Part 29

Viihdyttävä hämärä saapui hitaasti, Markuksen valtasi suuri väsymys ja hän ihmetteli kuinka oli voinut vastustaa rohkeudella, joka oli niin julma heille kaikille. Kaikki hänen entinen suvaitsevaisuutensa palasi; kun hän oli antanut kastaa tyttärensä, niin voisihan hän antaa hänen mennä myöskin ripille! Hänen vaimonsa luettelemat syyt, joihin hän niin kauan oli taipunut, eivät olleet mitättömiä: yksilöllisen vapauden kunnioitus, äidin oikeudet ja omantunnonoikeudet. Kodissa oli äiti pakostakin kasvattaja, johdattaja, etenkin kun oli kysymys tytöistä. Jos ei mitään välittänyt hänen mielipiteistään, jos toimi vastoin hänen tahtoaan ja sydäntään, oli siitä seurauksena täydellinen ero. Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, onni oli hävitetty, vanhemmat ja lapsi joutuivat tuohon hirveään, sisälliseen taisteluun, josta hänen ennen niin rauhallinen ja lämmin kotinsa nyt kärsi. Ja hän asteli yhä pimeässä pitkin pienen puutarhan kapeita käytäviä, kysyen itseltään, millä tavoin hän vielä voisi taipua, saadakseen hiukan rauhaa ja onnea.

Eräs seikka häntä etenkin vaivasi: olihan hän itse syyllinen tähän suureen onnettomuuteen! Hän oli jo ennenkin huomannut vastuunalaisuutensa, hän oli joskus kysynyt itseltään, miksi ei hän heidän avioliittonsa alussa ollut koettanut valloittaa Genevièveä omalle uskolleen. Silloin oli hän kuulunut hänelle täydellisesti, oli antautunut hänelle niin luottavaisena, niin valmiina olemaan yhtä hänen kanssaan ruumiin ja sielun puolesta. Hän tuolla ainoalla hetkellä olisi voinut riistää vaimon pappien käsistä, tekemällä kadotuksen pelon rasittamasta lapsesta itsetietoisen elämäntoverin itselleen, vapaan naisen, joka rakastaisi totuutta ja oikeutta. Heidän ensimmäisissä riidoissaan oli Geneviève huutanut hänelle: "Jos kärsit nähdessäsi, että me emme ajattele samalla tavalla, niin on oma syysi. Miksi et opettanut minua. Minä olen se, miksi minut on tehty, ja onnettomuus on siinä, ettet osannut luoda minua uudelleen". Nyt hän ei enää horjumattomassa uskonylpeydessään myöntänyt että Markus olisi voinut vaikuttaa häneen. Tämä muisti vain katkerasti tuota kadotettua tilaisuutta, katui itsekästä rakkauttaan heidän onnensa suloisessa keväässä, jolloin hän vain ihaili sen kauneutta, piti sitä täydellisenä, tuntematta tarvetta tutkia ja valaista vaimonsa mieltä. Sitä paitsi hän ei siihen aikaan vielä ollenkaan aikonut totuuden työmieheksi, jonka vuoksi hän oli tehnyt myönnytyksiä, luullen olevansa kyllin rakastettu, kyllin vahva pysyäkseen herrana. Ja kaikki tämä nykyinen tuska tuli hänen turhamaisuudestaan, rakkautensa sokeasta heikkoudesta.

Markus pysähtyi kukkivan, vahvatuoksuisen syreenipensaan eteen ja innostus, taistelun tarve valtasi hänet uudelleen. Hän ei ollut muinoin koettanut vapauttaa tuota erehdysten läpitunkemaa järkeä, joka oli uskottu hänelle, mutta estikö se häntä tekemästä sitä nyt, pelastamasta tytärtä siitä kadotuksesta, johon äiti oli joutunut? Vika olisi vieläkin anteeksiantamattomampi nyt kun hänellä oli elämäntehtävä. Hän oli ottanut toimekseen muiden lasten pelastamisen vuosisataisen valheen vallasta, ja hänkö siis näyttäisi ettei voinut varjella siitä omaa lastaan? Se että yksinkertainen perheenisä saadakseen rauhaa suostui uskovaisen vaimonsa tahtoon ja salli tyttärensä noudattaa alhaisia ja vaarallisia tapoja, oli vielä anteeksi annettavaa. Mutta hän! hän, joka oli ottanut ristiinnaulitun kuvan pois koulustaan, joka vaati täydellistä maallikko-opetusta, joka julkisesti opetti että oli välttämätöntä riistää nainen kirkon vallasta, jos vihdoinkin tahdottiin rakentaa onnellinen yhteiskunta! Olisihan se suurin voimattomuuden tunnustus, suurin tappio? Se kieltäisi, se tekisi tyhjäksi koko hänen tehtävänsä. Hän kadottaisi kaiken vallan, hän ei voisi vaatia muilta sitä, mitä ei kyennyt toteuttamaan kotonaan, jossa hänen järkensä ja sydämmensä olisi pitänyt ensin voittaa. Ja minkä ulkokullatun ja heikon kasvatuksen saisikaan hänen tyttärensä, joka tunsi hänen mielipiteensä ja uskonsa, tiesi hänen vastustavan synnintunnustusta ja rippiä, ja kysyisi itseltään miksi hänen isänsä suvaitsi kotonaan sen, minkä hän ehdottomasti tuomitsi muiden luona! Hän ajatteli siis toisella lailla ja toimi toisella! Ei, ei! suvaitsevaisuus oli mahdoton, hän ei voinut enää taipua, muuten koko hänen vapautustyönsä kukistuisi yleisen halveksumisen alle.

Markus alkoi uudelleen kävellä, ensimmäisten tähtien syttyessä tummenevalle taivaalle. Yksi kirkon voitoista oli se, että vapaa-aatteiset vanhemmat eivät uskaltaneet ottaa lapsiaan sen vallasta, peläten häpeää ja uskaltamatta rikkoa yleisiä tapoja. Kuka sitten alkaisi, pelkäämättä sitä, että pojat eivät saisi paikkoja ja tytöt pääsisi naimisiin, elleivät he täyttäisi uskonnollisia velvollisuuksiaan, vaikkapa vain muodollisesti? Täytyisi varmaankin odottaa vielä kauankin, siksi kunnes tiede hävittäisi uskonkappaleet, kukistaisi käytännössä, mitä se jo oli kukistanut käsityksessä. Mutta uskaliaiden ihmisten tuli ensin olla esimerkkinä. Markusta kummastutti etenkin nykyisen kirkon ponnistukset saadakseen valtaansa naiset, joita se on vuosisatoja sortanut ja häväissyt, kohdellut pahanhengen lapsina, syypäinä kaikkiin maailman synteihin. Jesuiittoja, joiden nerontuotteena oli Jumalan sovittaminen ihmisten intohimojen mukaan, piti hän tämän suuren liikkeen työmiehinä, liikkeen, joka on tehnyt naiset valtiollisiksi ja yhteiskunnallisiksi aseiksi pappien käsissä. He olivat kironneet rakkauden ja nyt he käyttävät sitä hyväkseen. He olivat kohdelleet naista saastaisena olentona, jota pyhät eivät saaneet edes koskettaa ja nyt he hyväilevät häntä, imartelevat häntä, tekevät hänestä kirkon koristuksen ja tuen, nyt kun he tahtovat käyttää hänen kaikkivaltaansa mieheen. Naisen sukupuoli loistaa alttarin kynttilöiden keskellä, he hyväksyvät sen armontienä, he käyttävät sitä ansana, jonka avulla he toivovat valloittavansa ja kukistavansa miehen. Tulivathan kaikki nykyisen yhteiskunnan eripuraisuudet, kaikki sen onnettomat riidat tästä erosta puoleksi vapautuneen miehen ja orjaksi jääneen, kuolevan, katolilaisuuden lumooman naisen välillä! Kysymys oli juuri siinä, ei pitänyt antaa kirkon käyttää hyväkseen tuota myöhään ilmestynyttä hellyyttä, jolla se vaivuttaa uneen tyttäremme ja puolisomme, siltä oli riistettävä ansio valevapautuksesta jonka se heille antaa, heidät oli todella vapautettava ja otettava sen vallasta, koska he ovat meidän, samoinkuin me olemme heidän. Kolme voimaa oli olemassa mies, nainen ja kirkko, ja kirkko ja nainen eivät saaneet olla miestä vastaan, vaan mies ja nainen kirkkoa vastaan. Ovatpa aviopuolisot sitäpaitsi yksi! Mies ja vaimo eivät voi mitään ilman toisiaan. Yhdistettyinä ruumiin ja sielun puolesta olivat he voittamattomat, itse elämän voima, luonnollisessa tilassa saavutettu onni. Ja äkkiä näki Markus totuuden, ainoan ratkaisun: nainen oli opetettava, hänelle oli annettava vertaisen ja toverin asema meidän rinnallamme, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen.

Kun Markus rauhoittuneena ja vahvistuneena oli koonnut kaikki rohkeutensa taistellakseen vielä, kuuli hän Genevièven palaavan kotiin ja hän tapasi hänet puolihämärässä luokkahuoneessa. Hän seisoi keskellä lattiaa suorana ja korkeana, silmät niin säkenöivinä, asento niin uhkaavana, että Markus tunsi viimeisen myrskyn olevan tulossa.

-- No, sanoi Geneviève kovalla äänellä, oletko nyt tyytyväinen?

-- Mistä olisin tyytyväinen, armaani?

-- Oh! et siis tiedä vielä... Minä saan siis ensiksi kertoa sinulle suuren uutisen... Teidän sankarilliset ponnistuksenne ovat onnistuneet, tieto siitä on juuri saapunut. Ylioikeus on päättänyt tarkastaa jutun.

Markus huudahti rajattoman ilon valtaamana, tahtomatta huomata raivokkaan ivallista ääntä, jolla hänen vaimonsa ilmoitti tämän voiton.

-- Vihdoinkin löytyy siis oikeita tuomareita! viattoman ei enää tarvitse kärsiä!... Mutta onko uutinen aivan varma?

-- On, on, aivan varma, sain kuulla sen rehellisiltä ihmisiltä, joille se on sähköitetty. Ilkityö on täytetty, sinä voit siis iloita!

Tämä katkera mielenkuohu oli epäilemättä kaikua raivokkaasta kohtauksesta vanhojen rouvien luona: joku pyhä mies, pappi tai munkki, isä Crabotin uskotuista oli varmaankin rientänyt sinne kertomaan onnettomuudesta, joka saattoi Jumalan vaaraan.

Iloisesti aukaisi Markus sylinsä vaimolleen, tahtomatta vieläkään ymmärtää.

-- Kiitos, minulle ei olisi voinut olla rakkaampaa hyvän sanoman tuojaa. Syleile minua!

Geneviève työnsi hänet luotaan vihaa ilmaisevalla liikkeellä.

-- Miksi syleilisin sinua? siksikö että olet ollut osallisena inhoittavassa työssä, siksikö että iloitset tästä rikoksellisesta voitosta kirkkoa vastaan? Hävität ja häväiset maasi, perheesi ja itsesi, pelastaaksesi saastaisen juutalaisen, maailman suurimman konnan.

Lempeästi Markus koetti vielä rauhoittaa häntä.

-- Oi, armaani, älä sano niin. Kuinka voit sinä, joka ennen olit niin järkevä ja hyvä, puhua noin hirveästi? Se on siis totta, että erehdys on tarttuvaa siihen määrin että se himmentää selvimmänkin järjen?... Mieti, sinä tunnet jutun, Simon on syytön, hänen jättäminen rangaistussiirtolaan on hirveä vääryys, joka turmelevan myrkyn tavoin on lopuksi tappava koko kansallisuuden.

-- Ei, ei! huusi Geneviève salaperäisen kiihtymyksen valtaamana. Simon on syyllinen, hän on peruuttamattomasti tuomittu, pyhät miehet ovat syyttäneet ja vieläkin syyttävät häntä, ja jos hän on viaton, niin ei voisi enää uskoa uskontoon, täytyisi pitää itse Jumalaa erehtyväisenä. Ei, ei! hänen täytyy jäädä rangaistussiirtolaan; sinä päivänä, jona hän sieltä pääsee olisi kaikki mikä on kunnioitettavaa ja taivaallista täältä maanpäältä kadonnut.

Vähitellen tuli Markus kärsimättömäksi.

-- En voi ymmärtää kuinka niin selvä totuuden ja oikeuden kysymys voisi eroittaa meidät. Taivaalla ei ole mitään tämän kanssa tekemistä.

-- Anteeksi, ei totuutta eikä oikeutta ole muualla kuin taivaassa.

-- Oh! nyt sanoit sanan, joka selittää meidän erimielisyytemme ja tuskamme. Sinä ajattelisit vieläkin niinkuin minä, jos et olisi pannut taivasta väliimme, ja sinä olet jälleen minun silloin kuin järkesi tulee terveeksi ja sydämmesi toverilliseksi. On ainoastaan yksi totuus ja yksi oikeus, ne, jotka tiede on vahvistanut.

Genevièvekin kiivastui.

-- Selvittäkäämme nyt kerran välimme, sinä tahdot siis hävittää minun uskontoni ja minun Jumalani.

-- Niin, huusi Markus, katolilaisuutta vastaan minä taistelen, sen opetuksen järjettömyyttä, sen menettelytavan ulkokultaisuutta, sen jumalanpalveluksen turmiollisuutta, sen kuolettavaa vaikutusta lapseen ja naiseen ja sen yhteiskunnallista vahingollisuutta vastaan. Katolinen kirkko on vihollinen, joka meidän ensin on kukistettava. Tärkeämpi yhteiskunnallista kysymystä, tärkeämpi valtiollista kysymystä on uskonnollinen kysymys, joka sulkee kaikki tiet. Me emme koskaan pääse askeltakaan eteenpäin, ellemme ensin voita kirkkoa, turmelijaa, myrkyttäjää, murhaajaa... Ja kuule minua tarkoin! tällainen on syy, miksi en salli Louisen tunnustaa syntejään ja mennä ripille. Silloin en mielestäni täyttäisi velvollisuuttani, se olisi täydellisessä ristiriidassa mielipiteitteni ja opetuksieni kanssa; ja minun täytyisi heti jättää tämä koulu, lakata opettamasta muiden lapsia, koska minulla ei ollut voimaa johdattaa omaa lastani totuutta, ainoaa oikeata, ainoaa hyvää kohden... Minä en taivu, tyttäremme saa itse päättää, kun hän on täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

Raivostuneena aikoi Geneviève vastata, mutta samassa saapui Louise. Koulutuntien jälkeen oli neiti Mazeline pitänyt häntä kauvan aikaa luonaan ja hän tuli saattamaankin, selittääkseen iloisesti kuinka hän oli opettanut lapselle vaikean käsityön. Hän oli pieni ja hoikka, ei kaunis, mutta erinomaisen miellyttävä, hänellä oli leveät kasvot, suuri, helläilmeinen suu ja mustat, ihanat silmät, joissa paloi harras myötätuntoisuus. Hän huusi heti ovelta.

-- Mitä, eikö teillä vielä ole tulta?... Minä olisin tahtonut näyttää teille pienen, taitavan tyttönne kauniin käsityön!

Mitään vastaamatta Geneviève kutsui heti lasta tylyllä äänellä.

-- Sinäkö se olet Louise. Tule lähemmäksi... Isäsi kohtelee minua taas raa'asti sinun tähtesi. Hän on varmasti päättänyt, että et saa mennä ripille... Minä taas vaadin, että teet sen tänä vuonna. Sinä olet täyttänyt kaksitoista vuotta, etkä voi viipyä kauvempaa saamatta häpeää... Ja ennen kuin päätän mitään tahdon tuntea sinun mielipiteesi.

Louise oli suuri ikäisekseen, hänen vartalonsa oli jo muodostunut, hän oli melkein pieni nainen, ymmärtäväisine kasvoineen, joissa äidin hienot piirteet näyttivät sulavan isältä perityn terveen järjen ilmeeseen. Hän vastasi kiirehtimättä, hellästi ja säveästi.

-- Minunko mielipiteeni, oi äiti, eihän minulla voi olla omaa mielipidettä. Mutta minä luulin, että asia jo oli päätetty, koska isä toivoo ainoastaan että odotetaan minun täysi-ikäisyyttäni... Silloin sanon sinulle mielipiteeni.

-- Tämäkö on vastauksesi, onneton lapsi? huudahti äiti, jonka suuttumus kasvoi. Odottaa, kun minulle on päivän selvää, että isäsi hirveät opetukset joka päivä turmelevat sydäntäsi ja riistävät sinut minulta.

Silloin neiti Mazeline, varomattomasti kyllä, rupesi välittäjäksi, sillä hänen hyvä sydämensä kärsi tästä surullisesta näytelmästä kodissa, jonka onni ennen oli liikuttanut häntä.

-- Oi! rakas rouva Froment, teidän Louisenne jumaloi teitä, ja se mitä hän sanoi, on sangen järkevää.

Kiivaasti kääntyi Geneviève hänen puoleensa.

-- Te, neiti, pitäkää huolta omista asioistanne. En tahdo sanoa mikä on teidän syynne kaikessa tässä; mutta opettakaa toki oppilaanne kunnioittamaan Jumalaa ja vanhempiaan... Pysyköön kukin omassaan, eikö niin?

Opettajatar läksi suruissaan pois, sanaakaan sanomatta, tahtomatta pahentaa riitaa, ja äiti kääntyi taas tyttärensä puoleen.

-- Kuuntele minua Louise... Ja sinäkin Markus, kuuntele minua tarkasti... Olen saanut kylliksi, vakuutan teille, että olen saanut kylliksi ja se mikä tänä iltana on tapahtunut, se mikä täällä on sanottu täyttää mitan ääriään myöten... Te ette rakasta minua enää, te kidutatte minua, te tahdotte ajaa minut kotoa.

Suuren, pimeän huoneen perällä itki tyttö lohduttomana, hämmästyksissään, ja puolison sydän vuoti verta tämän eron tähden. He huudahtivat yhtä aikaa.

-- Sinutko ajaa kotoa!

-- Niin! te koetatte kaikin voimin tehdä sen minulle sietämättömäksi... No niin! minun on mahdotonta viipyä kauvempaa tässä häpeän, erehdyksen ja jumalattomuuden pesässä, jossa jokainen sana, jokainen liike loukkaa ja vastustaa minua. Minulle on lukemattomia kertoja sanottu, että ei tämä ollut minun paikkani, enkä minä tahdo joutua kadotukseen teidän kanssanne ja minä menen tieheni, palaan sinne, mistä olen tullutkin.

Hän oli lausunut tämän tavattoman voimakkaasti.

-- Isoäitisi luo, vai kuinka?

-- Niin, isoäitini luo! Se on turvapaikka, jossa vallitsee häiriytymätön rauha. Siellä minua ainakin ymmärretään ja rakastetaan. Minun ei koskaan olisi pitänyt jättää lapsuuteni pyhää kotia... Hyvästi! ei sieluni eikä ruumiini pidätä minua täällä!

Ja kiivaasti kääntyi hän ovea kohden, käydessään hiukan horjuen raskauden vaikutuksesta. Louise itki yhä. Mutta Markus teki vielä viimeisen ponnistuksen, koettaen sulkea häneltä tien.

-- Minä vuorostani pyydän sinua kuuntelemaan... Se ei minua kummastuta, että tahdot palata sinne, mistä olet tullutkin, sillä minä tiedän sen, siellä on koetettu kaikin keinoin voittaa sinut takaisin, riistää sinut minulta. Se on surun ja koston talo... Mutta sinä et ole yksin, sinulla on lapsi, jota kannat ja jota et voi näin viedä minulta, antaaksesi sen muille.

Geneviève oli pysähtynyt puolisonsa eteen ja nojautui ovenpieleen. Hän näytti kasvavan, tulevan pitemmäksi ja itsepäisemmäksi ja hän sanoi hänelle vasten silmiä:

-- Minä lähden juuri viedäkseni sen pois sinulta, pelastaakseni hänet sinun inhoittavasta vaikutuksestasi. En voi sallia että hänestäkin teet pakanan, että turmelet hänenkin järkensä ja sydämmensä, niin kuin tämän onnettoman tytön. Hän on luullakseni vielä minun, etkä varmaankaan väkivallalla vaatine häntä omaksesi... Väisty tieltäni, anna minun mennä.

Markus ei vastannut, hän teki yli-inhimillisen ponnistuksen, jotta ei käyttäisi väkivaltaa. Hetken katselivat he toisiaan puolipimeässä salissa.

-- Väisty ovelta, toisti Geneviève tylysti. Ymmärrä toki että päätökseni on horjumaton. Ethän tahdo saada aikaan häväistystä, vai kuinka? Sillä et mitään voittaisi, sinut eroitettaisiin virasta, et saisi täyttää niinkutsuttua tehtävääsi, opettaa lapsia, joita olet rakastanut enemmän kuin minua ja joista kauniit opetuksesi kasvattavat roistoja... Mene, säästä itsesi kirottua kouluasi varten ja anna minun palata Jumalani luo, joka kerran on rankaiseva sinua.

-- Oi! vaimo raukkani, sanoi Markus hiljaa, haavoitettuna sydämmeen asti, onneksi sinä et puhu itsestäsi; nuo kurjat ihmiset käyttävät sinua murhaavana aseena minua vastaan; ja minä tunnen heidän sanansa, he toivovat saavansa aikaan häväistyksen, jotta minut eroitettaisiin virastani, jotta kouluni suljettaisiin ja tehtäväni raukeaisi tyhjiin. Minussa tahdotaan kukistaa oikeuden tekijä, Simonin ystävä, joka on saamaisillaan ilmi hänen viattomuutensa, vai kuinka?... Sinä olet oikeassa, en tahdo nostaa häväistystä, joka tuottaa iloa niin monelle.

-- Anna minun sitten mennä, sanoi Geneviève itsepäisesti.

-- Kyllä, aivan heti... Sitä ennen tahdon sanoa että rakastan sinua yhä, enemmänkin kuin ennen, rakastan sinua niin kuin sairasta lapsiraukkaa, joka on saanut tarttuvan, hitaasti paranevan kuumeen. Mutta minä en ole toivoton, sillä sinun luonteesi on pohjaltaan hyvä ja terve, olet järkevä ja rakastava nainen ja olet kerran heräävä pahasta unestasi... Me olemme sitä paitsi eläneet lähes neljätoista vuotta yhdessä, minä olen tehnyt sinut naiseksi, puolisoksi ja äidiksi ja vaikka teinkin väärin, kun en kokonaan luonut sinua uudestaan, olen kuitenkin tuonut sinuun niin paljon uusia aineksia että ne yhä edelleenkin vaikuttavat... Sinä olet palaava luokseni, Geneviève.

Geneviève nauroi uhkamielisesti.

-- Sitä en luule.

-- Sinä olet palaava luokseni, toisti Markus varmalla äänellä. Kun saat tietää totuuden, on rakkaus minuun tekevä loput; ja sinä olet lempeä, et voi kauan puolustaa vääryyttä... En ole koskaan käyttänyt väkivaltaa sinua kohtaan, olen aina kunnioittanut tahtoasi, mene siis hulluuteesi, tyhjennä se pohjaa myöten, koska et muilla keinoin parane siitä.

Hän väistyi ovelta ja antoi vaimolleen tietä. Hetken näytti tämä epäilevän, ajatellessaan kylmää pimeyttä, joka täytti rakkaan talon, itkevän kodin. He eivät enää nähneet hänen kasvojaan, joissa miehen sanat olivat herättäneet syvän tuskan ilmeen. Äkkiä teki hän päätöksen ja huusi tukahutetulla äänellä. --

-- Hyvästi!

Mutta Louise, joka oli seisonut pimeän huoneen perällä, riensi esiin ja koetti vuorostaan estää häntä lähtemästä.

-- Oi! äiti, et voi jättää meitä näin, meitä, jotka niin suuresti rakastamme sinua ja toivomme ainoastaan sinun onneasi.

Ovi oli sulkeutunut, kiireisten askelien lomasta kuului ainoastaan viimeinen, pidätetty huuto. --

-- Hyvästi! hyvästi!

Silloin Louise vaipui nyyhkyttäen isänsä syliin ja he itkivät kauan yhdessä, istuen pienellä koulupenkillä. Yö oli tullut, suuressa, pimeässä salissa kuului ainoastaan heidän hiljaiset nyyhkytyksensä. Tyhjässä talossa vallitsi surun ja yksinäisyyden syvä hiljaisuus. Vaimo, äiti oli lähtenyt, hänet oli ryöstetty mieheltä ja lapselta, jotta nämä joutuisivat tuskaan ja epätoivoon. Koko laaja salavehkeiden verkko tuli selväksi Markukselle, hän näki kavalan maanalaisen työn, joka riistämällä hänen rakastetun Genevièvensä tahtoi heikontaa häntä, tahtoi kiihoittaa häntä äkilliseen vastarintaan, joka veisi hänet itsensä sekä hänen tehtävänsä perikatoon. Ja hänellä oli ollut voimaa vastaanottaa ristinsä, eikä kukaan saisi tietää hänen tuskistaan, sillä ei kukaan nähnyt hänen itkevän tyttärensä kanssa aution kotinsa hämärässä. Hän oli köyhä mies, jolla ei ollut muuta kuin tämä lapsi ja hän pelkäsi että sekin häneltä kerran riistettäisiin.

Samana iltana oli Markuksella iltakoulu, neljä kaasuliekkiä sytytettiin, luokka tuli valoisaksi ja täyttyi ihmisillä. Useimmat hänen entisistä oppilaistaan, työmiehiä ja konttoristeja, kävivät ahkerasti näillä tunneilla, joilla hän opetti historiaa, maantiedettä, fysiikkaa ja luonnontieteitä. Istuen pulpettinsa ääressä puhui Markus puolitoista tuntia erinomaisen selvästi, taisteli erehdystä vastaan ja koetti opettaa hiukan totuutta yksinkertaisille oppilailleen. Ja koko ajan kidutti häntä hirveä tuska, hänen kotinsa oli ryöstetty ja hävitetty, hänen rakkautensa itki rakastettua ja puolisoa, joka ei enää vastaanottaisi häntä nyt kylmässä, mutta ennen hellyydestä niin lämpimässä huoneessa. Mutta rohkeasti, tuntemattomana sankarina, täytti hän siitä huolimatta tehtävänsä.

KOLMAS KIRJA.

I.

Heti kun ylioikeus oli alkanut tutkia juttua, päättivät David ja Markus eräänä iltana Lehmannien pienessä, pimeässä kaupassa että tästä lähtien oli viisainta jättää kaikki toimiminen ja pysyä erillään. Suuri ilo ja suuri toivo rohkaisivat perhettä, nyt kun tarkastuksen anomus oli hyväksytty. Jos oikeus toimitti laillisen tutkimuksen, tulisi Simonin viattomuus epäilemättä tunnustetuksi, vapaaksi julistaminen olisi varma; heidän tarvitsi siis ainoastaan olla varuillaan, pitää silmällä asiain kulkua, osoittamatta epäilevänsä maan korkeimpien tuomarien omaatuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Yksi ainoa huoli vähensi ihmisraukkojen iloa; tiedot Simonin terveydestä eivät olleet hyviä, voisihan hän sortua kärsimyksiinsä ennen voittoa. Oikeus oli selittänyt että ei ollut syytä tuoda häntä Ranskaan ennen lopullista päätöstä ja tutkimus uhkasi kestää useampia kuukausia. Mutta David oli kaikesta huolimatta täynnä uljasta luottamusta, hän uskoi veljensä tähän saakka osoittamaan tavattomaan vastustusvoimaan. Hän tunsi hänet, hän rauhoitti heitä kaikkia ja sai heidät kuuntelemaan juttuja hänen nuoruudestaan, piirteitä säntillisestä ja arkatuntoisesta Simonista, joka osoitti tavatonta tahdonlujuutta pitäessään huolta arvostaan ja omaistensa onnesta. Erotessa päätettiin että ei osotettaisi minkäänlaista levottomuutta eikä kärsimättömyyttä, ikäänkuin voitto olisi saavutettu.

Tästä lähtien Markus sulkeutui kouluunsa, omisti kaiken aikansa oppilailleen, osoittaen itsensäkieltäymystä ja alttiiksiantavaisuutta, jotka näyttivät vaan kasvavan esteistä ja kärsimyksistä. Ollessaan luokassa, oppilastensa keskuudessa ja koettaessaan jakaa heille tiedon leipää ja totuutta, unhoitti hän hiukan kärsimyksensä, tunsi vähemmän tuskaa haavasta sydämmessään. Mutta kun hän illalla oli rakkautensa tyhjässä kodissa, vaipui hän hirveään epätoivoon, kysyi itseltään kuinka hän voisi elää yksinäisyytensä kylmässä pimeässä. Louise, joka palasi neiti Mazelinen luota, toi hänelle hiukan lohdutusta; mutta kun lamppu oli sytytetty illallista varten, syntyi pitkiä äänettömyyksiä isän ja tyttären välillä, jotka kumpikin tunsivat lohduttoman kurjuutensa, he ajattelivat lakkaamatta puolisoa ja äitiä, joka oli jättänyt heidät. He koettivat puhua päivän tapahtumista, mutta kaikki johtivat häneen, lopuksi puhuivat he vaan hänestä, siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja tarttuivat toistensa käsiin, ikäänkuin lämmittääkseen itseänsä yksinäisyydessään; ja kaikki heidän iltansa päättyivät näin, tytär istui isänsä polvilla, käsi hänen kaulallaan, molemmat kyynelissä ja väristen. Koti oli kuollut, poissa oleva oli vienyt sieltä elämän, lämmön ja valon.