Part 32

Muuta he eivät sanoneet ja portti sulkeutui hitaasti. Sitten vedettiin kummallakin puolella salvat hiljaan eteen; mutta ne olivat ruostuneet ja vingahtivat valittavasti. Suuri suru vallitsi, sokea viha oli tappanut jotain hyvää ja lohduttavaa.

Taas kului kuukausi. Markuksella oli enään vain tyttärensä; hän tunsi turvattomuuden ja yksinäisyyden piirin sulkeutuvan yhä ahtaammalle ympärilleen. Louise kävi koulua neiti Mazelinen luona, joka uteliaiden oppilaiden nähden koetti kohdella häntä niinkuin muitakin oppilaita. Lapsi ei enään viipynyt hänen luonaan koulutuntien jälkeen, hän kiiruhti heti kotiin isänsä luo. Jos opettaja ja opettajatar sattumalta tapasivat toisensa, vaihtoivat he ainoastaan tervehdyksen, eivätkä puhutelleet toisiaan muuta kuin toimiensa sitä vaatiessa. Mailleboisissa herätti heidän käytöksensä suurta huomiota ja siitä keskusteltiin ahkerasti. Järkevät ihmiset olivat heille kiitollisia, kun he näin vastasivat liikkeelle pantuihin pahoihin huhuihin. Mutta toiset pilkkasivat ja riemuitsivat: oli kyllä viisasta säilyttää varjo, mutta se ei estänyt rakastavaisia tapaamasta toisiaan öisin, ja tyttönen sai varmaankin kuulla kaikellaista, jos hän nukkui keveästi. Kun Markus Mignotilta sai kuulla näistä uusista halpamaisuuksista, valtasi hänet suuri katkeruus. Oli hetkiä, jolloin hänen rohkeutensa lannistui; minkä vuoksi tuhota elämänsä, kieltäytyä kaikesta onnesta, kun uhraukset eivät merkinneet mitään pahoille ihmisille? Hänen yksinäisyytensä ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin myrkytetyltä ja niin raskaalta. Kun hän iltasin oli yksinään Louisen kanssa kylmässä ja autiossa asunnossaan vaipui hän voittamattomaan epätoivoon ajatellessaan että hänellä, jos hän kerran kadottaisi tyttärensä, ei enään olisi ketään, joka häntä rakastaisi ja lämmittäisi hänen sydäntään.

Tyttönen sytytti lampun ja istuutui pienen työpöytänsä ääreen.

-- Isä, minä luen historian läksyni ennenkuin menen levolle.

-- Tee niin rakkaani.

Ahdistus oli vallannut Markuksen tyhjän talon. Hän ei voinut enää korjata oppilastensa kirjoituksia, hän nousi ja alkoi raskain askelin kulkea edestakasin huoneessa. Kauan aikaa asteli hän näin pimeässä, ulkopuolella lampun ahdasta valokehää. Kulkiessaan tyttärensä ohi kumartui hän joskus tämän yli ja suuteli kiireesti hänen hiuksiaan silmät kyynelissä.

-- Oi! isäni, mikä sinun on? sanoi tytär. Joko taas olet alakuloinen!

Hän oli tuntenut kuuman kyyneleen putoavan otsalleen. Hän kääntyi, kietoi hyväillen kätensä hänen kaulalleen ja pakotti hänet istuutumaan viereensä,

-- Ei ole järkevää, isäni, että aina antaudut toivottomuuteen kun olemme yksin. Voisi luulla että sinä, joka päivällä olet niin rohkea, pelkäät illalla, aivan niinkuin minä ennen kun en uskaltanut olla pimeässä... Kun sinulla on työtä, pitäisi sinun tehdä sitä.

Markus koetti nauraa.

-- Sinä pieni aikaihmiseni... Tietysti minun pitäisi ryhtyä toimeen.

Mutta katsellessaan lasta, himmentyivät hänen silmänsä uudelleen ja hän alkoi taas kiihkeästi suudella hänen hiuksiaan.

-- Mitä? mitä? sopersi lapsi, jonka silmät vuorostaan täyttyivät kyynelillä. Miksi syleilet minua niin kovasti?

Ja vapisevana tunnusti Markus pelkonsa, ilmaisi, minkä uhkauksen hän tunsi ympäröivässä pimeydessä.

-- Kunhan sinä vain pysyisit luonani, lapsi, kunhan vain sinuakin ei riistettäisi minulta!

Louise oli vaiti, hän hyväili isäänsä ja he itkivät yhdessä, Kun hän oli saanut tämän uudelleen istumaan vihkojen ääreen, ryhtyi hän itse taas historian läksyynsä. Näin kului muutamia hetkiä, sitten valtasi levottomuus Markuksen uudelleen ja hänen täytyi vielä kerran nousta kävelläkseen, kävelläkseen... Hän ikäänkuin ajoi takaa onnea hävitetyn kotinsa hiljaisuudessa ja pimeässä.

Lähestyi aika, jolloin lapsia päästettiin Herran Ehtoolliselle. Louise oli täyttänyt kolmetoista vuotta ja koko uskovainen Maillebois kammosi tuota suurta tyttöä, jolla ei ollut uskontoa, joka ei tunnustanut syntejään eikä edes käynyt messussa. Äidin lähdön jälkeen etenkin puhuttiin hänestä suurella säälillä, sillä häntä kuvailtiin onnettomaksi uhriksi isän raa'an vallan alla, isän, joka aamuin illoin pakoitti häntä sylkemään ristiinnaulitun kuvaa. Neiti Mazeline samoin opetti hänelle varmaankin saatanallista irstaisuutta. Olihan rikos jättää tuo sieluraukka kadotukseen, tuon syntisen parin valtaan, jonka yleisesti tunnettu huono käytös loukkasi kaikkia ihmisiä. Tahdottiin toimia, saada aikaan mielenosoituksia, jotka pakottaisivat luonnottoman isän antamaan tyttärensä äidille, tuolle pyhälle vaimolle, jonka hän oli pakoittanut pakenemaan, siihen määrin oli hänen elämänsä inhoittava halpamaisuus loukannut tätä.

Tottuneena häväistyksiin, oli Markus levoton ainoastaan niiden raivokkaiden kohtauksien johdosta, joita Louise sai kärsiä jokaisella käynnillään vanhojen rouvien luona. Hänen äitinsä, joka yhä oli heikko ja parantui sangen hitaasti taudistaan, kohteli häntä kylmästi, oli äänetön ja synkkä, ja antoi rouva Duparquen, hirveän isoäidin, pauhata vihan Jumalan nimessä, kiihoittaa saatanan kattiloiden alla palavia helvetillisiä liekkejä. Pitihän suuren, neljännellätoista olevan tytön hävetä eläessään niinkuin raakalainen, niinkuin koirat, jotka eivät tiedä mitään Jesuksesta ja jotka ajetaan ulos kirkosta! Eikö hän pelännyt iankaikkista rangaistusta, kiehuvaa öljyä, rautatankoja, tulikuumia koukkuja, joilla hänen kirottua lihaansa keitettäisiin, paistettaisiin, revittäisiin miljoonia vuosisatoja? Kun Louise illalla palasi kotiin ja kertoi kaikki isälleen, vapisi tämä nähdessään kuinka hänen lastaan koetettiin myrkyttää pelolla ja hän koetti lukea tytön silmistä horjuiko tämä.

Hän oli joskus liikutettu, mutta niinpä hänelle kerrottiinkin inhoittavia juttuja. Silloin sanoi hän rauhallisella ja järkevällä tavallaan.

-- Se on kummallista, isäni, tuo hyvä Jumalako olisi niin ilkeä! Isoäiti väitti tänään, että jos kerrankin olen poissa messusta, niin on perkele leikkelevä iankaikkisesti jalkojani pieniksi palaiseksi... Se ei ole oikeudenmukaista, eikä se minusta tunnu mahdolliseltakaan.

Markus rauhoittui hiukan. Peläten vaivaavansa liiaksi tuota heräävää ymmärrystä, ei hän suorastaan tahtonut väitellä vanhojen rouvien luona saatuja kummallisia opetuksia vastaan, hän tyytyi ainoastaan ylimalkaiseen, järkeen perustuvaan opetukseen ja vetosi lakkaamatta totuuteen ja hyvyyteen. Ja hän oli ihastuksissaan huomatessaan tyttäressään terveen järjen varhaisen heräämisen, johdonmukaisuuden ja varmuuden synnynnäisen tarpeen, jonka lapsi varmaankin oli perinyt häneltä. Kuinka iloinen hän olikaan nähdessään hennosta tytöstä, joka vielä oli ikänsä heikkouksien ja lapsellisuuden saaliina, kehittyvän selväjärkisen ja lämminsydämmisen naisen! Hän pelkäsi ainoastaan että nämä kauniit tulevaisuudenlupaukset hävitettäisiin. Mutta kun lapsi yhä hämmästytti häntä järkevillä ja kehittyneillä ajatuksillaan, oli hän aina levollisempi.

-- Minä, jatkoi Louise, olen tietysti sangen kohtelias isoäidille. Minä vastaan hänelle että en tunnusta syntejäni, enkä mene ripille, koska tahdon odottaa kunnes täytän kaksikymmentä vuotta, niinkuin sinä pyysit... Se on minusta hyvin järkevää. Ja siinä minä pysyn vahvana, sillä kun on oikeassa, niin on aina vahva, vai kuinka?

Välistä laski hän lempeää leikkiä, huolimatta rakkaudestaan äitiään kohtaan.

-- Muistathan, isäni, että äiti sanoi minulle: "Minä selitän sinulle katkismusta". Ja minä vastasin: "Niin, sinä kuulustat minulta läksyni ja tiedäthän että mielelläni tahdon oppia." Kun minä sitten en ymmärtänyt mitään katkismuksesta, tahtoi äiti todellakin selittää minulle; mutta pahaksi onneksi en nytkään ymmärrä mitään... Ja minä olen sangen pahassa pulassa. Pelkään tuottavani hänelle huolta, ja sentähden olen äkkiä ymmärtävinäni jotakin. Mutta olen varmaankin silloin niin typerän näköinen, että hän aina keskeyttää opetuksen suuttuneen näköisenä, pitäen minua yksinkertaisena... Eräänä päivänä oli kysymys lihaksitulemisen ihmeestä, hän sanoi minulle että tässä ei tarvinnut ymmärtää, vaan uskoa; ja kun minä onnettomuudeksi satuin vastaamaan että en voinut uskoa ymmärtämättä, sanoi hän että se oli sinun lausetapojasi, isäni, ja että pahahenki on ottava meidät molemmat... Oi! minä itkin, itkin!

Nyt hän kuitenkin hymyili ja lisäsi hiljempaa.

-- Katkismus on yhä enemmän vieroittanut minua äidin mielipiteistä. Siinä on niin paljon sellaista, joka kiusaa minua... Äiti tekee hyvin väärin kun kaikesta huolimatta koettaa ahtaa sitä päähäni.

Isä olisi tahtonut syleillä häntä. Saisiko hän kokea sen suuren ilon, että hänen tyttärensä olisi poikkeus, että hän olisi noita tasapainoisia, hyvissä ajoin kehittyneitä luonteita, joissa järki näyttää kasvavan kuin suotuisassa maa-alassa? Muut tytöt ovat siinä ijässä vielä niin lapsellisia, kaikellaisten aavistusten ja salaperäisten haaveiden uhreja! Mikä harvinainen onni, jos hänen tyttärensä välttäisi niiden toveriensa yhteisen kohtalon, jotka pappi tuolla kehityksen tärkeällä hetkellä valloittaa kirkolle! Hän oli suuri, vahva ja terve ja oli ruumiiltaan muodostunut ilman onnettomuuksia. Mutta vaikka hän välistä tuntui jo pieneltä naiselta, niin oli toisia päiviä, jolloin hän vielä oli hyvin lapsellinen, iloitsi tyhjästä, sanoi suuria tyhmyyksiä ja leikki nukeilla, pitäen niiden kanssa kummallisia keskusteluja. Noina päivinä tunsi hänen isänsä levottomuutta, vavisten noin suurta lapsellisuutta, kysyen itseltään eivätkö he vielä ryöstäisi häneltä lastakin, eivätkö he lopuksi himmentäisi tätäkin järkeä, joka nyt koitti niin kirkkaana ja tuoreena.

-- Niin, isäni, nukke on sanonut minulle hirveitä tyhmyyksiä. Mutta minkä sille voi? hän ei ole vielä ymmärtäväinen!

-- Etkö luule että saat hänet vähitellen ymmärtäväiseksi, rakkaani?

-- Enpä tiedä. Hänellä on niin kova pää! Raamatun historia vielä menee; sen osaa hän sanasta sanaan. Mutta kieliopissa ja laskennossa hän on oikea pöllöpää.

Ja sittenkös naurettiin! Vaikka koti olikin tyhjä ja kylmä, täytti hän sen silloin tällöin lapsellisella riemullaan, niinkuin keväisellä soitolla.

Mutta sitä mukaa kuin päivät kuluivat tuli hän vakavammaksi ja miettiväisemmäksi. Kun hän torstaisin ja sunnuntaisin palasi käynneiltään äitinsä luota oli hän ajattelevan näköinen ja vaipui pitkäksi aikaa äänettömäksi. Iltaisin työskennellessään lampun valossa unehtui hän joskus kauaksi aikaa katselemaan isäänsä, silmissä surumielinen hellyyden ilme. Ja se, mikä oli välttämätöntä, tapahtui viimein.

Oli lämmin ilta ja mustat ukkospilvet peittivät uhkaavina taivaan. Isä ja tytär työskentelivät tapansa mukaan lampun ahtaassa valokehässä; ja avonaisesta akkunasta, josta näkyi pimeä ja uneen vaipunut Maillebois, lentivät sisään yöperhoset, häiriten syvää hiljaisuutta siipiensä heikolla suhinalla. Tyttönen, joka oli viettänyt iltapäivän Kapusiinitorin varrella, näytti väsyneeltä, otsaa painoivat liian raskaat ajatukset. Hän oli kumartuneena vihkonsa yli, mutta ei kuitenkaan kirjoittanut, hän mietti. Vihdoin pani hän pois kynän ja puhui talon surunvoittoisessa rauhassa.

-- Isäni, minun on sinulle sanottava eräs asia, joka surettaa minua syvästi. Minä tuotan sinulle varmaankin suurta tuskaa ja siksi en ole ennen uskaltanut tehdä sitä. Mutta nyt olen luvannut itselleni etten ennen mene levolle kuin olen sinulle ilmoittanut päätökseni, joka minusta on sangen järkevä ja tarpeellinen.

Markus oli kiireesti kohottanut päätään, pelko kouristi hänen sydäntään, lapsen vapisevasta äänestä oli hän arvannut että viimeinen onnettomuus oli tulossa.

-- Mitä se on, rakkaani?

-- Kuule, isäni, olen miettinyt, olen vielä tämänkin päivän punninnut pienessä päässäni tuota asiaa, ja minusta tuntuu, että minun, jos olet samaa mieltä kanssani, tulee jättää sinut ja muuttaa äitini luokse, isoäidin kotiin.

Markus kauhistui, hän vastusti ensin kiivaasti.

-- Mitä, samaa mieltä kanssasi! Minä en sitä salli! Kaikin voimieni tahdon pitää sinua kiinni, estää sinua vuorostasi jättämästä minua.

-- Oi! isäni, kuiskasi Louise epätoivoisena, ajattele vain vähäsen, niin näet ettet ole oikeassa.

Markus ei kuunnellut lasta, hän oli noussut ja käveli kiivaasti edestakaisin puolipimeässä huoneessa.

-- Minulla ei ole enää muita kuin sinä, ja sinäkö lähtisit! Minulta on ryöstetty vaimo ja nyt ryöstettäisiin minulta tytär, minut jätettäisiin yksin, alastomaksi, hyljätyksi, ilman hellyyttä! Oi! minä tunsin tuon armoiskun tulevan, minä aavistin kyllä että hirveät pimeyden kädet riistäisivät viimeisenkin siekaleen sydämmestäni. Ei, ei! se on liikaa, en koskaan ole suostuva tähän eroon!

Ja äkkiä pysähtyen tyttärensä eteen hän jatkoi kovalla äänellä.

-- Sinunkin sydämmesi ja järkesi on siis turmeltu, jotta et enää rakastaisi minua? Jokaisella vierailullasi ovat he käyneet sotaa minua vastaan, ovat kertoneet sinulle inhoittavia juttuja, eroittaakseen sinua minusta, eikö niin? He tahtovat vapauttaa sinut kirotun ja tuomitun isäsi vaikutuksesta, vai kuinka? ja saattaa sinut vanhojen rouvien hyvien ystävien valtaan, jotka tekevät sinusta ulkokullatun ja järjettömän ihmisen... Ja sinä kuuntelet vihollisiani, sinä aijot antaa myöten heidän alituiselle kiusaamiselleen, ja jättää minut yksin!

Epätoivoissaan kohotti lapsi rukoilevasti kätensä häntä kohden, silmät kyynelissä.

-- Isäni, isäni, rauhoitu... Minä vakuutan että erehdyt, äiti ei ole koskaan sallinut minun kuulteni sanottavan pahaa sinusta. Isoäiti ei tosin rakasta sinua ja hän tekisi usein paremmin, jos olisi vaiti minun läsnäollessani. Valehtelisin jos sanoisin ettei hän tee kaikkea voitavaansa saadakseen minut muuttamaan äidin luo. Mutta sen vannon sinulle, ei hän eivätkä muut ole mitään vaikuttaneet päätökseeni... Sinä tiedät kyllä että en milloinkaan valehtele. Minä yksin olen miettinyt ja tullut siihen vakuutukseen että teemme hyvin ja viisaasti jos eroamme.

-- Tekisitkö hyvin jos lähdet! Minä kuolisin siitä.

-- Ei, sinä kyllä ymmärrät ja sinä olet niin rohkea... Istu tähän, kuuntele minua.

Louise pakoitti isänsä lempeästi istuutumaan eteensä. Hän tarttui pienillä, hyväilevillä käsillään Markuksen käsiin ja selitti hänelle syynsä, aivan kuin pieni, ymmärtäväinen aikaihminen.

-- Isoäidin luona ovat kaikki vakuutetut siitä, että sinä yksin johdatat minut pois uskonnosta. Sinä muka ahdistat minua, väkivallalla tyrkytät minulle mielipiteesi ja jos pääsisin sinun vallastasi, niin heti muka tunnustaisin syntini ja menisin ripille... Miksi emme näyttäisi heille että he erehtyvät? Huomenna muutan isoäidin luo ja he saavat nähdä, heidän on täytyminen tunnustaa suuren erehdyksensä, sillä muutto ei ole estävä minua antamasta heille aina samaa vastausta: "Minä olen luvannut että en mene ripille ennenkuin olen täyttänyt kaksikymmentä vuotta, voidakseni silloin täydellisesti ottaa edesvastuulleni moisen teon, ja minä aijon pitää lupaukseni ja odottaa."

Markus puisti epäilevästi päätään.

-- Lapsi raukkani, sinä et tunne heitä, he murtavat ja valloittavat sinut muutamissa viikoissa. Sinä olet vain pieni tyttö.

Silloin Louise vuorostaan loukkaantui.

-- Oi! sinä et ole ollenkaan kiltti, isäni, kun luulet minua niin mitättömäksi! Olen tosin pieni tyttö, mutta olen sinun pieni tyttösi ja pidän sitä kunniana!

Hän sanoi tämän niin lapsellisella rohkeudella että Markus ei voinut olla hymyilemättä. Tuo pienokainen teki hänen sydämmensä lämpimäksi, pienokainen, jossa hän välistä tunsi aivan kokonaan oman intohimoisen ja samalla järkevän ja johdonmukaisen luonteensa. Hän katseli lasta, joka hänen mielestään oli sangen kaunis ja viisas, lujine ja ylpeine kasvoineen ja kirkkaine, ihailtavan avomielisine silmineen. Ja hän kuunteli häntä yhä, samalla kun Louise, pitäen hänen molemmat kätensä omissaan, selitti hänelle mitkä syyt olivat saaneet hänet päättämään muuttaa äitinsä luo, pieneen jumaliseen taloon Kapusiinitorin varrella. Koskettamatta vähääkään kauheisiin panetteluihin hän antoi ymmärtää, kuinka kiitollisia heille oltaisiin jos he eivät kauempaa vastustaisi yleistä mielipidettä. Kaikkialla sanottiin, että hänen paikkansa oli vanhojen rouvien luona, hän suostui siis menemään sinne ja vaikka hän olikin vain kolmetoista vuotias, olisi hän kuitenkin järkevin heistä ja saataisiinpa nähdä että hän saisi siellä hyvää aikaan.

-- Vähät siitä, lapseni, sanoi Markus viimein väsyneesti, sinä et koskaan saa minua uskomaan että ero meidän välillämme olisi tarpeellinen.

Louise tunsi että hänen vastustuksensa heikkeni.

-- Eihän se ole mikään ero, isäni. Minä kävin äidin luona kaksi kertaa viikossa ja minä tulisin sinua katsomaan vielä useammin... Vihdoin, ymmärrätkö? äiti kuulisi ehkä minua vähäisen, kun olisin hänen luonaan. Silloin puhuisin hänelle sinusta, kertoisin hänelle kuinka paljon vielä rakastat ja itket häntä. Kukaties tulee hän järkiinsä ja minä tuon hänet jälleen sinulle.

Syvästi liikutettuina itkivät he toistensa sylissä, Isä ihmetteli syvää suloa tytössä, jossa suureen lapsellisuuteen yhtyi niin paljon järkeä, hyvyyttä ja toivoa. Ja lapsi painautui isänsä rintaa vasten, hän oli kuin ennenaikaisesti kypsynyt noista asioista, jotka hän epämääräisesti tunsi, mutta joita hän ei olisi voinut mainita.

-- Tee niinkuin tahdot, sanoi Markus vihdoin nyyhkytyksien lomassa. Mutta vaikka annankin myöten, en voi hyväksyä tekoasi, koko olentoni nousee sitä vastaan.

Tällainen oli viimeinen ilta, jonka he viettivät yhdessä. Yö oli kuuma ja pilkkopimeä, eikä tuntunut tuulenhenkäystäkään. Avonaisesta akkunasta ei kuulunut minkäänlaista melua uneen vaipuneesta kaupungista. Hiljaiset perhosparvet vain lensivät sisään ja polttivat itsensä lampussa, Rajuilma ei puhjennut, isä ja tytär istuivat sangen myöhäiseen äänettöminä vastapäätä toisiaan, onnellisina saadessaan vielä olla yhdessä, äärettömän rauhan vallitessa.

Mutta kuinka hirveä olikaan seuraava ilta Markukselle! Hänen tyttärensä oli lähtenyt, hän oli yksin tyhjässä ja synkässä asunnossaan. Ensin vaimo ja sitten lapsi, hänellä ei ollut enää ketään, joka olisi rakastanut häntä, häneltä oli pala palalta riistetty sydän rinnasta. Jotta hänelle ei jäisi edes ystävää lohdutukseksi, oli hänet sitä ennen pakoitettu katkaisemaan yhteys ainoan naisen kanssa, jonka sisarellinen sydän olisi voinut tukea häntä. Se oli täydellinen häviö, jonka hän kauan aikaa oli tuntenut tulevan, salainen hävitystyö, jonka hirveät, näkymättömät kädet olivat toimittaneet, kukistaakseen hänet ja hänen tehtävänsä. Nyt luulivat he onnistuneensa, hän vuosi verta sadoista haavoista, oli kidutettu, hyljätty, virui voimattomana hävitetyssä, saastutetussa ja autiossa kodissaan. Ensimmäisenä iltana oli hän todella voitettu, vihamiehet olisivat luulleet hänen olevan heidän vallassaan jos he olisivat nähneet hänen kulkevan horjuvin askelin edestakaisin harmaassa hämärässä, niinkuin haavoitettu eläin, joka etsii pimeää soppea kuollakseen siellä.

Aika oli todella hirveä. Mitä huonoimpia uutisia oli saatu ylioikeuden tutkimuksesta, se näytti hitaisuudellaan tahtovan saada jutun unohduksiin. Turhaan oli Markus tähän saakka koettanut pakoittaa itseään toivomaan, päivä päivältä kasvoi hänen pelkonsa että Simon kuolisi, ennenkuin jutun tarkastus edes oli myönnetty. Noina synkkinä päivinä piti hän kaikki menetettynä, tarkastusta ei myönnettäisi, hänen suuret ponnistuksensa olisivat hyödyttömät, totuus ja oikeus lopullisesti hävitetyt, koko isänmaa sortuisi tuohon hirveään yhteiskunnalliseen rikokseen. Hänet valtasi kauhu, kammon väristys jääti hänet. Ja tämän yleisen onnettomuuden rinnalla oli vielä hänen yksityinen onnettomuutensa, jonka painon hän tunsi entistä enemmän. Nyt kun Louise ei enää ollut läsnä lohduttamassa häntä sulollaan, herättämässä hänessä uskoa ymmärrykseensä ja varhain kypsyneeseen uljuuteensa, hän kysyi itseltään kuinka oli voinut olla niin mieletön, että oli laskenut tytön menemään vanhojen rouvien luo. Hän oli vain lapsi, kaikkivaltias kirkko valloittaisi hänet muutamissa viikoissa. Hänet oli riistetty isältä, eikä häntä koskaan annettaisi takaisin: Markus ei edes saisi nähdä häntä enää. Ja hän itse oli lähettänyt tämän uhrin valheen valtaan puolustamatta häntäkään, ja hän vaipui katkeraan toivottomuuteen, hänestä tuntui kuin hänen tehtävänsä, hän itse ja hänen omaisensa olisivat joutuneet häviöön.

Kello löi kahdeksan, Markus ei ollut voinut yksin istuutua pöytään syömään päivällistä pimeässä huoneessa. Silloin kolkutti joku arasti ovea ja hämmästyneenä näki hän että tulija oli Mignot, jolla ensin oli hiukan vaikea selittää asiaansa,

-- Nähkääs, herra Froment... Kun tänä aamuna ilmoititte minulle että pieni Louisenne oli lähtenyt, juolahti mieleeni, eräs ajatus ja se on koko päivän pyörinyt päässäni... Ja nyt iltasella, ennenkuin menen päivälliselle ravintolaani...

Hän pysähtyi hakien sanoja.

-- Mitä! huudahti Markus, ettekö vielä ole syöneet päivällistä, Mignot?

-- En, herra Froment... Minä aijoin tulla teidän luoksenne syömään päivällistä, ollakseni teille hiukan seuraksi; mutta sitten epäröin ja menetin aikaa... Jos siitä olisi teille huvia, niin voisin nyt kun olette yksin taas ruveta syömään luonanne. Kaksi miestä tulevat aina toimeen yhdessä. Me voisimme, totta vieköön, aivan hyvin pitää huolta taloudesta!... Tahdotteko? se tekisi minut niin onnelliseksi.

Markus tuli hiukan iloisemmaksi. Hän hymyili liikutettuna.

-- Tahdon mielelläni... Te olette kunnon poika, Mignot... Olkaa hyvä, istukaa, syökäämme yhdessä päivällistä.

Ja he istuivat vastapäätä toisiaan, johtaja vaipuneena katkeruuteensa ja apuopettaja koettaen olla häntä häiritsemättä, illan surumielisen rauhan vallitessa.

II.

Ylioikeuden tutkimus kesti vielä pitkiä kuukausia ja Markuksen täytyi taas sulkeutua kouluunsa, antautua ruumiineen ja sieluineen työhönsä, opettamaan halpoja, tekemään heitä kykeneviksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta. Sitä mukaa kun uutiset olivat hyviä tai huonoja valtasi hänet vuorotellen toivo ja epätoivo; mutta etenkin eräs ajatus vaivasi häntä lakkaamatta. Heti jutun alussa kysyi hän itseltään, miksi ei koko Ranska noussut vaatimaan viattoman vapautusta. Yksi hänen rakkaita haaveitaan oli: jalomielinen ja oikeudenmukainen Ranska, joka niin monta kertaa oli noussut taisteluun oikeuden puolesta ja joka taaskin kerran oli antava todistuksen jaloudestaan, koettamalla korjata tämän kauhean erehdyksen. Ja tuskallinen hämmästys, jonka hän oli tuntenut nähdessään sen pysyvän välinpitämättömänä Beaumontin oikeusjutun jälkeen, suureni, tuli päivä päivältä yhä kiduttavammaksi; sillä silloin voi hän vielä antaa sille anteeksi, huomaten että se ei tuntenut tosiasioita, oli valheiden myrkyttämä; mutta nyt kun niin paljon totuutta jo oli tullut ilmi ja niin paljon valoa saatu asiaan, ei hän enää voinut selittää moista raskasta ja häpeällistä unta vääryydessä. Oliko Ranska sitten muuttunut? eikö se enää ollutkaan vapauttaja? Koska se nyt tiesi totuuden, miksi se ei sitten noussut yhtenä miehenä, sen sijaan että yhä oli esteenä, sokeana ja kuurona joukkona sulki tien?