Part 37
-- Minun laitani on sama kuin sinunkin, minun väitetään kuuluvan laumaan, josta isä Theodosius muka on tehnyt itselleen jonkunmoisen lempiseuran. Ensiksikään en tunnusta tuon seuran olemassaoloa, isä Theodosius on ehkä vähän liiaksi tyytyväinen omaan itseensä, mutta minä luulen että hänen uskonsa on vilpitön. Ja sitäpaitsi olisin kyllä voinut puolustaa itseäni sitä et varmaankaan epäile.
Surustaan huolimatta Markus ei voinut pidättää hymyilyä. Genevièven silminnähtävä hämmennys ilmaisi hänelle että kapusiini varmaankin oli tehnyt jonkun epäonnistuneen yrityksen ja silloin Markus täydellisesti ymmärsi vaimonsa katkeran pettymyksen ja hänen toivonsa vaihtaa rippi-isää.
-- Sitä en suinkaan epäile, vastasi hän. Minäkin tunnen sinut ja tiedän ett'et voi tehdä mitään halpamaista... Isä Theodosius ei pelota minua sinun suhteesi, vaikka tiedän erään miehen tavanneen vaimonsa rakkaassa keskustelussa hänen kanssaan... Minä vaan suren että jonkun huonon neuvon johdosta jätit hyvän apotti Quandieun ja antauduit tuon kauniin munkin johdettavaksi.
Haihtuva puna Genevièven poskilla ilmaisi että hän oli arvannut oikein. Isä Crabot oli tarkasti tuntenut nuoren naisen, rakkautta kaipaavan ja katuvaisen, kehoittaessaan rouva Duparquea ottamaan tyttärentyttärensä apotti Quandieun käsistä ja antamaan hänet isä Theodosiuksen huostaan. Syyksi sanottiin vanhan apotin kykenemättömyyttä ja liian suurta suvaitsevaisuutta tätä kiihoittunutta sielua kohtaan, joka vaati jäntevää johtoa. Kauniilla kapusiinilaismunkilla olisi tuohon arkaluontoiseen tehtävään tarvittava vaikutusvoima, jonka tarkoituksena oli täydentää Jesus, saattaa nainen rakastamaan häntä, riistämällä häneltä rakkauden puolisoon, joka vielä täytti hänet kokonaan. Katoliset lääkärit tietävät kyllä, että rakkaus yksin voi kuolettaa rakkauden, ihminen, joka rakastaa muita kuin Kristusta ei koskaan ole Kristuksen oma. Geneviève lankeisi välttämättömästi entiseen syntiinsä, ellei hän lakkaisi rakastamasta tai ellei hän rakastaisi jotakuta toista. Mutta isä Theodosius, joka huonona ihmistuntijana erehtyi tämän intohimoisen ja vilpittömän rippilapsensa suhteen, oli varmaankin toiminut liian varomattomasti. Ja hän oli näin jouduttanut käännettä, herättänyt syvän vastenmielisyyden onnettomassa vaimo raukassa, joka, vaikk'ei vielä palannutkaan järkiinsä, näki lapsuutensa Jumalan salaperäisen ja kunniakkaan ilmalinnan kukistuvan.
Onnellisena uudesta oireesta, jonka hän luuli huomanneensa, sanoi Markus hiukan veitikkamaisesti:
-- Eikö isä Theodosius sitten enään olekaan sinulla rippi-isänä?
Geneviève katseli häntä kirkkailla silmillään ja vastasi suoraan.
-- Ei, isä Theodosius ei miellytä minua ja minä käännyin jälleen apotti Quandieun puoleen, joka, niinkuin isoäiti sanoo, on liian laimea, mutta jonka suuri hyvyys joskus tyynnyttää minua.
Hetken näytti hän miettivän. Sitten teki hän puoliääneen uuden tunnustuksen.
-- Oi, miesraukka ei tiedä kuinka suuresti hän on lisännyt ahdistustani puhuessaan minulle tuosta inhoittavasta jutusta...
Hän keskeytti puheensa ja Markuksen, joka innostui kun hän kosketti tuota ainetta, täytyi jatkaa.
-- Simonin jutusta... Apotti Quandieu uskoo Simonin viattomuuteen, eikö niin?
Hitaasti loi Geneviève katseensa maahan ja vaikeni. Sitten hän sanoi aivan hiljaan:
-- Niin, hän pitää Simonia viattomana, hän sanoi sen minulle suurena salaisuutena kirkkonsa kuorissa, ristin juurella kuuntelevan Herramme edessä.
-- Sanopa minulle Geneviève, uskotko sinä nyt Simonin viattomuuteen?
-- En, minä en usko siihen, en voi uskoa. Sinun täytyy muistaa ett'en koskaan olisi jättänyt sinua, jos olisin pitänyt häntä viattomana, sillä jos hän olisi viaton olisivat Jumalan puolustajat syyllisiä, ja sinä itse, puolustaessasi häntä, syytit Jumalaa erehdyksestä ja valheesta.
Markus muisti täydellisesti. Hän muisti kuinka Geneviève kertoi hänelle uutisen tarkastuksesta, raivostuen hänen ilostaan, huutaen ett'ei totuutta eikä oikeutta ollut muualla kuin taivaassa ja vihdoin lähtien pois talosta, jossa hänen katolista uskoaan häväistiin. Ja nyt kun Markus luuli hänen horjuvan, tahtoi hän uudestaan koettaa saada häntä vakuutetuksi Simonin viattomuudesta, tuntien että hän voittaisi hänet takaisin, kun vaan pääsisi selville totuudesta.
-- Vielä kerran, Geneviève, oma Genevièveni, sinä joka olet niin suora, niin vilpitön ja jonka järki on niin selvä silloinkuin lapsuutesi tarinat eivät hämmennä sitä, sinä et voi uskoa noin törkeitä valheita.
-- Minä vakuutan sinulle ystäväni, että olen selvillä asiasta, olen lukenut kaikki.
-- Oletko lukenut julaistut asiakirjat, koko ylioikeuden tutkimuksen?
-- Kyllä, olen lukenut kaikki mitä on ollut "Petit Beaumontaisissa" tiedäthän että isoäiti ostaa lehden joka aamu.
Kiivaalla liikkeellä Markus ilmaisi suuttumuksensa ja vastenmielisyytensä.
-- Kylläpä sitten tunnet asian, rakkaani! Tuo halpamainen lehti on yleisen turmeluksen likaviemäri, joka kuljettaa vaan saastaisuutta ja valheita. Se väärentää asiakirjat, se karsii sisällön, se syöttää järjettömiä juttuja pienille ja halvoille ... ja sinä olet myrkytetty niinkuin niin moni muukin ihminen!
Genevièvekin oli epäilemättä tuntenut että se oli liian mieletöntä ja julkeata, sillä hän loi taas hämillään katseensa maahan.
-- Kuule, jatkoi Markus, salli minun lähettää sinulle julaistut asiakirjat täydellisinä ja lupaa minulle lukea kaikki tarkkaavaisesti ja oikeudenmukaisesti.
Mutta Geneviève kohotti nopeasti ylös päänsä.
-- Ei, ei, älä lähetä minulle mitään, minä en tahdo.
-- Miksi et?
-- Sillä se on hyödytöntä. Minun ei tarvitse mitään lukea.
Markus katseli häntä masentuneena ja surullisena.
-- Sanot minulle ett'et tahdo mitään lukea!
-- Hyvä Jumala! no, jos niin haluat, en tahdo mitään lukea... Mitä hyötyä siitä olisi? niinkuin isoäiti sanoo. Eikö ihmisen aina tule epäillä järkeään?
-- Sinä et tahdo mitään lukea, koska pelkäät tulevasi vakuutetuksi Simonin viattomuudesta, koska jo epäilet entistä vakuutustasi.
Geneviève teki vain liikkeen, joka ilmaisi väsymystä ja katkeraa välinpitämättömyyttä.
-- Sinä ajattelet apotti Quandieun sanoja ja kysyt kauhistuneena itseltäsi kuinka pyhä pappi voi uskoa viattomuuteen, joka pakoittaisi sinut kieltämään ne erehdyksen vuodet, joilla olet kiduttanut itseäsi ja meitä.
Tällä kertaa ei Geneviève tehnyt edes liikettä, hän ei näyttänyt enään tahtovan kuunnella. Hetken tuijotti hän maahan ja sanoi sitten hitaasti:
-- Miksi kiusaat minua enempää? meidän elämämme on särkynyt, sitä ei voi muuttaa, pitäisin itseäni vielä syyllisempänä, jos palaisin luoksesi. Ja mikä huojennus se olisi sinulle jos luulisit minun erehtyneen, jos en olisikaan isoäidin kodissa löytänyt sitä rauhaa ja uskoa, jota olin toivonut? Minun vaivani ei parantaisi sinun vaivaasi.
Tämä oli melkein täydellinen tunnustus, että hän salaa katui pakoaan, oli vajonnut tuskalliseen epäilykseen. Markus tunsi sen ja huudahti uudelleen.
-- Mutta jos olet onneton, niin sano se minulle! ja palaa luokseni, tuo lapset mukanasi, koti odottaa teitä yhä! se olisi suuri ilo, suuri onni.
Geneviève oli noussut, hän toisti soinnuttomalla äänellään, itsepäisesti pysyen sokeana ja kuurona!
-- Minä en ole onneton, Jumala kurittaa minua ja kärsin loppuun saakka rangaistukseni. Ja jos hiukkaakaan säälit minua, niin jää tähän istumaan koettamatta seurata minua, käännä pääsi poispäin jos vielä satut tapaamaan minua, sillä kaikki on kuollutta meidän välillämme.
Ja hän läksi pois laskevan auringon kalpeassa valossa pitkin autiota katua. Hän oli aivan tummassa puvussa, hoikka ja pitkä ja hänen kauneudestaan ei näkynyt muuta kuin komeat, vaaleat hiuskiharat, joita laskevan auringon viimeiset säteet kultasivat. Ja Markus totteli, eikä liikahtanut paikaltaan, seurasi vain häntä katseillaan, toivoen viimeistä tervehdystä. Mutta Geneviève ei kääntynyt, hän katosi puiden sekaan, samalla kuin iltatuuli jäisenä viimana kulki siimeksessä.
Kun Markus vuorostaan nousi vaivaloisesti, näki hän ihmeekseen kunnon Salvanin edessään, onnellinen hymy huulilla.
-- Kas vaan rakastavaisia, jotka salaa tapaavat toisiaan yksinäisissä paikoissa! Minä huomasin teidät kauan aikaa sitten ja odotin, tahtomatta häiritä teitä... Tämän tähden te siis olitte niin vähän aikaa luonani iltapäivällä!
Markus pudisti surullisesti päätään ja läksi astumaan vanhuksen vieressä.
-- Ei, ei, me tapasimme toisemme aivan sattumalta, ja sydämeni on särkynyt.
Sitten hän kertoi kuinka hän oli kohdannut Genevièven, keskustellut hänen kanssaan kauvan aikaa ja tullut siitä vielä onnettomammaksi, vielä varmemmaksi siitä, että ero oli täydellinen. Salvan oli aina katunut sitä, että oli ollut rakentamassa liittoa, joka ensin oli ollut niin intohimoinen, niin onnellinen ja joka oli loppunut niin huonosti. Hän syytti itseään varomattomuudesta kun oli yhdistänyt vapaan ajatuksen kirkon kanssa. Hän kuuntelikin nyt tarkasti, eikä enään hymyillyt, vaan oli kuitenkin tyytyväisen näköinen.
-- Mutta, sanoi hän vihdoin, eihän tämä ole niinkään huonoa. Ette kai toivoneet että Geneviève raukkamme olisi heittäytynyt kaulaanne, ja rukoillut teitä ottamaan hänet takaisin. Nainen, joka on antautunut Jumalalle, on liian ylpeä tunnustaakseen että Jumala on jättänyt hänet hätään ja ahdistukseen. Minun mielipiteeni on, että hän kaikesta huolimatta on käännekohdassa ja voi minä hetkenä hyvänsä palata luoksenne... Jos hän saisi tietää totuuden, vaikuttaisi se ratkaisevasti. Hän on vielä liian järkevä voidakseen olla vääryyden mukana.
Hän vilkastui ja tuli taas iloiseksi.
-- En ole koskaan kertonut teille, ystäväni, mitä viime vuosina olen toiminut rouva Duparquen luona. Kun siitä ei ollut mitään hyötyä en ole voinut kehua siitä teille... Niin. kun vaimonne sai tuon kummallisen päähänpiston, luulin että velvollisuuteni vaati minua puhumaan hänelle hänen isänsä vanhana ystävänä; ja olinhan sitäpaitsi hänen entinen holhoojansa. Tällä oikeudella pääsin tietysti sisään tuohon suljettuun ja synkkään taloon Kapusiinitorin varrella. Mutta voitte arvata kuinka kylmästi hirveä isoäiti otti minut vastaan. Hän ei jättänyt minua hetkeksikään yksin Genevièven kanssa, hän katkaisi jokaisen sovittavan lauseen kiroamalla teitä. Luulen kuitenkin sanoneeni kaikki mitä minulla oli sanottavaa... Mutta lapsi raukka oli todellakin sellaisessa tilassa ett'ei voinut seurata neuvojani. On hirveätä millaisen hävityksen uskonnollinen kiihko saa aikaan naisessa, joka on saanut katolisen kasvatuksen. Puheena oleva nainen näytti tasaiselta ja terveeltä, eikä tarvittu muuta kuin tuo onneton Simonin juttu saamaan hänessä aikaan täydellisimmän sekasorron. Hän ei edes tahtonut kuulla minua, hän vastasi minulle mielettömimpiä hullutuksia... Jouduin siis tappiolle. Minua ei tosin suorastaan heitetty ulos ovesta. Mutta tehtyäni pitkien väliaikojen kuluttua kaksi muuta yritystä, täytyi minun luopua aikeestani tuoda tuohon järjettömään taloon hiukan johdonmukaisuutta. Onneton rouva Berthereau yksin näytti siellä säilyttäneen hiukan tervettä järkeä ja kärsivän siitä suuresti.
Markus pysyi yhä synkkänä.
-- Näette siis että kaikki on hukassa. Ihmisiä, jotka ovat menneet niin pitkälle, ei voi saada järkiinsä kun he itsepäisesti pysyvät tietämättömyydessään.
-- Miksi ei voisi?... Minä olen voitettu, se on totta. Minun ei hyödyttäisi tehdä uutta koetta, he tukkisivat itseltään silmät ja korvat edeltäpäin, jotta eivät näkisi eivätkä kuulisi mitään. Mutta teillä on siellä kaikkivoipa auttaja, parhain asianajaja, nerokkain valtiomies, taitavin kapteeni, suurin voittaja.
Hän nauroi ja innostui.
-- Niin, niin, teidän herttainen Louisenne, jota rakastan ja ihailen viisauden ja sulouden mestariteoksena... Tyttösen horjumaton ja lempeä käytös kahdennestatoista ikävuodestaan saakka on todella sankarillinen. En ole koskaan nähnyt mitään ylevämpää enkä liikuttavampaa, Hän on osoittanut ymmärrystä ja rohkeutta, jota olisi vaikea löytää hänen pienissä tovereissaan... Ja kuinka ystävällinen, kuinka hellä hän onkaan ollut tyynesti vastustaessaan äitinsä tahtoa, kun hän kerran oli teille luvannut ettei kävisi ripillä ennenkuin täytettyään kaksikymmentä vuotta! Nyt kun hän on saanut oikeuden pitää lupauksensa, on hauskaa nähdä kuinka vakavasti ja näppärästi hän toimii, valloittaa tuon talon, jossa kaikki on hänelle vihamielistä, väsyttää itse isoäidin nurinan. Mutta ihailtava on hän etenkin hellästi vaikuttaessaan äitiinsä, jota hän ympäröi palvelevalla rakkaudella, niinkuin paranevaa sairasta, uudistaakseen hänen henkiset ja ruumiilliset voimansa ja tehdäkseen hänet kykeneväksi taas ryhtymään elämään. Hän puhuu teistä sangen harvoin, mutta hän totuttaa äitiään elämään teidän tavallanne, teidän ajatuksenne mukaan, teidän rakkaudestanne. Hän on siellä niinkuin te itse, hän käyttää jokaisen hetken johdattaakseen takaisin puolison ja äidin, sitoen hyväilevillä käsillään katkenneen siteen. Ja jos vaimonne kerran palaa luoksenne, ystäväni, niin on lapsi tuova hänet takaisin, kaikkivaltias lapsi, kodin terveys ja rauha.
Markus kuunteli syvästi liikutettuna ja tunsi toivon taas heräävän.
-- Oi jospa olisitte oikeassa! Mutta Geneviève raukkani on vielä hyvin sairas.
-- Antakaa pienen parantajanne toimia, hänen jokapäiväinen suudelmansa tuo äidille elämän takaisin... Genevièven suuri tuska tulee siitä, että elämä taistelee hänessä, parantaa hänet vähän joka päivä tuosta kuoleman taudista, johon hän oli vähällä sortua. Heti kun terve luonto voittaa salaperäisen, hirveän järjettömyyden, palaa hän luoksenne lastenne kanssa... Olkaa siis rohkea, ystäväni! Kun olette antaneet Simon raukan takaisin omaisilleen, olisi hyvin kovaa ellei totuuden ja oikeuden voitto tuottaisi onnea teidänkin kotiinne.
He puristivat veljellisesti toistensa käsiä ja Markus palasi Mailleboisiin hiukan rohkeampana ja heti seuraavana päivänä joutui hän keskelle taistelua.
Etenkin Mailleboisissa raivosi klerikaalisten intohimojen myrsky kirkon ponnistaessa viimeisiä voimiaan pelastaakseen ja kohottaakseen kunniaan hengellisen opetuksen. Veli Gorgiaan paolla oli ollut turmiollinen vaikutus ja Simonin jutun suuret päivät alkoivat uudelleen. Ei ollut ainoatakaan taloa missä ei olisi kiistelty hirveän veljen mahdollisesta syyllisyydestä, jonka veljen haamu muuttui suunnattoman suureksi.
Veli Gorgias oli kadotessaan tavallisella hävyttömyydellään kirjoittanut "Petit Beaumontaisille" kirjeen, jossa hän selitti, että koska hänen esimiehensä raukkamaisesti olivat jättäneet hänet vihollistensa valtaan, piti hän viisaimpana matkustaa turvalliseen paikkaan, voidakseen vapaasti puolustautua oman mielensä mukaan. Mutta kirjeen suuri merkitys oli siinä, että hän siinä antoi uuden selityksen kuuluisan kirjoituskaavan löytymisestä Zéphirinin luota. Hän oli varmaankin aina pitänyt järjettömänä tuota monimutkaista juttua väärennyksestä, jonka hänen esimiehensä olivat keksineet, sillä he eivät tahtoneet tunnustaa edes sitä, että kaava saattoi olla kotoisin veljien koulusta. Hänen mielestään oli typerää kieltää tätä samoinkuin nimimerkin oikeaperäisyyttä. Kaikki maailman asiantuntijat voivat sanoa nimimerkin olevan Simonin käsialaa, rehelliset ihmiset huomaisivat siinä kaikesta huolimatta hänen, Gorgiaan käsialan. Mutta kun hänen esimiehensä välttämättömästi tahtoivat, uhaten jättää hänet oman onnensa nojaan ellei hän hyväksyisi heidän selitystään, oli hän taipunut ja luopunut omastaan. Mutta nyt hän taas pysyi omassa selityksessään, pitäen toista naurettavana ja mahdottomana, kun isä Philibinin luota oli löydetty leimalla varustettu kulma. Nyt oli todella liian typerää väittää, niinkuin kirkolliset tahtoivat, että Simon oli hankkinut itselleen sinetin tai teettänyt itselleen sellaisen kukistaakseen kilpailevan veljienkoulun. Tuntiessaan että esimiehet hylkäsivät hänet, pitäen häntä liian paljastettuna, vapautui hän heistä ja koetti pitää heitä vallassaan tunnustamalla osan totuudesta. Hänen uusi selityksensä, joka nykyään hämmästytti "Petit Beaumontaisin" herkkäuskoisia lukijoita, sisälsi siis, että kirjoituskaava tosin oli kotoisin veljien koulusta ja että siinä oli hänen nimimerkkinsä, mutta Zéphirin varmaankin oli tuonut sen kotiinsa samoin kuin Victor Milhomme oli tehnyt, kiellosta huolimatta, ja että Simon oli löytänyt sen murhayönä pöydältä uhrin huoneessa.
Pari viikkoa myöhemmin julkaisi lehti uuden kirjeen veli Gorgiaalta. Hänen kerrottiin paenneen Italiaan. Mutta hän ei ilmoittanut kellekään oikeaa osoitettaan ja lupasi tulla todistamaan uudessa oikeusjutussa, jos nimenomaan sitouduttiin antamaan hänen olla vapaudessa. Hän kutsui yhä Simonia saastaiseksi juutalaiseksi, sanoi voivansa tuoda esille selvän todistuksen hänen syyllisyydestään, jonka hän antaisi ainoastaan assisioikeuden edessä. Tämä ei estänyt häntä puhumasta esimiehistään etenkin isä Crabotista uhkaavin ja häväisevin sanoin, ennen tunnustetun, mutta nyt kielletyn ja hyljätyn kanssarikollisen katkeralla suuttumuksella. Eikö heidän juttunsa väärästä sinetistä ollut järjetön? Mikä kurja valhe, kun niin helposti voi tunnustaa totuuden! He olivat typeriä ja raukkamaisia, sillä eivätkö he olleet osoittaneet suurinta raukkamaisuutta hyljätessään hänet, Jumalan uskollisen palvelijan, uhrattuaan ensin sankarillisen isä Philibinin ja onnettoman isä Fulgentiuksen. Säälivän halveksivasti hän puhui viimemainitusta, puolihöperöstä, turhamaisesta miesraukasta, joka raivattiin pois tieltä lähettämällä hänet muka sairauden tähden johonkin kauvas, sitten kun hänen ensin oli annettu mielin määrin paljastaa itsensä. Isä Philibiniä taas ylisti hän taivaaseen saakka, kutsui häntä ystäväkseen ja uskonsankariksi, joka ehdottomasti totteli esimiehiään, jota nämä käyttivät pahimpiin tarkoituksiin ja joka muserrettiin sitten kun heille oli edullisinta että hän pysyi ääneti. Hän kuvaili häntä kärsivänä sankarina, uskon marttyyrinä Apenniinien luostarissa, niin kuin kiivaat antisimonistit olivat esittäneet häntä pienissä kuvissa sädekehällä ja marttyyrikruunulla varustettuna. Ja siitä lähti hän kirkastamaan itseään tavattomalla voimalla ja julkealla hävyttömyydellä. Hän oli siinä todella mainio, siinä ilmeni sellainen sekoitus vilpittömyyttä ja valhetta, pontevuutta ja viekkautta että kunnoton lurjus hänessä aivan varmaan olisi voinut muuttua suureksi mieheksi jos kohtalo olisi tahtonut. Hän oli, niinkuin hänen esimiehensä vielä suvaitsivat tunnustaa, mallimunkki, hänen uskonsa oli ihailtava, täydellinen, hän antoi kirkolle taivaan ja maan kuninkuuden ja piti itseään sotilaana, joka sai tehdä mitä tahansa puolustaessaan sitä. Ensiksikin oli Jumala, sitten olivat hänen esimiehensä ja hän; ja kun hän oli tehnyt tiliä töistään esimiehilleen ja Jumalalle, täytyi muun maailman tyytyä siihen. Esimiehetkään eivät merkinneet mitään, jos hän piti heitä arvottomina. Silloin oli hän yksin Jumalan edessä, ei ollut enään muuta kuin hän ja Jumala. Niinä päivinä, joina hän oli tunnustanut syntinsä ja saanut ne Jumalalta anteeksi olikin hän puhdas, hänen ei tarvinnut kellekään tehdä tiliä töistään, oli inhimillisten lakien yläpuolella. Eikö se ollut oikea katoolinen totuus että kirkonpalvelijat riippuvat ainoastaan taivaallisesta vallasta? ja eikö kaikki isä Crabotin maallinen raukkamaisuus ilmennyt siinä, että hän pelkäsi inhimillistä oikeutta ja joukkojen typerää mielipidettä?
Toisessa kirjeessään veli Gorgias lisäksi tunnusti täydellä hävyttömyydellään, että hänkin voi tehdä syntiä. Hän löi ankarasti rintaansa, hän huusi olevansa ainoastaan saastainen sika ja hän heittäytyi nöyrästi tomuun Jumalansa jalkojen juuressa. Maksettuaan syntivelkansa alkoi hän taas yhtä tyynesti ja hartaasti palvella kirkkoa, kunnes lihan heikkous syöksi hänet uuteen saastaisuuteen ja teki uuden synninpäästön välttämättömäksi. Mutta vilpittömänä katolilaisena hän uskalsi tunnustaa ja jaksoi kärsiä rangaistuksensa, jotavastoin korkeat papiston jäsenet, veljeskuntien esimiehet, joita hän niin katkerasti soimasi, olivat valehtelijoita ja raukkoja, vapisivat syntiensä tähden, salasivat ne halpoina tekopyhinä ja heittivät ne toisten syyksi, peläten seurauksia ja ihmisten arvosteluja. Ensin ei hän näissä kiivaissa syytöksissä ollut näyttänyt muuta kuin vihansa siitä että hänet niin kurjasti oli hyljätty, oltuaan vain kuuliainen ase ja oli yhdistänyt omaansa isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen kohtalot, kutsuen heitä ja itseään hirveimmän kiittämättömyyden uhreiksi. Mutta viime aikoina oli näihin syytöksiin sekaantunut salaperäisiä uhkauksia. Jos hän hyvänä kristittynä oli maksanut velkansa, oli vielä toisia, joiden täytyi ansaita syntinsä anteeksi julkisella rangaistuksella. Miksi he eivät maksaneet? He saisivat kyllä kerran maksaa jos he suututtaisivat pitkämielisen Jumalan, niin että hän nostaisi esiin kostajan, joka huutaisi julki heidän tunnustamattomat ja rankaisemattomat rikoksensa. Hän viittaili silminnähtävästi isä Crabotiin, hän tahtoi puhua salaperäisestä jutusta, josta ennen oli liikkunut useita epäselviä huhuja: kreivitär Quèdevillen äärettömän omaisuuden anastamisesta, tuosta mahtavasta Valmarien alueesta, minne myöhemmin oli perustettu jesuiittakolleegio. Muistettiin muutamia yksityisseikkoja: vaaleaverinen, vielä kuudenkymmenen ikäisenä komea kreivitär, joka kauvan aikaa oli ollut kuuluisa kevytmielisestä elämästään ja sitten yhtäkkiä muuttunut ankaran uskonnolliseksi: hänen luokseen oli isä Philibin tullut aivan nuorena kasvattajaksi hänen pojanpojalleen, yhdeksän vuotiaalle Gastonille, viimeiselle Quèdevillelle, jonka vanhemmat olivat saaneet tapaturmaisen kuoleman: sitten oli isä Crabot, jonka surullisesti päättynyt rakkaus juuri äskettäin oli tehnyt uskonnolliseksi, saapunut linnaan ja hänestä oli vähitellen tullut kauniin kreivittären rippi-isä, ystävä ja muutamien luulon mukaan rakastaja; vihdoin seurasi pienen Gastonin tapaturmainen kuolema, hän oli hukkunut ollessaan kävelemässä kasvattajansa kanssa ja tämän kuoleman jälkeen oli kreivitär voinut testamentata alueen ja omaisuuden isä Crabotille mitättömän klerikaalisen pankkiirin kautta, joka oli määrätty ainoaksi perijäksi ja jonka toimeksi oli annettu linnan ja puiston muuttaminen ylemmäksi kirkolliseksi kasvatuslaitokseksi. Muistettiin myöskin että pienen Gastonin leikkitoverina oli ollut entisen salametsästäjän, sittemmin metsänvahdin poika Georges Plumet, jota Valmarien jesuiitat myöhemmin olivat suosineet ja auttaneet ja joka ei ollut kukaan muu kuin itse veli Gorgias. Viimemainitun ankarat sanat ja uhkaava käytös herättivätkin ihmisten mielissä kaikki nämä muistot menneisyydestä, antamalla uutta vahvistusta vanhalle epäluulolle että halvalla metsänvartian pojalla ja mahtavilla kirkonmiehillä, maanvaltiailla, saattoi olla yhteinen rikos salattavanaan. Eikö tämä olisi selittänyt sitä että he niin kauvan aikaa olivat suosineet häntä ja vihdoin puoltaneet ja suojelleet häntä tässä pelättävässä vaarassa? He tahtoivat tietysti ensi siassa pelastaa kirkon; mutta he olivat sitten tehneet kaikki puhdistaakseen hirveän munkin; ja syynä siihen että he vihdoin olivat uhranneet hänet oli, että heistä näytti mahdottomalta puolustaa häntä kauvempaa. Ehkä tahtoi veli Gorgias vain peloittaa heitä saadakseen heiltä kaiken hyödyn mikä vielä oli mahdollista. Ja he pelkäsivät häntä, se oli varma, sillä kuka hyvänsä saattoi nähdä että he olivat kauhuissaan tuon hirveän lörpöttelijän kirjeistä ja kirjoituksista, lörpöttelijän joka aina oli valmis lyömään rintaansa ja huutamaan julki omansa ja muiden synnit. Ja vaikka he näennäisesti jättivät hänet oman onnensa nojaan, saattoi arvata että he yhä mahtavasti suojelivat häntä, samoin olisi muutamia viikkoja kestävästä vaitiolosta aivan varmaan voinut päättää että hänelle lähetettiin hyviä sanoja ja rahaa.