Part 50

-- Niin, minä pidän Simonia syyllisenä. On kuitenkin mahdollista, että pikku Zéphirin kuumuuden rasittamana jälleen aukaisi akkunan minun lähdettyäni.

Markus ei vähääkään välittänyt tästä uudesta otaksumisesta, joka olisi voinut johtaa uuteen ratkaisuun. Hän kohautti hiukan olkapäitään, ymmärtäen heti minkä arvoinen tunnustus oli, kun mies yhä syytti toista rikoksestaan. Tämä alituinen totuuden ja valheen sekoitus, toi kuitenkin hiukan valoa asiaan ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen.

-- Miksi ette sanoneet tätä assisioikeuden edessä. Suuri vääryys olisi ehkä tullut estetyksi.

-- Miksikö en sanonut sitä? Siksi että silloin olisin turhaan saattanut itseni vaaraan! Kukaan ei olisi uskonut minun täydellistä viattomuuttani. Olin ja olen vieläkin varmasti vakuutettu Simonin syyllisyydestä, vaitioloni oli aivan luonnollinen... Muuten sanon teille vielä kerran, että näin kirjoituskaavan pöydällä.

-- Kyllä kuulen, mutta nythän tunnustatte, että kaava oli teidän koulustanne ja varustettu teidän leimallanne ja nimimerkillänne, sitä ette ole aina sanoneet.

-- Niin, nuo pöllöpäät, isä Crabot ja muut pakoittivat minut hyväksymään heidän järjettömän juttunsa ja tukeakseen mahdotonta väitettään keksivät he Rozanissa vielä typerämmän jutun väärästä sinetistä. Minä tahdoin heti tunnustaa kirjoituskaavan oikeaksi. Sehän oli päivän selvää. Mutta minun täytyi taipua, hyväksyä heidän naurettavat keksintönsä, muuten he olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ennen Rozanin oikeudenkäyntiä, kun he aikoivat heittää minut pulaan ja kun minä vihdoin tunnustin nimimerkin kaavan alareunassa omakseni, näitte itse kuinka he raivostuivat minuun, he tahtoivat pelastaa onnettoman Philibinin, he luulivat olevansa kyllin vahvat poistaakseen kirkolta epäilyksen varjonkin ja siksi eivät he vieläkään anna minulle anteeksi sitä, että lakkasin valehtelemasta.

Markus sanoi vielä, ikäänkuin ajatellen ääneen, nähdessään että Gorgias vähitellen kiivastui:

-- Oli sentään hyvin kummallista, että kirjoituskaava oli lapsen pöydällä.

-- Kummallista, kuinka niin? Sattui hyvin usein että lapsi vei kotiinsa kaavan. Sitäpaitsi pieni Victor Milhomme oli myöskin tehnyt niin, ja se seikka varmaan saattoi teidät aavistamaan totuutta... Te siis vieläkin pidätte minua murhaajana ja luulette, että minun oli tapana kuljeskella kirjoituskaava taskussa. Tuntuuko se teistä otaksuttavalta?

Hän sanoi tämän niin raivokkaan ivallisesti, suu vääntyneenä tavalliseen irvistykseen, joka paljasti hänen sudenhampaansa, että Markus ei oikein tiennyt mitä ajatella. Vaikka hän oli täydellisesti vakuutettu miehen syyllisyydestä, oli kirjoituskaavan tapaaminen murhapaikalta aina ollut hänestä hämärä kohta. Oli hyvin vähän todennäköistä, niinkuin munkki lakkaamatta toistikin, että hänellä tuona iltana, juhlamenojen jälkeen olisi ollut paperi taskussaan. Mistä se sitten tuli? Kuinka voi hän saada sen käsiinsä samassa kun "Petit Beaumontais" lehden? Jos Markus olisi voinut päästä tämän salaisuuden perille ei koko jutussa enää olisi ollut mitään epäselvää. Ja salatakseen suuttumustaan, keksi hän nopeasti vastaväitteen.

-- Sen ei tarvinnut olla teidän taskussanne, koska se oli pöydällä, jossa sanoitte sen nähneenne.

Mutta veli Gorgias hypähti pystyyn, joko tavallisesta kiivaudestaan, taikka lopettaakseen vaikuttavalla tavalla keskustelun, joka varmaankaan ei tuottanut toivottua tulosta. Synkkänä ja köyryisenä hän kulki edestakasin hämärässä huoneessa, tehden liikkeitä kuin mielipuoli.

-- Pöydällä, aivan niin, minä näin sen pöydällä. Minä sanon sen, koska minulla ei ole mitään peljättävää tällaisesta tunnustuksesta. Jos olisin syyllinen en tietysti antaisi teille asetta käteen, sanomalla, mistä olisin voinut ottaa kaavan... Se oli pöydällä. Minä olisin siis ottanut sen siitä, sitten olisin ottanut sanomalehden taskustani ja rutistanut ne yhteen tehdäkseni niistä tukon. Kuinka kaikki kävikään luonnollisesti ja yksinkertaisesti!... Ei, ei! jos lehti oli taskussani, täytyi kaavan myös olla siellä. Näyttäkää toteen että se oli siellä, muutoin teillä ei ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa... Se ei ollut taskussa, koska minä näin sen pöydällä, vannon sen vielä kerran Jumalan edessä!

Hän lähestyi Markusta ja huusi tälle hurjasti vasten silmiä nämä uhkarohkeat sanat, joissa hän julkeasti tunnusti totuuden otaksumisien muodossa, valheilla niukasti verhoten hirveän kohtauksen, jonka hän paraikaa mielikuvituksessaan eli uudelleen, tuntien varmaankin saatanallista nautintoa.

Markuksen oli taas vallannut ahdistava epävarmuus ja hän tahtoi tehdä lopun keskustelusta, varmana siitä että hän ei mitään hyödyllistä saisi tietää.

-- Miksi uskoisin teitä? Olette tässä kertoneet minulle jutun ja se on kolmas tapa, jolla selitätte asian... Ensin väitätte, niinkuin yleinen syyttäjäkin, että kaava on kotoisin maallikkokoulusta, että te ette ole pannut siihen nimimerkkiänne, vaan että Simon on jäljitellyt tätä nimimerkkiä, heittääkseen rikoksen teidän hartioillenne. Kun sitten leimalla varustettu kulma, jonka isä Philibin oli repinyt irti, löytyy tämän paperien joukosta, huomaatte että teidän on mahdotonta kauempaa saada turvaa asiantuntijain typerästä lausunnosta, te tunnustatte olevanne nimimerkin kirjoittaja ja kaavan kulkeneen käsienne kautta. Ja tänään vihdoin teette, kukaties mistä syystä, minulle taas uuden tunnustuksen, kerrotte nähneenne pikku Zéphirinin huoneessaan muutamaa minuuttia ennen rikosta, ja hänen pöydällään kirjoituskaavan, sitten sanotte nuhdelleenne häntä ja hänen sulkeneen akkunan... Ajatelkaa hiukkasen, minulla ei ole mitään syytä uskoa että tämä selitys on viimeinen ja minä odotan yhä puhdasta totuutta, jos te ehkä kerran suvaitsette kertoa senkin.

Veli Gorgias oli pysähtynyt keskelle salia ja seisoi siinä säkenöivin silmin ja laihat kasvot vääristyneinä ilkeään nauruun. Hän ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi ivallisella äänellä:

-- Niinkuin tahdotte, herra Froment. Tulin ystävänä kertomaan teille muutamia yksityiskohtia tuosta jutusta, joka yhä kiinnittää mieltänne, koska ette vieläkään ole luopuneet toivostanne saada Simoninne kunnia puhdistetuksi. Voitte käyttää hyödyksenne näitä yksityisseikkoja, minä annan teille luvan tehdä ne tunnetuiksi. Mutta teidän ei tarvitse kiittää minua, sillä minä en enää välitä ihmisten kiitollisuudesta.

Sitten hän kietoutui ryysyiseen kauhtanaansa ja meni matkoihinsa samoinkuin oli tullutkin, aukaisten itse ovet, kertaakaan taakseen katsomatta. Ulkona jäinen sade yhä valui virtanaan ja tuuli ajoi vinkuen autioilla kaduilla. Hän katosi kuin varjo kammottavaan pimeyteen.

Geneviève oli aukaissut oven, jonka takana hän koko ajan oli kuunnellut. Hän oli levoton ja hämmästynyt kaikesta, mitä oli kuullut ja hän katseli hetken liikkumattomana Markusta, joka ei tiennyt pitikö hänen nauraa vai suuttua.

-- Hänhän on hullu, ystäväni! Minä en sinun sijassasi olisi jaksanut kuunnella näin kauan. Hän valehtelee nyt niinkuin aina ennenkin.

Kun hän huomasi että Markus aikoi katsoa asiaa naurettavalta kannalta sanoi hän:

-- Ei, se ei ole niinkään hauskaa. Minä olen sairas kaikista noista inhoittavista muistoista. Ja sitten olen levoton, kun en ymmärrä mitä asiaa hänellä oli meille. Miksi teki hän tuon niin kutsutun tunnustuksensa ja miksi valitsi hän juuri sinut?

-- Sen minä luulen tietäväni... Isä Crabot ja muut eivät varmaankaan enää anna hänelle penniäkään, paitsi pientä summaa kuukausittain, jonka he ovat sitoutuneet antamaan hänelle. Mutta koska lurjuksella on suunnattomat tarpeet, koettaa hän silloin tällöin pelottaa heitä, kiristääkseen heiltä jonkun suuremman summan. Minä olen ottanut selkoa asiasta, he ovat kaikin keinoin koettaneet karkoittaa hänet uudelleen maasta; kaksi kertaa ovat he jo saaneet hänet poistumaan täyttämällä hänen taskunsa; mutta kun taskut ovat tyhjenneet, on hän joka kerran palannut. He eivät uskalla kääntyä poliisilaitoksen puoleen, muuten olisivat santarmit kauan sitten vapauttaneet heidät hänestä. Nyt on hän taas epäilemättä saanut heiltä kieltävän vastauksen ja tahtoen kunnollisesti pelottaa heitä, uhannut kertoa kaikki minulle. Kun he yhä pysyivät taipumattomina, tuli hän tänne ja kertoi minulle osan totuudesta, mutta myös vielä paljon valhetta, siinä toivossa että minä puhuisin ja että hänen esimiehensä kauhuissaan antaisivat hänelle vielä rahaa estääkseen häntä tunnustamasta kaikkea.

Tämä johdonmukainen selitys rauhoitti Genevièveä ja hän lisäsi vain:

-- Oikeaa, puhdasta totuutta hän ei ole koskaan tunnustava.

-- Ken tietää? sanoi Markus. Hän tarvitsee paljon rahaa, mutta hänen sydämmessään on vielä enemmän vihaa. Ja hän on rohkea, hän antaisi oman verensä voidakseen kostaa entisille rikostovereilleen, jotka niin raukkamaisesti ovat kieltäneet hänet. Ja ennen kaikkea hän rakastaa todella, rikoksistaan huolimatta, julmaa ja kuluttavaa Jumalaansa, hänessä palaa synkkä usko, joka saattaa hänet kykeneväksi tulemaan marttyyriksi, jos hän siten luulisi voittavansa autuuden itselleen ja syöksevänsä vihamiehensä helvetin kidutukseen.

-- Aijot siis koettaa saada jotain hyötyä hänen tunnustuksestaan?

-- Ei, sitä en luule. Puhun kuitenkin Delbosin kanssa asiasta, mutta tiedän että hän on vahvasti päättänyt olla toimimatta, niin kauan kun ei mitään ratkaisevaa ole löydetty... Oh! Simon raukka, nyt en enää voi toivoakaan saavani nähdä hänen kunniansa puhdistettuna, olen liian vanha.

Mutta äkkiä löytyi tuo niin kauan odotettu uusi tosiasia ja Markus näki elämänsä hartaimman toiveen toteutuvan. Delbos, joka ei tahtonut luottaa veli Gorgiaan mahdolliseen apuun, oli sen sijaan pannut kaiken toivonsa Rozanin lääkäriin, Beauchampiin, joka oli ollut valamiehenä jälkimmäisessä oikeusjutussa, jolle Gragnon oli tehnyt toisen laittoman tiedonantonsa ja jonka kerrottiin kärsivän ankaroita tunnonvaivoja. Hän seurasi tätä jälkeä äärettömän kärsivällisesti, piti lakkaamatta silmällä lääkäriä, tietäen että häntä esti puhumasta hänen sangen uskovainen ja sangen kivuloinen vaimonsa, jonka kuolemaa häväistys olisi jouduttanut. Aivan odottamatta sai Delbos kuulla että vaimo oli kuollut ja silloin hän oli varma menestyksestään. Siihen kului kuitenkin vielä puoli vuotta, hän onnistui pääsemään suoranaiseen seurusteluun Beauchampin, levottoman, epäröivän ja epäilysten kalvaman miehen kanssa, joka kuitenkin vihdoin suostui antamaan hänelle kirjallisen ja allekirjoitetun kertomuksen siitä, kuinka Gragnon erään ystävän luona oli antanut näyttää hänelle tunnustuksen, jonka muka eräs sisar oli kirjoittanut sairashuoneessa makaavan, kuolevan työmiehen puolesta, ja jossa tämä tunnusti valmistaneensa väärän sinetin Mailleboisin opettajalle. Ja allekirjoittaja lisäsi että tämä salainen tiedonanto yksin oli saanut hänet tuomitsemaan Simonin, sillä hän oli epävarmana, todistusten puutteessa aikonut julistaa hänet viattomaksi.

Delbosin saatua käsiinsä tämän ratkaisevan todistuskappaleen, odotti hän vieläkin jonkun aikaa. Hän keräsi lisää tietoja, joiden avulla hän voi näyttää toteen että Gragnon oli näyttänyt väärennyksensä muillekin valamiehille, kaikki tyyni kunnollisia ja hämmästyttävän herkkäuskoisia ihmisiä. Ja se se oli ihmeellisintä että entinen presidentti uskalsi Rozanissa käyttää vanhaa juontaan, jonka avulla hän oli pelastunut Beaumontissa, kulkea kaupungilla törkeä väärennys taskussa, näyttää sitä salaa ja käyttää hyväkseen ihmisten typeryyttä, Kummallakin kerralla oli juoni onnistunut, Gragnon oli etenkin toisella kertaa pelastunut vankilasta suuren rikoksentekijän rohkeudella. Nyt hän jo oli turvassa kaksinkertaisen rikoksensa seurauksilta, sillä hän oli äskettäin kuollut, kuivettuneena, kasvot ikäänkuin näkymättömien kynsien raatelemina; tämä kuolema oli epäilemättä osaltaan vaikuttanut tohtori Beauchampin päätökseen. Markus ja David olivat kauan arvelleet että Simonin juttu selviäisi, kunhan vaan siihen sotkeutuneet henkilöt olisivat hävinneet. Entinen tutkintotuomari Daix oli myös kuollut; entinen valtionprokuraattori Raoul de la Bissonnière oli loistavan virkauran jälkeen saanut eron ja kommendöörinristin. Asessori Guybaraud, joka Rozanissa oli ollut assisioikeuden puheenjohtajana, oli tullut halvatuksi ja läheni loppuaan rippi-isänsä ja emännöitsijänsä hoitamana, kun taas Pacart, entinen kansanyllyttäjä, joka oli päässyt valtionprokuraattoriksi epäilyttävästä pelijutusta huolimatta, oli luopunut tuomioistuimesta ja muuttanut Roomaan, hoitamaan jotain salaperäistä tointa munkkikuntien lainoppineena neuvonantajana. Samoin oli laita Beaumontissa, valtiollinen, hallinnollinen, kirkollinen, jopa yliopistollinenkin maailma oli kokonaan muuttunut, toiset olivat seuranneet Lemarroisia, Hennebisea, Bergerotia, Forbesia ja Mauraisinia. Ja kun varsinaisista rikoksellisista isä Philibin oli kuollut salaperäisellä tavalla ja veli Fulgentius kadonnut, tai ehkä hänkin kuollut, ei heistäkään ollut muita jälellä kuin isä Crabot, ylin johtaja, mutta hän oli kadonnut elävien joukosta, hänen sanottiin hautautuneen yksinäiseen kammioon, jossa hän harjoitti ankaraa katumustyötä.

Yhteiskunnallisen ympäristön kokonaan muututtua, aivan toisenlaisella valtiollisella hetkellä, jolloin intohimot eivät enää olleet samat, ryhtyi Delbos vihdoin pontevasti toimeen, heti kun hän oli saanut käsiinsä paperin, jonka hän tarvitsi aseekseen. Hän oli saanut vaikuttavan aseman kamarissa, hän antoi asiakirjat oikeusministerille ja sai tämän heti ilmoittamaan asiasta uudelle kassatsioonioikeudelle. Ministeri tuli tosin interpellatsioonin esineeksi kamarissa; mutta hän tyytyi vastaamaan, että asia oli kokonaan lainopillista laatua ja ettei hallitus voinut enää sallia, että siitä taaskin tehtäisiin valtiollinen kysymys; ja suuri enemmistö äänesti hänelle luottamuslausetta, niin välinpitämättömiä olivat puolueet nyt Simonin jutusta. Kassatsioonioikeudessa, joka vielä oli suutuksissaan saamastaan korvapuustista, meni juttu tavattoman nopeasti. Se kumosi Rozanin päätöksen, lähettämättä entistä syytettyä toisen oikeuden eteen. Se oli vaan kuin yksinkertainen muodollisuus, joka kauvan aikaa oli ollut välttämätön ja muutamin sanoin se pyyhkäsi pois kaiken vääryyden.

Näin yksinkertaisesti tunnustettiin ja julistettiin Simonin viattomuus ja kirkas totuus pääsi vihdoinkin voitolle niin monien valheiden ja rikosten jälkeen.

III.

Simonin viattomaksi julistaminen herätti suurta mieltenkuohua Mailleboisissa. Se ei ollut kummastusta, sillä monet olivat jo vakuutetut hänen syyttömyydestään. Mutta tämä laillinen, täydellinen kunnianpuhdistus teki siitä huolimatta syvän vaikutuksen kaikkiin. Ja sama ajatus tuli kaikkien mieleen ja ihmiset sanoivat toisilleen:

-- Emmekö millään tavoin voisi antaa hyvitystä onnettomalle, joka on niin paljon kärsinyt? Ei tosin mikään, ei raha, eikä kunnia voi korvata hänen kauheita kärsimyksiään. Mutta kun koko kansa on tehnyt kammottavan erehdyksen, kun se on muuttanut miehen näin surkuteltavaksi olennoksi, täytyy sen tunnustaa vikansa ja oikeudenmukaisuuden nimessä antaa tälle miehelle loistava julkinen hyvitys, osoittaakseen siten että totuus ja oikeus tulevaisuudessa hallitsevat.

Tämä ajatus levisi sitten vähitellen koko maahan. Saatiin kuulla eräs juttu, joka syvästi liikutti sydämmiä. Sillaikaa kun ylioikeus tutki laitonta tiedonantoa koskevia asiakirjoja, teki vanha, yhdeksänkymmenen vuotias Lehmann kuolemaa kurjassa talossaan Trou-kadun varrella, jota niin kauan suru ja kyyneleet olivat synkentäneet. Hänen tyttärensä Rachel oli kiiruhtanut turvapaikastaan, Pyreneistä, ottaakseen vastaan hänen viimeisen hengenvetonsa; ja joka aamu näytti hän tahtonsa voimalla virkistyvän uudelleen, sillä hän ei sanonut tahtovansa kuolla ennenkun oikeus oli antanut kunnian takaisin hänen vävylleen ja lapsenlapsilleen. Saatuaan tiedon viattomaksijulistamisesta kuolikin hän ilosta loistavana. Hautajaisten jälkeen Rachel matkusti viipymättä erämaahansa Simonin ja Davidin luo, jotka tarkasti punnittuaan asiaa olivat päättäneet jäädä sinne vielä neljäksi tai viideksi vuodeksi, ennenkun he muuttaisivat rahaksi pienen omaisuutensa, myymällä marmorikaivoksen, tuon pienen, yksinäisen sopen, jossa he olivat saaneet odottaa oikeutta. Ja silloin tapahtui että pieni talo Trou-kadun varrella purettiin, kunnallisneuvosto oli nimittäin viisaasti kyllä päättänyt tehdä terveelliseksi koko tuon epäsiistin kaupunginosan, aukaisemalla sen halki leveän kadun ja istuttamalla sinne puiston työmiesperheiden lapsia varten. Sarah, jonka mies Sébastien äskettäin oli nimitetty erään alkeiskoulun johtajaksi Beaumontiin, oli myynyt ompeluliikkeensä muutamalle rouva Savinille, samojen Savinien sukulaiselle, jotka muinoin olivat kivittäneet häntä ja hänen veljeään Josephia. Nyt ei siis enää ollut merkkiäkään paikoista, missä Simonin perhe oli niin paljon itkenyt noina kaukaisina aikoina, jolloin jokainen kirje viattomalta, kertoen hänen kärsimyksistään, lisäsi sen tuskaa. Vapaassa ilmassa, kirkkaan auringon paisteessa kasvoivat siellä nyt puut, kukat lemusivat nurmikentillä ja tuntui siltä kuin tästä raikkaasta luonnosta, tästä hedelmällisestä maasta myöskin olisi kasvanut ja lisääntynyt Mailleboisin tunnonvaivat, halu korvata sen muinoin tekemä, kauhistuttava vääryys.

Nämä tuumat eivät kuitenkaan vielä moneen aikaan toteutuneet. Neljä vuotta kului ilman että mitään yleistä liikettä syntyi. Sukupolvet olivat seuranneet toisiaan, Simonin ristiinnaulitsijoiden lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset. Koko Maillebois olikin vähitellen muuttunut, siellä asui aivan uusi kansa. Suuren yhteiskunnallisen liikkeen uutta yhteiskuntaa kohden täytyi varmaankin kokonaan tapahtua ennenkun kauan sitten kylvetystä hyvästä siemenestä kasvaisi erehdyksistä ja valheesta vapautettuja kansalaisia, jotka vihdoin kykenisivät täyttämään oikeuden vaatimuksen.

Ja sill'aikaa aika vieri edelleen, rohkeat työntekijät, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä, luovuttivat työnsä lapsilleen, tulevaisuuden työntekijöille. Markus ja Geneviève olivat lähes seitsemänkymmenen vuotiaina eronneet toimestaan ja Jonvillen alkeiskoulu, sekä pojat että tytöt, joutui heidän poikansa Clémentin ja hänen vaimonsa huostaan. Kolmenkymmenenneljän vuotias Clément oli nainut Charlotten, Hortense Savinin tyttären, joka samoinkuin miehensäkin oli antautunut opettajan alalle. Samoinkuin Markus, joka aina oli kieltäytynyt jättämästä tointaan Jonvillessä, sanoen siellä voivansa hyödyttää, oli hänkin tahtonut jäädä sinne: ja näin jatkui vapautustyö isästä poikaan, samalla intohimoisella totuudenrakkaudella, samalla vaatimattomalla sankarillisuudella. Mignot oli myös jättänyt Moreuxin, missä hänen sijansa täytti eräs Salvanin entinen oppilas, ja hän oli asettunut asumaan Jonvilleen, lähelle Markusta ja Genevièveä, jotka asuivat pienessä talossa, entisen koulunsa vieressä; he eivät nimittäin olleet tahtoneet muuttaa kauas siitä. Sinne oli siis muodostunut ikäänkuin pieni siirtola kaikista suuren työn ystävällisistä alkuunpanijoista, sillä Salvan ja neiti Mazeline elivät yhä, iloisina ja hyvinä. Simonin ja Markuksen entistä koulua Mailleboisissa johtivat nyt, kun Joulic oli nimitetty koulunjohtajaksi Beaumontiin, heidän lapsensa, Joseph poikia, Louise tyttöjä. Hekään eivät enää olleet nuoria, mies neljänkymmenenneljän, vaimo neljänkymmenenkahden ikäinen, ja heillä oli kahdenkymmenenkahden vuotias poika, François, joka oli naimisissa samanikäisen serkkunsa, Thérèsen, Sébastienin ja Sarahin tyttären kanssa, ja jolla hänen kanssaan oli tuskin vuoden vanha tyttönen Rose, suloinen, pieni enkeli. He olivat samoin päättäneet etteivät koskaan jättäisi Mailleboisia ja he laskivat hyvänsävyistä leikkiä Sébastienista ja Sarahista ja heidän suuresta tulevaisuudestaan, sillä oli kysymyksessä antaa Sébastienille johtajantoimi normaalikoulussa, jossa Salvan oli vaikuttanut niin hyvin ja jossa hänen rakas oppilaansa vaikuttaisi samoin. François ja Thérèse, jotka ikäänkuin perinnöllisestä kutsumuksesta myös olivat ruvenneet opettajiksi, olivat syyslukukauden alusta olleet apuopettajia Dherbecourtissa. Ja mikä joukko hyviä totuuden kylväjiä, kun koko perhe joskus sunnuntaisin kokoontui Jonvilleen, isovanhempien, Markuksen ja Genevièven ympärille, jotka olivat liikutetut ja ihastuksissaan järjessä ja totuudessa kasvaneista jälkeentulevaisistaan! Siinä olivat Sébastien ja Sarah Beaumontista, Josef ja Louise Mailleboisista, François ja Thérèse, sekä heidän pieni tyttärensä Rose Dherbecourtista ynnä Clément ja Charlotte Jonvillestä sekä myös heidän tyttärensä Lucienne, suuri seitsenvuotias tyttönen. Ja kuinka pitkä pöytä tarvittiinkaan näille neljälle sukupolvelle, etenkin kun hyvät ystävät naapurista, Salvan, Mignot ja neiti Mazeline yhtyivät seuraan, juodakseen maljan tietämättömyyden, kaiken pahan ja kaiken orjuuden äidin poistamiselle!