Part 40

Sitten puhui Delbos kahden istunnon aikana. Katkerasti ja pontevasti, intohimoisella kaunopuheisuudella, ryhtyi hänkin juttuun aivan alusta. Mutta hän teki sen kukistaakseen entisen syytöksen ylioikeuden tutkimuksen esiintuomien todistusten avulla. Ei ainoakaan paikka siinä pysynyt pystyssä: oli todistettu että Simon palasi kotiin jalkasin, saapui Mailleboisiin kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, kun taas rikos oli tapahtunut tuntia aikasemmin; ja ennen kaikkea oli todistettu että kirjoituskaava oli leimattu veljesten koulussa ja että siinä oli veli Gorgiaan väärentämätön nimimerkki, viimemainitun tunnustus ei edes ollut välttämätön, koska kuuluisat asiantuntijat olivat todistaneet vääräksi herrojen Badochen ja Trabutin eriskummallisen lausunnon. Sitten tarkasti hän uutta selitystä, etupäässä tuon väärän sinetin suhteen. Siitä ei ollut ainoatakaan todistusta, mutta hän puhui siitä kuitenkin, aavistaen epäilyttävien toimien, vakuutusten ja salaviittausten takana piilevän vielä viimeisen konnantyön. Joku vaimo, niin oli sanottu, oli sairaalta työmieheltä kuullut hämärän jutun Mailleboisin opettajalle valmistetusta sinetistä. Missä oli tuo vaimo? mitä hän teki? ja kun kukaan ei voinut tahi ei tahtonut vastata, oli hänellä oikeus pitää juttua järjettömänä valheena, jommoisia "Petit Beaumontais"-lehti niin usein oli julkaissut. Mutta joskin hän oli voinut selittää kuinka koko rikos oli tapahtunut, kuinka veli Gorgias palatessaan Polydoria saattamasta oli kulkenut Zéphirinin avonaisen akkunan ohi, lähestynyt sitä, keskustellut lapsen kanssa, lopuksi hypännyt huoneeseen ja joutunut hirveän hulluuden valtaan, nähdessään pienen raajarikon niin herttaisena ja hymyilevänä, vaaleakiharaisine enkelipäineen, hän tunnusti kuitenkin että yksi aukko oli olemassa -- mistä oli veli Gorgias saanut kirjoituskaavan? sillä hän oli oikeassa ivallisesti kysyessään oliko opettajilla tapana iltasin kävellä kirjoituskaavat taskussaan. "Petit Beaumontais"-lehti oli aivan varmaan ollut siellä ja sieltä hän oli sen ottanut tukkiakseen uhrinsa suun. Kaavan täytyi myös olla siellä, mutta kuinka? Delbos aavisti mistä hänen tuli etsiä totuutta, hän oli niin innokkaasti kuulustellut Polydoria ainoastaan saadakseen hänet tunnustamaan sen, mutta hän ei ollut mitään saanut tietää nuorukaisen ulkokullatun typeryyden tähden. Ja mitä merkitsikään tämä yksi epäselvä kohta? eikö veli Gorgiaan syyllisyys ollut silminnähtävä siitä huolimatta? Hän oli tosin väittänyt olleensa muualla rikoksen tapahtuessa, mutta siitä oli ainoastaan vääriä todistuksia. Kaikki todisti hänen syyllisyyttään, hänen pakonsa, hänen puolinaiset tunnustuksensa, rikolliset keinot, joilla häntä oli koetettu pelastaa, ja hänen rikostoveriensa hajoaminen -- isä Philibin oli hautautunut johonkin Italian luostariin, veli Fulgentius oli sopivaan aikaan sairastunut ja Crabotille oli taivas lähettänyt terveellisen nyrjähdyksen. Eikö presidentti Gragnonkin ollut häntä pelastaakseen tehnyt tuon laittoman osanannon, jonka arkkitehti Jacquin nyt oli todistanut? Yksin tämän rikoksen olisi luullut voivan aukaista ennakkoluuloisimmankin silmän. Sitten kuvaili hän Simonin hirvittävät kärsimykset rangaistussiirtolassa noina viitenätoista vuotena, jotka hän oli viettänyt siellä kauheimmissa ruumiillisissa ja henkisissä kidutuksissa, lakkaamatta vakuuttaen viattomuuttaan. Lopuksi sanoi hän vielä yhtyvänsä valtionprokuraattorin ilmilausumaan toiveeseen että tämä juttu pian loppuisi, mutta että se loppuisi Ranskan kunniaksi ja oikeuden voitoksi, sillä jos viaton uudestaan tuomittaisiin olisi se maalle sanoin selittämätön häpeä, toisi mukanaan arvaamattoman paljon pahaa.

Hänen puheeseensa ei vastattu mitään, istunto loppui ja jury vetäytyi neuvottelusaliin. Kello oli yksitoista aamulla ja heinäkuun auringon polttavat säteet kuumensivat hirveästi huonetta akkunaverhoista huolimatta. Odotusta kesti korkeintaan tunnin; ja mykkä, tuskainen kuulijakunta ei vähääkään muistuttanut meluavaa, raivokasta kuulijakuntaa Beaumontissa. Liikkumaton, lyijynraskas ilma täytti huoneen. Kukaan ei puhunut, simonistit ja antisimonistit vain silloin tällöin vilkaisivat toisiinsa. Salia olisi voinut sanoa sairashuoneeksi, jossa päätettiin elämästä tai kuolemasta, kokonaisen kansan tulevaisuudesta. Vihdoin ilmaantuivat valamiehet uudelleen, oikeuden jäsenet astuivat sisään ja kamalan hiljaisuuden vallitessa nousi juryn johtaja seisomaan. Hän oli pieni, harmaa ja laiha mies, eräs kaupungin kultaseppä, jonka ostajapiiri oli kirkollismielinen. Hänen kimeä äänensä kuului selvästi kaikkialle. Enemmistön vastaus kysymykseen syyllisyydestä oli myöntävä; ja kaikki valamiehet yksimielisesti myönsivät että lieventäviä asianhaaroja oli olemassa. Ennen Beaumontissa olivat kaikki olleet yksimielisiä syyllisyydestä, jota vastoin ainoastaan pieni vähemmistö oli äänestänyt lieventäviä asianhaaroja. Silloin presidentti Guybaraud, nopeasti toimitettuaan muodollisuudet julisti rangaistuksen: kymmenen vuotta vankeutta. Sitten hän läksi pois ja valtionprokuraattori Pacart seurasi häntä, kumarrettuaan valamiehille ikäänkuin kiittääkseen heitä.

Markus oli katsonut Simonia eikä ollut huomannut hänen liikkumattomilla kasvoillaan muuta kun jonkunlaisen heikon hymyn, huulien tuskallisen värähdyksen. Delbos oli pois suunniltaan ja puristi raivokkaasti kätensä nyrkkiin. David oli niin liikutettu että ei ollut tullut sisään, vaan odotti uutista ulkona. Isku oli sattunut, Markus tunsi kuolettavan kylmän jäätävän hänen verensä, kauhun hengähdyksen kulkiessa ohi. Se oli suurin vääryys, jota oikeudenmukaiset ihmiset eivät voineet uskoa, rikosten rikos, joka vielä aamulla oli näyttänyt mahdottomalta, jota järki ei voinut käsittää, ja joka äkkiä oli muuttunut hirveäksi todellisuudeksi. Eikä täällä kuulunut niin kuin Beaumontissa hurjia riemuhuutoja, ei näkynyt ihmissyöjiä, jotka hyökkäävät verisiin pitoihinsa: vaikka sali oli täynnä kiivaita antisimonisteja, vallitsi siellä kuitenkin yhä kamala hiljaisuus ja kauhu, joka tunki luihin ja ytimiin. Hiljainen väristys vaan kuului ilmassa tukahutettuna kuiskeena. Ja ihmiset poistuivat salista ilman hiiskaustakaan, ilman tungosta, se oli kuin sureva, mielenliikutuksen kouristama, kauhun valtaama joukko. Ulkona Markus tapasi Davidin, joka itki.

Kirkko pääsi siis voitolle, veljienkoulu nousisi jälleen kukoistukseen samalla kuin maallikkokoulu taas muuttuisi helvetin etehiseksi, hornan luolaksi, jossa lasten ruumiit ja sielut saastutetaan. Munkkien ja melkein koko papiston epätoivoinen, jättiläismäinen ponnistus oli onnistunut vielä viivyttämään heidän kukistustaan, joka kuitenkin kerran oli tapahtuva. Vuosikausiksi jäisivät nuoret sukupolvet vielä erehdysten ja valheiden valtaan. Ihmiskunnalta suljettaisiin taas edistyksen tie siihen saakka, kunnes vapaa ajatus voittamattomana, kaikesta huolimatta, vapauttaisi kansan tieteen avulla, joka yksin voi tehdä sen kykeneväksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta.

Seuraavan päivän iltana palasi Markus Mailleboisiin murtuneena, rikkirevityin sydämmin, ja häntä oli odottamassa kirje Genevièveltä, joka sisälsi ainoastaan seuraavat kolme riviä: "Olen lukenut kaikki asiakirjat, olen seurannut juttua. Kauhein rikos on tapahtunut, Simon on viaton."

IV.

Kun Markus seuraavana päivänä, torstaina, nousi ylös, valvottuaan melkein koko yön alakuloisena ja hirveiden Rozanin päivien katkeruuden valtaamana, tuli hänen tyttärensä Louise tavalliselle aamutervehdykselleen hänen luokseen. Louise oli saanut tietää että hänen isänsä oli palannut ja hän oli hetkeksi pujahtanut rouva Duparquen pienestä talosta. Hän heittäytyi kiihkeästi Markuksen kaulaan.

-- Oi! isä, isä, kuinka paljon lienet saanutkaan kärsiä ja kuinka onnellinen olen syleillessäni sinua!

Hän oli nyt iso tyttö, tunsi kokonaan Simonin jutun ja hänellä oli sama usko, sama rakkaus oikeuteen kuin ihaillulla isällään ja opettajallaan, jonka korkea äly oli hänen oppaansa. Hänen huudahduksessaan ilmeni kaikki suuttumus ja epätoivo, jonka Rozanin assisioikeuden hirveä päätös oli herättänyt hänessä. Mutta nähdessään hänet ja syleillessään häntä, ajatteli Markus Genevièven kirjettä.

-- Tiedätkö että äitisi on kirjoittanut minulle ja että hän nyt on samaa mieltä kuin mekin.

-- Kyliä, kyllä, isä, tiedän sen... Hän puhui minulle siitä. Ja jospa tietäisit kuinka hän on riidellyt isoäidin kanssa, kun tämä näki hänen alkavan lukea asiakirjoja, joita koskaan ennen ei oltu nähty talossa, joka päivä käyvän ostamassa itselleen tietoja uudesta oikeusjutusta. Isoäiti tahtoi polttaa kaikki, mutta äiti sulkeutui omaan huoneeseensa ja vietti siellä kaiket päivänsä... Minäkin luin kaikki, äiti antoi minun lukea. Oi! isä, kuinka hirveä juttu, voi tuota miesraukkaa, tuota viatonta, jota ilkeät ihmiset vainoovat! jos voisin, rakastaisin sinua vieläkin enemmän siksi että olet rakastanut ja puolustanut häntä!

Hän heittäytyi taas isänsä kaulaan ja syleili häntä innokkaasti. Ja tuskastaan huolimatta hymyili Markus ikäänkuin suloinen palsami olisi hiukan lieventänyt polttoa hänen avonaisissa haavoissaan. Hän kuvaili kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä lukivat asiakirjoja, saivat vihdoin tietää kaikki ja palasivat hänen luokseen ja siksi hän hymyili.

-- Hänen kirjeensä, hänen rakas kirjeensä, toisti Markus puoliääneen, minkä lohdutuksen, minkä toivon hän on antanut minulle! Saisinko vielä kokea sellaista iloa niin monien onnettomuuksien jälkeen?

Levottomana alkoi hän kysellä Louiselta.

-- Onko äitisi sitten puhunut minusta? Ymmärtääkö hän, katuuko hän meidän kärsimyksiämme? Olen aina luullut että hän palaisi luokseni heti kun saisi tietää totuuden.

Mutta nuori tyttö pani lempeästi kätensä hänen huulilleen ja hymyili vuorostaan.

-- Oi, isäni, älä pyydä minua sanomaan sellaista mitä en vielä voi. En puhuisi totta jos kertoisin sinulle liian hyviä uutisia. Meidän asiamme on hyvällä kannalla, siinä kaikki... Ole vielä kärsivällinen, luota tyttäreesi, joka koettaa olla yhtä järkevä ja yhtä hellä kuin sinäkin.

Sitten antoi hän huolestuttavia tietoja rouva Berthereaun terveydestä. Vuosikausia oli tämä sairastanut sydäntautia, jota viime aikojen tapahtumat näyttivät äkkiä pahentaneen. Rouva Duparquen melkein alituinen paha tuuli ja äkilliset puuskat, joilla hän tärisytti pientä, synkkää taloa, saivat hänet lakkaamatta säpsähtämään ja tuottivat hänelle puistutus- ja tukehtumiskohtauksia, joista hänen oli sangen vaikea taintua. Välttääkseen tämmöistä hermostunutta pelkoa ei hän enään koskaan tullut alas pieneen saliin. Hän vietti päivänsä omassa huoneessaan, loikoen makuutuolillaan, katsellen aamusta iltaan autiota Kapusiinitoria surumielisillä silmillään, jotka niin paljon olivat itkeneet kadotettuja iloja.

-- Siellä ei ole juuri hauskaa, niin kuin näet, jatkoi Louise. Äiti huoneessaan, isoäiti Berthereau omassaan ja isoäiti Duparque kulkee edestakaisin, paukuttelee ovia ja riitelee Pélagien kanssa, kun hänellä ei ole muita toruttavinaan... Mutta minä en valita, minä sulkeudun myöskin huoneeseeni ja työskentelen. Tiedäthän että äiti on suostunut siihen että puolen vuoden kuluttua tarjoudun normaalikouluun ja toivon että minut otetaan vastaan.

Samassa saapui Sébastien Milhomme Beaumontista, tahtoen hänkin syleillä entistä opettajaansa, jonka hän tiesi palanneen. Melkein heti tulivat Josef ja Sarah samoin kiittämään Markusta hänen ponnistuksistaan ja hyödyttömästä sankaruudestaan, heidän äitinsä ja Lehmannien nimessä, jotka Simonin uusi tuomitseminen oli kokonaan masentanut. He kertoivat kuinka hirveä isku taaskin oli kohdannut kurjaa kauppaa Trou-kadun varrella, kun David edellisenä iltana Rozanista oli sähköittänyt kauhean uutisen. Rouva Simon oli tahtonut odottaa sitä kotonaan, vanhempiensa ja lastensa luona ja paennut vihamielisestä klerikaalisesta kaupungista, jossa hän sitä paitsi ei vähillä varoillaan voinut viipyä. Onneton talo oli kokonaan surun vallassa, se tunsi ainoastaan päätöksen eikä vielä mitä oli tapahtuva ja odotti Davidia, joka oli jäänyt veljensä luo ottaakseen selkoa tapahtumista.

Kohtaus näiden neljän toverin välillä, jotka olivat tutustuneet toisiinsa koulussa ja yhä vieläkin tapasivat toisiaan ja rakastivat toisiaan, oli liikuttava. Josefin ja Sarahin silmät olivat vielä täynnä kyyneliä, he olivat viettäneet kuumeisen yön, saamatta hetkeäkään lepoa ja he alkoivat taas itkeä puhuessaan isästään. Silloin Sébastien syleili pikku ystäväänsä Sarahia voimatta vastustaa sydämmensä halua, ja Louise tarttui Josefin käsiin itkien itsekin ja sanoi viattomasti kuinka hän rakasti häntä, tahtoen siten lohduttaa häntä. Hän oli seitsemäntoista vuotias ja toinen kaksikymmentä. Sébastien oli täyttänyt kaksikymmentäyksi ja Sarah kahdeksantoista. Kun Markus näki heidät niin nuorina, järkevinä ja hyvinä tuli hän liikutetuksi. Hänet täytti suloinen toivo, joka ennenkin oli ilahuttanut häntä hänen katsellessaan heidän entisiä leikkejään. Eivätkö he saattaneet olla määrätyt pareiksi, jotka kasvoivat tulevaisuuden onnellista elonkorjuuta varten ja käyttäisivät laajentuneen sydämmensä ja vapautetun järkensä tulevaisuuden suuressa työssä?

Joskin hänen tyttärensä käynti ja toivo, jonka hän oli herättänyt, oli tuottanut Markukselle suloista lievitystä hänen katkeruudessaan, valtasi hänet seuraavina päivinä epätoivo, kun hän näki myrkytetyn maaraukkansa häpeän. Rikosten rikos oli siis tapahtunut eikä Ranska noussut vastarintaan! Pitkän tarkastuksenkaan aikana ei hän ollut tuntenut siinä enään jaloa ja ylevämielistä Ranskaa, vapauttajaa ja oikeuden sanansaattajaa, jota hän ennen niin intohimoisesti oli rakastanut. Mutta hän ei olisi uskonut että se voisi langeta niin syvälle, että se olisi tuo kuuro, kova, välinpitämätön Ranska, joka oli vaipunut häpeän ja vääryyden uneen. Kuinka monta vuotta ja sukupolvea tarvittaisi ennenkuin se heräisi tästä hirveästä unesta? Hetken oli hän aivan toivoton, hän luuli kaiken olevan hukassa ja oli kuulevinaan haudasta Féroun kiroukset: mennyt maa, kokonaan pappien turmeleva, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, että ei sitä koskaan enään voida nostaa sieltä. Hirveän Rozanin päätöksen jälkeen oli hän kuvaillut että se heräisi, oli odottanut rehellisten omientuntojen, terveiden ymmärryksien nousevan vastarintaan yleisen kauhun vallitessa. Mutta mikään ei liikkunut, rohkeimmatkin näyttivät piiloutuneen nurkkiinsa, suurin konnantyö sai tapahtua yleisen typeryyden ja raukkamaisuuden tähden.

Mailleboisissa Markus näki Darrasin, joka oli aivan epätoivoissaan nähdessään pormestarin viran taaskin luisuvan käsistään ja kirkollismielisen Philisin pääsevän voitolle. Mutta entisten oppilasten Fernand Bongardin, Auguste ja Charles Doloirin, Achille ja Philippe Savinin tapaaminen tuotti hänelle vielä enemmän surua, sillä hän huomasi selvästi kuinka vähän hän oli voinut istuttaa heihin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kansalaisrohkeutta. Fernand ei tiennyt mitään, kohautti vain olkapäitään. Auguste ja Charles olivat uudelleen alkaneet epäillä Simonin viattomuutta. Kaksoiset Achille ja Philippe olivat kyllä yhä vakuutetut hänen viattomuudestaan, mutta mitä se hyödytti? Eiväthän he yksin voineet tehdä vallankumousta; ja sitä paitsi yksi juutalainen enemmän tai vähemmän ei paljon merkinnyt. Pelko vallitsi kaikkialla, jokainen pysyi kotonaan ja oli varmasti päättänyt että ei enään saattaisi itseään vaaraan. Vielä huonompi oli tila Beaumontissa, jonne Markus epätoivoissaan matkusti koettaakseen herättää muutamien mahtavien miesten omiatuntoja ja taivuttaa heitä tekemään viimeisen ponnistuksen, jotta rikoksellinen päätös heti saataisiin kumotuksi. Lemarrois, jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, näytti pitävän häntä hulluna. Hän vastasi suoraan melkein epäkohteliaasti tavallisesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta, että juttu nyt oli päättynyt ja että olisi mieletöntä ryhtyä siihen uudelleen kun koko maa sen tähden oli kuohuksissa, levoton ja sairas. Valtiolliselta kannalta katsottuna oli se aivan mahdoton ja tasavaltalainen puolue joutuisi aivan varmaan tappiolle tulevissa vaaleissa, jos kirkolliselle taantumispuolueelle vielä annettaisiin tilaisuutta käyttää sitä hyväkseen. Tulevat vaalit! ne sanat ilmaisivat kaikki, siinä oli taas syy kaikkeen ja tunnussana oli haudata viimeinen vääryys syvimpään hiljaisuuteen ja sitä noudatettiin vielä tarkemmin kuin ensimmäisen oikeusjutun jälkeen. Edusmiehet, senaattorit, prefekti Hennebise, kaikki hallituksen jäsenet, kaikki perustuslailliset virkakunnat vaipuivat, tarvitsematta sitä yhdessä päättää, täydelliseen hiljaisuuteen, levottomina viattoman tähden, joka oli tuomittu kaksi kertaa ja jonka nimeäkään ei saatu mainita sillä pelättiin haamua, jonka se loihti esiin. Ja entiset tasavaltalaiset, entiset voltairelaiset, sellaiset kuin Lemarrois lähestyivät yhä enemmän kirkkoa, luulivat tarvitsevansa sitä voidakseen vastustaa enenevää sosialismia, peläten huomispäivää, joka uhkasi riistää porvaristolta sen anastaman vallan. Lemarrois ei varmaankaan ollut surrut sitä että Delbos, hänen vastustajansa vaaleissa, jonka sosialistiset äänet lisääntyivät joka vaalissa, oli joutunut tappiolle Rozanissa; ja hänen pelkurimaiseen äänettömyyteensä oli suureksi osaksi syynä halu antaa jutun sankarien hukkua. Tämän yleisen sekasorron aikana Marcilly yksin pysyi yhtä hymyilevänä ja rakastettavana ja oli sangen tyytyväinen, sillä hän oli jo ollut opetusasiain ministerinä radikaalisessa ministeristössä ja toivoi varmasti pian tulevansa siksi maltillisessa ministeristössä. Niin varmasti uskoi hän notkeutensa ja ainaisen kohteliaisuutensa vastustamattomaan voimaan että hän yksin otti Markuksen hyvin vastaan ja lupasi tekevänsä kaikki, jos hän kerran kohoaisi valtaan, tekemättä kuitenkaan mitään varsinaista sitoumusta.

Mutta kirkolliset riemuitsivat, ylpeillen voitostaan. Kuinka lohduttavaa olikaan tietää että isä Crabot ynnä hänen rikostoverinsa ja käskyläisensä nyt olivat pelastetut! Presidentti Gragnonin luona pidettiin suuret päivälliset, joissa tungeskeli suuri joukko oikeuston jäseniä, korkeita virkamiehiä ja yliopistonopettajiakin. Siellä hymyiltiin, siellä puristettiin käsiä, onnellisina siitä että oltiin elossa tuon suuren vaaran jälkeen. "Petit Beaumontais" ylisti joka aamu Jumalan ja isänmaan uljaiden soturien voittoa. Sitten sekin vaipui suureen äänettömyyteen, saatuaan varmaankin käskyn ylhäältä. Asian laita oli se, että jokainen alkoi jo, voitonriemusta huolimatta, tuntea siveellisen tappion; tulevaisuuden pelko palasi ja pidettiin parhaana johtaa ajatukset muualle. Valamiehet olivat puhuneet, nyt tiedettiin että he olivat tuominneet Simonin ainoastaan yhden äänen enemmistöllä. Sitä paitsi olivat kaikki istunnon loputtua allekirjoittaneet armahdusanomuksen. Selvemmin he eivät olisi voineet tunnustaa hirveätä ahdinkoaan, julmaa välttämättömyyttä, joka pakoitti heidät vahvistamaan Beaumontin valamiesten tuomion, vaikka he eivät vähääkään epäilleet syytetyn viattomuutta. Tämä viattomuus selvisi kaikille juryn omituisen käytöksen kautta, se kun samalla kertaa tuomitsi ja antoi anteeksi selittämättömällä epäjohdonmukaisuudella. Armahdusta pidettiin niin varmana, jokainen tunsi sen niin tarpeelliseksi ja välttämättömäksi että ei kukaan enään hämmästynyt kun se muutamia päiviä myöhemmin myönnettiin. "Petit Beaumontais"-lehti luuli täytyvänsä vielä viimeisen kerran herjata "saastaista juutalaista;" mutta siltäkin pääsi helpoituksen huokaus päästessään vihdoin inhoittavasta osastaan. Mutta armahdus tuotti Davidille vielä viimeisen ahdistuksen, hirveän omantunnon taistelun. Hänen veljensä voimat olivat lopussa, taudit ja muut vaivat olivat saattaneet hänet sellaiseen ruumiilliseen ja henkiseen lamautumistilaan että hän varmaankin kuolisi jos hänet vietäisiin takaisin vankilaan. Itkevä vaimo ja lapset odottivat häntä, toivoivat hellyydellään ja huolenpidollaan voivansa pelastaa hänet. Ja kuitenkin hylkäsi David ensin armahduksen, tahtoen puhua Markuksen, Delbosin, kaikkien viattoman sankarillisten puolustajien kanssa, ymmärtäen hyvin että joskaan armahdus ei riistänyt Simonilta oikeutta saada kerran viattomuutensa tunnustetuksi, riistäisi se heiltä heidän mahtavimman aseensa: Simon ei enään olisi marttyyri, joka yhä kärsi kidutuspaikassaan ja herätti sääliä ja suuttumusta kaikkialla maailmassa. Kaikki taipuivat kuitenkin murtunein mielin ja David otti vastaan armahduksen. Mutta Markus ja Delbos tunsivat että kirkollisilla nyt todella oli syytä riemuita, sillä Simonin juttu oli loppunut kun se ei enään vaivannut joukkojen oikeudentuntoa ja jalomielisyytä.

Simonin kohtalo oli pian järjestetty. Häntä oli mahdoton viedä Mailleboisiin, mutta päätettiin että rouva Simon jäisi sinne vielä muutamiksi päiviksi Lehmannien luo, samoin kuin hänen lapsensa Josef ja Sarah, jotka odottivat läheisten normaalikoulujen alkamista. Taaskin David uhrautui. Hän oli jo kauvan aikaa sitten tehnyt suunnitelmansa, hän aikoi luopua hiekka- ja piikivikaivoksestaan, joka nyt oli erään luottamusmiehen hallussa, ostaa sen sijaan marmorikaivoksen eräässä autiossa Pyreneiden laaksossa ja viedä sinne Simonin, jonka hän ottaisi yhtiömiehekseen ja jonka terveyden vuoriston ilma ja toimelias elämä muutamissa kuukausissa palauttaisivat entiselleen. Heti muuton tapahduttua matkustaisi rouva Simon puolisonsa luo ja lapsetkin voisivat viettää lopun lupa-ajastaan isänsä kanssa. Kaikki tämä toimitettiin hämmästyttävän täsmällisesti ja nopeasti. Simon vietiin pois kenenkään tietämättä. Hän jätti vielä levottoman Rozanin eikä kukaan voinut aavistaakaan että hän oli lähtenyt. Hän matkusti tuntemattomana, hän ikäänkuin hävisi Davidin kanssa tuohon kaukaiseen, korkeiden vuorten ympäröimään laaksoon. Eräästä sanomalehtikirjoituksesta saivat ihmiset tietää sen verran, että hän asui perheensä kanssa yhdessä. Sen jälkeen hävisi hän kokonaan, hänen muistonsakin haihtui täydellisesti.

Samana päivänä, jona Simonin perheen jäsenet vihdoinkin yhtyivät rauhallisen laaksonsa yksinäisyydessä, syvän hellyyden valtaamina, sai Markus kiireellisen kutsun Salvanilta ja matkusti heti hänen luokseen normaalikoululle. Tervehdittyään toisiaan alkoivat he heti puhua siitä, he kuvailivat mielessään liikuttavaa ja ihanaa kohtausta kaukana heistä, toisessa päässä Ranskaa.

-- Tämä on oleva meidän palkintomme, sanoi Salvan. Ellemme olekaan saaneet jutusta sen suurta yhteiskunnallista tulosta, olemme ainakin luoneet tuon onnen, antaneet marttyyrin takaisin vaimolleen ja lapsilleen.

-- Niin, sanoi Markus, tuo kuva on koko päivän ollut mielessäni. Näen heidän rauhallisina ja hymyilevinä sinisen taivaan alla. Ja kuinka ihanaa lieneekään hänestä miesraukasta, joka niin kauan on kitunut vankeudessaan, kulkea vapaasti, hengittää lähteitten raikkautta, puiden ja kukkien puhdasta tuoksua! Lasten ja vaimon unelma on nyt toteutunut, he ovat saaneet hänet vihdoinkin takasin, he saavat kuljettaa häntä kaikkialla niin kuin suurta lasta, joka paranee vaarallisesta taudista, ja hymyillä hänelle nähdessään hänen vahvistuvan... Te olette oikeassa, se on meidän ainoa palkintomme.

Hän vaikeni ja lisäsi sitten hiljempaa äänellä, jossa ilmeni soturin salainen katkeruus siitä että näkee aseensa katkenneena kädessään.

-- Meidän osamme on loppunut... Armahdus oli epäilemättä välttämätön, mutta se on riistänyt meiltä kaiken toiminnan mahdollisuuden... Nyt ei meillä ole muuta tekemistä kuin odottaa kylvämämme hyvän siemenen itämistä, jos edes sekään menestyy kivisessä maassa, johon olemme sen kylväneet.

-- Kyllä se menestyy, elkää epäilkö sitä, ystäväni! huudahti Salvan. Me emme koskaan saa olla toivottomia suuren maaraukkamme suhteen. Se voi tulla petetyksi ja erehtyä, mutta se on kuitenkin aina palaava totuuteen ja oikeuteen. Olkaamme tyytyväiset työhömme, se kantaa itsessään tulevaisuutta.

Hän vaikeni vuorostaan huolestuneen näköisenä.