaltiasta apuaan. Hän voisi varmaankin tehdä jotakin asian hyväksi, olihan mahdotonta sallia viatonta tuomittavan. Mutta Lemarrois nosti jo kätensä taivasta kohden.

-- Toimia, toimia, tietysti!... Mutta mitä tehdä vasten yleistä mielipidettä, kun jo koko maakunta on sen vallassa?... Tiedättehän valtiollisen aseman täällä tulevan hetki hetkeltä tukalammaksi. Yleiset vaalit ovat ensi toukokuussa, tuskin yhdeksän kuukauden päästä! Oletteko ajatelleet kuinka äärettömän varovaisia meidän täytyy olla, ellemme tahdo tasavallan joutuvan tappiolle?

Hän oli istuutunut ja leikitteli norsunluisella paneriveitsellä. Hänen kasvonsa olivat äkkiä tulleet huolestuneen näköisiksi, ja hän kertoi pelkonsa, kertoi kuinka levoton maakunta oli, jossa sosialistit puuhasivat ja voittivat alaa. Hän ei kyllä niitä pelännyt, sillä ainoakaan sosialistien ehdokas ei vielä voinut tulla valituksi; mutta sosialistien sivuhyökkäykset olivat syynä siihen että viimeisissä vaaleissa oli kaksi vanhoillista, niiden joukossa Sangleboeuf tullut valituksi. Tulevassa toukokuussa tulisi taistelu olemaan ankarampi. Ja sana "sosialistit" oli hänen huulillaan katkera syytös, siinä ilmeni porvaritasavallan pelko ja suuttumus valtaan pyrkivän sosialistitasavallan hidasta, mutta vastustamatonta voimaa vastaan.

-- Ystäväni, kuinka siis voitte vaatia, että teitä auttaisin? Minulla on jalat ja kädet sidottuina, sillä meidän täytyy pitää lukua yleisestä mielipiteestä... Oi! en puhu teille omasta puolestani, olen varma valitsemisestani; mutta minun täytyy pysyä virkaveljieni puolella, niin etteivät he jää puille paljaille... Ja sen lisäksi, ymmärrättehän? Jos olisi kysymys vain minun valtakirjastani, uhraisin sen heti totellakseni ainoastaan omaatuntoani, huutaisin korkealla äänellä ilmi sen, mikä minun mielestäni on totuus. Vaan tässä on itse tasavalta kysymyksessä, meidän tulee katsoa, ettei sitä meidän persoonissamme poljeta... Oi! jospa tietäisitte kuinka hirveitä ristiriitoja syntyy välistä!

Sitten alkoi hän moittia prefekti Hennebisea, tuota kaunista miestä, jolla on silmälasit, ja joka aina on hyvästi puettu ja hyvästi kammattu, ja joka ei auttanut häntä ollenkaan, peläten vaan suututtavansa ministeriänsä tai jesuiittoja, mielitteli molempia ja toisteli lakkaamatta levottoman näköisenä: "Oh! ei hätää!" Hän kallistui aivan varmaan papiston ja sotaväen puolelle, ja häntäkin vielä täytyi valvoa, samalla kun hyväksyikin hänen viisaan ja varovaisen menettelytapansa.

-- Teillä on siis, ystäväni, edessänne epätoivoinen mies, joka yhdeksänä kuukautena on pakoitettu punnitsemaan jokaisen askeleensa, jokaisen sanansa, ellei hän tahdo suoda pappilaumalle sitä iloa, että "Petit Beaumontaisin" lukijat viheltävät hänet ulos. Simonin juttu sattuu toden totta sopimattomaan aikaan... Oi! jospa vaalit eivät olisi tulossa! Niin silloin toimisin heti!

Tavallisesti hän oli tyyni, mutta nyt hän suuttui äkkiä.

-- Ja lisäksi ei teidän Simoninne tyydy siihen, että on näin vaarallisella hetkellä hankkinut moisen jutun niskoillemme, vaan valitsee vielä asianajajakseen Delbosin, sosialisti Delbosin, jota koko oikein ajatteleva maailma kammoo. Se vielä puuttui, teidän Simoninne näyttää todella tahtovankin tulla tuomituksi.

Markus oli tähän saakka kuunnellut ahdistuksen valtaamana, tuntien saavansa vielä yhden pettymyksen. Hän tiesi Lemarroisin kunnon mieheksi, ja hän oli usein nähnyt todistuksia hänen horjumattomasta uskollisuudestaan tasavallalle!

-- Mutta, sanoi hän vihdoin, Delbos on hyvin taitava, ja Simon raukkamme on valinnut hänet pitäen, niinkuin mekin, häntä kykenevänä toimeen. Hän ei sitäpaitsi tiennyt olisiko joku muu ottanutkaan tätä tehtävää vastaan... Aika on todella kauhea, kaikki ihmiset tulevat raukkamaisiksi.

Lemarrois tunsi iskun sattuvan. Hän teki vilkkaan liikkeen, vaan ei kiivastunut. Ja hän hymyilikin.

-- Teidän mielestänne olen kovin varovainen, eikö totta? nuori ystäväni. Kunhan vanhennutte saatte nähdä, ettei valtiollisessa elämässä aina ole helppoa sovittaa yhteen tekojaan ja vakuutustaan... Mutta miksi ette käänny virkaveljeni Marcillyn, nuoren edusmiehenne puoleen, joka on koko maakunnan sivistyneen nuorison toivo ja suosikki? Minä kuulun jo vanhoihin, kuluneihin ja varovaisiin, se on selvä... Marcilly sitä vastoin, hän, jonka katsantotapa on niin laaja ja vapaa, on aivan varmaan kulkeva teidän etupäässänne... Menkää hänen puheillensa, menkää hänen puheillensa.

Ja hän saattoi Markuksen etehiseen saakka, puristi uudelleen hänen käsiään ja lupasi auttaa häntä niin paljon kuin voi, heti kun asianhaarat sen sallisivat.

Miksi ei hän todellakin menisi Marcillyn luo? Tämä asui myös Jaffres-kadulla muutaman askeleen päässä, eikä kello ollut vielä lyönyt kahtatoista. Markus voi kyllä mennä sinne, sillä hän oli toiminut vaalissa hänen asiamiehenään; hän oli nimittäin suuresti kiintynyt tähän miellyttävään ja kirjallisesti sivistyneeseen mieheen. Marcilly oli syntynyt Jonvillessä, oli ollut etevä oppilas ylemmässä normaalikoulussa ja sittemmin pitänyt kaksi vuotta luentoja Beaumontin tiedekunnassa; täällä oli hän ruvennut ehdokkaaksi, haettuaan ensin eron virastaan. Hän oli lyhytkasvuinen, vaalea ja hieno mies, kasvot olivat hänellä ystävälliset, ja hymyilevät; hän valloitti kaikkien naisten sydämet ja miehetkin ihailivat häntä, sillä hänellä oli harvinainen taito sanoa jokaiselle oikea sana, osoittaa jokaiselle kohteliaisuutta. Mutta nuorisolle teki hänet rakkaaksi ennen kaikkea hänen oma nuoruutensa, hän oli tuskin kolmenkymmenenkahden vuotias, sekä hänen onnistuneet puheensa, joissa hän laajasti ja taitavasti osasi käsitellä erilaisia kysymyksiä, osoittaen perinpohjaista asiain ja ihmisten tuntemusta. Iloittiin siitä että vihdoin saataisiin nuori edusmies, johon voitaisiin luottaa. Hän uudistaisi politiikan, hän toisi siihen nousevien sukupolvien verta, niin toivottiin, ja suosiota lisäsi vielä hänen virheetön puhetapansa, joka oli seuraus hyvän kirjallisuuden lukemisesta. Kolmen vuoden kuluessa oli hän todella saanutkin yhä tärkeämmän aseman kamarissa. Hänen arvonsa kasvoi lakkaamatta, oli jo aiottu antaa hänelle ministerinvirkakin, huolimatta hänen nuoruudestaan. Ja varma oli, että joskin Marcilly väsymättömällä huolella ajoi valitsijainsa asioita, ajoi hän vielä paremmin omiaan, käyttäen pienintäkin tilaisuutta hyväkseen, ikäänkuin mukavaa porrasta, tunkeutuakseen esiin niin luonnollisesti ja taitavasti, ettei kukaan vielä ollut voinut pitää häntä tavallisena onnenonkijana.

Huoneusto oli hienosti sisustettu ja koristettu, ja Marcilly vastaanotti Markuksen ikäänkuin tämä halpa kyläkoulunopettaja olisi ollut hänen lähin toverinsa yliopistosta. Hän alkoi heti puhua Simonista liikutetulla äänellä; hän sanoi sydämmestään ottavansa osaa onnettoman miehen surulliseen kohtaloon. Tietysti hän ei kieltäydy auttamasta häntä, hän tahtoo puhua hänen puolestaan, valita tarpeellisia miehiä hänen asiaansa ajamaan. Mutta lopuksi hän erittäin kohteliaasti kehoitti suureen varovaisuuteen läheisten vaalien tähden. Se oli oikeastaan sama vastaus kuin Lemarroisin antamakin, ainoastaan kauniimmassa muodossa, sen määräsi salainen halu olla mitään tekemättä, että ei vahingoittaisi ehdokkaitten pyhää liittoa. Näiden molempien suuntien oli turha esiintyä erillään, vanha oli raaempi, nuori oli kohteliaampi, mutta molemmat he samalla tavalla riippuivat kiinni saavuttamansa vallan siekaleissa. Silloin Markus ensi kerran tunsi, että Marcilly saattoi olla ainoastaan parhaan laatuinen onnenonkija, joka mistään huolimatta tahtoo päästä tarkoituksensa perille. Markuksen täytyi kuitenkin kiittää häntä lähtiessään, sillä nuori edusmies vannoi auttavansa häntä, lupautui hänen käytettäväkseen, tuhlaten suloisia sanoja.

Kun Markus sinä päivänä palasi Mailleboisiin, oli hänet vallannut pelko ja huoli. Ja kun hän iltapäivällä meni rohkaisemaan Lehmannia, tapasi hän perheen katkerasti itkemässä. He olivat niin toivoneet että juttu raukeaisi. David oli aivan hämmennyksissään huonosta uutisesta, mutta hän tahtoi vielä uskoa, että joku ihme estäisi kohtuuttoman oikeusjutun. Mutta seuraavina päivinä asiat kehittyivät nopeasti, omituinen kiire näytti vallanneen tuomarit, ja oikeus määräsi jutun käsittelyn seuraavaksi syyskuuksi. Silloin David sai takaisin kaiken sankarillisen pontevuutensa, päättäväisyytensä ja palavan uskonsa veljensä viattomuuteen. Oikeudenkäynti oli siis alkava, koska tuota häpeää ei oltu voitu välttää. Mutta missä oli sellainen tuomioistuin, joka uskaltaisi tuomita Simonin ilman minkäänlaisia todistuksia? Tuomion ajatteleminenkin tuntui kauhealta, mahdottomalta. Vankilassa vakuutti Simon väsymättä viattomuuttansa; hänen tyyni odotuksensa, hänen uskonsa pikaiseen vapautukseen vahvistivat ja innostuttivat hänen veljeään joka käynnillä. Lehmannien luona tehtiin jo matkasuunnitelmia. Rouva Simon aikoi lähteä miehensä ja lastensa kanssa yhdeksi kuukaudeksi lepäämään jonnekin Provencen kulmaan, missä heillä oli hyviä tuttuja. Tähän aikaan vei David Markuksen Beaumontiin Delbosin luo puhumaan lähemmin asiasta.

Tämä nuori asianajaja asui Fontanier-kadun varrella kauppiasten kaupunginosassa. Hän oli talonpojan poika lähiseuduilta ja oli tutkinut lakitiedettä Pariisissa, missä hän oli seurustellut sosialistisen nuorison kanssa. Tähän saakka hän ei oikeastaan ollut kuulunut kumpaankaan puolueeseen, sillä hänelle ei vielä ollut sattunut mitään sellaista huomattavampaa oikeusjuttua, että hänet jo olisi voitu luokittaa. Ottaessaan hoidettavakseen Simonin jutun, jota hänen virkaveljensä kammosivat, oli hän tehnyt ratkaisevan päätöksen koko elämäkseen. Hän tutki sitä, hän innostui tuntiessaan tulevansa yhä lähemmä sitä julkista valtaa, niitä vanhoillisia voimia, jotka, pelastaakseen vanhaa, mädännyttä yhteiskunnallista rakennusta kukistumasta, liittoutuivat tuottamaan häviötä eräälle onnettomalle. Ja taisteleva sosialismi oli astunut eturiviin, siinä oli maan ainoa pelastus, siinä oli viimeinkin vapautetun kansan voima.

-- No! tämä on taistelua! huusi hän iloisesti vierailleen, ottaessaan vastaan heidät pieneen työhuoneeseensa, joka oli täynnä kirjoja ja asiapapereita. Oi! en tiedä tulemmeko voittamaan, mutta kaikissa tapauksissa teemme heille vahinkoa.

Hän oli pieni, tumma ja kuivahko mies, hänellä oli leimuavat silmät ja tulinen, harvinaisen hyvä kaunopuheisuuden lahja, samalla kertaa innokas, johdonmukainen ja täsmällinen, sekä lämpimän lennokas.

Davidia kummastutti ainoastaan se, että Delbos näytti epäilevän voitosta. Ja hän toisti, mitä hän viikon päivät oli sanonut.

-- Tietysti me tulemme voittamaan. Mikähän tuomioistuin uskaltaisi tuomita veljeni ilman minkäänlaisia todistuksia?

Delbos katsoi häneen ja rupesi sitten rauhallisesti nauramaan.

-- Ystävä raukka, menkäämme alas kadulle, kaksitoista ensimmäistä kansalaista, jotka saisimme kootuiksi, sylkisivät teitä vasten kasvoja pitäen teitä saastaisena juutalaisena. Ette todellakaan näy lukeneen "Petit Beaumontaisia", ettekä tunne aikalaisianne. Eikö totta, herra Froment, kaikki unelmat ovat vaarallisia ja vääriä?

Ja kun Markus kertoi kuinka hänen käyntinsä mahtavien henkilöiden luona olivat epäonnistuneet, tekeytyi Delbos vielä kovemmaksi, tahtoen saattaa Davidin pois erehdyksestä. Simonin puolella oli kyllä kunnon Salvan, mutta hän oli itse vaarassa ja tarvitsi ennemmin toisten apua. Le Barazer taas antaisi Simonin tulla uhratuksi, käyttäen vaan kaiken valtansa maallikkokoulujen puolustamiseen. Kunnon Lemarrois, tuo lahjomaton tasavaltalainen, oli tietämättään joutunut epävarmuuden ja varovaisuuden tielle, joka vei vanhoillisuuteen. Mutta varsinkin hän tulistui Marcillyn nimeä mainitessaan. Kas niin! tuo suloinen Marcilly, sivistyneen nuorison toivo, joka mielisteli kaikkia eteenpäin meneviä puolueita! siinä oli mies, johon ei voinut ollenkaan luottaa, joka oli valehdellut eilen ja aina, ja josta huomenna saattoi tulla petturi ja luopio! Kaikilta näiltä miehiltä ei ollut odotettavissa muuta kuin kauniita sanoja, ei ainoatakaan tekoa, ei suoruutta, ei rohkeutta.