Part 42

Mutta Geneviève ei varmaankaan pelkästä olosuhteiden voimasta olisi niin pian vapautunut, ellei valmistavaa työtä hitaasti olisi tapahtunut hänessä hänen tietämättään. Selvästi ymmärtääkseen ensimmäiset syyt täytyy tuntea hänen elämäänsä alusta alkaen. Hän oli perinyt isältään hellän, iloisen ja intohimoisen luonteen, hänessä oli herännyt rakkaus Markukseen ja hän oli kiintynyt häneen siinä määrin että suostui elämään yksinäisessä kylässä tuon halvan alkeisopettajan kanssa. Haluten vapautta, kyllästyneenä rouva Duparquen synkkään kotiin, oli hän hetken näyttänyt vapautuneen uskonnollisen kasvatuksensa vaikutuksesta, hän oli antautunut puolisolleen sellaisella nuoruuden alttiudella että tämä oli voinut luulla omistavansa hänet kokonaan. Ja joskin salainen pelko joskus oli vallannut Markuksen, oli hän työntänyt sen luotaan, oli luullut olevansa kyllin vahva muodostaakseen hänet oman kuvansa mukaan ja onnensa huumauksessa jättänyt henkisen valloituksen myöhemmäksi. Sitten oli entinen viha uudelleen ilmaantunut hänessä ja Markus oli taas ollut heikko ja tahtoen kunnioittaa hänen omantunnon vapauttaan ei hän vieläkään ollut toiminut, vaan sallinut vaimonsa jälleen ruveta noudattamaan uskonnollisia menoja, käymään kirkossa ja unohtumaan sinne. Koko hänen nuoruutensa, kaikki tuo salaperäinen myrkky, jota vielä ei oltu poistettu, alkoi vaikuttaa hänessä ja tuota erehdyksessä ja valheessa kasvatettujen naisten välttämätöntä käännettä, jonka alaiseksi hän joutui, vaikeutti hänelle vielä uskonnollisen ja vallanhimoisen isoäidin läsnäolo. Olosuhteet, Simonin juttu ja Louisen ripilläkäynnin siirtäminen olivat silloin jouduttaneet eroa puolisojen välillä. Hänessä paloi etenkin kiihkeä toivo löytää taivaassa sen rajattoman taivaallisen onnen, joka hänelle nuorena tyttönä oli luvattu; ja hänen rakkautensa Markukseen oli himmentynyt kun hän ajatteli autuutta, jota virret ylistävät, tuota korkeampaa ja puhtaampaa taivaallista rakkautta. Mutta turhaan oli häntä kiihoitettu, turhaan hänelle valehdeltu, turhaan häntä käsketty vastustamaan miestään, lupaamalla kohottaa hänet korkeimpaan totuuteen, täydelliseen onneen. Hänen onnettomuutensa syynä oli ollut se, että hän hylkäsi ihmisen ainoan luonnollisen ja mahdollisen onnen, sillä hän ei ollut koskaan enää tuntenut itseään tyydytetyksi, hän oli elänyt enenevässä ahdistuksessa ilman rauhaa ja ilman iloa, vaikka hän itsepäisesti väitti olevansa onnellinen. Nytkään vielä hän ei tunnustanut kuinka tyhjiltä olivat tuntuneet pitkät rukoukset kappelien kylmillä kivilattioilla ja hyödyttömät herranehtoolliset, joissa hän turhaan toivoi saavansa vihdoinkin tuntea lihassaan ja veressään Jesuksen lihan ja veren ijäisessä ja autuaassa yhteydessä. Mutta luonto valloitti hänet vähitellen, palautti hänet terveyteen, inhimilliseen rakkauteen, samalla kuin vanha salaperäinen myrkky poistui hänestä yhä enemmän sitä mukaa kuin uskonnollinen valhe ilmaantui hänelle. Suuressa tuskassaan noudatti hän vielä, huumatakseen itseään, joitakuita uskonnollisia merioja sillä hän ei tahtonut ymmärtää että rakkaus Markukseen oli herännyt hänessä, että hän tunsi äärettömän halun levätä hänen sylissään, tuossa ainoassa ja ikuisessa totuudessa, joka tekee miehen ja naisen terveeksi ja onnelliseksi.

Silloin oli syntynyt riitoja rouva Duparquen ja Genevièven välillä ja ne tulivat yhä lukuisammiksi ja kiivaammiksi. Isoäiti tunsi että hänen tyttärentyttärensä luisui hänen käsistään. Ja hän vartioi häntä tarkasti, piti häntä melkein vankina; mutta pienimmänkin riidan jälkeen saattoi Geneviève sulkeutua huoneeseensa, siellä sai hän ainakin ajatella rauhassa, eikä hän enää vastannut edes silloinkaan kun hirveä esi-äiti nyrkillään löi ovea. Kahtena sunnuntaina sulkeutui hän näin ja kieltäytyi seuraamasta häntä iltamessuun, rukouksista ja uhkauksista huolimatta. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque oli ankara uskovainen, jommoiseksi hänet oli muodostanut pitkä elämä täydellisessä kirkon orjuudessa. Hänet oli kasvattanut ankara äiti ja sitten hän oli joutunut naimisiin Duparquen kanssa, joka ei välittänyt muusta kun kaupastaan, oli raaka eikä pitänyt hellistä hyväilyistä, hänen intohimonsa nukkuivat, ja heräsivät vasta myöhemmin. Lähes kaksikymmentäviisi vuotta oli heillä vastapäätä Saint-Maxencen tuomiokirkkoa uutuuksien kauppa, jonka ostajapiiriin kuului pääasiallisesti munkkeja ja pappeja. Ja kun hän oli saanut kokea niin vähän rakkautta, kun hänen puolisonsa niin vähän tyydytti hänen sieluaan ja ruumistaan, antautui hän siellä yhä enemmän uskonnollisuuteen, sillä hän oli liian rehellinen ottaakseen itselleen rakastajaa. Hän hillitsi aistillisuuden tarvettaan, hänen onnistui pettää se, tyydyttää se jumalanpalveluksen menoissa, pyhän savun tuoksussa, kiihkeissä rukouksissa ja salaperäisissä keskusteluissa pyhienkuvien vaalean Jesuksen kanssa. Kun hän ei ollut tuntenut rakastajan intohimoista syleilyä, saattoi hän pitää riittävänä lohdutuksena pappien keveää kosketusta, pappien, joiden läheisyydessä ei tee syntiä silloinkaan kuin elää heidän hengityksessään, antautuu heidän kanssaan lihalliseen yhteyteen. Hänen rippi-isänsä juhlalliset liikkeet ja hyväilevät sanat tuottivat hänelle ainaista iloa, ja hänen ankaruutensakin, hänen uhkauksensa ja hänen kertomuksensa helvetistä ja hirveistä tuskista herättivät hänen kuritetussa lihassaan suloisen väristyksen. Ja sokea usko, ankarimpiin uskonnon harjoituksiin mukautuminen ei ainoastaan tyydyttänyt hänen kuoletettuja himojaan, hän löysi niissä myöskin ojennusnuoran, tuen, hallitsijan, jota hänen naisellinen heikkoutensa kaipasi. Kirkko tietää että ei se voi valloittaa naista ainoastaan jumalanpalveluksen hekumallisuudella, se ottaa hänet haltuunsa kohtelemalla häntä raa'asti ja peloittamalla häntä, se pitää häntä kuin orjaa, joka halki vuosisatojen on tottunut ruoskaan ja joka vihdoin on ruvennut rakastamaan orjuuden katkeraa nautintoa. Rouva Duparque, joka kätkyestä saakka oli oppinut tottelemaan, oli kuuliainen kirkon tytär, jota se epäilee, jonka se ottaa aseekseen ja jonka avulla se voi miehen vuorostaan valloittaa. Jouduttuaan leskeksi, myi hän pienen omaisuutensa ja muutti Mailleboisiin, missä hänellä joutilaassa elämässään ei ollut muuta tointa, muuta harrastusta kuin tuo ankara uskonnollisuus, jolla hän koetti täyttää hukkaan menneen elämänsä, korvata kaikki luonnolliset nautinnot, kaiken inhimillisen onnen, jota hän ei ollut saanut tuntea. Suurena syynä siihen että hän niin ankarasti tyrkytti tyttärentyttärelleen Genevièvelle ahdasta ja kylmää uskoaan oli varmaankin rakkauden onnen kaipuu, viha tuohon naisen vapautumiseen, jonka hän olisi tahtonut kieltää lapsen lapseltaan, niin kuin tuntemattoman, vaikka suloisen helvetin, johon hän itse ei koskaan saisi astua sisälle. Mutta isoäidin ja tyttärentyttären, ankaran jumalisen ja vapautumaisillaan olevan uskovaisen välillä oli äiti, surumielinen rouva Berthereau. Päältäpäin katsoen oli tämäkin vain kaavoihin piintynyt jumalinen, joka syntymästään saakka oli kuulunut kirkolle. Hän ei ollut edes päivääkään laiminlyönyt uskonnollisia velvollisuuksiaan, sillä hänen puolisonsa, vapaa-ajattelija Berthereau, Salvanin ystävä, meni niin pitkälle heikkoudessaan että seurasi häntä messuun rakkaudesta häneen. Mutta hän oli tuntenut intohimoisen rakkauden, jolla tuo erinomainen mies joka hetki oli ympäröinyt hänet ja se täytti hänet yhä vieläkin. Vaikka hänen miehensä oli kuollut niin kauvan aikaa sitten oli hän yhä hänen, eli yksinomaan hänen muistostaan, viettäen loppuikänsä ikäänkuin hänen rakkaan haamunsa sylissä. Tämä selitti hänen pitkät vaitiolonsa, hänen kohtaloonsa alistuneen, vaatimattoman elämänsä pienessä, synkässä talossa, johon hän tyttärensä kanssa oli vetäytynyt niinkuin luostariin. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut uusiin naimisiin menemistä, hänestä oli tullut toinen rouva Duparque, ankaran uskonnollinen ja jumalaapelkääväinen, hän kävi aina mustaan puettuna, kasvot olivat vahankarvaiset, käytös nöyrä ja masentunut ankaran isoäidin vallan alla, joka painoi koko taloa. Joskus vain näkyi hänen velton suunsa ympärillä katkera piirre, hänen nöyrissä silmissään välähti vastustus, kun hänessä heräsi ääretön entisen rakkauden onnen kaipuu, tuon kylmän, uskonnonharjoitusten täyttämän tyhjyyden pohjalla, jossa hän niin kauvan oli kitunut. Viime aikoina oli hänen tyttärensä Genevièven hirveä ahdistus, vaimon taistelu papin ja puolison välillä herättänyt hänet raukkamaisesta välinpitämättömyydestään niin että hän oli uskaltanut vastustaa itse hirveää isoäitiäkin.

Nyt oli rouva Berthereau kuolemaisillaan ja iloitsi omasta puolestaan tästä vapautuksesta. Mutta huomatessaan voimiensa päivä päivältä vähenevän tunsi hän yhä suurempaa surua siitä että Geneviève jäisi yksin kärsimään, kokonaan rouva Duparquen valtaan. Miten kävisi hänen lapsiraukkansa ankarassa orjuudessa, tässä kuolleessa talossa, jossa hän niin paljon oli kärsinyt, kun hän ei enään olisi täällä? Hänen oli mahdoton lähteä täältä tekemättä mitään, sanomatta mitään, joka voisi pelastaa hänet, auttaa häntä saavuttamaan edes hiukan terveyttä ja onnea. Se oli lakkaamatta hänen mielessään ja hän uskalsi tehdä sen eräänä iltana, jolloin hän vielä jaksoi puhua, vaikkakin hyvin hiljaa ja hitaasti.

Oli syyskuun ilta, lämmin ja sateinen. Yö läheni, pieni luostarin tapaisesti sisustettu huone, vanhoine pähkinäpuuhuonekaluineen, pimeni vähitellen. Sairas, joka ei voinut maata saamatta heti tukehtumiskohtauksia, istui lepotuolillaan tyynyjen nojassa. Vaikka hän oli tuskin viidenkymmenenkuuden ikäinen näyttivät hänen surumieliset, kuihtuneet kasvonsa jo sangen vanhoilta, hänen elämänsä tyhjyys oli ikäänkuin kalventanut ne. Geneviève istui lähellä häntä nojatuolissa ja Louise oli juuri tuonut kupillisen maitoa, ainoa mitä sairas vielä saattoi nauttia. Raskas hiljaisuus painoi taloa, Kapusiinien kappelin viimeinen kellonsoitto oli juuri kaikunut pienen, aution torin kuolleessa ilmassa.

-- Tyttäreni, sanoi rouva Berthereau hitaasti, heikolla äänellään, koska olemme yksin, pyydän että kuuntelet minua, sillä minulla on jotain sanottavaa sinulle ja on jo aika kiirehtiä.

Hämmästyneenä tahtoi Geneviève keskeyttää hänet, peläten sairaan rasittuvan tästä viimeisestä ponnistuksesta. Mutta kun tämä teki päättäväisen liikkeen, kysyi hän ainoastaan:

-- Äiti, tahdotko puhua minulle yksin? tuleeko Louisen poistua?

Rouva Berthereau oli hetken ääneti. Hän oli luonut katseensa pitkään ja kauniiseen nuoreen tyttöön, joka hellästi katseli häntä avomielisillä silmillään. Hän kuiskasi vihdoin:

-- Minusta on parempi että Louise jääpi. Hän on seitsemäntoista vuotias, hänenkin täytyy tietää... Rakas pienokaiseni, istu tähän viereeni.

Louise istuutui hänen viereensä tuolille ja sairas tarttui hänen käteensä.

-- Tiedän kuinka järkevä ja rohkea olet ja jos joskus olenkin paheksinut käytöstäsi, annan kuitenkin arvoa suoruudellesi... Nyt viimeisellä hetkelläni uskon ainoastaan hyvyyteen.

Hän kokosi ajatuksiaan vielä hetken, hän katsoi avonaisesta akkunasta tummenevaa taivasta, ikäänkuin lukeakseen koko pitkän, surullisen elämänsä auringon viimeisissä säteissä. Sitten siirtyi hänen katseensa jälleen tyttäreensä, jota hän katseli kauan aikaa sanomattoman säälin ilme silmissään.

-- Geneviève, minun on niin vaikea jättää sinut niin onnettomaksi... Ei, elä kiellä, joskus yöllä kuulen sinun nyyhkytyksesi tuolta ylhäältä pääni päältä, kun et voi nukkua. Ja minä tunnen tuskasi, tunnen kuinka taistelut raatelevat sinua... Vuosikausia olet kärsinyt, eikä minulla ole ollut rohkeutta auttaa sinua.

Kyyneleet vuosivat Genevièven silmistä. Hänen omien kärsimyksiensä mainitseminen tällä surullisella hetkellä koski häneen.

-- Äiti, minä pyydän, älä ajattele minua. Minulla ei ole kuin yksi suru, se että kadotan sinut.

-- Ei, ei, tyttäreni, jokainen lähtee täältä vuorostaan, tyytyväisenä tai epätoivoisena, riippuen siitä millaiseksi hän on osannut muodostaa elämänsä. Mutta ne, jotka jäävät tänne, eivät saa turhaan tuottaa itselleen kärsimyksiä, kun he vielä voivat olla onnellisia.

Hän pani kätensä ristiin ja kohotti ne ylös, hartaasti rukoilevalla liikkeellä:

-- Oi! tyttäreni, elä jää päiväksikään tähän taloon. Kiiruhda, ota lapset mukaasi ja palaa puolisosi luo.

Geneviève ei ennättänyt edes vastata. Suuri musta varjo ilmestyi huoneeseen, rouva Duparque oli hiljaa astunut sisään. Hän kulki lakkaamatta huoneesta huoneeseen, oli heti levoton kun ei tiennyt missä Geneviève ja Louise olivat, epäillen heitä alinomaa. Koska he piiloutuivat, eivätkö he silloin tehneet pahaa? Etenkään hän ei pitänyt siitä että he olivat kauvan aikaa yhdessä rouva Berthereaun luona, peläten lakkaamatta että he puhuisivat siellä jotain kiellettyä. Hän oli siis varovaisesti hiipinyt ylös portaita ja eroitettuaan muutamia sanoja oli hän varovasti aukaissut oven, saadakseen heidät kiinni teosta.

-- Mitä sanot, tyttäreni? kysyi hän käskevästi, kuivalla, vihasta vapisevalla äänellään.

Ennestäänkin kalpea sairas tuli vielä kalpeammaksi, Geneviève ja Louise hämmästyivät ja odottivat levottomina mitä seuraisi.

-- Mitä sanot tyttäreni? Etkö tiedä että Jumala kuulee sinut?

Rouva Berthereau oli heittäytynyt tyynyä vasten, sulkien silmänsä, ikäänkuin kootakseen kaiken rohkeutensa. Hän olisi niin mielellään tahtonut puhua Genevièvelle yksin eikä antautua taisteluun peljättävän isoäidin kanssa. Koko elämänsä oli hän karttanut tätä yhteentörmäystä, tätä taistelua, jossa hän jo edeltäpäin tunsi tulevansa voitetuksi. Mutta nyt hänellä oli vain muutamia tunteja jälellä ollakseen rohkea ja hyvä, hän aukasi silmänsä ja uskalsi vihdoin puhua.

-- Jumala kuulkoon minut, äitini! Luulen täyttäväni velvollisuuteni kun kehoitan tytärtäni ottamaan lapsensa ja palaamaan puolisonsa luo, sillä hänen terveytensä ja hänen ainoa onnensa ovat siellä, tuossa kodissa, jonka hän niin ajattelemattomasti jätti.

Rouva Duparque oli heti alussa tahtonut keskeyttää hänet raivokkaalla liikkeellä. Sitten antoi hän sairaan jatkaa, kenties tuntien kuoleman majesteetin, joka jo täytti huoneen henkäyksellään, hämillään tuosta huudosta, joka puhkesi orjuutetun ihmisraukan huulilta kun hänen järkensä ja rakkautensa vapautuivat viimeisellä hetkellä. Ääretön ahdistus vallitsi huoneessa, jossa neljä naista, neljä sukupolvea olivat yhdessä.

Kaikki neljä olivat toistensa näköisiä, kookasvartaloisia, pitkäkasvoisia, komeanenäisiä. Mutta seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque, vahvoine leukoineen ja jäykkien ryppyjen uurtamine poskineen oli laihtunut ja kuivettunut ankarissa uskonnon harjoituksissaan; rouva Berthereau sitä vastoin, joka äskettäin oli täyttänyt viidennenkymmenennenkuudennen ikävuotensa, oli sairaudestaan huolimatta lihavampi ja notkeampi ja hänen kalpeille kasvoilleen oli painanut leimansa tuo lyhyt rakkauden onni, jota hän aina oli kaivannut. Näistä kahdesta tummasta ja vakavasta naisesta oli Geneviève syntynyt, mutta hänessä huomasi myöskin isän vaikutusta. Hän oli vaalea, iloinen, rakastava ja suloinen vielä kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä; ja pian kahdeksantoista vuotias Louise oli taas tumma, mutta hänen hiuksensa olivat kullanruskeat niinkuin Markuksella, jolta hän myös oli saanut leveän otsansa ja suuret, loistavat silmänsä, joissa paloi totuuden rakkaus. Henkisessä suhteessa oli tapahtunut samallainen kehitys: isoäiti oli kokonaan kirkon orja, hänen sielunsa ja ruumiinsa oli kukistettu, hän oli erehdyksen ja orjuuden tottelevainen levittäjä; tytär täytti vielä uskonnolliset velvollisuutensa, oli yhä kirkon vallassa, mutta levottomana, kidutettuna, sillä hän oli tuntenut inhimillisen onnen; tyttärentyttären onnettomassa sydämmessä ja järjessä kävi katolilaisuus viimeistä taisteluaan, hänestä taistelivat hänen mystillinen ja valheellinen kasvatuksensa sekä puolison rakkauden ja äidin hellyyden elävä todellisuus ja hän tarvitsi kaikki voimansa vapautuakseen: tyttärentyttären tytär oli vihdoinkin vapautunut, oli päässyt irti papin vallasta ja palannut onnelliseen luontoon, auringon hyväätekevään valoon.

Rouva Berthereau jatkoi hitaasti, matalalla äänellään.

-- Kuule, Genevièveni, älä jää tänne kauemmaksi. Kun minä en enää ole täällä, niin lähde heti... Minun onnettomuuteni alkoi silloin kun kadotin isäsi. Hän rakasti minua, minä olen elänyt ainoastaan niinä hetkinä, jotka vietin hänen läheisyydessään, hänen sylissään. Olen usein katunut että en silloin nauttinut niistä syvemmin, sillä en järjettömässä erehdyksessäni ymmärtänyt niiden arvoa, en tuntenut kuinka suloisia, kuinka verrattomia ne olivat ennen kun leskenä muutettuani tänne, jossa ei ollut rakkautta ja jossa olin eroitettuna maailmasta... Voi tämän talon jäistä kylmyyttä, jossa olen värissyt, sen hiljaisuutta ja synkkyyttä, jossa joka hetki olen kitunut, uskaltamatta edes aukaista akkunaa hengittääkseni elämää, niin järjetön ja raukkamainen olin!

Rouva Duparque seisoi liikkumattomana eikä keskeyttänyt. Kuullessaan tuon tuskan huudon teki hän kuitenkin vastustavan liikkeen.

-- Tyttäreni, en kiellä sinua puhumasta, vaikka olisi parasta kutsua tänne isä Theodosius, jos sinulla on jotain tunnustettavaa... Koska et ollut kokonaan Jumalan, miksi tulit sitten luokseni? Tiesit kyllä että täällä tapaisit yksin Jumalan.

-- Olen tunnustanut syntini, vastasi kuoleva lempeästi, en ole lähtevä täältä saamatta viimeistä voitelua, sillä olen kokonaan Jumalan, en voi muuta kuin kuulua hänelle nyt... Vaikka olenkin niin paljon surrut puolisoni kuolemaa, en ole koskaan katunut sitä että tulin tänne. Minne olisin mennyt? Minulla ei ollut muuta turvapaikkaa, minä olin liiaksi uskonnon läpitunkema, koettaakseni kertaakaan hakea onnea muualta. Olen siis elänyt niinkuin minun täytyi elää... Mutta tyttäreni kärsii nyt liiaksi vuorostaan, ja hän on vapaa, hänellä on puoliso, joka rakastaa häntä, enkä minä tahdo että minun surullinen kohtaloni tällaisessa tyhjyydessä tulee hänenkin osakseen. Sinä seuraat neuvoani, eikö niin, tyttäreni.

Hellällä, rukoilevalla liikkeellä oli hän ojentanut vahankarvaiset käsiraukkansa tytärtään kohden ja Geneviève heittäytyi polvilleen hänen viereensä, sydänjuuriaan myöten liikutettuna tästä harvinaisesta kohtauksesta, rakkauden heräämisestä kuolemassa, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

-- Äiti, äiti, rukoilen sinua, älä kärsi noin paljon minun tähteni. Tuotat minulle tuskaa ajatellessasi ainoastaan minua, kun meidän kaikkien ainoa toivomme on tuottaa sinulle hiukan iloa, sinulle, joka tahdot lähteä täältä niin epätoivoisena.

Mutta rouva Berthereaun valtasi yhä kasvava innostus. Hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja katseli häntä silmiin.

-- Ei, ei, kuule minua vielä... Jättäessäni sinut, ei minulla enää voi olla muuta iloa kun varmuus siitä että et tahdo alkaa täällä uudestaan minun kärsimyksiäni ja ahdistustani. Anna minulle tämä viimeinen lohdutus, anna minulle ennen lähtöäni varma lupaus... Kuuletko, minä vaadin sitä sinulta, niin kauvan kuin minulla on vähääkään voimaa puhua. Pelasta itsesi tästä valheen ja kuoleman talosta, palaa kotiisi, puolisosi luo. Vie hänelle lapsensa takaisin, rakastakaa toisianne koko sielustanne. Se on elämä ja totuus ja onni... Minä rukoilen sinua, tyttäreni, lupaa minulle, vanno minulle noudattavasi viimeistä toivoani!

Kun Geneviève nyyhkytysten tukahduttamana ei vastannut, kääntyi hän Louisen puoleen, joka myöskin syvästi liikutettuna oli polvistunut lepotuolin toiselle puolelle.

-- Auta sinä minua, hyvä lapseni. Minä tunnen ajatuksesi, olen kyllä huomannut kuinka olet tehnyt työtä ja ponnistellut saadaksesi äitisi takaisin kotiin. Sinä olet pikku haltija, sangen ymmärtäväinen pieni ihminen, joka on tehnyt paljon tuottaakseen meille kaikille neljälle hiukan rauhaa... Sinun äitisi täytyy luvata, eikö niin? Käske hänen tekemään minulle suuren ilon lupaamalla tulla onnelliseksi!

Louise oli tarttunut murheellisen naisen käsiin ja hän suuteli niitä sopertaen:

-- Oi! isoäiti, isoäiti, kuinka hyvä olet ja kuinka sinua rakastan!... Äiti on muistava sinun viimeistä tahtoasi. Hän on ajatteleva, hän on seuraava sydämmensä ääntä, ole varma siitä.

Rouva Duparque seisoi jäykkänä, liikahtamatta. Hänen syvien ryppyjen uurtamissa, jähmettyneissä kasvoissaan elivät ainoastaan silmät ja raivokas viha oli syttynyt niissä kun hän koetti hillitä itseään jottei kohtelisi ankarasti kuolevaa. Vihdoin hän murisi vihaisesti:

-- Olkaa vaiti kaikki kolme! Te olette onnettomia syntisiä, jotka vastustatte Jumalaa ja jotka helvetin liekeissä saatte rangaistuksenne... Olkaa vaiti, en tahdo kuulla sanaakaan enää! Enkö sitten enää ole herra täällä, isoäiti? Sinut tyttäreni, on sairaus hämmentänyt, tahdon uskoa sen; sinussa tyttärentyttäreni on pahahenki, annan anteeksi sinulle että et vielä kokonaan ole voinut karkoittaa sitä katumuksestasi huolimatta; ja sinut tyttärentyttärentyttäreni, toivon yhä voivani pelastaa kadotuksesta, kun vaan kerran saan kasvattaa sinua... Olkaa vaiti, tyttäreni, te, joita ilman minua ei olisi olemassa! Minä se olen, joka käsken ja se olisi vielä yksi kuoleman synti, jos ette tottelisi minua!

Hän oli ikäänkuin kasvanut, hän puhui ankarasti, vihan ja koston Jumalansa nimessä. Mutta hänen tyttärensä, joka tunsi että lähenevä kuolema jo oli vapauttanut hänet, uskalsi jatkaa kiellosta huolimatta.

-- Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen vaijennut, ja jos ei viimeinen hetkeni olisi tullut, olisin ehkä niin raukkamainen että tottelisin ja vaikenisin vieläkin... Se on liikaa. Kaikki mikä on kiduttanut minua, kaikki mitä olen jättänyt sanomatta vaivaisi minua haudassakin. En voi viedä sitä mukanani sinne. Kaikesta huolimatta on kauvan tukehutettu huuto pääsevä huuliltani... Oi! tyttäreni, minä rukoilen sinua, lupaa minulle, lupaa minulle!

Raivostuneena toisti rouva Duparque kovemmalla äänellä:

-- Geneviève, minä, isoäitisi, kiellän sinua puhumasta.

Kun Louise näki äitinsä yhä nyyhkyttävän, hirveimmän taistelun raatelemana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, uskalsi hän vastata päättäväisellä mutta kohteliaalla tavallaan.

-- Isoäiti, täytyy olla hyvä isoäiti Berthereaulle, joka on niin sairas. Äiti on myöskin heikko ja on julmaa saattaa häntä noin liikutetuksi... Eikö jokaisen tule noudattaa omaatuntoaan?

Silloin Geneviève, antamatta rouva Duparquelle aikaa taas keskeyttää, kohotti päänsä ja syleili kiihkeästi kuolevaa, sydän heltyneenä tyttärensä lempeästä rohkeudesta.

-- Äiti, äiti, nuku rauhassa, en tahdo että sinä minun tähteni kärsit... Minä lupaan muistaa viimeistä toivoasi, lupaan tehdä kaikki, mitä rakkauteni sinuun kehoittaa... Niin, niin, ei ole muuta kuin hyvyys, ei muuta kuin rakkaus, se on ainoa totuus.

Ja kun rouva Berthereau uupuneena, mutta kasvot taivaallisen hymyn kirkastamina, painoi tytärtään rintaansa vasten, teki rouva Duparque viimeisen uhkaavan liikkeen. Pimeä oli tullut, huonetta valaisi ainoastaan heikko valo puhtaalta taivaalta, jolla ensimmäiset tähdet syttyivät; ja avonaisesta akkunasta levisi huoneeseen pienen, aution torin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan lapsen nauru. Tässä läheisen kuoleman majesteettisen hengähdyksen täyttämässä rauhassa sanoi itsepäinen, sokea ja kuuro isoäiti vielä:

-- Te ette enään ole minun, ei tytär, ei tyttärentytär, eikä tyttären tyttärentytär. Te kuljette kaikki iankaikkista kadotusta kohden. Menkää, menkää! Jumala hylkää teidät, ja minä hylkään teidät!

Sitten hän läksi ja sulki vihaisesti oven. Pimeään, hiljaiseen huoneeseen jäi ainoastaan kuoleva äiti tyttärensä ja tyttärentyttärensä väliin, yhdistyneinä yhteen ainoaan syleilyyn. Hitaasti virtasivat kaikkien silmistä kyyneleet, samalla kertaa suloiset ja katkerat.