Part 56

Markus eroitti todella maassa vaalean ja liikkumattoman olennon. Hänessä heräsi epäluulo: eikö Marsoullier itse ollut aikonut tehdä pahaa lapselle? Etenkin kun hän miehen kädessä huomasi jotain valkeaa, nenäliinan.

-- Mikä nenäliina teillä on kädessä? kysyi hän vielä.

-- Löysin sen uhrin vierestä. Mies tahtoi varmaankin tukahuttaa lapsen huudot ja pudotti sen sitten paetessaan.

Markus ei kuunnellut enää. Hän oli nopeasti kumartunut tarkastamaan pientä olentoa ja äkkiä huudahti hän kauhean tuskan valtaamana.

-- Rose! meidän pieni Rosemme!

Uhri oli sama suloinen tyttö, joka kymmenen vuotta sitten Luciennen kantamana oli ojentanut kukkavihon Simonille. Hän oli tullut vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi, hänellä oli kuultavan valkeat, hymyilevät kasvot, pienet kuoppaset poskissa ja hienot, vaaleat, vallattomat kiharat. Oli helppo arvata kuinka rikos oli tapahtunut: lapsi oli pimeän tultua palannut kotiin aution torin kautta: joku ilkiö oli hyökännyt hänen päälleen, mutta kuullessaan jonkun tulevan, pelästynyt ja jättänyt uhrinsa siihen. Rose makasi siinä pyörtyneenä, liikkumattomana kuin kuollut, puettuna valkeaan, vaaleanpunakukkaiseen juhlaleninkiin, jonka äiti oli antanut hänen panna päälleen, kun hän meni pientä toveriaan tervehtimään.

-- Rose, Rose! huusi Markus epätoivoissaan. Miksi et vastaa minulle, kultaseni? Yksi sana, sano minulle yksi ainoa sana!

Hän hyväili lasta varovaisesti, peläten että hän alkaisi taas huutaa, uskaltamatta vielä nostaa häntä. Hän puhui itsekseen:

Hän on vaan pyörtynyt, minä kuulen hänen hengittävän. Mutta luulen että joku jäsen on katkennut... Oh, onnettomuus seuraa meitä, meitä on taas kohdannut hirveä kärsimys.

Sanomaton kauhu valtasi hänet, hänestä tuntui kuin hirveä menneisyys olisi alkanut uudelleen. Tässä, lähellä tuota huonetta, jossa hurja Gorgias oli raiskannut ja tappanut pikku Zéphirinin, tapasi hän tyttärenpoikansa tyttären, rakkaan Rosensa, lumoavan kahdentoista vuotiaan pienen naisen samoin rääkättynä, haavoitettuna ja hänet oli pelastanut ainoastaan sattumalta saapunut ohikulkija. Kuka oli nyt tehnyt tämän kamalan rikoksen ja mitä uusia kärsimyksiä siitä seuraisi? Ikäänkuin häikäisevän salaman valossa näki hän tällä kauhealla hetkellä koko elämänsä, hän eli uudelleen kaikki taistelunsa ja kärsimyksensä.

Marsoullier seisoi sillä välin paikallaan nenäliina kädessä. Hän pisti sen vihdoin taskuunsa hyvin hämmentyneen näköisenä, ikäänkuin hän ei olisi sanonut kaikkea ja toivonut hartaasti ettei olisi sinä iltana kulkenut torin yli.

-- On parasta että emme jätä häntä tähän kauemmaksi, herra Froment, sanoi hän vihdoin. Te ette ole kyllin vahva, mutta jos tahdotte niin kannan hänet äitinsä luo, joka asuu muutaman askeleen päässä.

Markuksen täytyi suostua. Hän seurasi kirkonvartijaa, joka oli hiljaa nostanut Rosen vahvoilla käsillään, herättämättä häntä tainnoksista. Näin saavuttiin äiti raukan luo; se oli sydäntä särkevää kun hänen rakas Rosensa, hänen ainoa ilonsa kannettiin kotiin tunnottomana, kalmankalpeana ja kauniit hiukset valloillaan. Vaalea puku oli repaleina, ja irtirevittyjä hiussuortuvia oli jäänyt pitsikaulukseen. Taistelu oli varmaankin ollut hirveä, sillä nyrkkiin puristetuissa käsissä oli mustelmia ja oikea käsivarsi riippui hervotonna kuin katkennut.

Thérèse oli pois suunniltaan ja toisti lakkaamatta kyynelten tukahuttamalla äänellä:

-- Rose, oma pieni Roseni! he ovat tappaneet pienen Roseni!

Turhaan Markus huomautti hänelle että lapsi hengitti, ettei hänen päällään ollut ainoatakaan veripisaraa. Marsoullier oli pannut tyttösen vuoteelle. Yhtäkkiä hän aukaisi silmänsä ja katsoi ympärilleen sanomattoman kauhun ilme silmissään. Sitten hän sopersi, väristen:

-- Oi, äiti, äiti, ota minut, kätke minut, minä pelkään.

Thérèse vaipui istumaan vuoteen reunalle nähdessään hänen jälleen heräävän, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten, niin liikutettuna ettei kyennyt sanaakaan lausumaan. Markus pyysi paikalla olevan apuopettajattaren menemään lääkäriä noutamaan ja alkoi sitten kysellä lapselta tahtoen heti päästä selville asiasta:

-- Kultaseni, mitä sinulle on tapahtunut, voitko kertoa sen meille?

Rose katsoi häneen hetken ikäänkuin tunteakseen ja sitten hänen peljästyneet silmänsä taas kääntyivät tarkastamaan huoneen pimeitä nurkkia.

-- Minä pelkään, minä pelkään, isoisä!

Markus alkoi uudestaan varovasti kysellä, rauhoitettuaan häntä ensin.

-- Eikö kukaan tullut saattamaan sinua palatessasi ystäväsi luota?

-- Minä itse en antanut kenenkään tulla. Heidän talonsa oli niin lähellä, minulla oli vain muutama askel kuljettavana, sitäpaitsi olimme leikkineet liian kauan, enkä tahtonut enää viivytellä.

-- Sinä siis juoksit kotiinpäin, kun joku hyökkäsi päällesi. Niinhän se oli, kultaseni?

Mutta lapsi alkoi taas kauhistuneena vapista, eikä vastannut enää. Markuksen täytyi toistaa kysymys.

-- Joku hyökkäsi päällesi?

-- Niin, niin, joku, sopersi hän vihdoin.

Markus salli hänen hetken rauhoittua, silitti kevyesti hänen hiuksiaan ja suuteli häntä otsalle.

-- Ymmärräthän että sinun tulee kertoa meille kaikki... Sinä tietysti huusit ja ponnistit vastaan. Mies tahtoi sulkea suusi ja paiskasi sinut sitten maahan.

-- Oi, isoisä, kaikki tapahtui niin nopeasti! Hän tarttui minun käsivarsiini ja puristi niitä. Hän tahtoi varmaankin saada minut aivan pyörryksiin, viedäkseen minut pois selässään. Se koski niin että luulin kuolevani ja sitten kaaduin maahan, enkä muista enempää.

Markus tunsi suurta huojennusta, hän oli nyt vakuutettu että lasta ei oltu häväisty, koska Marsoullier sanoi rientäneensä paikalle huudot kuullessaan. Hän teki vielä viimeisen kysymyksen:

-- Tuntisitko miehen, jos näkisit hänet?

Väristys valtasi taas Rosen ruumiin, hänen silmiinsä tuli kauhistunut ilme, ikäänkuin hirveä näky olisi pienimmästäkin muistosta kohonnut hänen eteensä. Sitten hän peitti kasvot käsillään ja vaipui itsepäiseen äänettömyyteensä. Koska hän ei huutanut vaikka hänen katseensa olivat kiintyneet Marsoullieriin, sai Markus ainakin varmuuden siitä että oli erehtynyt, luullessaan häntä syylliseksi. Mutta hän tahtoi kuitenkin kuulustella tätä vuorostaan, sillä jos hän oli puhunut totta, jos hän oli vain sattumalta kulkenut ohi ja rientänyt paikalle, tiesi hän ehkä vielä jotain.

-- Te näitte siis miehen pakenevan. Ehkä tuntisitte hänet jos näkisitte?

-- Oh, herra Froment, sitä en luule. Hän juoksi ohitseni, mutta oli jo pimeä. Ja sitäpaitsi olin niin hämmentynyt.

Mutta kirkonvartija, joka vielä ei ollut oikein tointunut, puhui hiukan liikaa.

-- Luulen sentään että hän ohikulkiessaan sanoi jotakin... "Pöllö!"

-- Mitä? "Pöllö!" kysyi Markus suuresti kummastuneena. Miksi olisi hän sanonut teille niin?

Mutta Marsoullier, suutuksissaan siitä että oli maininnut tämän yksityisseikan ja ymmärtäen kuinka vaarallinen pieninkin tunnustus saattoi olla, kiirehti ottamaan takaisin sanansa.

-- En tiedä mitään varmasti, hän vain mutisi itsekseen... Ei, ei, en minä häntä tuntisi.

Kun Markus tahtoi häneltä nenäliinaa, otti hän sen hiukan vastahakoisesti taskustaan ja pani sen pöydälle. Se oli sangen tavallinen nenäliina, tuollaisia, joissa on koneella kirjailtu punainen nimikirjain. Kysymyksenalaisessa oli kirjain F. ja tieto oli jotakuinkin merkityksetön sillä samallaisia käytettiin tusinoittain ja niitä myytiin kaikissa kaupoissa.

Thérèse kietoi taas kätensä Rosen ympäri ja syleili häntä sydämmellisen hellästi.

-- Lääkäri saapuu pian, aarteeni, en tahdo liikuttaa sinua ennenkuin hän on täällä... Ei se ole vaarallista. Koskeeko sinuun kovin, sano?

-- Ei kovasti, äiti... Käsivartta vain polttaa ja olkapäätä painaa niin raskaasti.

Thérèse kyseli yhä häneltä matalalla äänellä, sillä tuo salaperäinen väkivallanteko oli saattanut hänet pois suunniltaan. Mitä oli tuo mies tahtonut, mitä oli hän tehnyt, minkä vuoksi oli hän hyökännyt lapsen kimppuun. Mutta joka kysymyksestä joutui Rose yhä enemmän hämilleen, sulki silmänsä ja painoi päänsä syvemmälle patjoihin, ikäänkuin olisi tahtonut päästä näkemästä ja kuulemasta. Erittäinkin vapisi hän, kun hänen äitinsä itsepintaisesti kysyi häneltä, eikö hän tiennyt kuka mies oli, eikö hän voisi tuntea häntä. Ja yht'äkkiä purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun, ja hän tunnusti kaikki, puoleksi pois suunniltaan huusi hän korkealla läpitunkevalla äänellä, vaikka hän luuli kuiskaavansa sitä äitinsä korvaan:

-- Oh, äiti, äiti, minä olen niin onneton! Minä tunsin hyvin hänen, se oli isä, joka odotti minua ja syöksyi minun päälleni.

Thérèse nousi hämmästyneenä.

-- Sinun isäsi! Mitä sanot sinä onneton lapsi?

Markus oli kuullut sen, sekä myöskin Marsoullier.

Hän lähestyi lasta osoittaen suurinta epäilystä.

-- Sinun isäsi! Se on mahdotonta... Kas niin, kultaseni, sen sinä olet uneksinut.

-- Ei, ei, isä odotti minua koulun takana, minä tunsin hänet aivan hyvin parrasta ja lakista... Hän koetti ottaa minut, ja kun minä en antanut hänen viedä pois itseäni, heitti hän minut maahan ja väänsi poikki käsivarteni.

Hän pysyi itsepäisesti kiinni kertomuksessaan, todistusten mitättömyydestä huolimatta. Mies ei ollut virkkanut sanaakaan, Rose puhui koko ajan vain parrasta ja lakista, sillä hän ei muistanut mitään muuta, ei edes kasvoja, jotka pimeys oli kätkenyt. Mutta se oli hänen isänsä. Tämä ajatus näkyi painajaisen tavoin vaivaavan häntä ja oli ehkä saanut alkunsa siitä että hän näki äitinsä niin paljon kärsivän uskottoman miehensä lähdettyä.

-- Se on mahdotonta, se on mieletöntä! toisti Markus sillä koko hänen järkensä nousi tuota selitystä vastaan. Jos François olisi tahtonut viedä tytön mukanaan, miksi hän olisi rääkännyt, melkein tappanut häntä. Thérèsekin oli aivan tyyni ja varma.

-- François ei kykene sellaiseen tekoon. Hän on voinut tuottaa minulle paljon surua, mutta minä tunnen hänet ja olen puolustava häntä jos tarvitaan... Sinä olet erehtynyt, Rose raukkani.

Hän otti nenäliinan, joka oli jäänyt pöydälle ja alkoi tarkastaa sitä, eikä voinut pidättää tuskallista vavahdusta, sillä hän tunsi nenäliinan, hän oli itse ostanut tusinan sellaisia, isolla F-kirjaimella varustettuja, Landois sisarusten kaupasta Isonkadun varrella. Hän aukaisi heti piironginlaatikon, siellä oli vielä kymmenen samallaista nenäliinaa, François oli saattanut ottaa kaksi niistä mukaansa paetessaan. Mutta hän hillitsi kauhun, joka oli vallannut hänet ja sanoi yhtä varmasti ja tyynesti:

-- Nenäliina saattaisi todella olla hänen... Mutta vähät siitä, se ei ole hän, en koskaan usko että hän on syyllinen.

Tämä tapaus näytti saattaneen Marsoullierin aivan ymmälle. Hän pysyi syrjemmällä, eikä näyttänyt tietävän kuinka poistua noiden murheellisten ihmisten luota; kuullessaan lapsen kertomuksen jäi hän seisomaan silmät selällään ja nenäliinan tunteminen nosti silminnähtävästi hänen hämmästyksensä korkeimmilleen. Kun lääkäri vihdoin saapui apuopettajattaren mukana, käytti hän tilaisuutta pujahtaakseen huoneesta. Markus meni ruokahuoneeseen odottamaan lääkärin tutkimuksen tulosta. Rosen oikea käsi oli todella poikki, mutta luunmurto ei osoittanut mitään huolestuttavia oireita ja paitsi mustelmia ranteissa sekä muutamia ruhjevammoja, ei hänessä näkynyt mitään muita väkivallan merkkejä. Enin peljättävä oli se hermotäristys, joka hänen ikäisillään tytöillä oli niin ankara. Lääkäri läksi vasta tunnin kuluttua, asetettuaan paikalleen taittuneen jäsenen ja nähdessään lapsen vaipuneen syvään uneen.

Markus oli sillävälin lähettänyt sanan vaimolleen ja tyttärelleen, Genevièvelle ja Louiselle että eivät tulisi levottomaksi kun hän ei palannut. He saapuivat heti kauhistuneina ja epätoivoissaan tapahtumasta, joka muistutti heillekin tuosta vanhasta hirveästä jutusta. Thérèse tuli heidän luokseen ja pidettiin pieni perheneuvottelu, samalla kun kaikki kolme tarkasti kuuntelivat avonaisella ovella heräisikö pieni sairas. Markus puhui kauan ja kuumeentapaisesti. Miksi olisi François ryhtynyt moiseen tekoon? Hän oli saattanut antautua mielettömän intohimon valtaan, paetessaan Coletten kanssa, mutta hän oli aina ollut hellä isä, hänen vaimollansakaan ei ollut mitään valittamista miehensä käytöksestä häntä kohtaan, se oli aina ollut arvokas, melkein kunnioittava. Mikä vaikutin olisi sitten saanut hänet siihen? Ei voinut ajatellakaan että hänet, yksinäisessä piilopaikassaan, missä hän eli rakastajattaren kanssa, olisi äkkiä vallannut halu saada takaisin tyttärensä; ja minne hän olisi sitten pannut lapsen? Ja jos otaksuikin että vaikuttimena oli saattanut olla julma halu tuottaa lisää surua vaimolle riistämällä häneltä tämän ainoan lohdutuksen, niin oli mahdotonta ajatella että isä, sen sijaan että aivan yksinkertaisesti olisi vienyt tytön mukanaan, olisi pahoinpidellyt ja haavoittanut häntä ja sitten heittänyt hänet pyörtyneenä paikalle! Ei, ei! Rosen väitöksistä ja nenäliinan tuntemisesta huolimatta, François ei ollut syyllinen, se oli siveellisesti mahdotonta, järki sanoi sen varmemmin kuin todistukset. Mutta ajatellessaan tätä uutta, vaikeaa arvoitusta, tätä totuutta, joka taas oli esiinurkittava ja tiedoksi annettava, sitten kun se ensin oli vapautettu salaperäisestä hämärästä, Markus ei salannut levottomuuttaan ja pelkoaan, sillä hän ymmärsi hyvin että koko Maillebois jo seuraavana päivänä innokkaasti puhuisi asiasta, josta Marsoullier tietysti kertoisi kaikille. Kaikki tosiasiat näyttivät syyttävän Françoisia, kääntyisikö yleinen mielipide häntä vastaan, niinkuin muinoin hänen isoisäänsä Simonia, juutalaista vastaan? Ja kuinka häntä siinä tapauksessa oli puolustettava, kuinka oli ehkäistävä entinen hirveä vääryys uudistumasta?

-- Se minua kuitenkin rauhoittaa, sanoi hän vihdoin, että ajat ovat muuttuneet. Meillä on nyt edessämme uusi valistunut ja vapautunut kansa, ja pettyisin suuresti elleivät kaikki auttaisi meitä totuuden etsimisessä.

Syntyi hiljaisuus. Thérèse sanoi päättäväisesti, vaikka vielä hiukan vapisevalla äänellä:

-- Olette oikeassa, isoisä, meidän täytyy ennen kaikkea saada todistetuksi Françoisin viattomuus, jota en epäile pahimmista syytöksistä huolimatta. Minä unohdan, että hän on tuottanut minulle paljon surua, ja luottakaa minuun, minä autan teitä kaikin voimin.

Geneviève ja Louise nyökäyttivät myöntävästi.

-- Oi lapsiraukka! mumisi jälkimmäinen. Seitsemän vuotiaana hän heittäysi kaulaani ja huudahti: "Pikku äiti, minä pidän sinusta niin kovasti!" Hän on hellä ja intohimoinen luonne, jolle täytyy antaa paljon anteeksi.

-- Niin, sanoi Geneviève vuorostaan, ei pidä koskaan olla toivotonna helläluonteisten ihmisten suhteen. Heillä saattaa olla suuria vikoja, mutta rakkaus tasoittaa ne.

Seuraavana päivänä oli, kuten Markus oli aavistanut, suuri hämminki Mailleboisissa. Ei puhuttu muusta kuin lapsenryöstön yrityksestä, haavoitetusta tytöstä, joka syytti isäänsä ja ohikulkijan löytämästä nenäliinasta, jonka äiti oli tuntenut. Marsoullier kertoi jutun jokaiselle, joka vaan tahtoi kuulla -- koristellen sitä hiukan, hän kun oli nähnyt kaikki. Marsoullier ei ollut mikään ilkeä ihminen, vaan turhamainen ja pelkuri, joka nautti siitä että oli tullut yhtäkkiä kuuluisaksi henkilöksi, mutta salaa pelkäsi ikävyyksiä jos juttu kääntyisi pahaan päin. Hän oli uskonnollisen Philisin sisarenpoika ja eli kirkonvartijan toimesta, josta nyt oli sangen pieni palkka, kun yhä pienempi uskovaisten joukko ylläpiti St. Martinin kirkkoa; sanottiin hänen olevan vapaa-ajattelijan vaan syövän ulkokultaisuuden leipää, kun ei muuten voinut ansaita sitä itselleen. Mutta viimeiset kirkollismieliset, jotka maksoivat hänelle palkan, tappiostaan ja kirkon rappiotilasta katkeroituneet katolilaiset valtasivat heti hänen juttunsa, tahtoivat panna sen kiertämään, käyttääkseen hyväkseen tuota sopivaan aikaan sattunutta häväistystä, jonka Jumala varmaankin oli lähettänyt. He eivät olleet uskaltaneet toivoakaan näin hyvää tilaisuutta uuden taistelun alkamiseksi, nyt oli otettava vaari tästä sallimuksen lahjasta ja tehtävä viimeinen ponnistus. Taas nähtiin mustien kaapujen hiipivän pitkin katuja, vanhain naisten kuljettavan kaikkialle eriskummallisia juttuja. Eräs tuntematon henkilö sanoi tavanneensa Françoisin kysymyksessä olevana iltana kahden muun naamioidun miehen, luultavasti vapaamuurarin, seurassa. Vapaamuurarit tarvitsivat, niinkuin kaikki tiesivät, "mustaa messuaan" varten nuoren tytön verta, ja nyt oli François arvanheitolla pakoitettu uhraamaan oman tyttärensä veren. Eikö tämä selittänyt kaikkea, lahkolaisen raakaa julmuutta, luonnotonta murhaa? Mutta järjettömän jutun keksijät eivät saaneet mitään sanomalehteä painattamaan sitä, niin että heidän täytyi itsensä levittää sitä rahvaan keskuudessa. Samana iltana oli se jo kiertänyt koko kaupungin, siitä puhuttiin jo Jonvillessä, Moreuxissa ja kaikissa naapurikunnissa. Valhe oli kylvetty, nyt tarvitsi ainoastaan odottaa myrkytettyä satoa, joka kasvaisi kansan tietämättömyydestä.

Mutta Markus oli ollut oikeassa, ajat olivat muuttuneet. Kaikkialla vastattiin typerään juttuun ivallisilla olkapäänkohautuksilla. Siihen aikaan, jolloin ihmiset olivat kuin pieniä lapsia ja halusivat kuulla satuja, saattoi sellainen käydä laatuun. Nyt tiedettiin enemmän eikä umpimähkään uskottu enää moista juttua. Kaikkein ensiksi saatiin tietää ettei François ollut vapaamuurari. Toiseksi kukaan ei ollut nähnyt häntä, tuntui varmalta että hän oli jossain kaukana tuon Coletten kanssa, joka oli kadonnut Mailleboisista samaan aikaan kuin hänkin. Kaikenlaiset muutkin syyt puhuivat hänen viattomuutensa puolesta ja koko seutu oli samaa mieltä hänestä kuin omaisetkin: intohimoinen mies, joka oli saattanut tulla mielettömän rakkauden saaliiksi, mutta hellä isä, joka ei voinut pahoinpidellä tytärtään. Kaikki ihmiset antoivat hänestä edullisia lausuntoja, hänen oppilastensa vanhemmat kertoivat hänen lempeydestään, naapurit todistivat kuinka hellä hän oli vaimolleen, hairahduksensakin aikana. Ja kuitenkin olisi yleinen mielipide voinut saada tukea Rosen nimenomaisesta syytöksestä, nenäliinasta ja Marsoullierin lukemattomia kertoja toistamasta kertomuksesta; se oli kiihoittava salaisuus, jännittävä kysymys, joka vaati ratkaisua jokaiselta, joka kykeni ajattelemaan ja arvostelemaan. Jos François ei ollut oikea syyllinen, vaikka siltä näytti, niin oli se joku toinen, ja kuka se oli, kuinka oli hänet löydettävä?

Sillaikaa kun oikeus teki tehtäväänsä ja tutki asiaa, saatiin nähdä uusi ilmiö, kansa itse auttoi sitä, koetti sanoa kaikki mitä se tiesi, kaikki mitä se oli nähnyt, kuullut ja ymmärtänyt. Ihmisillä, jotka nyt olivat saaneet sivistystä, oli ikäänkuin yleinen oikeuden tarve, he pelkäsivät että joku erehdys taas saattaisi tapahtua. Eräs Bongard tuli itsestään todistamaan että hän samana iltana, jona ilkityö tapahtui, oli nähnyt pormestarinviraston edustalla pelästyneen näköisen miehen, joka näytti tulevan Kapusiinitorilta, eikä se ainakaan ollut François. Eräs Doloir toi piipunnysän, jonka hän oli löytänyt kahden katukiven välistä koulun takapuolelta, huomauttaen samalla että se oli voinut pudota lapsenryöstäjän taskusta ja että François ei polttanut. Eräs Savin kertoi kuulleensa kahden vanhan rouvan keskustelun, josta hän oli päättänyt että syyllinen oli etsittävä Marsoullierin tuttavien joukosta, sillä tämä oli puhunut liikaa muutamille uskovaisille ystävättärilleen. Mutta etenkin Landoisin sisarukset, joilla oli kauppa Isonkadun varrella olivat erittäin ymmärtäväisiä ja toimeliaita. He olivat neiti Mazelinen entisiä oppilaita, samoin kuin kaikki muutkin totuutta harrastavat vapaaehtoiset todistajat olivat maallikko-opettajien, Markuksen, Joulicin tai Josefin kasvattamia. Landoisin sisarukset katsoivat kirjoistaan kelle he olivat myyneet samanlaisia nenäliinoja kuin se, jota mies turhaan oli koittanut käyttää suukapulana. He löysivät sieltä aivan oikein Françoisin nimen; mutta vähän alempana, kaksi päivää myöhemmin oli merkitty Faustin Roudillen, Coletten veljen nimi. Ja se oli pieni viittaus, ensimmäinen säde, josta valo oli syntyvä.

Faustin oli juuri kaksi viikkoa sitten jäänyt paikatta. Maillebois oli, sovittuaan naapurikuntien kanssa, vihdoinkin ostanut komean Désiraden maatilan, perustaakseen sinne Kansantalon, äärettömän kävelypuiston, johon pääsisivät kaikki lähiseutujen työmiehet. Sen sijaan että joku veljeskunta, niinkuin isä Crabot oli toivonut, olisi muuttanut tähän ihanaan paikkaan, näiden kuninkaallisten puiden varjoon, näiden lorisevien suihkulähteiden ja valkeitten marmorikuvapatsaitten joukkoon, saivatkin rahvaaseen kuuluvat kihlautuneet parit, nuoret äidit lapsineen ja lepoa kaipaavat vanhukset nauttia niiden ihanuudesta ja loistosta. Entinen vartija Faustin, viimeisten klerikaalisten käskyläinen, oli siis lähtenyt pois linnasta ja hänet nähtiin katkerana ja kiukkuisena kiertelevän Mailleboisin katuja, puhuen etenkin kovin kiukkuisesti sisarestaan Colettesta, jonka harha-askel muka tuotti hänelle häpeää. Tätä äkillistä ankaruutta ihmeteltiin hiukan, sillä kaikki tiesivät että sisar ja veli tähän saakka olivat olleet erinomaisessa sovussa ja että jälkimmäinen oli lainannut edelliseltä aina kun tällä oli rahoja. Olivatko he todella joutuneet riitaan, oliko Faustin ehkä suuttunut siitä että Colette oli kadonnut juuri hänen jäädessään ilman paikkaa? Vai teeskentelikö hän vain, oliko hän yhä sovussa sisarensa kanssa, tunsi hänen lymypaikkansa, teki salaa työtä hänen hyväkseen? Nämä seikat olivat vielä aivan hämärät, mutta Landoisin sisarusten keksintö, joka johti huomion Faustiniin, asetti kuitenkin kaikki hänen tekonsa ja sanansa päivänvaloon. Yhdessä viikossa oli tutkinto huomattavasti edistynyt.

Ensiksikin oli Bongardin todistus tullut vahvistetuksi, useat henkilöt muistivat nyt nähneensä hänet Isollakadulla ja levottomana kääntyvän taakseen katsomaan ikäänkuin tahtoen tietää mitä koulun luona tapahtui; ja se oli todella hän, vastaantulijat sanoivat tunteneensa hänet. Sitten Doloirin löytämä piipunnysä näytti olevan hänen, useat ihmiset sanoivat nähneensä sen hänellä. Ja vihdoin keskustelu, jonka Savin oli kuullut, tuo otaksuminen että miehen ja Marsoullierin välillä oli joku yhdysside, olisi toteutunut siinä tapauksessa että Faustin ja mies olisivat olleet sama henkilö sillä kirkonpalvelija ja Désiraden entinen vartija olivat sangen läheisiä tuttuja. Se oli ratkaiseva tosiasia, seurattava jälki, joka varmaankin johtaisi totuuteen. Markus, joka jännityksellä seurasi tutkintoa, ymmärsi sen heti. Hän ottikin toimekseen Marsoullierin kuulustelemisen; häntä kummastutti nyt suuresti viimemainitun käytös silloin kun hän oli tavannut hänet uhrin vieressä miehen paettua. Hän muisti kuinka hämillään ja levoton hän oli ollut ja kuinka vastahakoisesti hän antoi nenäliinan: hän muisti kuinka hän hämmästyi kun Rose oli syyttänyt isäänsä ja kun Thérèse oli ottanut laatikosta samanlaisia nenäliinoja. Sitten hänen mieleensä muistui etenkin sana: "Pöllö!" jonka mies oli ärjäissyt kirkonvartijalle ja jonka tämä hämmennyksissään oli kertonut. Kaikki selvisi äkkiä, se oli ystävän haukkumasana ystävälle, jonka sopimaton tulo pilasi kaikki. Ja Markus meni Marsoullierin luo.

-- Tiedättehän, ystäväni, että mitä raskauttavimpia todistuksia on kerääntynyt Faustinia vastaan, hänet vangitaan epäilemättä tänä iltana. Ettekö pelkää sekaantuvanne juttuun?

Kirkonvartija kuunteli äänettömänä ja pää kumarassa kun Markus luetteli kaikki todistukset.

-- Kas niin, myöntäkää pois että tunsitte hänet?

-- Kuinka olisin voinut hänet tuntea, herra Froment, hänellä ei ole partaa ja hän käyttää lakkia, mutta tuo mies oli parrakas ja hänellä oli pieni, pyöreä huopahattu.

Samat huomiot oli Rosekin tehnyt, eikä niitä vielä voitu selittää.

-- Oh, hän oli voinut hankkia itselleen valeparran ja hatun. Hän puhui sitä paitsi, senhän olette itse sanoneet minulle. Te tunsitte hänet aivan varmaan äänestä kun hän huusi teille: "Pöllö!"