Part 34

Nämä sanat, jotka saattoivat sisältää julman viittauksen tekivät Margueriten vielä enemmän hämilleen. Savin ei voinut antaa hänelle anteeksi, että oli tavannut hänet kauniin miehen sylistä, jota vastoin hän itse tunsi olevansa niin pieni ja ahtaan konttorielämänsä rasittama, ilman minkäänlaista ylenemisen tai varallisuuden toivoa. Sairaloisena, oikukkaana ja kateellisena hän raivostui, lukiessaan vaimonsa kirkkaissa silmissä hänen puolustuksensa: hänen heikko, rakkautta kaipaava lihansa oli langennut kiusaukseen, kun hän oli verrannut laihaa ja viheliäistä miestään tuohon kukoistavaan munkkiin, jota tämä itse oli pakoittanut hänet lähestymään. Rouva Savin painoi päänsä alas, koettaen tehdä itsensä niin pieneksi kuin voi.

-- Istukaa, herra Froment, jatkoi Savin. Niinkuin jo sanoin teille, tuo poika saattaa minut epätoivoon. Kahdenkymmenenkahden vuotiaana on hän koettanut jo paria, kolmea ammattia, eikä kelpaa muuhun kuin katselemaan äitinsä työtä ja pujottamaan hänelle helmiä.

Philippe istui nurkassa äänettömänä ja surkean näköisenä. Rouva Savin oli nöyryytettynä luonut häneen hellän katseen, johon hän oli vastannut heikolla hymyllä, ikäänkuin lohduttaakseen häntä. Äidin ja pojan välillä vallitsi yhteisten kärsimysten luoma ystävyys. Entinen umpimielinen, pelkurimainen ja epärehellinen koulupoika näytti muuttuneen kalpeaksi, kivulloiseksi ja tarmottomaksi mieheksi, joka pakeni vielä niin nuorekkaan äitinsä turviin, niinkuin kärsivän ja sääliväisen sisaren luo.

-- Miksi ette seuranneet neuvoani, sanoi Markus. Olisimme tehneet hänestä opettajan.

Mutta Savin huudahti:

-- Kaikkea vielä! Mieluummin pysyköön aina minun elätettävänäni... Onpa sekin toimi, ensin vaivata päätään kouluissa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka, ansaitakseen vähän yli kuusikymmentä markkaa kuukaudessa ja kymmeniä vuosia palveltuaan vihdoin saada sata... Opettajaksi! eihän kukaan ihminen enää tahdo siksi ruveta, halvimmat talonpojatkin hakkaavat mieluummin piikiviä teillä!

Markus ei vastannut suoraan.

-- Minä luulin taivuttaneeni teidät poikanne Léonin suhteen. Ettekö siis aijokkaan tehdä hänestä opettajaa?

-- Kunniani kautta, en! Olen pannut hänet kemiallisten lannoitusaineiden kauppiaan luo. Hän on tuskin kuudentoista vuotias ja ansaitsee jo kaksikymmentä markkaa... Hän on vielä kiittävä minua siitä.

Markus ilmaisi surunsa liikkeellä. Hän muisti pikku Léonin kapalolapsena äidin sylissä. Ja myöhemmin oli poika ollut hänen oppilaanaan kuuden vuotiaasta kolmentoista vuotiaaseen. Hän oli ollut paljon lahjakkaampi kuin vanhemmat veljensä, ja Markus toivoi hänestä paljon. Rouva Savin otti varmaankin osaa opettajan suruun, nähdessään nuorimpansa keskeyttävän lukunsa, sillä hänen kauniissa silmissään ilmeni taas salainen ja surumielinen katse.

-- No, jatkoi Savin, minkä neuvon annatte minulle? Ja ensiksi pyydän teitä saattamaan tuon suuren laiskurin häpeämään nykyistä elämäänsä. Hän ehkä kuulee teitä, joka olette hänen entinen opettajansa.

Mutta samassa saapui Achille kaupunginpalvelijan luota, Hän oli mennyt sinne viidentoista ikäisenä ja oli ollut siellä lähes seitsemän vuotta eikä vieläkään ansainnut elatustaan. Hän oli vielä kalpeampi ja laihempi kuin veljensä, oli pysynyt parrattomana nulikkana ja oli yhtä umpimielinen ja raukkamainen kuin koulupoikana, joka aina oli valmis myymään toverinsa päästäkseen itse rangaistuksesta. Hän näytti hämmästyvän nähdessään entisen opettajansa, ja tervehdittyään kertoi hän, epäilemättä ilkeyksissään, uutisia.

-- Mitähän uutta "Petit Beaumontaisissa" lienee. Ihmiset tappelevat siitä Milhomme-rouvien kaupassa. Se on varmaankin taas tuosta saastaisesta jutusta.

Markus tunsi kirjoituksen, siinä puhdistettiin veli Gorgiasta tavattoman julkeilla valheilla, Ja hän käytti hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen nuorukaisten ajatuksia. Hän sanoi.

-- Turhaan "Petit Beaumontais" keksii juttuja maahan kaivetuista aarteista ja väittää valheeksi selvään todistettuja tosiasioita, kaikki ihmiset alkavat siitä huolimatta tunnustaa Simonin viattomuuden.

Kaksoiset kohauttivat hieman olkapäitään. Achille vastasi pitkäveteisellä äänellä.

-- Oh. heidän maahan kaivetut aarteensa kelpaavat yksinkertaisille, on kyllä totta että he valehtelevat liiaksi, se alkaa pistää silmiin. Mutta mitä se meihin kuuluu?

-- Mitäkö se teihin kuuluu? kysyi opettaja hämmästyneenä, voimatta ymmärtää.

-- Niin, tarkoitan mitä se meitä liikuttaa, tuo juttu, jolla jo niin kauan on meitä kiusattu?

Silloin Markus hiukan kiivastui.

-- Poika raukat, te suretatte minua... Te tunnustatte siis Simonin viattomaksi?

-- Tunnustan, hyvä Jumala. Kaikki ei ole selvää; mutta kun on tarkkaavaisesti seurannut asioita, voi sanoa että hän ainakin saattaa olla viaton.

-- Ettekö sitten tunne suuttumusta tietäissänne hänen olevan rangaistussiirtolassa?

-- Oh, hänelle se ei varmaankaan ole hauskaa. Mutta on niin paljon muitakin viattomia rangaistussiirtolassa. Jääköön hän vaan sinne, minä en ainakaan nouse vastustamaan. Ja sitä paitsi ihmisellä on kylliksi omissa huolissaan, miksi vaivata itseään vielä toistenkin onnettomuudella?

Philippe vuorostaan lausui mielipiteensä lempeämmällä äänellä.

-- Minä en puutu tähän juttuun, sillä se tuottaisi minulle liian suurta surua. Jos on vaikutusvaltaa, silloin ymmärrän että on velvollisuus toimia. Mutta kun ei voi mitään, eikö silloin ole parasta olla tietämättä ja pysyä tyynenä.

Turhaan Markus nousi vastustamaan tuollaista välinpitämättömyyttä ja raukkamaista itsekkäisyyttä, joka hänen mielestään oli huonoin pakopaikka. Kaikkien, halvimpienkin, heikoimpienkin vastalauseesta muodostui tuo suuri ääni, vastustamaton kansan tahto. Kukaan ei saanut laiminlyödä velvollisuuttaan, yksityinen teko voi muuttaa sallimuksen. Sitä paitsi oli väärin ajatella että vain yhden ainoan kohtalo riippui tästä taistelusta, kaikki kansan jäsenet olivat solidarisia, jokainen puolusti vapautta. Ja mikä erinomainen tilaisuus yhdellä iskulla täyttää vuosisadan vaivaloinen, valtiollinen ja yhteiskunnallinen edistystyö. Toisella puolella kaikki vanhoilliset vallat liittoutuneina viatonta vastaan, ainoana tarkoituksenaan vanhan katolisen ja yksinvaltaisen rakennuksen ylläpitäminen: toisella kaikki tulevaisuuden miehet, kaikki järjen ja vapauden sanansaattajat, saapuneina kaikista ilmansuunnista, yhdistyneinä totuuden ja oikeuden nimessä: ja jälkimmäisten ponnistukset riittäisivät varmaankin kukistamaan edelliset madonsyömän ja lahonneen rakennuksen raunioiden alle. Juttu laajeni, ei ollut enää kysymys ainoastaan viattomasta, väärintuomitusta mies raukasta. Siihen sisältyi itse ihmiskunnan kärsimys, ihmiskunnan, joka oli vapautettava vuosisataisesta vankilastaan. Simonin vapauttaminen merkitsi suurempaa vapautta koko Ranskan kansalle, edistystä suurempaa arvokkaisuutta ja onnea kohden.

Äkkiä Markus vaikeni, huomaten että Achille ja Philippe tyrmistyneinä katselivat häntä himmeillä, vilkkuvilla silmillään.

-- Oo, herra Froment, mitä kerrotte meille? Jos panette noin suuren merkityksen juttuun, niin emme aijo teitä seurata, se on varma. Me emme tiedä, emme voi.

Ivallisena oli Savin kuunnellut tahtomatta keskeyttää. Vihdoin puhkesi hän sanoihin kääntyen opettajan puoleen.

-- Kaikki nämä ovat tyhmyyksiä, sallikaa minun sanoa se teille, herra Froment. Simonin viattomuus on asia, jota epäilen! Minä en salaa sitä, olen vielä samaa mieltä kuin ennenkin, enkä tahdo mitään lukea, ennemmin kuolen kuin luen riviäkään siitä sekasotkusta, jota julkaistaan. Ja Jumalan kiitos! en puhu näin rakkaudesta pappeihin! Niin! nuo saastaiset elukat, rutto tappakoon heidät kaikki! Mutta kun kerran on uskonto, niin on uskonto. Se on, samoin kuin sotaväkikin, Ranskan veri. Olen tasavaltalainen, olen vapaamuurari, uskallanpa sanoa olevani sosialistikin, sanan hyvässä merkityksessä; mutta ennen kaikkea olen ranskalainen, enkä tahdo että kosketaan siihen, mikä on isänmaani suuruus. Simon on siis syyllinen, kaikki sen todistaa, yleinen mielipide, oikeusistuimen esiintuomat todistukset, hänen tuomionsa, halpamaiset yritykset, joita juutalaiset ovat tehneet ja vieläkin tekevät, pelastaakseen hänet. -- Ja jos hän ihmeen kautta ei olisikaan syyllinen, olisi se suuri onnettomuus maalle, hänen täytyy välttämättömästi olla rikollinen.

Näin suuren sokeuden ja typeryyden edessä täytyi Markuksen taipua. Hän oli juuri lähdössä, mutta silloin saapui Hortense seitsenvuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa. Se ei ollut enään entinen kaunis Hortense. Jouduttuaan naimisiin viettelijänsä, maitomiehen kanssa, vietti hän vaivaloista, työlästä elämää köyhässä kodissaan. Savin otti hänet vastaan kylmästi, häveten tuota avioliittoa, josta hänen parantumaton alhaisen virkamiehen ylpeytensä kärsi. Tarvittiin kaikki pikku Charlotten suloisuus ja vilkas ymmärrys lieventämään näin suurta katkeruutta.

-- Hyvää päivää, isoisä, hyvää päivää, isoäiti... Olin taas ensimmäinen sisäluvussa, neiti Mazeline antoi minulle kunniarahan.

Hän oli suloinen, rouva Savin jätti työnsä, otti lapsen syliinsä ja suuteli häntä lohdutettuna ja onnellisena. Tyttönen kääntyi vielä Markuksen puoleen, jonka hän hyvin tunsi.

-- Tiedättehän, herra Froment, olin ensimmäinen. On hyvä olla ensimmäinen!

-- Niin on, pienokainen, se on sangen hyvä. Ja tiedän myös että olet sangen viisas... Sinun tulee aina kuulla neiti Mazelinea, sillä hän tekee sinusta järkevän ja valistuneen pienen naisen, joka on tuleva sangen onnelliseksi ja joka on tuottava onnea kaikelle ympäristölleen.

Hortense oli istunut vaivatun näköisenä ja veljekset Achille ja Philippe neuvottelivat katseillaan, haluten lähteä ulos päivälliseen saakka. Mutta Savin alkoi taas hiljaa nurista: onnea kaikelle ympäristölleen, oh! se olisi todella uutta, sillä isoäiti ja äiti eivät kumpikaan olleet tuottaneet sitä hänelle; ja jos neiti Mazeline saisi sen ihmeen aikaan, että tekisi tytöstä jotain kunnollista ja hyödyllistä, niin hän menisi kertomaan sen neiti Rouzairelle. Sitten kiukustui hän nähdessään vaimonsa nauravan, ikäänkuin lapsi olisi tehnyt hänet nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja pakoitti hänet uudelleen ryhtymään työhönsä niin ankaralla sanalla että vaimo kyynelsilmin painoi päänsä alas.

Kun Markus nousi, sanoi Savin taas.

-- Teillä ei ole siis mitään neuvottavaa tuon Philippe-laiskurin suhteen... Herra Salvanin kautta, joka on herra Le Barazerin ystävä, voisitte ehkä hankkia hänelle pienen toimen prefektin virastossa.

-- Sitä voisi todella koettaa. Minä lupaan teille puhua siitä herra Salvanille.

Kadulla Markus kulki pää kumarassa hitain askelin ja teki itselleen selkoa näiden kolmen käyntinsä tuloksista entisten oppilastensa vanhempien luona. Achillen ja Philippen, konttoristi Savinin poikien järki oli tosin ollut kypsyneempi ja vapaampi kuin muurari Doloiren poikien, Augusten ja Charlesin, jotka taas olivat vapautuneet Fernandin, maanviljelijä Bongardin pojan törkeästä herkkäuskoisuudesta. Savinien luona oli hän taaskin huomannut isän sokean itsepäisyyden, isän, joka ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut ja joka rypi samassa järjettömien erehdysten suossa: ja lapset olivat vain hiukan edistyneet järkeä ja johdonmukaisuutta kohden. Pieni askel oli otettu, ja hänen täytyi tyytyä siihen. Mutta kuinka surullista olikaan verrata hänen viisitoista vuotta kestäneitä ponnistuksiaan saavutettuihin pieniin tuloksiin! Häntä kauhistutti ajatellessaan sitä väsymätöntä työtä, uhrautuvaisuutta ja uskoa, jota vaadittiin halvoilta alkeisopettajilta ennen kuin heidän onnistuisi muuttaa tylsistyneet, orjuutetut, saastutetut ihmislapset itsetietoisiksi ja vapaiksi ihmisiksi. Siihen tarvittaisiin sukupolvia. Simon raukka oli lakkaamatta hänen mielessään, hän suri sitä että ei ollut voinut kasvattaa totuuden ja oikeuden kansaa, joka olisi noussut vastustamaan muinoista vääryyttä ja korjannut sen. Kansa kieltäytyi yhä olemasta jalo, ylevämielinen ja oikeudenmukainen, jollaiseksi hän niin kauan oli luullut sitä. Ja se ahdisti hänen järkeään ja sydäntään, hän ei voinut tottua pitämään Ranskaa järjettömänä ja kiihkoisena. Sitten oli hän näkevinään iloisen näyn, hän näki edessään pienen Charlotten, niin valppaana, niin onnellisena siitä että oli ensimmäinen ja hän alkoi taas toivoa, tulevaisuus oli lapsen, miksi eivät nuo pienet, suloiset olennot kulkisi jättiläisaskelin eteenpäin, kun tervejärkiset ja vilpittömät ihmiset johtaisivat heitä valoa kohden.

Paluumatkalla odotti häntä taas sydäntäsärkevä yhtymys. Rouva Férou kulki ohi, kädessä käärö, vieden kotiin ompeluksia. Hän oli kadottanut vanhemman tyttärensä, joka oli suuria ja kovia kärsimyksiä kestettyään kuollut enemmän kurjuudesta kuin kuumeesta. Äiti eli nuorimman kanssa viheliäisessä hökkelissä koettaen ankaralla työllä hankkia leipää sammuttaakseen nälkäänsä.

Markus pysäytti hänet, nähdessään hänen hiipivän ohi, katse maahan luotuna, häveten köyhyyttään. Se ei ollut enään entinen vaaleaverinen, miellyttävä, mehevähuulinen ja kirkassilmäinen nainen, vaan kuihtunut, ennen aikaansa vanhentunut vaimoraukka.

-- Kas, rouva Férou, kuinka ompeleminen luistaa?

Rouva Férou sammalsi, mutta rauhoittui sitten.

-- Oi, herra Froment, ei se koskaan luista, vaikka kuinka ahkerasti ompelemme emme yhdessä voi ansaita enempää kuin markan päivässä.

-- Entä kuinka kävi avun pyynnön, jonka lähetitte prefektille opettajan leskenä?

-- Oi, herra Froment, meille ei edes vastattu. Ja kun itse uskalsin mennä sinne, luulin jo että minut vangittaisiin. Eräs suuri, komeapartainen herra kysyi minulta olinko aivan hullu kun uskalsin muistuttaa miehestäni, sotaoikeuden tuomitsemasta karkurista ja anarkistista, joka oltiin pakoitettu tappamaan niinkuin hullun koiran. Minä peljästyin niin että vieläkin vapisen kun ajattelen sitä.

Kun Markus syvästi liikutettuna pysyi vaiti, tuli hän yhä rohkeammaksi.

-- Jumalani! Férou raukkaniko hullu koira! Te tunsitte hänet kun asuimme Moreuxissa. Hän haaveili ainoastaan itsensäkieltäymyksestä, veljellisyydestä, totuudesta, oikeudesta, ja kurjuus, sorto ja vääryys ne tekivät hänet vihdoin hulluksi... Jättäessään minut ainiaaksi sanoi hän minulle: "Ranska on mennyt maa, täydellisesti pappien turmelema, saastaisten sanomalehtien myrkyttämä ja vaipunut niin syvälle tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden liejuun, ettei sitä sieltä koskaan voi nostaa ylös"... Ja näittehän, herra Froment, että hän oli oikeassa.

-- Ei. ei, rouva Férou, hän ei ollut oikeassa. Ei koskaan saa joutua epätoivoon maansa suhteen.

Mutta nyt rouva Férou kiivastui ja huusi:

-- Minä sanon teille että hän oli oikeassa!... Eikö teillä sitten ole silmiä nähdäksenne? Eikö se mikä tapahtuu Moreuxissa ole häpeällistä, tuo Chagnat, pappien käskyläinen, koettaa vain tehdä lapset tietämättömiksi, niin että siellä ei kukaan moneen vuoteen ole saanut päästötodistusta. Ja herra Jauffre, teidän seuraajanne Jonvillessä, tekee myöskin kaunista työtä miellyttääkseen kirkkoherraansa, apotti Cognassea! Sillä tavoin toivovat he kymmenessä vuodessa saavansa ranskalaiset unohtamaan luku- ja kirjoitustaitonsa.

Vaimoraukka, jonka yhteiskunnallinen vääryys oli musertanut, suoristi vartalonsa, ennusti synkässä vihassaan:

-- Kuuletteko, herra Froment, mennyt maa, joka ei kykene mihinkään hyvään ja oikeaan, joka on muuttuva kuolleeksi kansaksi niinkuin muutkin kansat, jotka katolisuus on turmellut ja mädättänyt!

Vapisevana tästä mielenpurkauksesta, peläten puhuneensa liikaa, hän hiipi pois, levottoman ja nöyrän näköisenä ja hän palasi kurjaan kotiinsa, jossa hänen kalpea ja äänetön tyttärensä häntä odotti.

Markuksesta tuntui kuin olisi hän kuullut Féroun äänen, joka haudasta huusi julki synkän pessimisminsä, halvan, murtuneen opettajan hurjan vastalauseen. Ja jos siitä otettiin pois raivostunut liioittelu, oli se aivan totta: Chagnat tylsistytti Moreuxilaisia, Jauffre jatkoi kuolemantyötään Jonvillessä itsepäisen ja ahdasjärkisen apotti Cognassen johdon alla, vaikka hän salaa kiehui vihasta kun ei hänen palveluksiaan vieläkään tunnustettu, nimittämällä häntä johtajaksi johonkin Beaumontin kouluun. Eikä kansanopetuksen suuri työ edistynyt paremmin muuallakaan maassa. Melkein kaikki Beaumontin koulut olivat vielä raukkamaisten opettajien ja opettajatarten käsissä, jotka ajattelivat ainoastaan ylenemistään ja mielittelivät kirkkoa. Neiti Rouzairen uskonnollinen into saavutti siellä suurta menestystä. Nyttemmin syrjään vetäytynyt Doutrequin, tuo ensiaikojen tasavaltalainen, jonka isänmaalliset ennakkoluulot olivat vähitellen vieneet vanhoillisuuteen, oli yhä kaikkivaltias, suuri mies, jota mainittiin esikuvana vastatulleille. Kuinka olisivat nuoret opettajat voineet uskoa Simonin viattomuuteen ja jatkaa hengellisten koulujen kukistamista kun moinen mies, 1870 luvun soturi, tasavallan perustajain ystävä asettui hengellisten puolelle juutalaisten uhkaaman isänmaan nimessä? Kuinka monta pelkuria ja kavaltajaa vastasikaan yhtä neiti Mazelinea, joka niin tarmokkaasti toimitti järjen ja hyvyyden tehtävää, yhtä Mignotia, joka esimerkin vaikutuksesta oli yhtynyt hyvään taisteluun, ja kuinka hitaasti alkeisopettajien parvi edistyikään vapaa-aatteisuudessa, jalomielisyydessä, alttiiksi antavaisuudessa, vaikka se joka vuosi sai lisiä normaalikoulusta! Ja kuitenkin Salvan innokkaasti toimitti siellä uudistustyötään, vakuutettuna siitä, että halpa alkeisopettaja yksin pelastaisi maan synkästä klerikaalisesta häviöstä, silloin kuin opettaja itse vapautuisi, tulisi kykeneväksi opettamaan totuutta ja oikeutta. Hän toistikin lakkaamatta: sellainen kuin on alkeisopettaja, sellainen on oleva kansa. Koska edistys kulki niin hitaasti täytyi siis kehitystyön vaikuttaa useihin sukupolviin ennenkuin kasvaisi hyviä opettajia, samoin kuin tarvittaisiin useita oppilassukupolvia ennenkuin syntyisi oikeudenmukainen, valheen ja erehdyksen vallasta vapautettu kansa.

Onneton tutkimus ja Féroun haudasta kuulunut epätoivon huuto kiihdyttivät siis vain Markuksen taisteluintoa. Viime aikoina oli hän etenkin toiminut ulkopuolella koulua, pitääkseen yllä yhteyttä opettajien ja heidän entisten oppilaittensa välillä, jotka jo kolmentoista vuotiaina riistettiin heidän vaikutuksestaan. Ystävyysseuroja perustettiin kaikkialla ja mietittiin saman arrondissementin, saman maakunnan, koko Ranskan ystävyysseurojen liittymisestä yhteen. Lisäksi perustettiin isäntäyhdistyksiä, vakuutusyhdistyksiä, eläke- ja apuyhdistyksiä. Mutta iltakurssien antaminen koululla tuntui hänestä etenkin toivottavalta hänen tarkoitukselleen. Neiti Mazeline oli jo antanut oivallisen esimerkin, joka saavutti suurta menestystä, opettamalla muutamina iltoina viikossa taloudenhoitoa, terveysoppia ja sairashoitoa entisille oppilailleen. Ja kun näitä saapui runsaasti, uhrasi hän vihdoin sunnuntainsakin, voidakseen antaa tuntia iltapäivällä niille, joiden oli vaikea päästä vapaaksi illalla. Hän sanoi usein olevansa niin onnellinen kun sai auttaa tyttöjään, opetettuaan heille niin paljon totuutta kuin oli voinut, olemaan hyviä puolisoja ja äitejä, kykeneviä hoitamaan taloutta, levittämään ympärilleen iloa, terveyttä ja onnea. Ja Markus toimi samoin kuin hänkin, piti koulua taas illalla kolme kertaa viikossa, kutsui sinne pojat, jotka olivat jättäneet hänet, koetti täydentää heidän tietojansa kaikilla käytännöllisen elämän aloilla. Hän kylvi hyvää siementä näihin nuoriin aivoihin, ajatellen, että olisi kyllin palkittu vaivoistaan, jos yksikään jyvä sadosta itäisi ja kantaisi hedelmää. Etenkin piti hän huolta niistä harvoista oppilaista, jotka sai taivutetuksi antautumaan opettajan alalle, hän kutsui heitä luokseen, valmisti heitä normaalikoulun tutkintoa varten. Näihin erityisiin tunteihin pyhitti hän sunnuntai-iltapäivät ja oli niihin ihastunut kuin huvittavimpiin ajanviettoihin.

Vihdoin sai Markus rouva Doloirin taivutetuksi siihen, että tämä salli hänen jatkaa pikku Julesin valmistamista normaalikouluun. Yksi hänen entisistä oppilaistaan oli jo siellä, hänen rakkain oppilaansa Sébastien Milhomme, jonka äiti, rouva Alexandre, oli jälleen ryhtynyt hoitamaan paperikauppaa kälynsä rouva Edouardin kanssa, silloin kuin taas oli tullut kysymys Simonin viattomuudesta. Mutta hän pysyi vielä varovaisesti varjossa, jotta ei karkoittaisi kirkollismielistä ostajapiiriä, joka yhä oli voiton puolella. Sébastien oli jo toista vuotta normaalikoulussa ja oli tullut sangen rakkaaksi myöskin Salvanille, joka iloitsi tietäessään hänestä saavansa hyvän sanoman saattajan. Suureksi ilokseen oli Markus saanut uskoa vanhan ystävänsä käsiin vielä yhden oppilaistaan, Josef Simonin, joka oli päättänyt ruveta opettajaksi niinkuin isänsäkin, kaikista suurista vastuksista huolimatta, tahtoen voittaa missä tämä niin surkeasti oli sortunut. Sébastien ja Josef tapasivat siis taas toisensa saman innon ja saman uskon elähyttäminä ja solmivat vielä vankemmaksi entisen ystävyyden siteensä. Ja kuinka hauskoja hetkiä he viettävätkään kun joskus lupapäivinä voivat tulla Mailleboisiin puristamaan entisen opettajansa kättä!

Asioiden näin hitaasti kehittyessä Markus yhä odotti, välistä joutuen epätoivoon ja seuraavana päivänä taas toivoen. Turhaan oli hän toivonut että Geneviève vihdoin käsittäisi, vapautuisi myrkystä ja palaisi hänen luokseen: ja hänen ainoa lohdutuksensa, ainoa toivonsa oli Louisen rauhallinen horjumattomuus. Tämä kävi lupauksensa mukaan torstaisin ja sunnuntaisin hänen luonaan, aina iloisena ja lempeän päättäväisenä. Markus ei uskaltanut kysyä häneltä äidistä, sillä lapsi ei puhunut hänestä mitään, pitäen varmaankin ainetta tuskallisena, kun hänellä ei kuitenkaan ollut hyviä uutisia kerrottavana. Hän tuli pian kuudentoista vuotiaaksi ja ymmärsi yhä paremmin syvän haavan, josta he kaikki kolme kärsivät, sitä mukaa kun hän tuli vanhemmaksi, ja hän olisi niin mielellään tahtonut olla sovittaja, parantaja, yhdistää jälleen rakastetut vanhemmat! Mutta kun hän huomasi kärsimätöntä tuskaa isänsä katseessa, kosketteli hän varovasti hirveätä tilaa, joka lakkaamatta oli heidän mielessään, mutta josta he eivät puhuneet.

-- Äiti on vielä kovin sairas, täytyy olla sangen varovainen, en uskalla vielä puhua hänelle niin kuin ystävälle. Minulla on kuitenkin toivoa, joskus ottaa hän minut syliinsä ja painaa minua rintaansa vasten silmät kyynelissä. Toisin ajoin hän tosin on kova ja kohtuuton, hän syyttää minua siitä että en muka rakasta häntä, hän valittaa että ei kukaan koskaan ole häntä rakastanut... Näethän, isä, täytyy olla hyvä hänelle, sillä hän kärsii varmaan hirveästi luullessaan että ei koskaan enään saisi tyydyttää rakkauttaan.

Silloin Markus kiihtyi ja huudahti:

-- Miksi ei hän sitten palaa tänne? Minä rakastan häntä yhä kuolemaan saakka ja jos hän vielä rakastaa minua olisimme niin onnellisia!

Lempeästi ja hyväilevästi sulki Louise kädellään hänen suunsa.

-- Ei, ei! isä, älkäämme puhuko siitä. Tein väärin, kun alotin, se tuottaa vaan meille enemmän tuskaa. Täytyy odottaa... Nythän minä olen äidin luona ja hän on kyllä kerran ymmärtävä että me yksin rakastamme häntä. Hän on kuuleva minua, hän on seuraava minua.

Joskus tuli tyttö isänsä luo silmät loistavina, ryhti päättäväisenä ikäänkuin taistelun jälkeen. Markus ymmärsi mitä se merkitsi ja kysyi:

-- Onko sinun taas täytynyt riidellä isoäidin kanssa?

-- Oh, mistä sen näet? Hän puhui taas minulle tänä aamuna kokonaisen tunnin ensimmäisestä ripilläkäynnistä, saattaakseen minut häpeämään ja kauhistumaan. Hän puhuu minulle kuin huonolle luontokappaleelle, hän kuvailee minulle helvetin hirveät kidutukset, hämmästyneenä siitä mitä hän kutsuu minun käsittämättömäksi itsepäisyydekseni.

Silloin Markus rauhoittui hetkeksi. Hän oli niin suuresti pelännyt että hänen tyttärensä taipuisi niinkuin muutkin tytöt! hän oli niin onnellinen nähdessään lapsensa horjumattomuuden ja selvän järjen nytkin kun hän ei enään ollut tukemassa häntä! Sitten valtasi hänet sääli, hän kuvaili lastaan kaikenlaisten kiusaamisten, torumisten ja riitojen ympäröimänä, joilla häntä varmaankin joka hetki vaivattiin.

-- Lapsi raukkani, kuinka paljon tarvitsetkaan rakkautta! Kuinka tuskallisia lienevätkään nuo alituiset riidat sinulle.

Mutta Louise hymyili rauhallisesti.