Part 39

Mutta silloin kulki kohaus halki koko salin ja Markus sai tuntea elämänsä tärisyttävimmän mielenliikutuksen. Hän ei ollut vielä nähnyt Simonia ja nyt huomasi hän äkkiä hänet Delbosin takana syytetyn penkin vieressä. Ja se oli hirveä näky, tuo pieni, laiha ja kumarainen mies, kuihtuneine kasvoineen ja paljaine päineen, jota tuskin muutamat valkeat hiussuortuvat peittivät. Mitä! tuoko murtunut, viheliäinen vanhus oli hänen entinen toverinsa, jonka hän oli tuntenut niin hienona ja vilkkaana! Hänellä ei tosin koskaan ollut suuria ulkonaisia etuja, hänen äänensä oli heikko, liikkeensä kuivat, mutta hänessä oli palava nuoruuden ja uskon ahjo. Ja tuollaisena kurjana, masentuneena miesraukkana rangaistussiirtola antoi hänet takaisin, ihmisrauniona, jonka suurista säteilevistä silmistä loisti kaikki tahdonlujuus ja voittamaton rohkeus mitä hänellä vielä oli jälellä! Näistä silmistä yksin voi hänet tuntea ja niistä löysi myöskin selityksen hänen pitkään vastustusvoimaansa ja lopulliseen voittoonsa, joka tuli siitä että hän aina oli elänyt puhtaan aatteen ihannemaailmassa. Kaikkien katseet olivat suunnattuina häneen eikä hän näyttänyt edes huomaavan sitä, hänellä oli tavaton kyky unhottaa ympäristönsä ja hän katseli ihmisjoukkoa hajamielisin silmäyksin. Sitten ilmaantui hänen huulilleen ääretöntä hellyyttä osoittava hymy; hän oli huomannut veljensä Davidin ja Markus tunsi että tämän koko ruumis vapisi.

Kello oli neljännestä yli kahdeksan kun vahtimestari antoi merkin ja oikeuston jäsenet astuivat sisään. Salissa olijat nousivat seisomaan ja istuutuivat sitten uudelleen. Markus, joka muisti raivokkaan, meluavan ja räyhäävän kuulijakunnan Beaumontissa, ihmetteli nyt vallitsevaa raskasta levollisuutta, jonka alla hän aavisti samat kiihkeät intohimot ja äänettömän murhanhalun väijyvän ikäänkuin pimeän luolan pohjalla. Uhrin näkeminen oli saanut aikaan vain tukahutetun murinan; ja oikeuston jäsenien asettuessa paikoilleen vaipui yleisö jälleen synkkään odotukseen. Verrattuna raakaan ja leikilliseen presidentti Gragnoniin herätti samoin huomiota presidentti Guybaraud, joka oli erittäin kohtelias, jonka liikkeet olivat juhlalliset ja puhe mairitteleva. Hän oli pieni, hymyilevä ja lempeä mies, josta levisi vieno kirkon tuoksu, mutta hänen harmaat silmänsä olivat terävät ja kylmät kuin teräs. Vastakohta oli yhtä silmiinpistävä entisen valtionprokuraattorin, loistavan Raoul de La Bissonnièren ja Pacartin, nykyisen valtionprokuraattorin välillä, joka oli pitkä, laiha ja kuiva, keltakasvoinen ja jota alituisesti näytti polttavan halu pyyhkiä pois epäilyttävä menneisyytensä, ansaitsemalla itselleen korkean aseman. Presidentin oikealla ja vasemmalla puolella istuivat molemmat assessorit huolettoman näköisinä niin kuin ainakin miehet, joilla ei ole mitään tekemistä eikä mitään vastuunalaisuutta. Valtionprokuraattori oli heti levittänyt eteensä äärettömän asiakirjavihon ja hän käänteli sen lehtiä kovalla ja säntillisellä kädellä. Ensimmäisten muodollisuuksien jälkeen kutsui kirjuri ulos todistajat, jotka kaikki yksitellen poistuivat; Markuksen täytyi mennä muiden mukana. Sitten alkoi presidentti Guybaraud kiirehtimättä kuulustella Simonia. Hän teki kysymyksensä värittömällä äänellä, joka oli kuin kylmä, murhaavalla taidolla ja tarkkuudella käytetty puukon terä. Loppumaton kuulustelu viivähti entisen jutun pienimmissäkin yksityisseikoissa, kohdistui itsepäisesti ylioikeuden kumoamaan syytökseen ja herätti siten suurta kummastusta. Oli odotettu vain ylioikeuden asettamien kysymysten tutkimista ja nyt saatiinkin heti huomata että Rozanin assisioikeus ei aikonut vähääkään välittää edellisen todistamista tosiasioista ja että presidentti aikoi käyttää valtaansa ja alkaa Simonin jutun aivan alusta. Pian saattoi myöskin tehdyistä kysymyksistä ymmärtää, ettei mitään oltu jätetty pois ensimmäisestä kanteesta, jossa Simonin sanottiin palanneen Beaumontista junalla, olleen Mailleboisissa jo kahtakymmentä minuuttia vailla yksitoista, menneen katsomaan Zéphiriniä. joka oli menossa levolle, raiskanneen ja kuristaneen hänet äkillisen mielettömyyden valtaamana: tässä vasta ilmaantui uusi selitys, jonka isä Philibinin luota löydetty, veljienkoulun leimalla varustettu kirjoituskaavan kulma oli tehnyt välttämättömäksi: nyt väitettiin lisäksi että Simon oli hankkinut itselleen tuon kaavan, teettänyt väärän sinetin leimatakseen sen ja vihdoin itse kirjoittanut siihen veli Gorgiaan alkukirjaimet. Se oli tuo lapsellinen juttu, jonka järjettömyyden viime mainittu oli käsittänyt ja pitänyt sitä niin mahdottomana, että hän tunnusti kaavan ja nimimerkkinsä olevan väärentämättömät. Mitään ei oltu siis jätetty pois ensimmäisestä kanteesta, siihen oli vielä lisättykin uusi törkeä keksintö ja ainoana perustuksena oli yhä asiantuntijain, herrojen Badochen ja Trabutin kuuluisa todistus, jotka herrat, veli Gorgiaan nimenomaisesta tunnustuksesta huolimatta, itsepäisesti pysyivät kiinni ensimmäisessä mielipiteessään. Ja jotta ei kukaan jäisi epätietoiseksi hänen käytöksensä suhteen, puuttui valtionprokuraattori Pacartkin kuulusteluun, tahtoen saada syytettyä tarkemmin selittämään muutamia väärää sinettiä koskevia kysymyksiä.

Simonin käytöstä tämän pitkän kuulustelun aikana pidettiin surkeana. Monet hänen parhaista ystävistäänkin olivat kuvailleet häntä tuomariksi, joka salama aseenaan, kostajana nousisi haudasta, minne hänet vääryydellä oli kaivettu. Ja kun hän vastasi kohteliaalla, kuumeesta vapisevalla äänellä, ilman voimaa, tuotti hän suuren pettymyksen. Hänen vihollisensa alkoivat taas sanoa että hän itse tunnusti rikoksensa, jonka halpamaisuuden leima näkyi hänen epämiellyttäviltä kasvoiltaan. Ainoastaan kerran hän kiivastui, silloin kun presidentti kysyi häneltä väärästä sinetistä, josta hän ensi kerran kuuli puhuttavan. Siitä ei ollut mitään todistusta, kerrottiin ainoastaan että tuntematon työmies oli puhunut eräälle vaimolle salaa tehneensä Mailleboisin opettajalle kummallista työtä. Huomatessaan Simonin kiivastuvan ei presidentti sen enempää puhunut asiasta, etenkin kun Delbos oli noussut, valmiina väittämään vastaan. Valtionprokuraattori lisäsi ainoastaan että vaikka ei tuntematonta työmiestä ollutkaan löytynyt, hän ei kuitenkaan voinut olla pitämättä seikkaa sangen vakavana. Kun David iltasella kertoi ensimmäisen istunnon tuloksista, valtasi Markuksen suuri sydämmen ahdistus, varmuus siitä että suurinta rikosta valmisteltiin. Häntä ei Simonin rauhallinen ja mitätön käytös hämmästyttänyt, hän tiesi hänen luottavan viattomuutensa voimaan, eikä voivan ulkonaisesti osoittaa mielenliikutuksiaan. Mutta Markus ymmärsi täydellisesti kuinka huonon vaikutuksen se oli tehnyt: ja etenkin presidentin uhkaava kylmyys ja suuri merkitys, minkä hän pani mitättömimpiinkin kysymyksiin herätti hänessä tuskallisen tunteen, hän oli melkein varma uudesta tuomitsemisesta. David, jolle hän luuli täytyvänsä ilmoittaa levottomuutensa, voi tuskin pidättää kahta suurta kyyneltä, sillä hänkin oli toivottomana, hirveän epätoivon valtaamana.

Seuraavat päivät, jotka kokonaan olivat omistetut todistajain kuulustelulle, antoivat heille hiukan rohkeutta ja toivoa, saattamalla heidät täyteen taisteluun. Ensiksi kuulusteltiin entisiä syyttäjän kutsumia todistajia ja taas saatiin nähdä pitkä jono rautatievirkamiehiä ja tullivirkamiehiä, jotka antoivat ristiriitaisia tietoja siitä miten Simon oli palannut Mailleboisiin, puoliyhdentoista junalla vaiko jalkasin. Markus, joka niin pian kuin mahdollista tahtoi päästä saliin, oli pyytänyt Delbosia kutsumaan hänet heti esille. Hän kertoi millä tavoin Zéphirinin pieni ruumis oli löydetty ja sitten meni hän jälleen istumaan Davidin viereen todistajille varatun pienen tilan nurkkaan. Hän sai siis olla läsnä kun asianajaja, joka huolimatta kauheasta ahdistuksestaan oli tyyni ja rohkea, ensi kerran aukaisi suunsa. Hän vaati isä Philibinin, veli Fulgentiuksen ja veli Gorgiaan tuomista oikeuden eteen, koska heidät laillisesti oli kutsuttu. Presidentti selitti lyhyesti asian: Isä Philibin ja veli Gorgias eivät olleet voineet saada haastetta, sillä molemmat olivat Ranskan rajojen ulkopuolella ja heidän olinpaikkansa oli tuntematon; veli Fulgentius taas oli vaarallisesti sairastunut ja hän oli lähettänyt lääkärintodistuksen. Delbos ei tyytynyt tähän viimemainitun suhteen ja sai aikaan että valan tehnyt lääkäri lähetettiin tutkimaan häntä. Ja sitten hän ei tahtonut tyytyä pelkkään kirjeeseen isä Crabotilta. joka vetosi töihinsä ja velvollisuuksiinsa rippi-isänä, selittäen samassa että hän ei mitään tiennyt jutusta: ja Delbos sai vielä aikaan sen että, huolimatta valtionprokuraattorin kiivaasta vastalauseesta, Valmarien rehtori vielä kerran kutsuttiin todistamaan. Mutta tämä ensimmäinen yhteentörmäys kiihoitti vihaa, presidentti ja asianajaja olivat siitä alkaen lakkaamatta riidassa. Ja sinä päivänä istunto loppui suureen mielten kuohuun, jonka apuopettaja Mignotin odottamaton todistus herätti. Neiti Rouzaire oli taas sangen varmasti vakuuttanut kahtakymmentä minuuttia vaille yksitoista kuulleensa Simonin askeleet ja äänen, kun tämä palasi kotiin ja keskusteli Zéphirinin kanssa, todistus joka niin suuresti oli vaikuttanut tuomioon ensimmäisessä jutussa. Mignot, joka hänen jälkeensä kutsuttiin esille, peruutti kokonaan entisen todistuksensa tavattomalla suoruudella: hän ei ollut mitään kuullut, hän oli nyt täydellisesti vakuutettu Simonin viattomuudesta, minkä hän mitä selvimmin todisti. Neiti Rouzaire kutsuttiin takaisin ja syntyi huomiota herättävä kuulustelu, jossa hän vihdoin kadotti jalansijan, sotkeutuen aikaa määrätessään ja voimatta selittää kuinka hän omasta huoneestaan oli saattanut kuulla mitä pikku Zéphirinin luona tapahtui. Markuksen täytyi tulla tukemaan Mignotin todistusta, ja joutui silloin hetkeksi vastakkain alkeiskoulun tarkastajan Mauraisinin kanssa, joka, pyydettynä lausumaan mielipiteensä syytetystä ja todistajista, luuli helpoimmin pääsevänsä asiasta siten että piti innokkaan ylistyspuheen neiti Rouzairen ansioista, eikä lausunut mitään Mignotia, Markusta eikä edes Simonia vastaan, hän kun ei vielä tiennyt kuinka asiat kääntyisivät.

Kaksi seuraavaa istuntoa olivat syytetylle vieläkin edullisemmat. Kysymystä salaisesta kuulustelusta, joka ensimmäisen oikeusjutun aikana oli kiihoittanut ihmisten mieliä, ei nyt edes mainittukaan, sillä presidentti ei uskaltanut puhua siitä. Hän kuulusteli siis julkisesti Simonin entisiä oppilaita, jotka nyt olivat nuoria miehiä ja melkein kaikki naimisissa. Fernand Bongard, Auguste ja Charles Doloir, Achille ja Philippe Savin tulivat perättäin esille ja kertoivat sen vähän minkä muistivat ja mikä oli verrattain suotuisaa syytetylle; ja näin kukistui salaisen kuulustelun hyväksi keksitty inhoittava juttu, että muka lapset olivat kertoneet niin kauheita yksityisseikkoja ettei niillä voinut saastuttaa kuulijakunnassa olevien naisten korvia. Istunnon huomiota herättävät todistukset olivat Sébastien ja Victor Milhommen. Kahdenkymmenenkahden vuotias Sébastien selitti liikutetulla äänellä kuinka hän lapsena oli valehdellut, kuinka hänen äitinsä oli hätäillyt ja kuinka he vihdoin olivat sovittaneet väärän todistuksen kauvan aikaa kärsittyään omantunnonvaivoja. Ja hän kertoi nähneensä serkullaan Victorilla kirjoituskaavan, joka sitten oli hävinnyt, löytynyt jälleen ja vihdoin annettu Markukselle, kun hänen äitinsä, poikansa sairasvuoteen ääressä, oli luullut saaneensa rangaistuksen pahasta teostaan. Victor taas, tahtoen miellyttää äitiään, joka ennen kaikkea katsoi paperikaupan parasta, sanoi unohtaneensa kaikki ja oli olevinaan yksinkertainen nuorukainen, joka ei mitään muistanut. Luultavasti oli hän tuonut kirjoituskaavan veljien koulusta, koska se oli löytynyt hänen vihostaan; mutta hän ei tiennyt mitään muuta, ei voinut mitään sanoa. Lopuksi astui esille toinen veljien oppilas. Polydor Souquet, rouva Duparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika ja Delbos teki hänelle pitkän sarjan tärkeitä kysymyksiä tavasta, jolla veli Gorgias rikosiltana oli saattanut hänet kotia, tapauksista matkan varrella, heidän keskustelustaan ja ajasta. Markus oli neuvonut asianajajaa kutsumaan tämän todistajan, sanoen yhä vieläkin olevansa vakuutettu että tuo umpimielinen lurjus, joka nyt palveli eräässä Beaumontin luostarissa, tiesi osan totuudesta. Mutta Delbos sai häneltä ainoastaan kiertäviä vastauksia, samalla kun hän loi ympärilleen katseita, joissa ilmeni typeryyttä ja pahanilkisyyttä. Kuka voi muistaa sellaista niin monen vuoden kuluttua? Syy oli sangen mukava ja valtionprokuraattori osoitti levotonta kärsimättömyyttä, kun taas yleisö, joka, vaikka ei ymmärtänytkään miksi asianajaja niin itsepäisesti kyseli tuolta mitättömältä todistajalta, tunsi kuitenkin ilmassa totuuden, joka vielä pakeni.

Seuraava istunto toi mukanaan uuden mielenliikutuksen. Ensin oli loppumattomia keskusteluja molempien asiantuntijain, herrojen Badochen ja Trabutin välillä, jotka vastustaen itse veli Gorgiasta itsepäisesti väittivät että kirjoituskaavassa ei ollut hänen alkukirjaimiaan F.G., joissa he yksin huomasivat Simonin nimimerkin, yhteen kietoutuneen E--n ja S--n, tosin sangen epäselvinä. Enemmän kuin kolmen tunnin aikana toivat he esiin syitä ja todistuksia. Ja ihmeellisintä oli, että presidentti salli heidän jatkaa, vieläpä kuuntelikin heitä silminnähtävällä mielihyvällä, samalla kuin valtionprokuraattori, ollen tekevinään muistiinpanoja, antoi heidän tarkemmin selittää muutamia yksityiskohtia, ikäänkuin syytös vieläkin olisi tehty heidän mielipiteensä nojalla. Tämän kohtauksen aikana alkoivat järkevät ihmisetkin taas epäillä: miksi ei se voisi olla niin? kun on kysymys kirjoituksesta, niin ei koskaan voi tietää varmasti. Mutta istunnon lopulla eräs tapaus, joka ei kestänyt kymmentäkään minuuttia, tärisytti mieliä. Sisään astui todistajaksi kutsuttu, entinen tutkintotuomari Daix, kokonaan mustaan puettuna. Hän oli tuskin viittäkymmentäkuutta täyttänyt ja näytti seitsemänkymmenen vuotiaalta, oli laihtunut ja kumarainen, hiukset olivat aivan valkeat, kasvoista ei ollut muuta jälellä kuin kapea nenä. Hän oli kadottanut hirveän vaimonsa ja kerrottiin kuinka tuo kunnianhimoinen, ruma ja keikaileva nainen oli kiduttanut häntä, nähdessään että mikään ei korottanut heitä keskinkertaisesta asemastaan, ei edes juutalaisen Simonin tuomitseminen, josta hän niin paljon oli toivonut. Levoton, arkaluontoinen Daix, joka oikeastaan oli kunnon mies, tahtoi keventää omaatuntoaan, nyt kun hänen vaimoaan ei enään ollut olemassa, sillä teot, joihin hän heikkoudessaan oli suostunut, tahtoen saada rauhaa kotiinsa, vaivasivat häntä. Hän ei puhunut suoraan näistä asioista, hän ei edes tunnustanut että hänen olisi tullut antaa jutun raueta silloin kuin se oli hänen käsissään. Hän antoi vain Delbosin kuulustella itseään ja kun häneltä kysyttiin nykyistä mielipidettään vastasi hän suoraan, että ylioikeuden tutkimus kukisti hänen työnsä, entisen syytöskirjan ja että hän nyt oli vakuutettu Simonin viattomuudesta. Sitten hän poistui äänettömän hämmästyksen vallitessa. Tuon surupukuisen miehen näkeminen ja tunnustus, jonka hän oli tehnyt hitaalla ja surullisella äänellä, oli liikuttanut kaikkien sydämiä.

Tuona iltana ilmaisivat Delbos ja David Markuksen suuressa huoneessa, jossa jokaisen istunnon jälkeen yhdyttiin keskustelemaan, suuren ilonsa, he olivat melkein varmat lopullisesta voitosta, siihen määrin näytti Daixin todistus vaikuttaneen valamiehiin. Markus pysyi kuitenkin huolestuneena. Hän kertoi heille mitä huhuja liikkui entisen presidentti Gragnonin salaisista toimista, hänen sanottiin ahkerasti käyvän maanalaista taistelua Rozanissa. Samalla kuin ystävät kokoontuivat Markuksen luokse, tiesi tämä Gragnonin luona myöskin pidettävän kokouksia joka ilta suuressa salaisuudessa; ja siellä varmaankin päätettiin kuinka seuraavana päivänä oli meneteltävä, siellä keksittiin vastaukset ja siellä ennen kaikkea valmisteltiin todistukset edellisen istunnon tuloksien mukaan. Jos tätä istuntoa pidettiin turmiollisena syyttäjälle saattoi olla varma että seuraavan istunnon alussa joku ankara isku kohtaisi syytettyä. Isä Crabotin oli taas nähty pujahtavan Gragnonin luokse. Useat henkilöt vakuuttivat tunteneensa nuoren Polydorin hänen tullessaan sieltä. Toiset väittivät tavanneensa kadulla sangen myöhään erään naisen ja herran, jotka ihmeteltävästi muistuttivat neiti Rouzairea ja Mauraisiniä, Mutta pahinta oli että taattujen klerikaalisten valamiesten ympärillä toimitettiin salaperäistä työtä, josta Markukselle oli puhuttu, vaikka ei oltu voitu antaa varmaa tietoa siitä. Gragnon ei ollut niin typerä että olisi houkutellut heidät luokseen tai edes itse kääntynyt heidän puoleensa; mutta hän antoi muiden käydä heidän luonaan, hän antoi näyttää heille, niin kerrottiin, kumoamattoman todistuksen Simonin syyllisyydestä, todistuksen, jota hän ei painavien syiden tähden voinut tuoda julkisuuteen ja jota hän kuitenkin käyttäisi, jos ei mikään muu auttaisi. Markusta huolestutti uusi ilkityö, jonka hän aavisti olevan tekeillä ja hän ennusti että he Daixin syyttäjälle turmiollisen todistuksen tähden seuraavana päivänä saisivat kestää ankaran hyökkäyksen.

Seuraavan päivän istunto oli todella mitä vakavin ja jännittävin. Jacquin, entisen juryn johtaja, tuli nyt vuorostaan keventämään omaatuntoaan. Hän kertoi aivan yksinkertaisesti kuinka presidentti Gragnon, jonka valamiehet olivat kutsuneet, haluten saada neuvoa rangaistuksen sovittamisessa, oli astunut sisään kirje kädessään liikutetun näköisenä ja näyttänyt heille kirjeen, jonka Simon muka oli allekirjoittanut ja jonka jälkikirjoituksessa oli aivan samanlainen nimimerkki kuin kirjoituskaavassa. Silloin useat valamiehet, jotka vielä epäilivät, olivat tulleet vakuutetuiksi syyllisen rikollisuudesta. Hän, Jacquin, ei ollut enään epäillyt ja oli ollut sangen iloinen tästä varmuudesta tunnonrauhansa tähden. Silloin ei hän vielä tiennyt että tuollainen osananto oli laiton. Vasta myöhemmin oli se alkanut vaivata häntä, kunnes hän, sitten kun jälkikirjoitus ja nimimerkki olivat todistetut väärennetyiksi, oli päättänyt hyvänä kristittynä sovittaa rikoksensa, joskin vastoin tahtoaan tapahtuneen. Eräs yksityisseikka, jonka hän kertoi rauhallisella äänellään, tärisytti kuulijoita: Jesus itse oli käskenyt häntä puhumaan, kun hän eräänä iltana tunnonvaivojen ahdistamana oli polvistunut Saint-Maxencen pimeässä kappelissa. Gragnon, joka sitten kutsuttiin esille, tahtoi ensin käsitellä asiaa entisellä karkealla suoruudellaan. Hän oli vielä lihava, vaikka pelko oli kalventanut hänet ja hän koetti peittää ahdistustaan elostelijan raa'alla ivallisuudella. Hän ei sanonut mitään muistavansa mitättömistä yksityisseikoista, niin, hän luuli kyllä menneensä neuvottelusaliin kädessään kirje, jonka hän juuri oli saanut. Se oli suuresti hämmästyttänyt häntä ja hän oli näyttänyt sen mielenliikutuksen valtaamana, tekemättä itselleen selkoa teostaan, tahtoen vain saada ilmi totuuden. Tuo osananto ei ollut edes koskaan huolestuttanut häntä, niin varma oli hän ollut jälkikirjoituksen ja nimimerkin väärentämättömyydestä: sitä paitsi hänen mielestään ei vielä oltu todistettu että ne olivat väärennetyt. Kun hän sitten suorastaan syytti Jacquiniä siitä että tämä oli lukenut kirjeen ääneen valamiehille, kutsuttiin tämä takaisin ja heidän välillään syntyi vilkas väittely. Vihdoin sai Gragnon arkkitehdin kiinni erehdyksestä tai unohduksesta tuon ääneenlukemisen suhteen. Sitten hän riemuitsi, ja kuulijakunta vihelsi kunnon miehelle, jota tästä lähtien pidettiin juutalaisten lahjomana. Turhaan oli Delbos useita kertoja sekaantunut väittelyyn, koettaen saada Gragnonia kiivastumaan, paljastaakseen hänet, toivoen että hän toisi esiin tuon kuuluisan todistuskappaleen, jonka sanottiin olevan kumoamattoman. Tämä pysyi tyynenä ja oli tyytyväinen, päästyään tällä kertaa uhkaavasta vaarasta saattamalla vastustajansa uskottavuuden epäilyksen alaiseksi ja antoi sitten vaan kiertäviä vastauksia. Huomattiin kuitenkin että eräs valamies antoi tehdä hänelle kysymyksen, jota kukaan ei ymmärtänyt: Eikö hän tuntenut erästä toista keinoa, jota Simon oli käyttänyt saadakseen kirjoituskaavan oikeaperäisyyden niin uskottavaksi kuin mahdollista? Hän vastasi arvoituksenkaltaisesti pysyvänsä siinä, mitä ennen oli sanonut; eikä tahtovansa ryhtyä mihinkään uuteen asian äänestykseen, niin varmat kuin ne saattoivatkin olla. Sanalla sanoen, päivä, joka alussa näytti kokonaan kumoovan syytöksen, olikin sille suotuisa. Illalla alettiin Markuksen luona taas pelätä.

Todistajien kuulustelua kesti vielä muutamien istuntojen aikana. Lääkäri, joka oli lähetetty veli Fulgentiuksen luo tutkimaan hänen terveydentilaansa, oli palannut ja selittänyt hänen sairautensa niin vakavaksi että hänen kuljettamisensa Rozaniin oli aivan mahdoton. Isä Crabotin oli samoin onnistunut päästä saapumasta oikeuteen, sillä hänen jalkansa oli muka nyrjähtänyt. Turhaan koetti Delbos saada aikaan että häntä kuulusteltaisiin kotona: presidentti Guybaraud, joka alussa oli ollut niin rauhallinen, ratkaisi nyt kaikki jyrkästi, haluten silminnähtävästi pian päästä loppuun. Hän tiuski Simonillekin. kohteli häntä aivan kuin hän jo olisi tuomittu, syytetyn levollisen käytöksen rohkaisemana. Simon näet kuunteli todistajia uteliaana ja hämmästyneenä, ikäänkuin hänelle olisi kerrottu jonkun toisen kummallisista seikkailuista. Ainoastaan pari kolme kertaa oli hän vähällä kiivastua kovin valheellisista todistuksista: useimmiten hän hymyili ainoastaan tai kohautti olkapäitään. Vihdoin alkoi valtionprokuraattori Pacart puhua. Hän oli suuri ja laiha, hänen liikkeensä olivat hitaat ja väsyneet, ja hän teeskenteli korutonta, matemaattisen täsmällistä kaunopuheisuutta. Hänen tehtävänsä ei ollut helppo, kun ylioikeuden päätös oli niin päivän selvä. Mutta hänen menettelytapansa oli sangen yksinkertainen, hän ei välittänyt siitä vähääkään, ei edes viitannut pitkään tutkimukseen, jonka seurauksena oli ollut jutun lähettäminen uuteen assisioikeuteen. Rauhallisesti seurasi hän entistä syytöskirjaa, nojausi asiantuntijain tiedonantoon ja päätti lopuksi Simonin olevan syyllisen, hyväksyen myöskin uuden selityksen kirjoituskaavasta, jonka ensin sanottiin olevan vain väärällä nimimerkillä varustetun, mutta nyt myöskin väärällä sinetillä leimatun. Uskalsipa hän sinetin suhteen tehdä kummallisia viittauksiakin, ikäänkuin hänellä olisi ollut varmoja todistuksia sen käyttämisestä, vaikka hän ei voinut tuoda niitä esiin. Veli Gorgias oli hänen mielestään vain onneton, kenties sairas sekä aivan varmaan puutteenalainen ja kiivasluontoinen mies raukka, jonka juutalaiset olivat lahjoneet ja joka aina oli ollut vaarallinen ja hurjapäinen kirkon lapsi. Ja lopuksi pyysi hän valamiehiä pian tekemään lopun tästä jutusta, joka oli niin haitallinen koko maan siveelliselle rauhalle ja osoittamaan vielä kerran missä syyllinen oli, anarkistien ja kosmopoliittien, jotka tahtoivat hävittää Jumalan ja isänmaan, vaiko uskon ja traditsioonin miesten joukossa, jotka halki vuosisatojen olivat ylläpitäneet Ranskan suuruutta.