Part 30

Markus ei kuitenkaan tehnyt mitään pakoittaakseen Genevièveä palaamaan, hän ei tahtonut käyttää valtaansa. Häväistyksen, julkisen riidan ajatuskin oli hänestä inhoittava; hän ei tahtonut tarttua ansaan, jonka vaimonryöstäjät olivat virittäneet hänelle, toivoen varmaankin että syntyisi perhenäytelmä, jonka vuoksi he voisivat eroittaa hänet virastaan; ja hän pani kaiken toivonsa rakkauden voimaan. Geneviève oli ajatteleva asiaa ja hän palaisi aivan varmaan kotiinsa. Markuksesta tuntui mahdottomalta, että hän pitäisi vaan itsellään lapsen, jota hän kantoi, hän toisi sen isälle heti kun se oli syntynyt, koska se oli heidän molempien. Jos kirkko olikin onnistunut turmelemaan hänessä rakkauden, ei se varmaankaan voisi tappaa äitiä: ja tultuaan näin kotiin jäisi äiti sinne lapsen kanssa. Oli siis vain yksi kuukausi odotettavana, sillä synnytys oli läheinen. Ensi alussa oli hän lohdutuksekseen toivonut tätä ratkaisua, mutta vähitellen rupesi hän pitämään sitä varmana ja hän odotti synnyttämistä niin kuin olisi se ollut heidän kärsimystensä loppu. Ja kun hän kunnon miehenä ei tahtonut eroittaa tytärtä äidistä, antoi hän Louisen viettää torstai- ja sunnuntai-iltapäivät Genevièven luona pienessä synkässä talossa, joka jo oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Ehkä oli se myöskin hänen tietämättään viimeinen, surumielinen tyydytys, viimeinen side hänen ja poissaolevan välillä. Louise toi joka kerta hänelle hiukan Genevièvestä, ja kun hän oli viettänyt useampia tuntia äitinsä luona, piti isä häntä kauemmin polvellaan, kyseli häneltä, tahtoen tietää ja kärsiä.

-- Lapseni, millainen oli hän tänään? Nauraako hän, näyttääkö hän tyytyväiseltä? Leikkiikö hän kanssasi?

-- Ei, ei, isäni... Tiedäthän ett'ei hän enää pitkään aikaan ole leikkinyt, mutta täällä hän oli vielä hiukan iloinen, nyt taas on hän aina alakuloinen, sairaan näköinen.

-- Sairaan!

-- Oi, ei niin sairas että hänen täytyisi olla vuoteessa. Hän ei päinvastoin voi olla hetkeäkään paikallaan, hänen kätensä polttavat kuin kuumeessa.

-- Mitä te teitte, lapseni!

-- Me kävimme iltakirkossa, niinkuin joka sunnuntai. Sen jälkeen söimme illallista. Siellä oli eräs munkki, jota en tuntenut, joku lähetyssaarnaaja, hän kertoi juttuja villeistä.

Silloin vaikeni Markus hetken suuren katkeruuden valtaamana, tahtomatta tuomita äitiä tyttären kuullen, eikä hän myöskään tahtonut käskeä tätä olemaan tottelematon äidilleen ja kieltäytymään seuraamasta häntä kirkkoon. Lempeästi jatkoi Markus. --

-- Puhuiko hän sinulle minusta, lapseni?

-- Ei, ei, isäni... Kukaan ei minulle puhu sinusta tuossa talossa; ja kun sinä sanoit, etten koskaan saisi puhua ensiksi, käy kaikki niinkuin ei sinua olisikaan.

-- Eihän isoäiti sentään ole paha sinulle?

-- Isoäiti Duparque ei edes katso minuun ja se onkin minusta parempi, sillä minä pelkään hänen silmiään, kun hän joskus toruu minua... Isoäiti Berthereau sitä vastoin on ystävällinen silloin kun ei ketään ole näkemässä. Hän antaa minulle makeisia, ottaa minut syliinsä ja suutelee minua.

-- Isoäiti Berthereauko?

-- Niin. Ja eräänä päivänä sanoi hän että minun tuli rakastaa sinua kaikesta sydämmestäni. Hän yksin on puhunut minulle sinusta.

Taas oli Markus vaiti, sillä hän ei tahtonut näin varhain ilmoittaa lapselle elämän kurjuutta. Hän oli aina epäillyt että surumielinen ja hiljainen rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli ympäröinyt niin intohimoisella hellyydellä, kärsi suuresti äitinsä, ankaran rouva Duparquen jumalisesta hallituksesta. Ja hän tunsi hänessä mahdollisen liittolaisen, mutta niin murtuneen, ettei hän koskaan rohkenisi puhua tai toimia.

-- Ole hellä häntä kohtaan, sanoi Markus lopuksi. Minä luulen että hän, tunnustamatta sitä, kärsii niinkuin mekin... Ja syleile äitiä meidän kummankin puolesta, hän on tunteva minutkin sinun hyväilyssäsi.

-- Sen teen, isäni.

Näin kuluivat illat katkerina ja hiljaisina hävitetyssä kodissa. Kun tytär sunnuntaina toi huonoja uutisia, kertoi että äidillä oli päänkivistystä tai hermostuneita kohtauksia, oli Markus siitä levoton torstaihin saakka. Nämä häiriöt eivät kummastuttaneet häntä, hän pelkäsi vaimo raukan kokonaan turmelevan terveytensä järjettömässä uskonnollisessa innostuksessaan. Jos tyttö sitten seuraavana torstaina kertoi että äiti oli hymyillyt ja kysynyt heidän pienestä kissastaan, sai Markus jälleen toivoa, hän nauroi itsekin rauhoittuneena. Ja hän alkoi taas odottaa rakasta poissa olevaa, joka oli palaava hänen luokseen, äsken syntynyt povellaan.

Genevièven lähdettyä oli neiti Mazelinesta pakostakin tullut Markuksen ja Louisen uskottu ja ystävä. Melkein joka ilta tuli hän lasta saattamaan ja teki pieniä palveluksia kodissa, jossa ei ollut emäntää. Opettajan ja opettajattaren asunnot olivat aivan lähellä toisiaan, niiden välillä oli ainoastaan pieni piha; ja puutarhatkin olivat yhteydessä toistensa kanssa veräjän kautta. Heidän suhteensa tulikin yhä läheisemmäksi, sillä Markus tunsi harrasta myötätuntoisuutta tätä rohkeaa, ihailtavaa naista kohtaan. Jo Jonvillessä oli hän oppinut kunnioittamaan häntä, nähdessään hänen vapautuneen uskonnollisista erehdyksistä ja koettavan kasvattaa oppilaistaan selväjärkisiä ja helläsydämisiä ihmisiä. Nyt Mailleboisissa oli hänessä herännyt harras ystävyys opettajatarta kohtaan, siihen määrin toteutti tämä hänen ihanteensa naisesta kasvattajana ja opettajana, joka yksin voi vapauttaa tulevaisuuden yhteiskunnan. Hänen vakuutuksensa oli, ettei mitään todellista edistystä voinut tapahtua, ellei nainen seurannut miestä, kulkenut hänen edelläänkin onnellista yhteiskuntaa kohden. Ja kuinka lohduttavaa olikaan tavata edes yksi järkevä, vaatimaton ja hyvä tulevaisuuden nainen, joka toimitti pelastustyötänsä rakkaudesta yhteiskuntaan! Neiti Mazeline oli Markukselle iloinen ja rauhallinen ystävä ja lohduttaja hänen surussaan.

Ensimmäisenä aiheena tähän oli ilo, jonka Markus tunsi kun Louise ei enään ollut neiti Rouzairen käsissä. Hän ei voinut ottaa lasta pois naapurikoulusta ja hän kärsi tietäessään tämän olevan kunnianhimoisen uskovaisen huostassa, joka vei oppilaansa messuun, päästäkseen ylenemään. Lisäksi tuotti tämä naapuri hänelle muitakin hankaluuksia, hän itse johti poikakoulua kaikkien uskonnollisten käsitteiden ulkopuolella, jota vastoin tytöt ottivat osaa juhlakulkueihin, tunnustivat syntinsä ja kävivät ripillä. Molemmat opetustavat joutuivat ristiriitaan, vahingoittivat toisiaan ja aiheuttivat perheissä loppumattomia riitoja. Koko Ranska oli näin jakautunut kahteen vihamieliseen puolueeseen, jotka lakkaamatta taistelivat keskenään, lisäten yhteiskunnallista kurjuutta. Kuinka voisivat veli ja sisar, mies ja vaimo, poika ja äiti koskaan ymmärtää toisiaan, kun heille kätkyestä alkaen muodostettiin erilaiset käsitykset, niin etteivät ajatukset eivätkä sanat olleet heille saman arvoiset? Samalla kuin kunnon Salvan, työskennellessään neiti Mazelinen nimityksen hyväksi oli tahtonut päästää Markuksen huolesta, jota tämä tunsi tietäessään tyttärensä olevan jumalisen neiti Rouzairen käsissä, oli akatemian tarkastaja Le Barazer, allekirjoittaessaan tämän nimityksen, etupäässä halunnut toteuttaa erästä salaisista toiveistaan, hän tahtoi nimittäin sulattaa yhteen alkeisopetuksen niissä kunnissa, joissa oli sekä poika- että tyttökoulu. Opettaja ja opettajatar voivat tehdä hyötyä ainoastaan kulkiessaan rinnakkain, saman hengen ja saman uskon elähyttäminä, opettaen samoja totuuksia. Ja nyt kun Markus ja neiti Mazeline sopivat niin hyvin yhteen, kulkivat yhdessä samaa tulevaisuutta kohden, alkoi hyvä siemen vihdoinkin itää Mailleboisissa, pienet miehet ja pienet naiset kasvoivat yhdessä tulevaisuuden suurta elonkorjuuta varten.

Markusta liikutti myöskin syvästi neiti Mazelinen huomaavainen ja lämmin käytös Genevièven lähdön jälkeen. Opettajatar puhui hänelle lakkaamatta poissa olevasta levottomalla hellyydellä, puolustaen häntä, selittäen hänen käytöksensä niin kuin järkevä nainen, joka tuntee lempeää myötätuntoisuutta muiden järjettömyyttä kohtaan. Hän rukoili että Markus ei olisi ankara, itsekäs ja mustasukkainen puoliso, joka pitää vaimoa orjanaan. Ja epäilemättä oli suureksi osaksi hänen ansionsa että Markus käyttäytyi niin tyynesti ja kärsivällisesti, antoi järjen ja rakkauden rauhassa vaikuttaa Genevièveen, saadakseen hänet kerran takaisin. Ja vielä lisäksi koetti neiti Mazeline olla Louiselle äidin siaisena ja hän teki tämän kaiken niin hienotuntoisesti ja hellästi, että toi hiukan iloa synkkään kotiin, jossa isä ja tytär värisivät yksinäisyydessään.

Ensimmäisinä kauniina kevätpäivinä Markus ja Louise istuivat joka ilta neiti Mazelinen kanssa pienessä puutarhassaan koulun takana. Opettajattaren tarvitsi ainoastaan aukaista molemmin puolin salvalla varustettu väliportti ja hän laiminlöi oman puutarhansa opettajan puutarhan tähden, jossa oli pöytä ja muutamia tuoleja syreenipensaan alla. He laskivat siitä leikkiä, he kutsuivat sitä metsäksi, olivat istuvinaan suurten tammien varjossa metsän keskellä. Huono nurmikko muuttui laajaksi niityksi ja kaksi kukkapenkkiä venyivät ruhtinaalliseksi kukkamaaksi. Kovan päivätyön jälkeen viettivät he herttaisia hetkiä iltapäivän rauhassa.

Eräänä iltana kysyi Louise äkkiä miettiväisen näköisenä. --

-- Neiti, miksi ette ole menneet naimisiin.

Opettajatar naurahti.

-- Oh! rakkaani, etkö ole koskaan katsonut minua! Minun suuri nenäni ja pieni vartaloni eivät miellytä kosijoita.

Hämmästyneenä tarkasti lapsi häntä, sillä hänen mielestään ei opettajatar koskaan ollut näyttänyt rumalta. Hän ei tosin ollut pitkä, hänellä oli liian suuri nenä, leveät kasvot, kaareva otsa ja ulkonevat poskipäät. Mutta hänen ihanat silmänsä hymyilivät niin hellästi että kasvot siitä saivat syvän viehätyksen.

-- Te olette hyvin kaunis, sanoi Louise vakuutettuna. Jos minä olisin mies tahtoisin minä naida juuri teidät.

Tämä huvitti suuresti Markusta, mutta neiti Mazelinen valtasi mielenliikutus, jossa oli hiukan surumielisyyttä.

-- Miehillä ei näy olevan sama maku kuin sinulla, sanoi hän, tullen jälleen iloiseksi. Kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenviiden vuoden välillä olisin mielelläni mennyt naimisiin, mutta en tavannut ketään, joka olisi huolinut minusta. Ja nyt kolmenkymmenenkuuden vuotiaana en enään menisi naimisiin.

-- Miksi ette? kysyi Markus.

-- Oh! se aika on jo ohi... Halpa alkeiskoulun opettajatar, jolla on köyhät vanhemmat, ei houkuttele kosijoita. Kukapa mies tahtoisi ottaa itselleen toverin, joka ansaitsee vähän, jolla on raskaita velvollisuuksia ja joka on pakoitettu elämään kaukana maan sydämessä. Jos ei hän satu saamaan miehekseen opettajaa, jonka kanssa hän voi jakaa kurjuutensa, jää hän välttämättömästi naimattomaksi... Minä olen surrut aikani, olen kuitenkin onnellinen.

Sitten lisäsi hän vilkkaasti. --

-- Naiminen on tietysti tarpeellinen, naisen tulee mennä naimisiin, sillä hän ei ole elänyt, hän ei ole täyttänyt tarkoitustaan, ellei hän ole ollut puoliso ja äiti. Inhimillinen olento voi nauttia onnea ja terveyttä ainoastaan täydellisessä kukoistuksessaan. Minä en koskaan unhoita opettaissani tyttöjäni, että heillä kerran tulee olla puoliso ja lapsia... Sen, joka on joutunut unehduksiin ja osattomaksi, täytyy tyytyä kohtaloonsa. Siksi olenkin ottanut itselleni tehtävän, enkä liioin valita, minä olen sittenkin äiti, koska minulla on muiden lapsia, nuo rakkaat pienokaiset, joita hoidan aamusta iltaan. En ole yksin, minulla on suuri perhe.

Hän nauroi, hän ilmaisi vaatimattomasti suuren uhrautuvaisuutensa, ikäänkuin hän olisi ollut kiitollisuuden velassa koulutytöille, jotka suostuivat olemaan hänen järkensä ja sydämensä lapsia.

-- Niin, päätti Markus, kun elämä on kova meitä kohtaan, täytyy osattoman olla hyvä sitä kohtaan. Se on ainoa tapa, jolla hän voi torjua onnettomuuden.

Mutta useimmiten puhuivat Markus ja neiti Mazeline pienessä puutarhassa Genevièvestä etenkin niinä iltoina, jolloin Louise, oltuaan iltapäivällä rouva Duparquen luona, toi heille tietoja äidistään. Eräänä päivänä palasi hän sieltä sangen levottomana: äiti, jonka kanssa hän oli ollut Kapusiinien kappelissa, Pyhän Antonius Padualaisen kunniaksi vietetyssä juhlassa, oli pyörtynyt siellä; ja hänet oli viety kotiin huolestuttavassa tilassa.

-- He tappavat hänet vielä, sanoi Markus epätoivoisena.

Lohduttaakseen häntä katsoi neiti Mazeline tahallaan asioita parhaimmassa valossa.

-- Ei, ei, teidän Genevièvellänne on vain sairas mieli terveessä ja vahvassa ruumiissa. Saattepa nähdä, ystäväni, että järki sydämmen auttamana kerran pääsee voitolle... Mutta hän kärsii luostarissa saamansa katolisen kasvatuksen ja opetuksen seurauksia ja noista luostareista tulee kaikki naisen onnettomuudet ja nykyajan avioliiton kurjuus, niinkauan kuin niitä ei suljeta. Hänelle täytyy antaa anteeksi, hän ei ole oikea syyllinen, hän kärsii esi-isiensä tähden, jotka kauan aikaa ovat olleet kirkon vallassa ja joita se on pitänyt pelossa ja tietämättömyydessä.

Markus, jonka mieli oli aivan lannistunut, valitti hiljaisella äänellä, häneltä pääsi tahtomattaan tunnustus tyttärensä kuullen.

-- Oi! sekä hänen että minun onneni vuoksi olisi ollut parempi että emme koskaan olisi yhtyneet. Hän ei voinut olla minun toverini, toinen oma itseni.

-- Mutta kenen olisitte silloin naineet? kysyi opettajatar. Mistä olisitte löytäneet porvariperheissämme nuoren tytön, jota ei olisi kasvatettu katolisessa uskossa, joka ei olisi ollut erehdysten ja valheen myrkyttämä? Ystävä raukkani, vaimo, joka olisi sopinut teille, vapaa-ajattelijalle, tulevaisuuden työmiehelle, niin! se vaimo on vielä luomatta. Niitä on ehkä muutamia, mutta nekin perinnöllisten virheiden ja väärän kasvatuksen turmelemia.

Sitten hän lisäsi, naurahtaen lempeällä ja rohkealla tavallaan. --

-- Tiedättehän että koetan kasvattaa näitä tovereita uskonkappaleiden vallasta vapautuneille, totuutta ja oikeutta janoaville miehille, koetan luoda muutamia tovereita kunnon pojille, joita te omassa koulussanne kasvatatte... Te olette syntyneet liian varhain, siinä kaikki, ystäväni.

Opettaja ja opettajatar, halvat tulevaisen yhteiskunnan rakentajat, unohtivat suuren, kolmetoista vuotiaan lapsen, joka kuunteli heitä äänettömänä. Jonkunmoinen arkatuntoisuus oli tähän saakka pidättänyt Markusta suoranaisesti opettamasta tytärtään. Hän oli vain neuvonut esimerkillä; olemalla hyvä, vilpitön ja oikeudenmukainen oli hän saavuttanut tyttärensä ihailun. Suuri tyttö, jonka järki vähitellen oli herännyt, ei vielä uskaltanut sekaantua isänsä ja neiti Mazelinen keskusteluihin; mutta aivan varmaan oli niistä hänelle hyötyä, vaikka hän oli kuin ei olisi ymmärtänyt eikä kuullut mitään, niinkuin lasten on tapana silloin kun aikaihmiset heidän kuullen puhuvat asioista, joiden katsotaan olevan yläpuolella heidän käsityspiiriään. Katseet harhaillen etäisyydessä, suupielet hiukan värisevinä hän oppi, järjesti pienessä päässään kaikki aatteet, mitkä hän kuuli noilta kahdelta, joita hän äitinsä ohella rakasti eniten maailmassa. Eräänä iltana, tällaisen keskustelun jälkeen hän äkkiä lausui, ikäänkuin syvistä ajatuksista heräten, mietteen, joka osoitti, että hän täydellisesti ymmärsi.

-- Kun minä menen naimisiin, niin tahdon miehen, jolla on samat mielipiteet kuin isällä, niin että voimme selittää ajatuksemme ja ymmärtää toisiamme. Oi! jos ajattelemme samalla lailla, niin käy kaikki hyvin.

Tällaisen kysymyksen ratkaiseminen huvitti suuresti neiti Mazelinea. Mutta Markus oli heltynyt, hän tunsi tyttäressään hiukan omaa totuuden janoaan ja tervettä ja selvää järkeään. Lapsen epämääräisistä mietteistä ei tosin ollut helppo arvata eikä päättää, millaisia tulisivat kypsyneen ja toimivan naisen ajatukset olemaan. Hän luuli kuitenkin aavistavansa, että hänestä tulisi järkevä, terve ja monista erehdyksistä vapautunut nainen. Ja sitä oli hänestä suloista ajatella, hän ikäänkuin odotti tästä vielä niin lapsellisesta tytöstä itselleen auttajaa, hellää välittäjää, joka toisi takaisin poissa olevan ja solmisi uudelleen kaikki katkenneet siteet.

Tiedot, joita Louise toi pienestä talosta Kapusiinitorin varrella tulivat yhä huonommiksi. Sitä mukaa kuin synnyttäminen lähestyi, vaipui Geneviève yhä synkempään surumielisyyteen, oli niin oikukas ja äreä, että joskus työnsi luotaan tyttärensäkin hyväilyt. Hänellä oli ollut uusia pyörtymyskohtauksia, hän näytti heittäytyvän kasvavan uskonnollisen kiihtymyksen valtaan, niinkuin muutamat sairaat, jotka huomatessaan huumausaineen tehottomuuden, ottavat sitä yhä enemmän ja saavat siten lopuksi kuolettavan myrkytyksen. Eräänä iltana huolettivat Louisen tuomat uutiset siihen määrin neiti Mazelinea että hän teki Markukselle ehdotuksen, sanoen:

-- Ystäväni, tahdotteko että menen katsomaan vaimoanne? Hän osoitti minulle ennen ystävyyttä, ehkä kuulee hän minua, jos puhun hänelle järkevästi.

-- Mitä sitten sanoisitte hänelle, ystäväni?

-- Sanoisin että hänen paikkansa on teidän rinnallanne, että hän yhä rakastaa teitä tietämättään, ymmärtämättä mikä hirveä väärinkäsitys on syynä hänen kärsimykseensä, ja että hän tulee terveeksi vasta silloin kun tuo teille rakkaan lapsen, joka tunnonvaivan tavoin tuottaa hänelle tuskaa.

Kyyneleet nousivat Markuksen silmun nämä sanat kuullessaan. Louise puuttui vilkkaasti puheeseen.

-- Oi! ei, neiti, älkää menkö äidin luo.

-- Miksi en menisi, rakkaani?

Silloin tyttönen punastui ja meni hämilleen. Hänestä oli vaikea sanoa kuinka halveksivin sanoin opettajattaresta puhuttiin pienessä talossa Kapusiinitorin varrella. Mutta tämä ymmärsi ja sanoi lempeästi, sillä hän oli tottunut häväistyksiin. --

-- Eikö äitisi pidä minusta enää? Pelkäätkö, että hän kohtelisi minua epäystävällisesti?

-- Oh! äiti ei puhu mitään, tunnusti Louise vihdoin, vaan toiset.

Markus oli hillinnyt mielenliikutuksensa.

-- Lapsi on oikeassa, ystäväni, teidän käyntinne voisi olla tuskallinen. Eikä siitä varmaankaan olisi mitään hyötyä. Kiitän teitä kuitenkin hyvyydestänne, tunnen teidän hellän sydämmenne.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Taivas oli ihailtavan puhdas, syvä rauha vallitsi ja äärettömässä sinessä sammui aurinko hitaasti suureen vaaleanpunaiseen valoon. Pienen puutarhan neilikat ja leukoijat täyttivät lämpimän ilman tuoksullaan. Tuona iltana ei enään puhuttu, ihanan illan surumielisyys oli vallannut kaikki.

Se mikä oli välttämätöntä tapahtui. Geneviève oli tuskin ollut viikkoakaan poissa Markuksen luota kuin koko Maillebois puhui häpeällisestä suhteesta opettajan ja opettajattaren välillä. He jättivät vähän väliä luokkansa tavatakseen toisiaan; olivatpa he niinkin rohkeita että viettivät iltansa yhdessä opettajan puutarhassa, jossa kaikki ihmiset voivat nähdä heidät lähitalojen akkunoista; ja kaikkein kauheinta oli että pikku Louise oli aina näkemässä heidän häpeämättömyyttään. Mitä törkeimpiä yksityisseikkoja kierteli miehestä mieheen, ohikulkijat väittivät Répuhlique-torilla kuulleensa heidän nauravan ja laulavan rivoja lauluja. Varmana totuutena kerrottiin että Geneviève oli jättänyt kotinsa oikeutetusta harmista ja vastenmielisyydestä, tehdäkseen tilaa toiselle, tuolle jumalattomalle naiselle, joka turmeli hänen haltuunsa uskotut lapset. Louise oli annettava takaisin äidilleen ja opettaja ja opettajatar olivat ajettavat pois kaupungista, jotta Mailleboisin lapset pelastuisivat hirveästä kadotuksesta.

Muutamat huhut joutuivat Markuksenkin korville. Mutta hän vaan kohautti olkapäitään, sillä niiden järjettömästä raivosta arvasi hän heti mistä ne olivat kotoisin. Ne olivat jatkoa kirkollisten sotaan häntä vastaan. Kun nämä huomasivat että se arvokas tapa, jolla Markus kantoi surunsa, teki tyhjäksi toivotun häväistyksen Genevièven lähdön jälkeen, alkoivat he salaa panetella. Koska he eivät vaimon ryöstämisellä voineet saada häntä eroitetuksi virastaan, koettivat he tehdä sen toimittamalla hänelle rakastajattaren. Se häväisisi ja vahingoittaisi itse maallikkokoulua, siinä ilmeni kirkollisten tavallinen kavaluus, joka valheella levitti Jumalan valtaa. Jos isä Crabot Simonin jutun uudelleen tultua esille viettikin suljettua elämää, ikäänkuin saavuttamattomassa pyhätössä, puuhasivat sen sijaan muut papit ja munkit Mailleboisissa. Hän näytti olevan liian korkealla keksiäkseen moisia inhoittavia juttuja, mutta veljet ja kapusiinit kulkivat kuitenkin mustina parvittain edestakaisin Valmarien tiellä. He palasivat sieltä sangen toimessaan ja sitten seurasi kaikissa rippituoleissa, kappelin nurkissa ja vastaanottohuoneissa lakkaamattomia kuiskailuja kiihtyneiden uskovaisten kanssa, jotka olivat kauhuissaan moisista asioista. Ja sieltä levisivät kauhistuttavat tiedot puolinaisina viittauksina vanhemmille, käsityöläisille ja työmiehille, tulivat jumalisten vanhojen piikojen alituiseksi päänvaivaksi. Ainoa mikä Markusta vihastutti oli että vanhat rouvat varmaankin säälimättömästi kuiskailivat hänen Genevièvensä korvaan noita saastaisia juttuja, eroittaakseen heidät ainiaaksi.

Vihdoin kuukausi kului, synnytyksen aika läheni. Markus, joka kuumeisessa odotuksessa oli laskenut päiviä, ihmetteli kun ei vielä ollut saanut mitään tietoa. Silloin saapui Pélagie eräänä torstaiaamuna koululle ja ilmoitti kuivasti, ettei Louise neiti iltapäivällä saisi tulla äitiään katsomaan. Kun Markus, vanhan palvelijattaren äänen kuultuaan, riensi paikalle ja vaati selitystä, kertoi tämä vihdoin että rouvalle oli syntynyt lapsi maanantai-iltana ja että hän ei voinut ollenkaan hyvin. Sitten kiiruhti Pélagie pois pahoillaan siitä että oli puhunut, häntä oli nähtävästi kielletty mitään virkkamasta. Hetken seisoi Markus masentuneena siitä että tahdottiin toimia niinkuin häntä ei olisikaan. Hänelle oli syntynyt lapsi eikä kukaan ilmoittanut sitä hänelle. Silloin heräsi hänessä sellainen suuttumus, sellainen vastustuksen tarve että hän otti hattunsa ja läksi suoraan vanhojen rouvien luo.

Pélagie, joka aukaisi hänelle, kauhistui moisesta rohkeudesta. Mutta Markus työnsi hänet tieltään ja astui sanaakaan sanomatta suoraan pieneen saliin, jossa rouva Duparque tapansa mukaan kutoi sukkaa akkunan ääressä ja rouva Berthereau hiukan taaempana hitaasti ompeli jotain korutyötä. Huoneessa oli entinen kostea ja homehtunut tuoksunsa, siellä vallitsi niinkuin ennenkin syvä hiljaisuus torilta tulevassa synkässä valossa. Mutta hänet nähdessään oli isoäiti hypähtänyt ylös hämmästyneenä ja loukkaantuneena.

-- Mitä! te uskallatte, herra... Mitä tahdotte? mitä teillä on täällä tekemistä?

Tämä uskomattoman raivokas vastaanotto nyt, kun hänellä itsellään oli niin oikeutettu vihan syy, pysäytti hänet, teki hänet jälleen tyyneksi.

-- Tulen katsomaan lastani... Miksi ei minulle ole mitään ilmoitettu?

Vanha nainen seisoi yhä ankarana ja hänkin näytti ymmärtävän että kiivastuminen saattaisi hänet alakynteen.

-- Minun asiani ei ollut teille ilmoittaa... Odotin että Geneviève pyytäisi minun tekemään sitä.

-- Eikö hän ole tehnyt sitä?

-- Ei.

Silloin luuli Markus ymmärtävänsä. Kirkko ei ollut koettanut tappaa ainoastaan rakkautta hänen vaimossaan, se oli myöskin tahtonut tappaa äidin. Koska tämä ei ennen synnytystä ollut palannut hänen luokseen niinkuin hän oli toivonut, koska hän oli ikäänkuin piilottanut itsensä, häpeissään siitä että synnyttäisi hänelle, oli tuota onnetonta lasta varmaankin sanottu hänelle rikokseksi. Pitääkseen hänet vallassaan olivat he varmaankin tehneet sen hänelle peloksi ja kauhistukseksi, synniksi, jota hän ei saisi anteeksi ellei katkaisisi kaikkia lihan siteitä itsensä ja tuon pahan hengen välillä.

-- Onko se poika? kysyi Markus.

-- On.

-- Missä se on? minä tahdon nähdä ja suudella sitä.

-- Se ei ole enää täällä?

-- Mitä, eikö enää täällä?

-- Ei, se ristittiin eilen autuaan pyhän Clémentin nimellä ja sitten vietiin se imettäjälle.

Äkillinen tuska pusersi huudon Markukselta.

-- Te olette tehneet rikoksen. Lasta ei saa ristiä ilman isän suostumusta, sitä ei saa ryöstää näin... Geneviève, Geneviève, joka imetti Louisea niin suuren äidillisen ilon valtaamana, ei tahdo imettää pientä Clémentiään!

Rouva Duparque pysyi koko ajan tyyneenä ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään Markuksen kärsivän. Hän vastasi. --