Part 38

Mutta minkä sekasorron veli Gorgiaan tunnustukset ja uhkaukset salvatkaan aikaan kirkollisessa puolueessa! Se oli temppelin häväistys, tabernaakelin salaisuudet oli annettu alttiiksi uskottomien epäterveelliselle uteliaisuudelle. Monet pysyivät kuitenkin uskollisina hänelle, innostuivat hänen katolisesta suvaitsemattomuudestaan, joka luotti yksin Jumalaan, tahtomatta tunnustaa ainoatakaan inhimillisen yhteiskunnan oikeuksista. Miksi ei sitä paitsi olisi hyväksytty hänen selitystään, jonka mukaan hän todella oli leimannut kirjoituskaavan, Zéphirin vienyt sen koulusta ja Simon käyttänyt sitä pirullisessa tarkoituksessa? Se ei ollut niin järjetön kuin ensimmäinen, se selitti isä Philibininkin käytöksen, kun hän hätääntyneenä repi leimalla varustetun kulman sokeasta rakkaudesta pyhään kirkkoon. Suurin osa tosin, isä Crabotin uskotut, ja melkein kaikki papit ja munkit pysyivät itsepäisesti kiinni ensimmäisessä selityksessä, jota vielä oli korjattu siten, että Simonin sanottiin merkinneen kaavan väärällä nimimerkillä ja leimanneen sen väärällä sinetillä. Se oli mieletöntä ja "Petit Beaumontaisin" lukijat kiihtyivät siitä yhä enemmän, ikäänkuin ihastuksissaan uudesta keksinnöstä, joka teki jutun vielä epätodenmukaisemmaksi. Joka aamu vakuutti lehti horjumattomalla varmuudella, että oli löydetty selviä todistuksia sinetin valmistamisesta ja että kukaan ei enään voinut epäilläkään Simonin uudestaan tuomitsemista. Tunnussana oli annettu, kaikki oikein ajattelevat ihmiset olivat uskovinaan että veljienkoulu varmasti pääsisi voitolle, sitten kun onnettoman veli Gorgiaan jumalattomat vastustajat olisivat kukistetut. Koulu olikin suuresti menestyksen tarpeessa, sillä se oli taas kadottanut kaksi oppilasta salaisen epäluottamuksen tähden, joka puolinaisten tunnustusten ja harmillisten löytöjen vuoksi oli kohdannut sitä. Simonin lopullinen kukistus yksin voi kohottaa sen entiseen loistoonsa, hävittämällä toisen kerran maallikkokoulun. Ja oli päivän selvää että veli Fulgentiuksen seuraajan tehtävänä oli pysyä varjossa, kärsivällisesti odottaa siihen saakka, jota vastoin kapusiinien johtaja, isä Theodosius häviössäkin taitavasti käytti hyväkseen asemaa, kehoittaen uskovaisia säännöllisesti uhraamaan Pyhälle Antonius Padualaiselle kaksi markkaa kuukaudessa, jotta hän tukisi veljienkoulua Mailleboisissa.

Huomattavin tapaus oli että Saint-Martinin kirkkoherra, apotti Quandieu eräänä päivänä jälleen osoitti suruaan ja suuttumustaan saarnatuolissaan. Kauan aikaa oli häntä pidetty salaisena simonistina ja silloin sanottiin että piispa, hänen ylhäisyytensä Bergerot. oli hänen takanaan, samoinkuin isä Crabot oli kapusiinien ja kristillisten koulujen veljesten takana. Siinä olivat vastakkain papit ja munkit, nuo kaksi joukkoa, jotka lakkaamatta uhkasivat joutua käsikähmään, koska pappi ei voinut sallia munkin sortavan häntä, kääntävän omaksi edukseen jumalan palveluksen ja tulot; ja tällä kertaa niinkuin ainakin oli pappi oikeassa, omistaen oikeamman ja inhimillisemmän käsityksen Kristuksen uskonnosta. Sitten muistettiin että apotti Quandieun, -- totellen hänen ylhäisyyttään Bergerotia, joka oli ollut pakoitettu antamaan myöten yleiselle taikauskolle, peläten muuten menettävänsä hiippakuntansa, -- oli täytynyt alistua, pyytää julkisesti anteeksi olemalla läsnä jumalattomassa juhlallisuudessa kapusiinien kappelissa. Senjälkeen oli hän vetäytynyt syrjään, antautunut ainoastaan toimensa täyttämiseen kastaen, ripittäen, vihkien ja haudaten seurakuntalaisiaan huolellisena virkamiehenä, joka ei kellekään näyttänyt sydämensä katkeruutta ja epätoivoa. Mutta kun isä Philibin todistettiin syypääksi valheeseen ja väärennykseen, kun veli Fulgentius, tehtyään tyhmyyksiä hävisi ja veli Gorgias melkein tunnusti tekonsa ja pakeni, oli Mailleboisin kirkkoherra jälleen tullut vakuutetuksi Simonin viattomuudesta. Vielä olisi hän ehkä pysynyt vaiti kuuliaisuudesta esimiehiään kohtaan, ellei Jonvillen kirkkoherra, hirveä apotti Cognasse, olisi eräässä saarnassaan selvästi viitannut häneen, pappiin, joka oli hyljännyt uskonsa ja joka petti Jumalansa ja isänmaansa. Silloin syttyi uudelleen hänen uskonnollinen intonsa, hän ei voinut kauempaa salata suruaan nähdessään temppelin kauppiaiden hallussa, joiksi hän heitä kutsui, toistamiseen pettävän ja ristiinnaulitsevan Jesuksen, totuuden ja oikeuden Jesuksen. Seuraavana sunnuntaina hän puhui saarnassaan turmiollisista henkilöistä, jotka olivat saattamaisillaan kirkon perikatoon, kun tekivät itsensä syypäiksi rikoksellisuuteen inhoittavimpien pahantekijöiden kanssa. Voi helposti kuvailla mielessään häväistystä ja hurjaa hämmennystä kirkollisessa maailmassa, joka jo oli niin levoton Simonin jutun tähden. Ja pahinta oli, että hänen ylhäisyytensä Bergerotin sanottiin taas olevan apotti Quandieun takana ja varmasti päättäneen että ei tällä kertaa sallisi raivostuneen uskonkiihkon saattaa uskontoa vaaraan.

Näiden irtipäässeiden intohimojen raivotessa alkoi siis vihdoin uusi oikeusjuttu Rozanin assisioikeudessa. Simon oli tuotu Ranskaan, vaikkei hän vielä ollut parantunut vaarallisesta kuumetaudista, joka oli viivyttänyt hänen tuloaan lähes vuoden. Matkalla meren ylikin oli epäilty saataisiinko hänet elävänä perille. Epäjärjestyksen, väkivaltaisuuksien ja häväistysten pelosta oli täytynyt salata hänen maalle nousupaikkansa ja tuoda hänet Rozaniin yöllä, pitkin kiertoteitä, joita ei kukaan tuntenut. Ja tällä hetkellä oli hän oikeuspalatsin lähellä sijaitsevassa vankilassa, joten hänen tarvitsi kulkea ainoastaan kadun yli mennäkseen tuomariensa eteen ja häntä vartioitiin huolellisesti kuin vaarallista ja huomattavaa henkilöä, josta koko kansan kohtalo riippui.

Hänen vaimonsa Rachel sai ensiksi tavata häntä, syvästi liikutettuna jälleennäkemisestä niin monen hirveän vuoden jälkeen. Hän ei ollut ottanut mukaansa lapsiaan Josefia ja Sarahia, jotka olivat jääneet Mailleboisiin Lehmannien luo. Oi, kuinka he syleilivät toisiaan! Ja Rachel läksi pois kyyneleitä vuodattaen, sillä hänen miehensä oli niin laihtunut ja heikontunut ja hänen hiuksensa olivat tulleet valkeiksi. Hän oli tuntunut kummalliselta, ei ollut vielä tiennyt mitään, sillä ylioikeus oli vaan lyhyesti, mainitsematta yksityisseikkoja, ilmoittanut hänelle, että oikeusjuttu pian otettaisiin tarkastettavaksi. Vihdoinkin päätetty tarkastus ei ollut kummastuttanut häntä, hän oli alusta alkaen ollut varma siitä että se kerran tapahtuisi ja oli pysynyt pystyssä, julmista kidutuksista huolimatta, voittaen kuoleman viattomuutensa voimalla. Hän tahtoi elää ja hän eli, nähdäkseen lapsensa ja antaakseen heille tahrattoman nimen. Mutta mikä hirveä tuska häntä olikaan ahdistanut, kun hän lakkaamatta mietiskeli tuomionsa peljättävää salaisuutta, voimatta löytää selitystä siihen! Eikä hän vieläkään tiennyt mitään varmasti, hänen veljensä David ja asianajaja Delbos, jotka olivat rientäneet hänen luokseen, selittivät hänelle vihdoin asian tilan, kertoivat mikä hirveä taistelu vuosimääriä oli hänen asiansa tähden raivonnut noiden kahden leppymättömän vihollisen välillä, auktoriteettiuskoisten, jotka puolustivat menneisyyden mädännyttä rakennusta ja tulevaisuutta kohden kulkevien vapaan ajatuksen miesten. Silloin vasta hän ymmärsi ja hän piti omia kärsimyksiään vain mitättömänä sattumana, jonka ainoa merkitys oli siinä, että ne olivat saaneet aikaan oikeuden heräämisen, mikä hyödytti koko ihmiskuntaa. Muuten hän ei mielellään puhunut kärsimyksistään, hän oli kärsinyt vähemmin toveriensa, varkaiden ja murhamiesten, kuin vartijoittensa, julmien raakalaisten tähden, jotka oli jätetty omaan valtaansa ja pirulliseksi nautinnokseen kiduttivat ja tappoivat rankaisematta. Ellei hänellä olisi ollut hänen rodulleen ja kylmälle johdonmukaiselle luonteelleen ominaista vastustusvoimaa olisi hän jo satoja kertoja antanut tappaa itsensä revolverilla. Hän puhui näistä asioista aivan rauhallisena ja osoitti lapsellista hämmästystä kuullessaan kummallisista selkkauksista tuossa hirveässä näytelmässä, jonka uhri hän oli.

Markus, joka oli tarjoutunut todistajaksi, sai luvan koulusta ja matkusti Rozaniin muutamia päiviä ennen oikeusjutun alkua. Hän tapasi siellä jo Davidin ja Delbosin täydessä ja ankarassa taistelussa. Tavallisesti niin rauhallisen ja rohkean Davidin hermostuminen ja huolestuneet kasvot hämmästyttivät häntä. Delbos näytti myöskin miettiväiseltä, tavallisesta iloisesta rohkeudestaan huolimatta. Asia olikin hänelle sangen tärkeä, siinä oli vaarassa koko hänen uransa asianajajana, hänen kasvava kansansuosionsa sosialistisena ehdokkaana tulevissa vaaleissa. Jos hän voittaisi jutun, kukistaisi hän aivan varmaan Lemarroisin Beaumontissa. Mutta joka hetki ilmaantui kaikenlaisia huolestuttavia enteitä, niin että Markuskin ennen pitkää tuli levottomaksi tässä uudessa ympäristössä, johon hän niin toivorikkaana oli astunut. Muualla, vieläpä Mailleboisissakin pitivät kaikki ihmiset, joilla oli vähänkään tervettä järkeä, Simonin viattomaksi julistamista varmana. Omassa piirissään eivät isä Crabotin käskyläiset salanneet toisiltaan kuinka vaarallisena he pitivät asemaa. Parhaat uutiset tulivat Pariisista, ministerit sanoivat olevansa varmat asian oikeudenmukaisesta ratkaisusta, heidän asiamiestensä kertomukset tuomioistuimesta ja jurystä olivat herättäneet heissä vahvan luottamuksen. Mutta Rozanissa oli mieliala aivan toinen. Valheen ja petoksen henki täytti ilman ja tunkeutui ihmisten sydämmiin. Rozan, entinen maakunnan pääkaupunki, joka oli kadottanut suurimman osan entisestä merkityksestään, oli säilyttänyt kuningasmielisen ja katolisen uskonsa ja menneisyyteen kuuluvan uskonkiihkon, joka muualla jo oli haihtunut. Se olikin kirkollisille erinomainen alue ja he koettivat siellä saavuttaa ratkaisevan voiton, joka oli heille välttämätön, jos tahtoivat säilyttää opetusoikeutensa, tuon voiman, joka teki heidät tulevaisuuden herroiksi. Jos Simon julistettaisiin viattomaksi, silloin olisi maallikkokoulu voittanut, vapaa ajatus saisi valtaansa lapsen, vapauttaisi sen erehdyksestä, sonnustaisi sen totuudella, tekisi siitä tulevaisen, veljellisyyden ja rauhankaupungin kansalaisen. Jos Simon tuomittaisiin uudelleen, silloin olisi veljienkoulu pelastettu, se saisi jatkaa sortoaan, saisi lapsen kautta vielä yhden tai pari vuosisataa levittää taikauskoista tietämättömyyttä ja halpamaista orjuutta vanhan katolisen ja monarkillisen yhteiskuntarakennuksen turvissa. Markus ei ollut koskaan selvemmin tuntenut kuinka tärkeätä Roomalle oli voittaa tässä taistelussa, hän ei ollut koskaan näin selvästi huomannut että se oli pienienkin yksityisseikkojen toimeenpanijana loppumattomassa ja hirveässä jutussa, tuo paavillinen Rooma, joka itsepäisesti riippui kiinni unelmassaan maailman vallasta ja jonka hän joka askeleella huomasi Rozanissa kuiskaavana, toimivana, valloittavana.

Delbos ja David kehoittivat häntä suureen varovaisuuteen. Poliisit vartioivat heitä itseään, peläten jotain salavehkeitä; ja seuraavana päivänä huomasi Markuskin ympärillään salaperäisiä haamuja, Eikö hän ollut Simonin seuraaja, maallikko-opettaja, kirkon ilmeinen vihollinen, joka sen oli raivattava pois tieltään jos se tahtoi voittaa? Tuo äänetön viha, jonka hän tunsi ympäröivän itseään, nuo uhkaukset salakavalasta hyökkäyksestä selittivät hänelle mistä tulivat hänen vastustajansa, sokean raivon täyttämät miehet, jotka halki vuosisatojen ovat polttaneet ja murhanneet, mielettömyydessään tahtoen pysäyttää ihmiskunnan edistyksen. Silloin käsitti hän kauhun, joka painoi kaupunkia, talojen synkän muodon, joiden akkunanluukut olivat suljetut kuin ruton raivotessa; Rozan oli ainakin hiljainen, mutta nyt se näytti vielä tyhjemmältä. Auringonpaahteissa kaduilla kulkivat ihmiset kiirein askelin, katseet levottomina, kauppiaat tarkastelivat akkunoistaan katua ikäänkuin peläten verilöylyä. Etenkin juryn valitseminen oli kauhistuttanut vapisevia asukkaita. Valamiesten nimiä mainittiin surumielisesti päätä puistaen ja suurena onnettomuutena pidettiin jos joku heistä kuului perheeseen. Melkein kaikki koroillaaneläjät, tehtailijat, kauppiaat tässä klerikaalisessa kaupungissa harjoittivat uskonnollisia menoja, julkisesti tunnustettua uskonnon puutetta pidettiin häpeällisenä tahrana ja oli suureksi haitaksi menestykselle. Voi helposti kuvailla mielessään kuinka kiihkeästi äidit ja puolisot koettivat vaikuttaa valamiehiin lukemattomien kirkkoherrojen, apottien ja munkkien johtamina, jotka täyttivät kaupungin kuusi seurakuntaa ja kolmekymmentä luostaria aina soivine kelloineen. Beaumontissa oli kirkon vielä täytynyt noudattaa jonkunlaista varovaisuutta salaisessa työssään, sillä siellä oli entinen voltairelainen porvaristo ja vallankumouksellisia esikaupunkeja. Mutta mitä olisi häikäilty Rozanissa, vanhassa unisessa kaupungissa, joka ammoisista ajoista oli ollut uskonnollinen? Työmiesten vaimot kävivät messussa, porvarinaiset kuuluivat kaikki hengellisiin seuroihin ja nyt syntyi siis oikea pyhä ristiretki eikä kukaan kieltäytynyt taistelusta saatanaa vastaan. Viikkoa ennen oikeusjutun alkua muuttui koko kaupunki sotakentäksi, jokaisessa talossa ryhdyttiin taisteluun hyvän asian puolesta, onnettomat valamiehet sulkeutuivat huoneisiinsa uskaltamatta lähteä ulos, sillä kaduillakin tuntemattomat pysäyttivät heitä, kauhistuttivat heitä katseillaan ja huusivat ohi kulkiessaan ankaria sanoja, uhaten kostaa heille, elleivät he täyttäisi hyvän katolilaisen velvollisuutta tuomitsemalla juutalaisen uudestaan.

Markus tuli vielä levottomammaksi saadessaan tietoja neuvos Guybaraudista, jonka tuli johtaa juttua assisioikeudessa, ja valtionprokuraattori Pacartista, jonka tuli esiintyä syyttäjänä. Edellinen oli entinen Valmarien jesuiïttain oppilas ja sai heitä kiittää nopeasta ylenemisestään. Hän oli nainut sangen rikkaan kyttyräselkäisen, jonka myöskin jesuiitat olivat hankkineet hänelle. Jälkimmäinen, entinen kansan yllyttäjä, joka oli sekaantunut johonkin häpeälliseen pelijuttuun, oli sittemmin muuttunut kiivaimmaksi juutalaisvihaajaksi ja yhdistynyt kirkkoon, toivoen sen avulla saavansa jonkun viran Pariisissa. Markus epäili etenkin viimemainittua, nähdessään antisimonistien olevan pelkäävinään hänen käytöstään oikeusjutussa, ikäänkuin he olisivat olleet levottomia hänen vallankumouksellisen menneisyytensä tähden. Samalla kun he eivät voineet kyllin ylistää Guybaraudin ylevää velvollisuudentuntoa ja jaloa luonnetta, puhuivat he Pacartista hiukan epäilevästi, pitäen hänen juutalaisvihaansa riittämättömänä. Näin tahtoivat he epäilemättä valmistaa hänelle sankarillisen osan rehellisenä miehenä, joka totuuden läpitunkemana pyytäisi Simonin tuomitsemista. He kulkivat siis kaikkialla Rozanissa levottoman näköisinä ja kertoivat kaikille ettei Pacart ollut heidän puolellaan. Tästä heräsi Markuksen epäluulo, sillä hän tiesi varmoista lähteistä että kysymyksessä oleva henkilö oli lahjottavissa ja että hän oli valmis pahimpiin tekoihin kun vaan pääsisi johonkin korkeaan virkaan missä voisi puhdistaa kunniansa. Rozanissa näytti koko kiihkeä ja ratkaiseva taistelu toista oikeusjuttua varten tapahtuvan maan alla. Siellä ei olisi, niin kuin Beaumontissa ensimmäisen jutun aikana tavannut kauniin rouva Lemarroisin salonkia, jossa rakastettava edusmies Marcilly, varovainen prefekti Hennebise, kunnianhimoinen kenraali Jarousse, yliopiston opettajat, virkamiehet ja oikeuston jäsenet tapasivat toisensa ja kevyesti ajoivat asiaa naisten hymyilyjen lomassa. Samoin ei enään ollut kysymystä vapaamielisestä kirkonmiehestä, sellaisesta kuin hänen ylhäisyytensä Bergerot, joka piti aisoissa hengellistä puoluetta, peläten kirkon hukkuvan nousevaan halpamaisten taikauskojen tulvaan. Taistelu raivosi tällä kertaa hirveässä pimeydessä, jossa suuret yhteiskunnalliset rikokset lymyilevät; ja se jatkui murhaavana kuolleen kaupungin synkässä rauhassa eikä pinnalla näkynyt muuta kuin epäselvä kuohuminen, tuo kauhu, joka liikkui ilmassa ikäänkuin kaupunki olisi ollut ruton saastuttama. Markuksen ahdistus syntyi juuri siitä, ettei hän nähnyt simonistien ja antisimonistien meluavia yhteentörmäyksiä, vaan huomasi ainoastaan salakavaloita valmistuksia pimeään tekoon, jonka täyttäjiksi Guybaraud ja Pacart tuntuivat hänestä vartavasten valituilta.

David ja Delbos tapasivat toisensa joka ilta Markuksen luona tämän vuokraamassa suuressa huoneessa yksinäisen kadun varrella, ja kaikkiin luokkiin kuuluvia innokkaita ystäviä ympäröi heitä. Se oli pieni pyhä joukko, jokainen jakoi siellä uutisiaan, aatteitaan ja rohkeuttaan. Ei tahdottu antautua epätoivon valtaan ja erotessa oltiin taas iloisia ja rohkaistuja, valmiita uusiin taisteluihin. Markus ja kaikki muutkin tiesivät että viholliset pitivät salaisia kokouksiaan erään läheisen kadun varrella presidentti Gragnonin langon luona. Gragnon, jonka syyttäjä oli kutsunut todistajaksi, asui siellä ja otti siellä vastaan kaupungin taistelevat antisimonistit. Heti kun pimeä tuli, nähtiin pappien ja munkkien pitkässä jonossa varovaisesti pujahtavan sinne. Isä Crabotin sanottiin käyneen siellä kahtena yönä ja sitten taas palanneen Valmariehen, jossa hän harjoitti katumustöitä, osoittaen suurinta nöyryyttä. Epäiltäviä henkilöitä kuljeskeli tuossa autiossa kaupunginosassa, kadut eivät olleet varmat. Kun David ja Delbos yöllä läksivät Markuksen luota, saattoivatkin ystävät heitä joukossa heidän asunnoilleen saakka. Eräänä iltana kuului pyssyn laukaus, eivätkä poliisit voineet saada ketään kiinni. Mutta klerikaaliset käyttivät vieläkin useammin aseenaan myrkyllistä panettelua, henkistä murhaa. Tällä kertaa joutui Delbos sen uhriksi samana päivänä, jolloin oikeusjutun tuli alkaa. "Petit Beaumontais" lehti, joka saapui kysymyksessä olevana aamuna, sisälsi inhoittavan ilmiannon, häpeällisesti väärennetyn jutun asianajajan isästä erään tapahtuman johdosta, josta jo oli kulunut puoli vuosisataa. Delbosin isää, joka oli ollut kultaseppä ja asunut lähellä Beaumontin piispan asuntoa, syytettiin siinä korjattavaksi annettujen pyhien astioiden varastamisesta. Asian oikea laita oli, että kultasepältä itseltään oli eräs vaimo varastanut astiat ja kun hän ei tahtonut antaa ilmi vaimoa oli hänen täytynyt korvata kadonneet tavarat; asiaa ei ollut tarkemmin tutkittu ja se oli jäänyt hämäräksi. Kun luki tuon inhoittavan lehden saattoi ymmärtää kuinka syvälle jotkut ihmiset voivat vaipua vihassa ja halpamaisuudessa. Isälle sattunut ikävä onnettomuus, joka aikoja sitten oli unohtunut, haudattu, heitettiin pojalle vasten silmiä kaunistettuna valheellisilla yksityisseikoilla ja inhoittavilla mielikuvituksilla ja kaikki tämä saastaisuutta ja häväistyksiä uhkuvalla kielellä. Haudan häväisijä oli varmaankin saanut julaistut asiakirjat itse isä Crabotilta, jolle epäilemättä joku papillinen arkistonhoitaja oli ne antanut. Tällä odottamattomalla iskulla toivoivat he kohtaavansa Delbosin sydämmen, murhaavansa hänet henkisesti, saattavansa hänet asianajajana epäluottamukseen ja musertavansa hänet siihen määrin ett'ei hänellä Simonia puolustaessaan olisi tarpeellista voimaa puhuakseen eikä saadakseen äänensä kuuluvaksi.

Oikeusjuttu alkoi eräänä maanantaina, kuumana heinäkuun päivänä. Syytetyn puolesta oli paitsi Gragnonia, jota tahdottiin kuulustella yhdessä Jacquinin, entisen juryn puheenjohtajan kanssa, kutsuttu useita todistajia. Luettelossa oli Mignot, neiti Rouzaire, tutkintotuomari Daix, Mauraisin, Salvan, Sébastien ja Victor Milhomme, Polydor Souquet sekä Bongardien, Doloirien ja Savinien lapset. Isä Crabot, isä Philibin, veli Fulgentius ja veli Gorgias olivat myös kutsutut, mutta tiedettiin että kolme viimeksimainittua eivät saapuisi. Valtion prokuraattori Pacart oli puolestaan tyytynyt kutsumaan ainoastaan ne todistajat, jotka syyttäjä ensimmäisessäkin oikeusjutussa oli kutsunut. Rozanin kadut alkoivat vihdoinkin vilkastua tästä todistajien, sanomalehtimiesten ja uteliaiden tulvasta, johon joka junassa saapui lisiä. Oikeuspalatsin ympärillä tunkeili joukkoa jo kuudesta aamulla kiihkeästi haluten nähdä Simonia. Mutta suuri määrä sotamiehiä oli käsketty liikkeelle ja ne tyhjensivät kadun. Simon kulki kahden tiheän sotilasrivin välitse, niin että ei kukaan voinut eroittaa hänen piirteitään. Kello oli kahdeksan. Tämä varhainen hetki oli valittu koska tahdottiin välttää suurta kuumuutta, raskaita ja tukahuttavia istuntoja.

Täällä ei ollut enään Beaumontin assisioikeuden aivan uutta istuntosalia, jonka kullatut koristeet kiilsivät korkeiden akkunoiden räikeässä valossa. Rozanin assisioikeus oli sijoitettu vanhaan feodaalilinnaan ja istuntosali oli pieni, pitkä ja matala huone, jonka seiniä pitkin kulki tammipaneeli ja johon syvistä akkunoista tuli vain niukasti valoa. Se muistutti tuollaista mustaa kappelia, jossa inkvisitsionioikeus julisti päätöksensä. Ainoastaan muutamia naisia oli päässyt sisään ja kaikilla oli sitäpaitsi tummat puvut. Todistajat olivat anastaneet suurimman osan penkeistä, seisovalle yleisölle varattua pientä tilaa oli täytynyt vieläkin supistaa. Kuulijakunta, joka seitsemästä oli odottanut tässä synkässä ja painostavassa huoneessa, oli verrattain hiljaa, kaikkia värisytti salainen levottomuus, silmät paloivat ja liikkeet olivat hillityt. Näytti siltä kuin intohimot olisivat hautautuneet, kaiken tuli tapahtua salassa, kaukana päivän valosta, herättämällä niin vähän melua kuin mahdollista.

Heti kun Markus oli istunut penkilleen Davidin viereen, joka oli tullut sisään todistajien kanssa, valtasi hänet ahdistus, hän pelkäsi tukehtuvansa, ikäänkuin seinät olisivat uhanneet kukistua hänen päällensä. Hän oli nähnyt että kaikkien katseet suuntautuivat heihin. David etenkin herätti suurta uteliaisuutta. Sitten saapui Delbos kalpeana ja päättäväisenä ja melkein kaikki tarkastivat häntä vihaisin silmäyksin, tahtoen tietää kuinka kovasti halpamainen kirjoitus oli koskenut häneen. Mutta Delbos, joka oli ikäänkuin pukeutunut ylenkatseen ja rohkeuden haarniskaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan hymyilevänä ja voimakkaana. Nyt alkoi Markus tarkastaa juryä, hän tutki jokaisen valamiehen kasvoja, koettaen niistä lukea millaisille miehille suuri työ oli uskottu. He olivat kaikki mitättömän näköisiä pikku kauppiaita, pikku porvareita, yksi oli apteekkari, yksi eläinlääkäri ja kaksi virastaan eronnutta kapteenia. Ja kaikkien kasvoilla ilmeni sama synkkä levottomuus ja halu tarkoin salata sisäistä taisteluaan. Heidän ulkomuodostaan saattoi huomata kuinka heitä oli kiusattu sen jälkeen kuin heidän nimensä olivat tulleet tunnetuiksi. Useilla oli kalpeat, parrattomat kasvot, ne olivat tekopyhiä pappien käskyläisiä, tottuneita kirkon ulkokullattuun varovaisuuteen, jota vastoin toiset olivat lihavia ja punakoita, ja näyttivät ottaneen kaksinkertaiset aamuryypyt rohkaistakseen mieliään. Heidän takanaan aavisti koko vanhan, klerikaalisen ja sotilaallisen kaupungin luostareineen ja kasarmeineen ja levottomuus valtasi mielen kun ajatteli, minkä oikeudentyön olivat saaneet tehtäväkseen nuo miehet, joiden ymmärryksen ja omantunnon ympäristö oli turmellut, myrkyttänyt.