Part 52

Markus kuunteli äänettömänä ja vakavana. Koko menneisyys heräsi hänen muistossaan, hän luuli kuulevansa vanhan Bongardin vaimoineen kieltäytyvän vastaamasta hänelle, sillä noiden oppimattomien talonpoikien ainoana huolena oli unisen leponsa säilyttäminen; hän muisti kuinka heidän poikansa Fernand, joka kuitenkin oli hiukan enemmän vapautunut, vielä Rozanin oikeudenkäynnin jälkeen kohautti vain olkapäitään, itsepintaisesti pysyen tietämättömyydessään. Ja kuinka monta vuotta olikaan tarvittu, kuinka kauan olikaan täytynyt kasvattaa ihmisiä selväjärkisyyteen ja kansalaisrohkeuteen, ennen kun uusi polvi vihdoin aukaisi silmänsä näkemään totuutta ja uskalsi tunnustaa sen! Hän nyökäytti päätään ikäänkuin osoittaakseen että hänestä oikeastaan Fernandin selitykset olivat päteviä, hän oli jo valmis suomaan anteeksi entisille kiusaajille, joiden rikoksena etupäässä oli tietämättömyys. Ja hän hymyili pikku Georgettelle, kukkivalle tulevaisuudelle, joka aukasi selälleen kauniit silmänsä, odottaen varmaankin jotain hauskaa satua.

Minun ehdotukseni on aivan yksinkertainen, jatkoi Adrien. Niinkuin tiedätte, on tehty paljon työtä, jotta saataisiin Mailleboisin vanha kaupunginosa terveelliseksi. Leveä puistokatu on poistanut nuo kaksi likaviemäriä, Plaisir-kadun ja Fauche-kadun; ja sille paikalle, missä ennen oli roskainen Trou-katu, istutetaan paraikaa puistoa, jonka kaupunginosan pienokaiset jo täyttävät naurullaan ja leikeillään... Vastapäätä tätä puistoa on rakennustonttien joukossa sekin, jolla ennen sijaitsi Lehmannien kurja talo, tuo sureva talo, jota vanhempamme kivittivät ja joka ikäänkuin musertui heidän kiroustensa alle. Minä tahtoisin siis ehdoittaa kunnallisneuvostolle, että se rakennuttaisi paikalle toisen talon -- ei mitään palatsia, ainoastaan vaatimattoman, valoisan ja kodikkaan asunnon -- ja lahjoittaisi sen Simonille kaupungin nimessä, jotta hän päättäisi siellä päivänsä, kansalaistensa kunnioittamana ja rakastamana... Lahja ei olisi kallisarvoinen, mutta se olisi kuitenkin hienotunteisin ja veljellisin kunnianosoitus.

Kyyneleet olivat nousseet Markuksen silmiin, niin syvästi liikutti häntä tämä ystävällinen aije hänen toverinsa, viattoman uhrin iloksi.

-- Hyväksyttekö tuumani? kysyi Adrien, joka itsekin tuli liikutetuksi nähdessään Markuksen kyyneleet.

Markus nousi ja syleili häntä.

-- Kyllä, poikani, minä hyväksyn sen, ja te tuotatte minulle tässä yhden elämäni suurimmista iloista.

-- Kiitos, opettajani, mutta siinä ei ole kaikki... Odottakaa, näytän teille talon piirustukset, jotka jo olen tehnyt, minä olisin nimittäin sangen onnellinen jos saisin johtaa töitä maksutta ja olen varma että urakoitsijat ja työmiehet suostuvat auttamaan minua niin huokealla kuin voivat.

Hän poistui hetkeksi ja palasi sitten kädessä piirustukset, jotka hän levitti puutarhapöydälle, vanhan omenapuun varjoon. Kaikki tulivat lähemmäksi ja kumartuivat katsomaan. Se oli todella aivan yksinkertainen, mutta kodikas, kaksikerroksinen talo, jossa oli valkea katuseinä ja ympärillä puutarha. Oven yläpuolella oli marmorilevy.

-- Tuleeko tuohon joku kirjoitus? kysyi Markus.

-- Tietysti, koko talo on rakennettu kirjoituksen tähden... Näin kuuluvan aion minä ehdoittaa kunnallisneuvostolle: "Mailleboisin kaupungilta opettaja Simonille, totuuden ja oikeuden nimessä, korvauksena hänen kärsimyksistään." Ja alle kirjoitetaan: "Hänen teloittajiensa lapsenlapset."

Fernand ja Lucile tekivät levottoman ja vastustavan liikkeen ja katselivat tytärtään Clairea. Se oli todella liikaa: hän ei voinut sallia miehensä antauvan moiseen vaaraan. Mutta Claire hymyili ja nojautui hellästi Adrienin olkapäätä vastaan. Hän vastasi epäsuorasti isänsä ja äitinsä hämmästyneeseen äänettömyyteen:

-- Herra Froment, minä olen auttanut kirjoituksen kokoonpanossa, tahdon että se tulee tiedoksi.

-- Kyllä sen kerron kaikille, huudahti Markus iloisena. Mutta tuo kirjoitus täytyy tulla hyväksytyksi. Ja talo ensin, vai kuinka?

-- Tietysti, sanoi Adrien. Tahdoin näyttää teille suunnitelmani, saadakseni ensin teidän hyväksymisenne ja pyytääkseni sitten teitä auttamaan minua sen toteuttamisessa. Menot eivät tule huolestuttamaan kunnallisneuvostoa, pelkään enemmän kohtaavani jonkunlaisia epäilyksiä, entisen hengen viimeisiä vastustuksia. Se ei auta että kaikki neuvostossa olemme vakuutetut Simonin viattomuudesta, siellä on kuitenkin heikkoja luonteita, jotka taipuvat ainoastaan yleisen mielipiteen painosta. Ja pormestarimme Léon Savin, jolle olen uskonut tuumani, sanoi minulle heti että meidän täytyy saada yksimielinen hyväksyminen, kun panemme asian äänestyksen alaiseksi, ja siinä hän onkin oikeassa.

Hän lisäsi, ikäänkuin äkkiä olisi keksinyt jotain:

-- Kuulkaa, opettajani, koska olitte niin ystävällinen että tulitte tänne saakka, ettekö tahtoisi tehdä vielä enemmän ja tulla kanssani nyt heti Léon Savinin luo. Hänkin on ollut teidän oppilaanne ja minä olen varma siitä, että asiamme edistyisi suuresti, jos te keskustelisitte siitä hetken hänen kanssaan.

-- Sen teen mielelläni, vastasi Markus. Lähtekäämme, menen minne vain tahdotte.

Fernand ja Lucile eivät enää vastustaneet; Fernand etenkin oli vaipunut ahdasjärkiseen välinpitämättömyyteen, käsittämättä vähääkään uusia aikoja. Mutta Clairen täytyi pelastaa piirustukset pikku Georgetten käsistä, joka tahtoi anastaa itselleen kauniin kuvan. Hänen isänsä oli kertonut että se oli leikkitalo, jossa kiltit lapset saisivat palkkansa. Sitten Markus ja Adrien sanoivat sydämmelliset jäähyväiset ja poistuivat yhdessä.

Amettesin kartano, jossa Léon Savin asui, sijaitsi toisella puolella Mailleboisia ja heidän täytyi kulkea uuden kaupunginosan kautta, vasta istutetun puiston läpi. He pysähtyivät hetkeksi tarkastamaan arkkitehdin valitsemaa tonttia, johon hän tahtoi rakentaa aiotun talon.

-- Se täyttää, niinkuin näette, kaikki ehdot... Hän keskeytti puheensa nähdessään erään kookkaan miehen lähestyvän hymy huulillaan.

-- Kas, Charles setä... Eikö niin, setä? kun rakennamme tähän talon, josta olen puhunut, Simonille, marttyyrille, otat sinä tehtäväksesi sepäntyöt, ilman mitään voittoa.

-- Sen teen, poikani, jos se sinua ilahuttaa... Ja teen sen myös teidän tähtenne, herra Froment, sillä minulla on paha omatunto, kun niin usein kouluajalla suututin teidät.

Charles, joka oli nainut mestarinsa tyttären Marthe Dupuisin, oli jo kauan aikaa hoitanut appensa liikettä. Hänellä oli Adrienin ikäinen poika Marcel, joka oli nainut erään puusepän tyttären Laure Dumentin ja oli itse rakennusmestari.

-- Minä menen isäsi luokse, jatkoi hän kääntyen veljensäpojan puoleen. Marcel ja minä olemme päättäneet siellä tavata toisemme puhuaksemme töistä. Tule sinäkin mukaan, koska sinullakin on työtä annettava heille... Ja tulkaa tekin, herra Froment, teistähän on aina hauska tavata entisiä oppilaitanne.

Hän puhui leikillisesti ja huudahti nauraen:

-- Se on todella suurin iloni. Tehkäämme siellä kustannusarvio.

-- Oh, kustannusarvio, sanoi Adrien, niin pitkällä emme vielä ole. Ja minun isäni sitä paitse ei ole innokkaimpia... Se ei tee mitään, tulen mielelläni häntä tervehtimään.

Entisen pormestari Darrasin avulla oli Auguste Doloir myöskin tullut muurausurakoitsijaksi. Isänsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut äitinsä luokseen ja he asuivat nyt, kun Plaisir-katua ei enää ollut, uuden puistokadun varrella, yksinkertaisessa talossa, jonka edessä oli laaja piha, missä hän säilytti varastonsa. Asunto oli sangen siisti, terveellinen ja aurinkoinen.

Kun Markus astui sisään valoisaan ruokahuoneeseen, jossa hän tapasi vanhan rouva Doloirin, heräsi hänessä taas vanhoja muistoja. Rouva Doloir oli kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanha ja näytti niinkuin ennenkin järkevältä ja hyvältä talon emännältä, joka vaistomaisesti on vanhoillinen eikä salli miehensä ja lastensa sekaantuvan politiikkaan. Markus muisti myös muurari Doloirin, oppimattoman työmiehen, joka oikeastaan oli kunnon mies, mutta jonka kasarmielämä oli turmellut ja joka uskoi kaikenlaisia järjettömiä juttuja, niinkuin esimerkiksi että isänmaan petturit tahtoivat hajoittaa sotajoukon ja että juutalaiset olivat myyneet Ranskan ulkomaalaisille. Eräänä päivänä oli hänet kuolleena kannettu kotiin, hän oli pudonnut rakennustelineiltä; sinä päivänä oli hän varmaankin ollut päissään, mutta rouva Doloir ei koskaan tahtonut myöntää sitä, sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät tunnusta omaistensa virheitä. Nähdessään Markuksen, hän sanoi heti:

-- Oh, herra Froment, me emme enää ole nuoria, olemme vanhoja tuttuja... Auguste ja Charles olivat ainoastaan kahdeksan ja kuudenvuotiaita, kun ensi kerran näin teidät.

-- Aivan niin, rouva... Olin tullut pyytämään teiltä toverini Simonin nimessä että antaisitte lastenne sanoa totuuden, jos heiltä kysyttäisiin.

Vielä niin monen vuoden kuluttua tuli rouva Doloir äkkiä totiseksi ja epäluuloiseksi ja vastasi:

-- Tuo juttu ei meitä liikuttanut ja minä tein oikein kun en antanut lasteni sekaantua siihen, sehän on tuottanut kaikille onnettomuutta.

Mutta Charles huusi veljeään Augustea, huomatessaan hänet pihalla Marcelen kanssa.

-- Tule sisään, minä olen tuonut erään tuttavan luoksesi ja sitä paitse poikasi Adrien tahtoo antaa meille tilauksen.

Auguste, joka oli suuri ja vahva niinkuin isänsä, puristi voimakkaasti Markuksen kättä.

-- Oh, herra Froment... Charles ja minä puhumme usein teistä kun muistelemme kouluaikaa. Minä olin hyvin huono oppilas ja sitä olen joskus jälkeenpäin katunut. Nyt en kuitenkaan ole teille varsin suureksi häpeäksi, vai kuinka? Ja poikani Adrien alkaa varmaankin olla mielenne mukainen.

Sitten hän lisäsi nauraen:

-- Niin, Adrienin tilaus, sen kyllä tunnen! Hän tahtoo rakentaa talon Simonillenne... Se on sentään vähän liikaa: talo entiselle rangaistusvangille.

Äänen hyvänsävyisestä leikillisyydestä huolimatta teki muistutus Markukseen tuskallisen vaikutuksen.

-- Vieläkö uskotte Simonia syylliseksi? Yhteen aikaan olitte vakuutettu hänen viattomuudestaan. Rozanissa annetun hirveän päätöksen jälkeen aloitte taas epäillä sitä.

-- Tuhat tulimaista, herra Froment, kun mies tuomitaan kahteen kertaan tekee se vaikutuksen kehen tahansa, etenkin kun on muuta ajattelemista... Ei, ei, en sano enää että hän on syyllinen; ja oikeastaan se onkin meille yhden tekevää onko hän syyllinen vai eikö, me suostumme siihenkin että hänelle annetaan lahja, kunhan siitä sitten kerran tulee loppu eikä meitä enää vaivata tuolla vanhalla jutulla, vai kuinka, veli?

-- Niin se on, myönsi Charles. Jos uskomme omia poikiamme, niin olemme me oikeat ja ainoat syylliset, me, jotka muka suostuimme vääryyteen. Se alkaa jo suututtaa minua. Tulkoon siitä vihdoinkin loppu!

Serkukset Adrien ja Marcel, jotka kumpikin olivat yhtä innostuneet asiasta, riemuitsivat.

-- Se on siis päätetty, isä, huudahti Marcel taputtaen isäänsä olalle. Sinä otat huoleksesi sepäntyöt, Auguste setä muuraustyöt, minä puusepäntyöt ja silloin tulee teidän osanne rikokseen, niinkuin sinä sanot, korvatuksi. Me emme enää puhu teille siitä, sen voimme vannoa.

Adrien nauroi myöskin ja nyykäytti päätään, mutta silloin isoäiti rouva Doloir, joka koko ajan oli seisonut ääneti ja vakavana, puuttui puheeseen.

-- Augustella ja Charlesilla ei ole mitään korvattavana, me emme koskaan saa tietää oliko Simon syyllinen vaiko ei, köyhien ihmisten, sellaisten kuin meidän, ei tarvitse sekaantua hallituksen asioihin... Ja minä säälin teitä, pienokaiseni, niin teitä, Adrien ja Marcel, jotka luulette voivanne siirtää vaikka Jumalan paikaltansa. Te luulette nyt tietävänne kaikki, ettekä tiedä niin mitään. Kuollut miesraukkani, teidän isoisännehän tiesi että juutalaiset miljoonan omistajat joka lauvantai pitävät yleisen kokouksen Pariisissa eräässä maanalaisessa salissa lähellä linnoituksia, joissa kokouksissa he päättivät kuinka suuria summia annettaisiin kavaltajille, myydäkseen Ranskan Saksalle. Ja hän oli aivan varma jutusta, sillä hänen kapteeninsa oli kertonut sen hänelle ja vannonut että se oli tosi.

Markus katsoi häneen kummastuneena, hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä palannut neljäkymmentä vuotta takaperin. Hän tunsi tuon eriskummallisen jutun, jonka muurari Doloir oli tuonut mukanaan sotaväestä, oltuaan kolme vuotta sotapalveluksessa. Auguste ja Charles olivat kuunnelleet äitiään vakavina ja joutumatta hämilleen, he kun olivat lapsuudesta saakka tottuneet noihin järjettömiin juttuihin. Mutta Adrien ja Marcel eivät voineet pidättää hymyilyä, kunnioittavasta rakkaudestaan huolimatta.

-- Juutalaiskokous kellarissa, oi, isoäiti! sanoi Adrien lempeästi. Eihän juutalaisia ole ollut enää moneen aikaan, koska pian ei enää ole katolilaisiakaan... Kirkon häviäminen on kaikkien uskonsotien loppu.

Mutta nyt tuli hänen äitinsä sisään ja hän meni tervehtimään häntä. Angèle Bongard, ymmärtäväinen talonpoikaistyttö neiti Rouzairen entinen oppilas, oli suuresti vaikuttanut miehensä menestykseen, vaikka hän oli vain keskinkertaisen lahjakas. Hän kysyi kuinka jaksoivat hänen veljensä Fernand, kälynsä Lucile ja heidän tyttärensä Claire, josta oli tullut hänen miniänsä. Sitten koko perhe tiedusteli äsken syntyneen Célestinin vointia, jonka Marcelin vaimo kaksi viikkoa sitten oli synnyttänyt.

-- Nyt olen toisen kerran isänisänäiti, herra Froment, huomautti rouva Doloir. Georgette, Célestin -- niin se käy. Nuorimmallani Julesilla on myös kahdentoista vuotias poika Edmond, mutta hän on vaan pojanpoikani. Hän ei tee minua yhtä vanhaksi.

Hän puhui ystävällisesti, tahtoen hiukan parantaa äskeistä jyrkkyyttään.

-- Niin, herra Froment, tuntuu siltä kuin emme koskaan voisi olla samaa mieltä ja kuitenkin täytyy minun kiittää teitä siitä että melkein pakotitte minut tekemään Julesista opettajan. Minä en tahtonut, sillä opettajan toimi ei siihen aikaan näyttänyt houkuttelevalta, ja silloin te uhrasitte aikanne ja annoitte Julesille opetusta, niin että hänellä nyt, ennen neljättäkymmenettä ikävuottaan, on oivallinen asema.

Hän oli sangen ylpeä tästä pojastaan, joka Sébastien Milhommen tultua nimitetyksi normaalikoulun johtajaksi, oli saanut hänen entisen johtajanvirkansa Beaumontissa. Hänen vaimonsa, opettajatar Juliette Hochard oli myös kutsuttu Beaumontiin, neiti Rouzairen sijalle. Heidän vanhin lapsensa Edmond kävi lyseossa ja edistyi siellä nopeasti.

Adrien suuteli äitiään, iloiten siitä että tämä tahtoi miellyttää hänen entistä opettajaansa. Hän sanoi leikillisesti:

-- Isoäiti, sepä hauskaa että olet samaa mieltä kuin herra Froment... Ja tiedäpäs, kun Simon palaa, niin valitsemme sinut antamaan hänelle kukkavihon asemalla.

Mutta rouva Doloir tuli heti vakavaksi ja epäluuloiseksi.

-- Ei, siihen en suostu. En tahdo hankkia itselleni ikävyyksiä. Te olette kaikki hulluja, uusine aatteinenne.

Sanottiin jäähyväiset, nauraen ja leikkiä laskien ja Adrien ja Markus läksivät vihdoin pormestari Léon Savinin luo. Amettesin maatila, jota hän hoiti, oli yli kuudenkymmenen hehtaarin suuruinen ja sijaitsi Mailleboisin reunassa, uuden kaupunginosan toisella puolen. Äitinsä kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen seitsemänkymmenenyhden vuotiaan isänsä, entisen konttoristin; hänen vanhemmista veljistään, Achillesta ja Philippestä oli jälkimmäinen kuollut ja edellinen, joka myöskin oli ollut konttoristi ja saanut halvauksen kirjoituspöydän ääressä istuessaan, oli niin heikko terveydeltään ja niin köyhä että Julesin oli täytynyt antaa hänellekin pieni tila kodissaan. Markus oli muuten sukuakin perheelle, hänen poikansa Clément kun oli nainut Charlotten, Hortense Savinin tyttären. Mutta avioliitto oli solmittu vastoin hänen tahtoaan ja vaikka hän olikin antanut Clémentin seurata sydämmensä ääntä, oli hän tahtonut pysyä loitommalla. Hän oli liian vapaamielinen syyttääkseen Charlottea hänen äitinsä kevytmielisyydestä, joka äiti oli tullut vietellyksi kuudentoista vuotiaana, mennyt sitten naimisiin, kadonnut tietämättömiin ja kuollut jossain kaukana. Mutta hän tunsi kuitenkin jonkunmoista vastenmielisyyttä ja hänen oli täytynyt voittaa sisimmät tunteensa, kun Adrien oli pyytänyt häntä kanssansa Amettesiin. Léon ei ollut kotona, mutta hän palasi pian. He tapasivat vanhan Savinin, joka oli jäänyt hoitamaan poikaansa Achillea, sillä tämä ei itse päässyt liikkumaan, vaan vietti kaiken aikansa nojatuolissa, pienen salin akkunan ääressä. Huone oli ahdas ja sijaitsi asuinrakennuksen pohjakerroksessa. Kun Savin huomasi Markuksen huudahti hän ihmeissään:

-- Kas, herra Froment, luulin teidän olevan suuttunut meille! Se oli oikein että tulitte meitä tervehtimään.

Hän oli vielä yhtä laiha ja surkea ja yski niin että luuli hengen lähtevän; ja kuitenkin hän oli saattanut hautaan kauniin, lihavan ja kukoistavan vaimonsa. Hän, joka mustasukkaisuudessaan oli pitänyt uskontoa tarpeellisena siveellisenä ojennusnuorana naisille, oli tappanut vaimonsa jokapäiväisillä riidoilla ja viittauksilla tavattuaan hänet eräänä iltana hänen rippi-isänsä Theodosiuksen sylistä. Katkera muisto oli jäänyt hänelle tästä, ja se teki hänet vielä raivostuneemmaksi papeille, vaikka hän samalla pelkäsi heitä sitä enemmän.

-- Suuttunut, toisti Markus tyynesti, miksi olisin teille suuttunut, herra Savin?

-- Mielipiteittemme vuoksi, jotka eivät koskaan ole olleet samat kuin teidän... Teidän poikanne on nainut minun tyttärentyttäreni, mutta se ei todista että mielipiteemme sopivat yhteen... Se, esimerkiksi, on hyvin paha, että te karkoitatte papit ja munkit kaikkialta, siitä syntyy vielä suurempi kevytmielisyys. Jumala tietää etten minäkään rakasta heitä, minä vanha tasavaltalainen ja sosialisti, niin, herra Froment! Mutta naiset ja lapset tarvitsevat jotakin, joka estää heitä tekemästä väärin, sen olen aina tahtonut sanoa.

Markus hymyili tahtomattaan muistaessaan menneisyyttä.

-- Uskonto poliisivoimana, tunnen teidän oppinne. Mutta kuinka saattaa uskonto olla voima, kun ei enää uskota ja kun ei enää tarvitse peljätä pappeja?

-- Ei peljätä, hyvä Jumala kuinka erehdytte!... Minä olen aina ollut ja olen vieläkin heidän uhrinsa. Jos olisin ollut heidän puolellaan, luuletteko että silloin olisin saanut koko ikäni ahertaa mitättömänä konttoristina ja että nyt olisin poikani Léonin rasituksena, kadotettuani vaimoni, joka kuoli kaikellaisista puutteista? Ja onneton poikani Achille tässä on myös pappien uhri. Minun olisi pitänyt panna hänet yliopistoon, hän olisi nyt prefekti tai tuomioistuimen presidentti, sen sijaan että on saanut kolmekymmentä vuotta ponnistella konttorissa, niin että hän nyt ei voi liikkua, eikä itse edes syödä ruokaansa. Eikö niin, Achille, papit ovat kirottua joukkoa, mutta on kuitenkin parempi olla heidän puolellaan kuin heitä vastaan.

Sairas oli tervehtinyt entistä opettajaansa ystävällisesti päätään nyökäyttäen, ja hän sanoi hitaasti ja hiukan kankeasti:

-- Papit ovat tosin olleet kaikkivaltiaita, mutta nyt aletaan sentään tulla toimeen ilman heitä... Tästälähin onkin helppo tehdä heistä tilit ja ruveta tuomariksi.

Hän katseli Adrienia, joka oli pysynyt vaiti ja jota tämä viittaus varmaankin tarkoitti. Hänen ikävä asemansa, hänen vaimonsa Virginien kuolema ja riitaantuminen hänen tyttärensä Léontinen kanssa, joka oli nainut rautakauppiaan Beaumontista, tekivät hänet katkeraksi. Ja hän jatkoi, selittäen tarkemmin:

-- Muistattehan, herra Froment, kun Simon toisen kerran tuomittiin Rozanissa, sanoin teille että aina olin ollut vakuutettu hänen viattomuudestaan. Mutta olisinko yksin voinut saada aikaan vallankumouksen? Parasta oli pysyä vaiti... Ja nyt kutsuu joukko nuoria herroja meitä pelkureiksi ja tahtoo antaa meille opetuksen; pystyttämällä kunniaportteja marttyyrille. Sepä vasta rohkea teko!

Adrien ymmärsi tästä, että Léon Savin varmaankin oli kotonaan puhunut suuresta tuumasta ja hän puhui ystävällisesti ja sovinnollisesti:

-- Kaikki ihmiset ovat rohkeita kun he ovat oikeudenmukaisia... Tiedän kyllä että te aina olette kuulunut ymmärtäväisiin ja minun täytyy tunnustaa että muutamat oman perheeni jäsenistä ovat olleet ja ovat vieläkin paljon sokeampia ja itsepäisempiä. Tästä lähin tulee kaikkien pyrkiä liittymään yhteen ja kilpailla veljellisyydessä ja oikeudenmukaisuudessa.

Savin kuunteli hämmästyneenä, hän ymmärsi äkkiä, miksi Markus ja Adrien olivat tulleet ja miksi he odottivat hänen poikaansa Léonia. Ensin hän oli luullut että he olivat tulleet vain kohteliaisuudesta.

-- Vai niin, teidän käyntinne tarkoittaa tuota typerää hyvitysjuttua... Mutta minä en tahdo ottaa siihen osaa, yhtä vähän kuin teidän sukulaisenne, jotka äsken mainitsitte. Poikani Léon tekee tietysti niinkuin tahtoo, vaan se ei estä minua olemasta toista mieltä... Juutalaiset, herra, juutalaiset ja aina vaan juutalaiset!

Adrien vuorostaan katsoi häneen hämmästyneenä. Juutalaiset, miksi puhui hän vielä juutalaisista? Juutalaisviha oli kuollut niin täydellisesti, että uusi polvi ei voinut käsittää kun juutalaisia syytettiin kaikista rikoksista. Asia oli niinkuin hän äsken oli sanonut isoäidilleen, rouva Doloirille: juutalaisia ei enää ollut, koska tästedes oli ainoastaan opinlauseista vapautuneita kansalaisia. Katolinen kirkko oli käyttänyt hyväkseen typerää ja katkeraa juutalaisvihaa, saadakseen uudelleen valtoihinsa uskottoman kansan; ja juutalaisviha oli kadonnut samalla kuin katolilaisuus oli vaipunut kuolevien uskontojen pimeyteen.

Markus seurasi jännityksellä kohtausta, menneisyyden muistot seurasivat häntä yhä ja hän vertasi entisiä aikoja nykyisyyteen, koetti muistaa jokaisen liikkeen, jokaisen sanan kuluneelta neljältäkymmeneltä vuodelta, voidakseen ymmärtää nykyhetken liikkeiden ja sanojen merkityksen. Mutta Léon Savin saapui vihdoin suuren, kuudentoista vuotiaan poikansa Robertin seuraamana, jota hän jo alkoi totuttaa maatalon hoitoon. Kun hän sai kuulla heidän käyntinsä tarkoituksen, tuli hän etenkin liikutetuksi Markuksen tulosta; hän kohteli entistä opettajaansa suurella kunnioituksella.

-- Herra Froment, te tiedätte että mielelläni tahdon tuottaa teille iloa. Te olette nyt meille kaikille vanhurskas ja kunnianarvoisa mestari... Ja sitäpaitsi ystäväni Adrien on jo varmaankin sanonut teille, etten suinkaan vastusta hänen aiettaan, vaan että päinvastoin olen parhaani mukaan kannattava sitä, sillä olen aivan samaa mieltä kuin hän: Maillebois ei saa takaisin kunniataan ennenkun se on korjannut erehdyksensä... Sen vain tahdon vieläkin sanoa että meidän täytyy olla varmat neuvoston yksimielisestä suostumuksesta, sitä koetan saada aikaan ja pyydän teitä auttamaan minua siinä.

Huomatessaan että vanha Savin nauroi ivallisesti, hän sanoi hänelle hymyillen.

- No. älä nyt tee itseäsi itsepäisemmäksi kuin olet, joku päivä sittenhän myönsit Simonin syyttömäksi.

-- Syytön ... sen kyllä uskon. Minä olen myös syytön, eikä kukaan rakenna minulle taloa.

Léon vastasi hiukan jyrkästi:

-- Sinulla on minun taloni.

Enin kaikesta loukkasi vanhaa Savinia se, että hänen täytyi nauttia vieraanvaraisuutta poikansa luona, poikansa, joka omilla ponnistuksillaan oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman ja osoittanut siten turhiksi hänen alituiset valituksensa siitä että ei hän ollut pitänyt pappien puolta, vaikka hän kiihkeästi vihasi heitä. Hän suuttui ja huusi:

-- Rakentakaa minusta nähden vaikka tuomiokirkko Simonillenne. Minä pysyn ainakin erilläni.

Achille raukka ei voinut pidättää valitusta, sillä tuska hänen jaloissaan oli sietämätön.

-- Oi! minunkin täytyy pysyä erilläni. Mutta jos en olisi sidottuna tähän nojatuoliin, seuraisin sinua rakas Léon, sillä minä kuulun sukupolveen, joka ehkä ei ole täyttänyt velvollisuuttaan, mutta joka kyllä tiesi sen ja on nyt valmis täyttämään sen.