Part 7

Mitään uutta ei kuitenkaan ollut tapahtunut, tuomarit eivät olleet tulleet uudestaan, santarmit vaan vartioivat rikoshuonetta, jossa pieni ruumis raukka odotti hautaamistaan. Edellisenä päivänä tapahtunut ruumiinavaus oli ainoastaan todistanut murhan raakuuden ja tuonut ilmi saastaisia yksityisseikkoja. Zéphirin oli kuoliaaksi kuristettu, jonka myöskin todistivat kymmenen sormen jäljet, kymmenen sinertävää kuoppaa hänen kaulassaan. Hautajaiset oli määrätty iltapäiväksi, ja ne aijottiin kostoksi tehdä tavattoman juhlallisiksi. Kerrottiin että kaupunginhallitus aikoi olla niissä läsnä, ja samoin myöskin kaikki murhatun toverit, koko veljien koulu.

Markus oli taas huolissaan. Hän ei heti mennyt Simonin luokse, vaan päätti lähteä sinne vasta hautajaisten jälkeen. Hän käveli vaan ympäri kaupunkia, joka hänen mielestään oli ikäänkuin uupunut ja kokonaan kauhuisan odotuksen vallassa. Hän oli jo vähän tyyntynyt ja söi juuri aamiaista vanhojen rouvien kanssa pikku Louisen iloisesti leperrellessä, kun Pélagie tuodessaan sisään jälkiruoan, iloisesti sanoi.

-- Tiedättekö, rouva, tuo juutalaisheittiö aijotaan vangita... Eikö se ole suuri vahinko!

Markus kysyi aivan kalpeana.

-- Simonko vangita? Mistä sen tiedätte?

-- Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Teurastaja juoksi jo katsomaan.

Markus heitti pois ruokaliinansa, nousi ja läksi ulos, koskematta jälkiruokaan. Vanhat rouvat olivat loukkautuneet ja kauhistuksissaan tuollaisesta epäkohteliaisuudesta. Genevièvekin näytti tyytymättömältä.

-- Hän tulee hulluksi, sanoi rouva Duparque kuivasti. Niin! rakas lapseni, sanoinhan minä sen sinulle. Missä ei ole uskontoa, siellä ei voi olla onnea.

Kadulla Markus todellakin huomasi, että jotakin erinomaista oli tekeillä. Kaikki kauppiaat seisoivat puotiensa ovilla, ihmiset juoksivat, kuului huudahduksia ja hälinää. Hän kiiruhti Lyhyenkadun kautta. Siellä huomasi hän Milhomme-rouvat lapsineen paperikaupan kynnyksellä, hekin odottivat jännityksellä suurta tapausta. Heti hän muisti että siinä oli hyvä todistus, joka hänen täytyi saada.

-- Onko totta, kysyi hän heiltä, että Simon vangitaan?

-- Kyllä, herra Froment, vastasi rouva Alexandre lempeällä tavallaan. Me näimme juuri poliisikomisariuksen menevän sivu tästä.

-- Muistattehan, sanoi rouva Edouard vuorostaan, katsoen häntä suoraan silmiin odottamatta kysymystä, jonka hän luki jo hänen katseessaan, muistattehan tuon kirjoituskaavan, on aivan varmaa, ettei se koskaan ole ollut Victorin käsissä. Olen kysynyt häneltä ja olen vakuutettu siitä, ettei hän valehtele.

Lapsi kohotti kulmikkaan leukansa ja suuret hävyttömän rauhalliset silmänsä.

-- Se on varma, etten valehtele.

Markus hämmästyi, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kääntyi rouva Alexandren puoleen.

-- Mutta, rouva, mitä teidän poikanne sitten sanoi? Hän oli nähnyt tuon kaavan serkullaan, hän myönsi sen.

Levottoman näköinen äiti ei vastannut heti. Hänen pieni, arka Sébastieninsa oli paennut hänen helmoihinsa ikäänkuin sinne kätkeäkseen kasvonsa; ja vapisevalla kädellä silitti hän koneentapaisesti poikansa hiuksia, hän näytti tahtovan suojella häntä.

-- Epäilemättä, herra Froment, oli hän nähnyt sen tai luullut sen nähneensä. Mutta nyt hän ei enää ole varma siitä, hän pelkää erehtyneensä. Ei siis ole mitään puhumista tästä asiasta, ymmärrättehän sen.

Tahtomatta kauemmin kysellä asiasta rouvilta, kääntyi Markus suoraan pienen pojan puoleen.

-- Onko aivan varma, ettet ole nähnyt kaavaa? Lapseni, ei mikään ole niin paha kuin valhe.

Mitään vastaamatta Sébastien painoi kasvonsa vielä syvemmälle äitinsä helmoihin ja purskahti katkeraan itkuun. Oli silminnähtävää, että rouva Edouardin tahto oli voittanut, sillä hyvänä kauppiaana pelkäsi hän kadottavansa jommankumman ostajapiireistään, jos hän menisi toisen puolelle. Hän oli kuin kivestä, häneltä ei enää saanut mitään tietää. Hän suvaitsi kuitenkin varovaisesti selittää syitään.

-- Jumalani! herra Froment, me emme voi olla ketään vastaan, me jotka kauppamme tähden tarvitsemme kaikkia ihmisiä... Se täytyy kuitenkin sanoa, että kaikki todistukset ovat herra Simonia vastaan. Esimerkiksi se, että hän sanoo myöhästyneensä junasta, heittäneensä paluulipun rautatieaseman pihalle ja palanneensa kotiin jalkaisin, ilman että kukaan olisi nähnyt häntä tuolla kuuden kilometrin matkalla. Sitäpaitsi tiedättehän, että neiti Rouzaire kuuli melua noin kahtakymmentä minuuttia vailla yksitoista, jotavastoin hän sanoo palanneensa vasta tuntia myöhemmin. Selittäkäähän minulle vielä kuinka on mahdollista, että herra Mignotin täytyi mennä häntä herättämään kahdeksan aikaan, vaikka hän tavallisesti nousee varhain aamulla... Ehkä hän voi puhdistaa itsensä, toivokaamme sitä hänen puolestaan.

Markus keskeytti hänet. Hän vaan toisti, mitä oli lukenut "Petit Beaumontaisista", ja Markus oli kauhistuksissaan siitä. Hän katseli tarkoin molempia naisia kiireestä kantapäähän, toisen ulkomuoto todisti itsepäistä tunnottomuutta, toisen oli vallannut väristys, kun hän ajatteli heidän suurta valettaan, jonka seuraukset voisivat olla hyvinkin vaikeat. Markus jätti heidät ja kiiruhti Simonin luo.

Umpinaiset ajopelit seisoivat portin edessä, jota kaksi poliisia vartioi. Käsky oli ankara, mutta Markus pääsi vihdoin sisään. Kaksi muuta poliisia vartioi Simonia koulusalissa ja poliisikomisarius, jolla oli mukanaan tutkintotuomari Daixin allekirjoittama vangitsemiskäsky, toimitti paraikaa uutta, tarkkaa tutkimusta läpi koko talon, etsien luultavasti kuuluisaa kirjoituskaavaa. Mutta hän ei löytänyt mitään, ja kun Markus uskalsi kysyä toiselta poliisilta oliko samallaista tutkimusta toimitettu kristillisten koulujen veljeskunnan luona, katsoi tämä häneen tyrmistyneenä: tutkimus veljien luona, mutta minkä vuoksi? Markus hymyili itsekin lapsellisuudelleen, he olisivat aivan hyvin voineet tehdä sen, veljet olivat varmaankin aikoja sitten polttaneet ja hävittäneet kaikki. Hän pidätti itseään ryhtymästä vastustukseen, hän oli epätoivoissaan siitä ettei voinut mitään tehdä totuuden ilmisaamiseksi. Tunnin ajan täytyi hänen odottaa etehisessä, kunnes komisariuksen tarkastus oli loppunut. Silloin sai hän vähäisen tavata Simonia, jota poliisit kuljettivat. Rouva Simon ja hänen kaksi lastansa olivat myöskin siellä, ja rouva heittäytyi nyyhkyttäen miehensä kaulaan, sillä aikaa kun komisarius, juro, mutta kunnon mies, oli antavinaan viimeisiä määräyksiä. Se oli sydäntäsärkevä kohtaus.

Simon koetti olla rauhallinen, vaikka oli kalmankalpea ja murtunut tästä virkauransa katkeamisesta.

-- Älä nyt sure, armaani. Tämä ei voi olla muuta kuin erehdys, kauhea erehdys. Kaikki on tietysti selviävä, kun minua kuulustellaan, ja minä palajan luoksesi.

Mutta Rachel nyyhkytti yhä katkerammin, hänen kauniit kasvonsa olivat kosteat kyynelistä, ja hän nosti vuorotellen Josephia ja Sarahta, että hän suutelisi heitä vielä kerran.

-- Niin, niin, lapsi rakkaat, rakasta heitä, hoida heitä hyvin, siihen asti kun palajan... Pyydän sinua, älä itke enää, sinä viet kaiken rohkeuteni.

Hän irtautui vaimonsa syleilystä. Kun hän huomasi Markuksen, loisti hänen silmistään ääretön ilo. Lämpimästi tarttui hän tämän käteen ja sanoi.

-- Oi! toverini, kiitos! Ilmoita heti veljelleni Davidille ja sano hänelle, että olen viaton. Hän on etsivä kaikkialta, hän on löytävä syyllisen, hänelle uskon kunniani ja lasteni kunnian.

-- Ole levollinen, vastasi Markus yksinkertaisesti, liikutuksen valtaamana, minä olen auttava häntä.

Komisarius palasi ja lopetti kohtauksen; rouva Simon vietiin murtuneena pois, silloin kun Simon läksi pois kahden poliisin välissä. Sitten seurasi hirveä kohtaus. Pikku Zéphirinin hautajaiset oli määrätty kello kolmeksi, ja vangitsemisen piti tapahtua kello yksi, jotta ei mitään ikävää yhteensattumista tapahtuisi. Mutta tutkimus oli kestänyt niin kauvan, että sitä ei voitu välttää. Kun Simon ilmaantui pienelle etehiselle, oli tori jo täynnä uteliaita, jotka olivat rientäneet saattoa katsomaan. Tämä "Petit Beaumontaisin" juttujen kiihoittama joukko alkoikin huutaa heti kun se huomasi opettajan, kirotun juutalaisen, pienten lasten murhaajan, joka noitatemppuihinsa tarvitsi heidän viatonta, hostian pyhittämää vertaan. Tuo kertomus, jota tästälähin oli mahdoton hävittää, kierteli suusta suuhun, yhä kiihoittaen rähisevää, uhkaavaa joukkoa.

-- Kuolema, kuolema murhaajalle, häväisijälle!... Kuolema, kuolema, juutalaiselle!

Jähmettyneenä, kalpeana ja jäykkänä Simon huusi portailta vastauksen, joka sittemmin yhä oli kaikuva hänen huuliltaan niinkuin omantunnon ääni.

-- Olen viaton! olen viaton!

Silloin joukko joutui raivoon, huudot pauhasivat kuin myrsky, ja ääretön aalto nousi anastaakseen onnettoman ja raastaakseen hänet kappaleiksi.

-- Kuolema, kuolema juutalaiselle!

Nopeasti työnsivät poliisit Simonin vaunuihin ja ajuri pani hevosensa laukkaamaan, samalla kun Simon väsymättä huusi äänellä, joka kaikui yli melun.

-- Olen viaton! olen viaton! olen viaton!

Pitkin koko Isoakatua juoksi joukko vaunujen perästä, ulvoen yhä kovemmasti. Markus jäi paikalle huumautuneena, sydän ahdistettuna, ja hän muisteli aivan vastaisia mielenosoituksia, vihaista melua ja vimmastuneita huudahduksia, joilla palkintojenjako oli vastaanotettu edellisenä iltana. Kahdessa päivässä oli yleinen mielipide ehtinyt kääntyä. Häntä kauhistutti se verraton taito ja hirveä nopeus, millä salaperäiset kädet olivat toimineet, kootessaan yhteen niin paljon pimeyttä. Hänen toiveensa olivat kukistuneet, hän tunsi, että totuus oli pimentynyt, voitettu ja katoamaisillaan.

Mutta kulkue alkoi järjestäytyä pikku Zéphirinin hautajaisia varten. Markus näki että neiti Rouzaire, joka johti luokkansa pieniä tyttöjä, oli katsellut Simonin kuolemantuomiota osoittamatta vähintäkään myötätuntoisuuden merkkiä, hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan virallista hartautta. Mignot, jonka ympärillä seisoi muutamia oppilaita, ei myöskään ollut puristanut esimiehensä kättä. Hän näytti jöröltä ja kiusaantuneelta, kärsien epäilemättä taistelusta hyvän sydämensä ja etunsa välillä. Vihdoin läksi tavattoman loistava kulkue liikkeelle, suunnaten kulkunsa Saint-Martin kirkkoon päin. Siinäkin huomasi kuinka huolellisesti taitavat kädet olivat kaiken järjestäneet, niin että kansan sääli ja kostonhimo kiihtyisi. Pienen arkun ympärillä olivat ensiksikin ne Zéphirinin toverit, jotka äskettäin samaan aikaan kuin hänkin, olivat käyneet ripillä. Sitten seurasivat pormestari Darras ja kaupungin hallitusmiehet. Senjälkeen tulivat kaikki muut veljien oppilaat veli Fulgentiuksen ja hänen kolmen apulaisensa, veljien Isidoren, Lazaruksen ja Gorgiaksen johtamina. Selvästi huomasi veli Fulgentiuksen suuren merkityksen, hän kulki edestakaisin, komensi ja meni toimeliaisuudessaan niin pitkälle, että järjesteli neiti Rouzairenkin tyttösiä, ikäänkuin he olisivat olleet hänen käskettävinään. Sitten oli vielä kapusiinimunkkeja isä Theodosiuksen johdolla, Valmarien kolleegiosta tulleita jesuiittoja sekä heidän rehtorinsa isä Crabot, pappeja oli tullut kaikkialta, oli niin paljon papinviittoja ja kauhtanoita, että olisi luullut koko kirkon olevan liikkeellä ollakseen varma voitostaan.

Kaikki ihmiset nyyhkyttivät: hurjat äänet huusivat.

-- Kuolema juutalaiselle! kuolema juutalaiselle!

Lopuksi näki Markus, jonka sydän oli täynnä katkeruutta, vielä yhden kohtauksen. Hän huomasi joukossa alkeiskoulun tarkastaja Mauraisinin, joka epäilemättä oli tullut Beaumontista, niinkuin edellisenäkin päivänä, lisätäkseen ansioluetteloaan. Kun isä Crabot kulki kansan ohitse, huomasi Markus selvästi heidän hymyilevän toisilleen, vaihtavan salaisen tervehdyksen, niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät toisensa. Kaikki se hirveä vääryys, jota noina kahtena päivänä oli salassa kudottu, ikäänkuin ilmaantui hänelle nyt keskellä kirkasta päivää, samalla kun Saint-Martinin kellot soivat pienen vainajan kunniaksi, vainajan, jonka surullista kuolemaa nyt aijottiin käyttää hyväkseen.

Silloin löi joku kovasti Markusta olkapäähän, ja raivoisan ivallinen ääni sai hänen kääntämään päätään.

-- No! viaton ja rehellinen virkaveljeni, mitä minä sanoin teille? Nyt on todistettu että saastainen juutalainen on häväissyt ja kuristanut veljenpoikansa ja silläaikaa kun hän ajaa Beaumontin vankilaa kohden, riemuitsevat veljet!

Se oli opettaja Férou, vimmastunut nälkäkurki, vielä hintelämpänä kuin ennen ja hiukset epäjärjestyksessä.

-- Kuinka heitä voitaisiin syyttää, koska pieni vainaja on heidän, heidän ainoastaan ja heidän hyvän Jumalansa? Ha! ha! kukaan ei tietysti uskalla heitä syyttää, nyt kun koko Maillebois on nähnyt heidän pitävän hänelle niin suuret hautajaiset... Kaikkein hulluinta on tuon naurettavan kärpäsen surina, tuon typerän veli Fulgentiuksen, joka puuhaa kaikkien ihmisten kanssa. Siinä on liiaksi intoa! Näittehän isä Crabotin, joka hymyili niin hienosti. Hienon hymyn takana taitaa piillä aikalailla yksinkertaisuutta, vaikka hän on kuuluisa taitavuudestaan. Mutta muistakaa, mitä sanon teille, vahvin, ainoa vahva heidän joukossaan on isä Philibin. Saatte etsiä häntä tänään, ei tarvitse pelätä, että hän on täällä. Hän on piiloutunut johonkin ja olkaa varma, että hän toimittaa siellä jotain kaunista työtä... Oi! minä en tiedä kuka on syyllinen, ei kukaan näistä luultavasti, mutta hän kuuluu samaan seuraan, se on päivän selvää, ja he kääntävät maailman nurin ennenkuin antavat syyllisen esille.

Nähdessään, että Markus alakuloisena ja äänettömänä kohautti olkapäätään jatkoi hän.

-- Tässä on siis hyvä tilaisuus musertaa maallikot. Alkeiskoulun opettajana miehen raiskaaja ja murhaaja! hei! mikä erinomainen sodan aihe, kuinka meitä tullaankaan löylyttämään, meitä kaikkia, jotka olemme ilman jumalaa ja isänmaata. Kuolema lahjotuille ja kavaltajille! kuolema juutalaisille!

Ja hän katosi tungokseen heilutellen pitkiä käsivarsiaan. Hänellä oli tapana katkeralla ivalla sanoa, että hänestä oli yhden tekevää kuoliko hän roviolla, puettuna veripaitaan tai nälkään kurjassa Moreuxin koulussa.

Iltapäivä pienessä, kylmässä talossa oli ikävä, ja kun Markus ja Geneviève illalla olivat menneet levolle, huomasi viimemainittu että hänen miehensä oli epätoivoissaan, ja hän syleili häntä hellästi puhjeten kyyneliin. Markus oli syvästi liikutettu, sillä hän oli sinä päivänä tuntenut ensimmäisen heikon alun erimielisyyteen heidän välillään. Hän painoi vaimoaan rintaansa vastaan, ja he itkivät yhdessä kauan aikaa sanaakaan puhumatta.

Vihdoin sanoi Geneviève hiukan epäilevällä äänellä.

-- Kuule, rakas Markus, minä luulen, että olisi parasta ettemme enää viipyisi isoäidin luona. Lähtekäämme huomenna.

Hyvin hämmästyneenä Markus kysyi.

-- Olisiko hän jo väsynyt meihin? onko sinua pyydetty sanomaan sitä minulle?

-- Oi! ei, ei!... Se päinvastoin surettaisi äitiä. Meidän täytyisi keksiä joku tekosyy, toimittaa niin, että meille lähetettäisiin kutsumakirje.

-- No, mutta miksi emme olisi täällä kuukauden loppuun niinkuin tavallisesti! Epäilemättä on ollut jonkun verran epäsopua, mutta minä en välitä siitä.

Geneviève oli hetken hämillään, eikä uskaltanut tunnustaa salaista levottomuuttaan siitä, että kokonaisen illan oli tuntenut itsensä vähän vieraaksi miehelleen ollessaan sen uskonnollisen vihamielisyyden vaikutuksen alaisena, joka isoäidin läheisyydessä vallitsi. Hänestä oli tuntunut kuin olisivat hänen nuoruutensa ajatukset ja tunteet palanneet ja joutuneet ristiriitaan hänen jokapäiväisen elämänsä kanssa puolisona ja äitinä. Mutta se oli vaan hieno aavistus, ja hän tuli jälleen iloiseksi ja luottavaiseksi kun Markus häntä hyväili. Pienestä kätkyestä vierestään kuuli hän Louisensa suloisen säännöllisen hengityksen.

-- Sinä olet oikeassa, jääkäämme tänne ja täytä velvollisuutesi niinkuin sinusta on oikein. Me rakastamme toisiamme niin, että aina voimme olla onnellisia.

III.

Tästä alkaen ei vanhojen rouvien pienessä talossa enää puhuttu Simonin asiasta. Vältettiin pienimpiäkin viittauksia siihen, ettei mitään ikäviä riitoja syntyisi. Aterioiden aikana puhuttiin ainoastaan kauniista ilmasta, ikäänkuin oltaisiin tuhannen penikulman päässä Mailleboisista, missä intohimot yhä hurjempina raivosivat, missä mielipiteet niin ankarasti törmäsivät toisiansa vastaan, että kolmekymmentä vuotta vanhat ystävät ja kokonaiset perheetkin riitaantuivat keskenään. Ja Markus, joka kotona Genevièven sukulaisten luona oli niin äänetön ja välinpitämätön, oli ulkopuolella kaikkein kiivain ja sankarillisin totuuden ja oikeuden puoltaja.

Sen päivän iltana, jolloin Simon vangittiin, toimitti Markus rouva Simonin lapsineen muuttamaan isänsä ja äitinsä luo, joka asui pienessä, synkässä talossa Trou-kadun varrella. Oli lupa-aika, koulu oli suljettu ja apuopettaja Mignot jäi taloa vartioimaan, kokonaan kiintyneenä kalastusretkiinsä läheiselle Verpille-joelle. Neiti Rouzairekin oli tänä vuonna luopunut tavallisesta matkastaan kaukana asuvan tätinsä luokse, sillä hän tahtoi olla läsnä oikeudenkäynnissä, jossa hänen todistuksensa tulisi niin paljon merkitsemään. Rouva Simon oli jättänyt kaikki huonekalunsa entiseen asuntoonsa, ettei luultaisi hänen suin päin paenneen ja siten tunnustaneen rikoksen, toivomatta enää saavansa palata. Hän oli siis vienyt Josephin ja Sarahin vanhempiensa luo, mukanaan yksi ainoa matkalaukku, niinkuin olisi hän mennyt sinne vaan kesää viettämään muutamiksi viikoiksi.

Tästä lähtien ei kulunut ainoatakaan päivää niin, ettei Markus olisi käynyt räätäli Lehmannin luona. Trou-katu, joka päättyi Plaisir-katuun, oli köyhän kaupunginosan kurjimpia katuja, ja siinä yksikerroksisessa talossa, jossa räätäli Lehmann asui, oli ainoastaan pimeä puoti ja vielä pimeämpi puotikamari kellarikerroksessa ja niiden yläpuolella kolme huonetta, joihin veivät pimeät portaat, ja sitäpaitsi vielä tilava ullakko, ainoa huone, johon joskus aurinko pilkisti. Kellarintapainen puotikamari oli samalla kertaa keittiö ja ruokahuone. Rachel muutti entiseen synkkään kamariinsa ja vanhan pariskunnan täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen antaakseen kolmannen huoneen lapsille, jotka onneksi voivat saada suuresta ullakosta sangen iloisen ja tilavan leikkipaikan. Markus ihmetteli lakkaamatta kuinka niin ihailtava ja harvinaisen kaunis nainen oli voinut kasvaa tällaisen kurjuuden keskellä, köyhille vanhemmille, joihin vaivaloinen köyhyys kauan aikaa oli taannuttavasti vaikuttanut. Viidenkymmenenviiden vuotias isä Lehmann oli tyypillinen juutalainen, pieni ja laiha mies, nenä suuri, silmät vilkkuvat, suu paksun harmaan parran peitossa. Räätälinammatissaan oli hänen toinen olkapäänsä kohonnut korkeammalle kuin toinen, ja se teki hänen ennestäänkin nöyrän ryhtinsä vielä enemmän tuskallisen pelokkaaksi. Hänen vaimonsa, joka myöskin aamusta iltaan ompeli, oli laiha kuin varjo, ja ollen vielä nöyrempi eli hän alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Heidän elämänsä oli ahdasta ja vaikeaa, ja he ansaitsivat vain vaivaloisesti jokapäiväisen leipänsä sitkeällä työllä, hitaasti hankitun ostajapiirin avulla, johon kuuluivat seudun harvat varakkaat juutalaiset sekä muutamia kristittyjä, jotka tahtoivat saada vaatteensa huokealla. Ranskan kulta, jota juutalaiset vihamiestensä sanojen mukaan ahmivat, ei ainakaan tänne ollut kasautunut, ja syvä sääli täytti sydämen, kun näki nämä kaksi vanhusta, jotka alati pelkäsivät, että heiltä riistettäisiin vaivaloisesti hankkimansa leipä.

Lehmannin luona Markus tutustui Davidiin, Simonin veljeen. Hän oli kiiruhtanut Mailleboisiin saadessaan vangitsemispäivänä lähetetyn kirjeen. Hän oli kolme vuotta veljeään vanhempi sekä myöskin pitempi ja voimakkaampi. Kasvot olivat hänellä täyteläiset ja lujapiirteiset, silmät kirkkaat ja nerokkaat. Isänsä beaumontilaisen kellosepän kuoltua aivan varattomana, ja nuoremman veljen, Simonin mentyä normaalikouluun, oli David astunut sotapalvelukseen, jossa hän oli kaksitoista vuotta. Hän oli luutnantti ja juuri tulemaisillaan kapteeniksi lukemattomia taisteluja ja kärsimyksiä kestettyään. Mutta silloin pyysi hän eroa, sillä hänellä ei enää ollut rohkeutta vastustaa solvauksia, joita hänen syntyperänsä tuotti hänelle toveriensa ja esimiestensä puolelta. Siitä oli nyt viisi vuotta. Simon oli silloin juuri aikeessa naida Rachel Lehmannin, jonka kauneus äkkiä oli herättänyt hänen rakkautensa. Naimattomaksi jäänyt toimelias ja ponteva David oli tuuminut ruveta harjoittamaan kaivosliikettä eräällä laajalla hiekka- ja piikivialueella, joka siihen saakka oli ollut käyttämättä. Se kuului Désiraden linnaan, joka siihen aikaan vielä kuului rikkaalle pankkiirille parooni Nathanille; tämä suostuikin halvasta hinnasta vuokraamaan sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi uskolaiselleen, jonka yritteliäisyys ja työkyky olivat hänelle mieleen. Näin oli siis David saavuttamaisillaan omaisuuden, sillä hän oli jo kolmessa vuodessa ansainnut satatuhatta markkaa, sekä oli nyt johtajana suuressa liikkeessä, johon hän käytti kaiken aikansa.

Arvelematta hän kumminkin jätti liikkeen erään luotettavan työnjohtajan haltuun. Keskusteltuaan Markuksen kanssa tuli hän heti vakuutetuksi veljensä viattomuudesta. Hän ei ollut sitä koskaan epäillytkään, sillä hän huomasi heti mahdottomaksi, että sellainen mies olisi tehnyt sellaisen rikoksen, mies, jonka hän tunsi paremmin kuin kenenkään muun maailmassa, ja johon hän luotti kuin omaan itseensä. Tämä oli hänelle niin varmaa kuin valo täydessä auringonpaisteessa. Huolimatta tyynestä rohkeudestaan, noudatti hän suurta varovaisuutta, sillä hän ei tahtonut vahingoittaa veljensä asiaa, tuntien, kuinka heitä juutalaisina vihattiin. Siitä syystä David, kun Markus kiivaasti lausui epäilevänsä erästä kristillistä veljeä ehdottomasti syylliseksi, koetti rauhoittaa häntä, ja vaikka hän oikeastaan oli samaa mieltä, tahtoi hän, että ruvettaisiin hakemaan tuota yökuljeksijaa, joka muka oli mennyt sisään akkunasta ja samaa tietä paennut. Hän pelkäsi yleisen mielipiteen vielä enemmän kiihoittuvan todistamattomasta syytöksestä, hän aavisti, että ylivoimaiset vastustajat musertaisivat hänet, jos hän esiintyisi ilman ratkaisevaa todistusta. Ja sitä odotettaessa täytyi Simonin saada käyttää hyväkseen tuomariensa epäilystä, jota varten olisi parasta jälleen otaksua tuntematonta kuljeksijaa syylliseksi murhaan, niinkuin kaikki olivat tehneet silloin kun rikos keksittiin. Se oli erinomainen toimenpide, koska veljet olivat niin varovaisia, ja koska heillä oli niin suuri kannattajajoukko että taistelu suoraan heitä vastaan olisi epäilemättä kääntynyt syytetyn itsensä vahingoksi.

David oli vihdoin onnistunut saamaan luvan tavata Simonia tutkintotuomari Daixin läsnäollessa, ja he olivat pitkään toisiaan syleillessään tunteneet, että heillä oli sama sydän ja sama sitkeä ja luja tahto. David oli nähnyt häntä sittemmin vankilassa, ja tiedot, jotka hän toi häneltä olivat aina samat: suuri epätoivo, lakkaamaton ja huolestuttava aivojen ponnistus arvoituksen selittämiseksi, tavaton kestäväisyys lastensa ja oman kunniansa puolustamisessa. Kun David pienessä, pimeässä puodissa kertoi käynnistään, tunsi Markus syvää sääliä nähdessään rouva Simonin äänettömänä itkevän. Hän oli niin kaunis ja surkuteltava turvattomuudessaan. Hänen vanhempansa eivät myöskään voineet muuta kuin huokailla syvässä epätoivossaan, taipuen ylenkatseen alle. He jatkoivat yhä ompelemistaan vakuutettuina hekin vävynsä viattomuudesta, mutta uskaltamatta lausua tätä vakuutusta ostajilleen peläten vahingoittavansa hänen asiaansa ja kadottavansa leipänsä. Pahinta oli, että levottomuus Mailleboisissa yhä kasvoi, ja että rähisevä joukko eräänä iltana oli särkenyt puodin akkunat. Oli täytynyt kiireesti sulkea akkunaluukut. Pienissä käsinkirjoitetuissa lehdissä kehoitettiin isänmaanystäviä polttamaan koko talon. Ja eräänä päivänä Kapusiinien kappelissa vietetyn uskonnollisen juhlallisuuden jälkeen kohosi juutalaisviha siihen määrään, että pormestari Darrasin täytyi pyytää poliisivoimia Beaumontista, sillä hän piti tarpeellisena vartioida Trou-katua estääkseen laittomuuksia tapahtumasta.