Part 53

Sitten Markus ja Adrien läksivät iloisina kotiinsa, varmoina menestyksestä. Kun Markus jäi yksin ja kulki pitkin uuden kaupunginosan leveitä katuja, eli hän uudelleen kaikki mitä oli nähnyt ja kuullut ja menneisyyden muistot auttoivat häntä tajuamaan kuinka paljon oli kuljettu eteenpäin. Koko hänen elämänsä, hänen ponnistuksensa, hänen voittonsa esiintyi hänelle. Ensin, neljäkymmentä vuotta sitten oli hän Bongardeissa Doloiressa ja Savineissä tavannut ainoastaan tietämättömyyttä, joka talonpojassa oli ollut aivan raaka, työmiehessä hiukan valistuneempi, mutta kaikissa kolmessa se oli synnyttänyt sokeaa itsekkäisyyttä, tyhmyyttä ja raukkamaisuutta. Sitten oli seurannut toinen polvi, jonka järkiperäinen opetus oli tehnyt järkevämmäksi ja rohkeammaksi, mutta joka ei vielä kyennyt ajattelemaan ja toimimaan terveesti. Sitten olivat lastenlapset, kehittyen yhä suurempaan johdonmukaisuuteen ja varmuuteen, astuneet ulos koulusta vapautuneina valheesta ja erehdyksistä, ja kyllin vahvoina ryhtyäkseen inhimillisen vapautuksen suureen työhön. Ja näiden lapset, jotka paraikaa kasvoivat, näyttivät muodostuvan yhä voimakkaammiksi ja tietoisemmiksi aseiksi tässä työssä. Hän oli siis selvästi tajunnut aseman sanoessaan Simonin jutun johdosta, että syynä siihen että Ranska ei yhtenä miehenä noussut vastustamaan vääryyttä oli, että kansa vielä oli vaipunut tietämättömyyteen, uskonnollisen hulluuden tylsyttämänä ja myrkyttämänä, epärehellisten ja rahanhimoisten sanomalehtien ylläpitäessä sen lapsellista taikauskoa. Hän oli myös selvästi oivaltanut ainoan lääkkeen, vapauttavan opetuksen, joka tappaisi valheen, hävittäisi erehdykset ja kukistaisi kirkon mahdottomat opinlauseet, sen helvetin sen paratiisin ja sen yhteiskunnalliseen kuolemaan johtavat opetukset ja joka kasvattaisi veljellisiä kansalaisia, varustettuina järkevällä elämänrohkeudella. Tätä hän oli toivonut, hänen työnsä se nyt oli täyttymäisillään, kansa vapautui alkeiskoulun kautta, kaikki kansalaiset tulivat vihdoin kykeneviksi totuutta ja oikeutta ymmärtämään.

Ja suuri rauha täytti Markuksen mielen. Hänen sydämmessään asui ainoastaan anteeksiantavaisuus, suvaitsevaisuus ja hyvyys. Ennen hän oli paljon kärsinyt, oli usein kiivastunut ihmisille nähdessään heidät niin itsepäisesti pysyvän pahuudessaan. Fernand Bongardin ja Achille Savinin sanat eivät menneet hänen mielestään. He olivat tosin suvainneet vääryyttä, mutta sen he olivat tehneet tietämättömyydestä tai siksi että eivät olleet tunteneet itsellään voimaa sitä vastustamaan. Noita tietämättömiä raukkoja ei voinut tuomita siitä että heidän järkensä vielä nukkui. Ja hän antoi mielellään anteeksi heille kaikille, hän ei vihannut edes niitä, jotka itsepäisesti pysyivät tietämättömyydessään, hän olisi tahtonut että Simonin takaisin tuloa vietettäisiin suurena sovintojuhlana, jossa koko Maillebois yhtyisi veljesliittoon työskennelläkseen ainoastaan kaikkien onneksi.

Markuksen palatessa tyttärensä Louisen luo koululle, jossa hänen vaimonsa oli odottanut häntä ja jossa he aikoivat syödä päivällistä Clémentin, Charlotten ja Luciennen kanssa, tapasi hän siellä suureksi ilokseen Sébastienin ja Sarahin, jotka juuri olivat tulleet Beaumontista, päivällisille hekin. Koko perhe oli siis kokoontunut, ja pöytää täytyi pidentää. Siinä olivat ensin Markus ja Geneviève, sitten Clément ja Charlotte, sekä heidän seitsenvuotias tyttösensä Lucienne, sitten Josef Simon ja Louise, sitten Sébastien Milhomme ja Sarah, sitten François Simon ja Thérèse Milhomme, serkukset, jotka olivat menneet naimisiin ja joilla jo oli pieni lähes kahden vuotias tyttö Rose: kaikkiaan kaksitoista pöytäkumppania ja kaikilla oli hyvä terveys ja hyvä ruokahalu.

Kun Markus pöydässä kertoi iltapäivästään ja Adrienin ehdotuksesta ja sanoi olevansa varma sen menestyksestä, huudahtivat kaikki ilosta. Josef näytti kuitenkin epäilevältä, eikä pitänyt varmana pormestarin suostumusta. Silloin Charlotte puuttui puheeseen:

-- Te erehdytte, Léon setä on täydellisesti meidän puolellamme. Hän on ainoa omaisistani, joka oli hyvä minua kohtaan.

Hänen äitinsä Hortensen paettua rakastajan kanssa, oli hän jäänyt isoisänsä elätettäväksi, sillä hänen isänsä oli viety erääseen juoppojen kotiin. Hän oli silloin saanut paljon kärsiä, sekä kovaa kohtelua että nälkääkin. Savin, joka ei näyttänyt muistavan neiti Rouzairen hurskasten opetusten surkuteltavia seurauksia hänen tyttärelleen Hortenselle, soimasi tyttärentytärtään Charlottea jumalankieltäjäksi, itsepäiseksi vastustajaksi, jonka neiti Mazelinen opetukset olivat tehneet epämiellyttävimmäksi olennoksi. Charlotte oli kuitenkin ihastuttava, vapautunut väärästä ujoudesta, mutta terve, vahva ja rehellinen tyttö, sekä samalla järkevä ja helläluonteinen. Clément oli rakastunut häneen ja mennyt naimisiin hänen kanssaan kaikista vastuksista huolimatta, ja hän oli onnellinen tavatessaan hänessä oikean toverin, joka kokonaan antautui kodilleen; he viettivät onnellista elämää, auttaen pikku Lucienneä kasvamaan rakkaudessa ja vapaassa totuudessa.

Markus puolusti myös pormestari Léonia.

-- Charlotte on oikeassa, hän on meidän puolellamme. Ja tiedättekö, kauneinta koko tuumassa on se että tuon talon, joka aiotaan lahjoittaa Simonille, ottavat rakentaakseen molemmat Doloirit, muurari Auguste ja seppä Charles, puhumattakaan siitä että Fernand Bongard ja Achille Savin sukulaisuuden kautta myöskin tulevat siihen osallisiksi. Rakas ystäväni Sébastien, kuka olisi uskonut tätä, silloin kun istuitte noiden poikaveitikoiden kanssa minun kouluni penkeillä.

Hän hymyili lempeästi ja Sébastien Milhomme purskahti nauruun. Mutta hänen mieltään painoi vielä eräs surullinen tapaus hänen perheessään. Edellisenä keväänä oli hänen tätinsä, rouva Edouard äkkiä kuollut, jättäen Courte-kadun paperikaupan kälylleen, rouva Alexandrelle. Sitten kun hänen poikansa oli kadonnut, oli hän alkanut riutua, eikä enää välittänyt edes kaupastaan, jota hän ennen oli niin innokkaasti hoitanut, sitäpaitsi tunsi hän itsensä kuin eksyneeksi, ei ymmärtänyt ollenkaan uusia aikoja. Rouva Alexandre jatkoi, yksin jäätyään, liikettä, sillä hän ei tahtonut joutua poikansa Sébastienin rasitukseksi, vaikka tällä kyllä oli hyvä asema. Mutta äkkiä tuli Victor takaisin. Hän oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta ja sukelsi heti esiin epäilyttävästä pimeydestä, jossa hän oli viettänyt irstaista elämää, hän ilmaantui kurjana ja likaisena, vaati jyrkästi että paperikauppa myytäisiin ja purki vanhan yhtiön, saadakseen sitten oman osansa. Näin tuli loppu Courte-kadun pienestä kaupasta, josta koulupoikasukupolvi toisensa jälkeen oli ostanut vihkonsa ja kynänsä. Jonkun aikaa nähtiin Victor Mailleboisin kaduilla, paremmin puettuna juhlia viettäen ja aina vanhan ystävänsä Polydor Souquetin seurassa, joka oli vaipunut lokaan. Eräänä iltana Markus tapasi heidät molemmat huonomaineisessa kaupunginosassa ja heidän mukanaan oli musta varjo, jossa hän luuli tuntevansa veli Gorgiaan. Noin viikko sen jälkeen poliisi löysi erään epäiltävän talon edustalta miehen ruumiin, jonka pää oli halkaistu. Se oli Victor. Murhan alla piili varmaankin joku häpeällinen salaisuus, mutta se ei koskaan tullut julkisuuteen.

-- Niin, niin, sanoi Sébastien hitaasti, minä näen vielä edessäni kaikki entiset toverit; ja muutamia onnettomia lukuun ottamatta, eivät he ole niinkään huonosti kehittyneet... Mutta elämässä on myrkkyjä, joita ei voi välttää.

Asiasta ei puhuttu enempää, häneltä kysyttiin kuinka hänen äitinsä voi, jonka hän oli ottanut luokseen Beaumontin normaalikouluun ja joka korkeasta iästään huolimatta vielä oli sangen hyvissä voimissa. Hänen uusi johtajantoimensa antoi hänelle paljon tehtävää, sillä hän tahtoi jatkaa kunnioitetun opettajansa työtä ja valmistaa yhä laajenevaa alkeisopetusta varten opettajia, jotka kykenivät suureen tehtäväänsä.

-- Oi! sanoi hän vielä, julkinen hyvitys Simonille, tuo halvan alkeisopettajan kirkastaminen on oleva suuri ilo meille kaikille. Minä tahdon että oppilaani viettävät sitä ja hankin heille luvan siksi päiväksi.

Markus, joka oli iloinnut hänen johtajaksinimityksestään aivan kuin omasta voitostaan, hyväksyi hänen aikeensa.

-- Niin, ja me tuomme mukanamme vanhukset, Salvanin, neiti Mazelinen ja Mignotin. Me kutsumme esiin Férou raukankin, jotta hänen muistonsa olisi läsnä... Jos lasketaan ainoastaan meidät, jotka olemme tässä, niin mekin olemme jo suuri joukko.

Kaikki nauroivat, pöydässä istui todella pelkkiä opettajia ja opettajattaria. Clément ja Charlotte johtivat yhä Jonvillen koulua. Josef ja Louise olivat päättäneet koko ijäkseen jäädä Mailleboisin kouluun. Sébastien ja Sarah, jotka rouva Alexandren kanssa olivat asettuneet Salvanin entiseen asuntoon, eivät aikoneet muuttaa sieltä ennenkuin Sébastien ottaisi eron. Ja nuori pari taas, serkukset François ja Thérèse, olivat äskettäin nimitetyt Dherbecourtin kouluun, missä heidän vanhempansa muinoin olivat alkaneet. François, joka oli sekä Josefin että Louisen näköinen, oli myös perinyt isoisältään Markukselta korkean otsan ja kirkkaat silmät, mutta niissä paloi intohimoinen tuli, Thérèsessä oli hänen äitinsä Sarahin suuri kauneus tullut ikäänkuin lämpimämmäksi ja vienommaksi Sébastienin älykkään hienouden kautta, ja heidän tyttärensä Rose, viimeksi syntynyt, jota koko perhe jumaloi, oli kuin tulevaisuus nupussaan.

Päivällisillä vallitsi herttainen ja hilpeä mieliala. Kuinka suuren ilon tuottikaan Josefille ja Sarahille, hirveätä vääryyttä kärsineen viattoman lapsille, tuo hyvitysjuhla, jota valmistettiin! Ja tässä kunnianosoituksessa olisivat läsnä myöskin heidän lapsensa, ja heidän lapsenlapsensakin, kaikki tuo veri, johon oli sekaantunut Markuksen, marttyyrin uljaimman puolustajan veri. Neljä sukupolvea viettivät yhdessä totuuden voittojuhlaa ja kulkueen muodostaisivat kaikki hyvät työmiehet, jotka olivat kärsineet sen puolesta ja jotka nyt saisivat riemuita sen kanssa.

Yhä vielä naurettiin. Geneviève, isoäidinäiti, oli ottanut Rosen viereensä pitääkseen huolta hänestä ja kutsui nyt avukseen Louisen ja Thérèsen, sillä tyttönen pisti kätensä kaikkiin jälkiruokiin.

-- Tulkaa auttamaan, minä en enää tule toimeen tytön kanssa, semmoinen pieni herkkusuu!

Hänen poikansa tytär Lucienne, pieni ymmärtäväinen seitsenvuotias auttoi häntä pitämään silmällä Rosea, sillä hän leikki mielellään emäntää ja kohteli jo sangen äidillisesti nukkejaan. Juotiin malja Simonin pikaiselle kotiin tulolle ja kello löi kymmenen, mutta onnellinen perhe ei ilossaan sitä huomannut, unohtaen junat, joiden tuli kuljettaa toiset Beaumontiin, toiset Jonvilleen.

Siitä alkaen onnelliset tapahtumat kehittyivät odottamattoman nopeasti. Adriennen ehdotus hyväksyttiin kunnallisneuvostossa yksimielisesti, niin kuin pormestari Léon Savin oli toivonut. Kaunista kirjoitusta, jonka tuli ilmaista lahjoittajien tarkoituksen ei kukaan vastustanut. Ja tämä nopea tulos saatiin tavattoman helposti, tuuman alkuunpanijoiden ei tarvinnut ryhtyä mihinkään suuriin ponnistuksiin, niin kuin ensin olivat luulleet. Ajatus, jolle he olivat antaneet muodon, iti jo kaikkien mielessä kalvavana omantunnon vaivana, levottomuutena muinoisen suuren vääryyden tähden ja vastustamattomana tarpeena parantaa haava kansan kunnian tähden. Kaikki tunsivat nyt että oli mahdoton elää onnellisena ellei ollut yhteistunnetta kansalaisten välillä, sillä kansalla voi olla kestävä onni ainoastaan jos se on oikeuden mukainen. Keräyslistat täyttyivätkin muutamissa viikoissa. Kun tarvittava summa oli verrattain pieni, kolmisenkymmentätuhatta markkaa, sillä kunta oli antanut tontin, merkitsivät ihmiset tahallaan vain kaksi, kolme, korkeintain viisi markkaa, jotta saataisiin niin paljon nimiä kuin mahdollista. Etukaupunkien työmiehet ja lähiseutujen talonpojat panivat viisikymmentä penniä tai markan. Työt alkoivat heti, maaliskuun lopussa. Tahdottiin että kaikki olisi valmista ja maalaukset kuivaneet syyskuun puoliväliin, sillä silloin piti Simonin palata. Ja niin kävi siis että muurari Auguste ja lukkoseppä Charles poikansa ja veljenpoikansa Adrienin piirustusten mukaan ja puuseppä Marcelinin avulla, kaikki Doloirein ja Bongardien sukulaisia, rakensivat lahjatalon opettaja Simonille, pormestari Léon Savinin valvonnan alla.

Syyskuussa kohosi yksinkertainen ja hauska talo keskellä puutarhaa, jonka puistosta eroitti rauta-aita. Hartaasti odotettu isäntä saattoi tulla milloin tahansa. Siitä ei puuttunut mitään. Marmorilevy oven päällä vain oli peitetty vaatteella ikäänkuin se ei olisi ollut valmis. Se paljastettaisiin vasta viime hetkellä. Adrien oli matkustanut Pyreneihin, Simonin ja Davidin luo, järjestääkseen kaikki edeltä käsin. Oli päätetty että rouva Simon, joka vielä eli, vaikka sangen heikkona ja sairaana, muuttaisi ensiksi lastensa Josefin ja Sarahin avulla. Määrättynä päivänä saapuisi sitten Simon sekä hänen veljensä David, otettaisiin julkisesti vastaan asemalla ja saatettaisiin sitten asuntoonsa, jonka hänen kansalaisensa olivat lahjoittaneet hänelle ja jossa hänen vaimonsa ja lapsensa häntä odottaisivat. Kahdentenakymmenentenä päivänä syyskuuta, lämpimänä ja raikkaana sunnuntaina, säteilevän auringon heloittaessa tapahtui juhlallisuus. Mailleboisin kadut olivat lipuilla koristetut, kesän viimeiset kukat oli levitetty juhlakulkueen tielle. Junan piti saapua vasta kello kolme, mutta kansa oli aamusta varhain liikkeellä, kuljeskeli pitkin katuja laulaen ja nauraen, ja onnellinen juhlapukuinen joukko kasvoi lakkaamatta naapurikunnista rientävien katsojien tulvasta. Puolipäivän aikaan ei enää voinut liikkua talon edessä suurella uudella torilla, jonka keskellä oli puisto. Kaupunginosan työmiesperheet olivat valloittaneet tuon puiston. Kaikki läheiset akkunat olivat täynnä, ajotienkin sulki intohimoisten katsojien joukko, joka tahtoi nähdä ja huutaa julki oikeudenintonsa. Ei voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa ja suuremmoisempaa.

Varhain aamulla olivat Markus ja Geneviève tulleet Jonvillestä, poikansa Clémentin, Charlotten ja pikku Luciennen kanssa. Heidän kaikkien piti odottaa Simonia puutarhassa, kerääntyneinä rouva Simonin, hänen lastensa Josefin ja Sarahin, hänen lastenlastensa Françoisin ja Thérèsen sekä hänen lapsenlapsenlapsensa Rosen ympärille. Louise seisoisi tietysti miehensä Josefin ja Sébastien vaimonsa Sarahin vieressä. Siinä oli neljä polvea, kaikki mitä oli versonut viattoman ja oikeudenpuolustajan verestä. Paikkaa oli varattu myöskin niille, jotka vielä elivät sankariajoilta, ensimmäisille puolustajille Salvanille. neiti Mazelinelle ja Mignotille, samoin kuin niille, jotka innokkaasti olivat edistäneet hyvityshanketta, Bongardin, Doloirin ja Savinin perheiden jäsenille. Huhu kertoi että Delbos, entinen asianajaja, molempien oikeusjuttujen sankari, joka neljä vuotta oli ollut sisäasiainministerinä, oli matkustanut Simonia ja Davidia vastaan. Pormestari ja kunnallisneuvoston lähetystö vastaanottaisivat veljekset asemalla ja saattaisivat heidät sitten lipuilla ja köynnöksillä koristettuun taloon, jossa koko juhla vietettäisiin. Tätä ohjelmaa noudattaen Markus siis perheineen jäi häntä puutarhaan odottamaan, vaikka hän kärsimättömästi odotti hetkeä, jolloin saisi syleillä voittajaa.

Kello löi kaksi, vielä kokonainen tunti odotettavana. Ihmisjoukko lisääntyi yhä. Markus oli lähtenyt puutarhasta ja sekaantunut joukkoon, tahtoen kuulla mitä sanottiin. Puhuttiin ainoastaan tuosta kummallisesta jutusta, joka sukelsi esiin hämärästä menneisyydestä, viattoman tuomitsemisesta, joka uusista sukupolvista tuntui käsittämättömältä ja hirveältä. Nuoret lausuivat kauhistuneina ilmi hämmästyksensä ja vanhat, jotka olivat suostuneet vääryyteen, koettivat häpeissään puolustaa itseään epämääräisillä liikkeillä ja noloilla selityksillä. Nyt kun totuus ilmeni päivän selvänä, voittamattoman varmana, eivät lapset ja lapsenlapset voineet ymmärtää kuinka isät ja isoisät olivat voineet mennä niin pitkälle typerässä sokeudessa ja ilkeässä itsekkäisyydessä etteivät olleet niin selvää asiaa käsittäneet. Moni heistä itsestäänkin ihmetteli sitä nyt, ei voinut selittää omaa herkkäuskoisuuttaan. Ja heidän paras vastauksensa oli että oli täytynyt elää näinä aikoina voidakseen käsittää kuinka valhe voi vaikuttaa tietämättömyyteen. Eräs vanhus pyysi anteeksi, eräs toinen kertoi kuinka hän oli viheltänyt Simonille tämän vangitsemispäivänä, ja kuinka hän nyt kaksi tuntia oli odottanut syytöntä, tervehtiäkseen häntä riemuhuudoilla, sillä hän ei tahtonut kuolla sellainen rikos omallatunnollaan; ja eräs nuori poika, hänen pojanpoikansa, heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä nauraen ja itkien yhtaikaa. Markus kulki edelleen syvästi liikutettuna katsellen ja kuunnellen yhä.

Mutta äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tuntenut Polydorin ryysyihin puettuna, kasvot kuluneina ja vielä päissään yöllisten retkiensä jälkeen. Markus hämmästyi vielä enemmän huomatessaan hänen vieressään veli Gorgiaan mustassa, tahraisessa takissaan, ilman paitaa. Mutta äänetön ja synkkä Gorgias ei ollut juovuksissa, hän seisoi siinä suorana, katsellen joukkoa palavilla silmillään. Markus kuuli Polydorin juopuneen typerällä itsepäisyydellä laskevan hänen kanssaan leikkiä tuosta jutusta, josta kaikki puhuivat heidän ympärillään. Sylki valui hänen suustaan, hän sammalsi:

-- Sano, vanha veli, kirjoituskaava... Tiedäthän? kirjoituskaava... Minähän sen olin ottanut, se oli minulla ja minä olin niin typerä että annoin sen sinulle kun olit minua saattamassa... Kirottu kirjoituskaava!

Äkkiä selvesi Markukselle kaikki. Nyt tunsi hän koko totuuden. Ainoa aukko, joka vielä joskus oli kiusannut häntä, oli nyt täytetty. Tämä kirjoituskaava, jonka Gorgias oli samana iltana ottanut Polydorilta, oli ollut hänen taskussaan ja sen hän oli saanut käteensä "Petit Beaumontais"-lehden kanssa, kun hän kauhistuksissaan uhrinsa huudoista oli etsinyt nenäliinaa tai jotain muuta, millä tukkia lapsen suu.

-- Mutta, vanha veli, sopersi Polydor vielä, sitä oltiin hyviä ystäviä, ei hiiskuttu asiasta kellekään... Jos olisin lörpötellyt, mitä luulet että Pélagie täti olisi sanonut!

Hän nauroi tylsästi, inhoittavasti, huomaamatta edes että ihmisiä oli hänen ympärillään, ja veli Gorgias viitsi tuskin kääntyä häneen päin, luodakseen häneen halveksivan katseen, jossa kuitenkin oli ikäänkuin hyväilevää hellyyttä. Mutta hän ymmärsi varmaankin että Markus oli kuullut juopon tunnustuksen ja hän käski tämän vaikenemaan ankaralla ja matalalla äänellä.

-- Ole vaiti, juoppolalli! ole vaiti, raato! Sinä syökset minut kadotukseen puhumalla noista asioista! Ole vaiti, minä tahdon itse puhua, niin, minä huudan julki rikokseni, jotta Jumala antaisi minulle anteeksi!

Sitten hän kääntyi Markuksen puoleen, joka yhä kuunteli äänettömänä ja hämmästyneenä:

-- Te kuulitte, vai kuinka, herra Froment, ja kaikkien täytyy kuulla. Kauan aikaa on minua jo kalvanut halu tunnustaa ihmisille, niinkuin jo olen tunnustanut Jumalalle, ansaitakseni vielä paremmin autuuteni. Sitäpaitsi tämä ihmisjoukko saattaa minut raivoon, se ei tiedä mitään ihmisistä eikä tapauksista, se lausuu nimeni inhoten, aivan kuin minä olisin ainoa syyllinen; mutta se saa nähdä ettei asia ole niin, minä kerron kaikki!

Seitsemästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän hyppäsi ristikkoaidan kivialustalle lahjatalon eteen, jonka kynnyksellä viaton pian viettäisi riemujuhlaa. Pitäen toisella kädellä kiinni ristikkoaidasta, hän kääntyi äärettömään kuulijakuntaansa päin. Hän oli todellakin kuljeskellessaan ihmisjoukossa kuullut nimensä kaikkialla mainittavan kirottuna ja inhottuna. Hänet valtasi vähitellen synkkä kiihtymys, tuollainen hurjan pahantekijän rohkeus, pahantekijän, joka ei kiellä ainoatakaan teoistaan, joka tahtoisi huutaa ne julki kaikille ihmisille, mielettömänä ylpeillen siitä että on uskaltanut tehdä ne. Mutta enin kaikesta suututti häntä se että hän kaikkialla kuuli vain oman nimensä, että hän yksin sai kantaa yleisen kirouksen, samalla kun toiset, hänen rikostoverinsa näyttivät jo aivan unohtuneen. Edellisenä iltana oli hän, kaikki rahansa menetettyään, tahtonut tunkeutua isä Crabotin luo Désiradeen ja hänet oli heitetty ulos, saatuaan kahdenkymmenen markan rahan, viimeisen, niin oli hänelle sanottu. Kukaan ei huutanut isä Crabotin nimeä. Miksi ei isä Crabotin täytynyt sovittaa syntejään, koska hänkin oli valmis sovittamaan omansa? Jos hän kertoisi kaikki ei hän tosin enää saisi rahaa tuolta raukalta; mutta hänen vihansa oli oikeastaan suurempi kuin hänen rahanhimonsa ja hän syöksisi vihamiehensä helvetin liekkeihin ja voittaisi itselleen paratiisin autuuden tämän julkisen tunnustuksen kautta, jota hän jonkun aikaa oli hautonut mielessään.

Silloin alkoi odottamaton ja omituinen näytelmä. Veli Gorgias näytti raivokkaalla liikkeellä tahtovan vetää huomion puoleensa. Sitten hän huusi kimeällä, vielä voimakkaalla äänellä:

-- Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Mutta ensin ei kukaan kuunnellut häntä. Hänen täytyi toistaa sama huuto kaksi, kolme, kymmenen kertaa, kasvavalla voimalla, väsymättömästi. Vähitellen huomattiin hänet ja tultiin levottomaksi ja kun vanhat olivat tunteneet hänet, kun hänen nimensä oli kiertänyt suusta suuhun, valtasi kauhun väristys koko joukon ja kuolemanhiljaisuus levisi avaran torin yli.

-- Kuulkaa minua, kuulkaa minua, minä kerron teille kaikki!

Hän seisoi siinä auringon valaisemana, kaikkien nähtävissä, pitäen toisella kädellä kiinni aidasta ja teki yhä toisella hurjia liikkeitä ikäänkuin heiluttaen ilmassa miekkaa. Tuo kuluneeseen takkiin puettu, kuivettunut ja laiha mies mustanpuhuvine kasvoineen ja suurine petolinnun nenineen oli kamalan näköinen, aivan kuin haamu menneisyydestä, jonka silmissä paloi inhoittavien muistojen tuli.

-- Te puhutte totuudesta ja oikeudesta, vaikka ette tiedä mitään, ettekä ole oikeudenmukaisia... Te kirootte kaikki minua, te pidätte minua ainoana syyllisenä, vaikka muut ovat tehneet enemmän syntiä. Minä olen ehkä rikollinen, mutta toiset ovat tahtoneet minua tekemään rikokseni, ovat salanneet sen ja jatkaneet sitä... Ja nyt saatte nähdä että rohkeasti tunnustan syntini, niin kuin rippituolissa. Mutta miksi olen täällä yksin tunnustamassa syntejäni? Miksi ei tuo toinen, herrani ja mestarini, kaikkivaltias isä Crabot tule tänne nöyryyttämään itsensä ja kertomaan kaikki? Saapukoon hänkin, mentäköön häntä etsimään tavallisesta piilopaikasta, jossa hän lymyy, tunnustakoon hänkin ihmisille ja tehköön parannusta minun kanssani!... Muutoin puhun minä, huudan julki hänen syntinsä samoin kuin omanikin, sillä Jumala asuu minussa, joka olen halvin ja kurjin syntisistä ja Jumala vaatii minua ja häntä katumuksen tekoon!