Part 28
Eräs tapaus valaisi Markukselle hetkeksi rakastetun vaimonsa hämärää arvoitusta, vaimon, joka oli tulemaisillaan äidiksi ja jonka rakkaus näytti sammuneen. Hän sai kuulla että Geneviève oli vaihtanut rippi-isää, jättänyt lempeän apotti Quandieun ja valinnut hänen sijaansa isä Theodosiuksen, apostolinnäköisen kapusiinien esimiehen, joka erinomaisesti osasi panna toimeen Pyhän Antonius Padualaisen ihmeitä. Syyksi vaihtoon sanoi hän alituisen ahdistuksen, sammumattoman nälän, jota Saint-Martinin kirkkoherra ei voinut tyydyttää ollen liian laimea hänen kiihkeälle uskolleen: kaunis, innokas isä Theodosius sitä vastoin varmaankin ravitsisi häntä sillä salaperäisellä leivällä, jota hän tarvitsi. Itse asiassa oli isä Crabot, vanhojen rouvien itsevaltias hallitsia, saanut aikaan vaihdoksia jouduttaakseen varmaa voittoa, jota niin taitavasti ja hitaasti oli valmistettu. Markus ei hetkeäkään epäillyt Genevièveä halpamaisista vehkeistä komean kapusiinin kanssa, jonka suuret leimuavat silmät ja kiharainen parta lumosivat uskovaisia naisia; hän tunsi hänen uskollisuutensa ja arvokkaisuutensa, hän tunsi tuon ruumiin arvokkaisuuden, sillä sen hän oli tuntenut niinäkin hekumallisina hetkinä, jolloin hän antoi koko olentonsa. Mutta voihan, menemättä niinkään pitkälle, otaksua että Theodosiuksen valtaan ijältään vielä nuoren naisen ylitse osaksi oli syynä kauniin miehen aistillinen vaikutus, miehen, joka oli kuin Jumala ja jota oli toteltava kuin jumalaa! Uskonnollisten keskustelujen ja etenkin pitkien synnintunnustuksien jälkeen hän palatessaan miehensä luo aivan vapisi ja oli syvästi liikutettu, jota Markus ei koskaan ollut huomannut, kun hän palasi apotti Quandieun luota. Hänessä heräsi siellä varmaankin joku salaperäinen intohimo, hän sai lemmen kaipuulleen muuta tyydytystä, joka raskauden synnyttämän kummallisen häiriötilan aikana korvasi puolison hyväilyt. Kenties koetti munkki myöskin kauhistuttaa Genevièveä puhumalla siitä, että hän nyt kantoi tuomitun miehen lasta. Useita kertoja oli Geneviève epätoivoissaan puhunut tuosta pienestä olennosta jonkunmoisen kauhun valtaamana niinkuin välistä tapahtuu äideille, jotka pelkäävät synnyttävänsä hirviön. Ja jos lapsi syntyisi terveenä, kuinka voisi hän suojella sitä ympäröivältä synniltä, minne veisi hän sen isän jumalattomasta asunnosta? Tästä Markus osaksi ymmärsi, miksi Geneviève oli vaatinut itselleen oman huoneen, häntä vaivasi epäilemättä tunnonvaivat siitä, että synnyttäisi lapsen epäuskoiselle miehelle, hän oli vannonut että ei koskaan enää synnyttäisi, hänen rakkautensa oli turmeltunut ja katkeroittunut ja hän tahtoi tästedes tyytyä elämään ilman intohimoa. Mutta kuinka paljon epäselvyyttä olikaan vielä, kuinka äärettömästi Markus kärsikään kun hän ei ymmärtänyt ja kun joka hetki tunsi luisuvan käsistään rakastetun vaimon, jonka kirkko riisti häneltä, musertaakseen hänet ja hänen tehtävänsä, ihmiskunnan vapauttamisen!
Palatessaan kerran isä Theodosiuksen luota sanoi Geneviève Louiselle samalla kertaa innostuneen ja murtuneen näköisenä.
-- Huomenna kello viisi saat mennä kapusiinien kappeliin tunnustamaan syntisi. Ellet tunnusta syntejäsi, ei sinua oteta enää rippikouluun.
Mutta Markus tuli päättäväisesti väliin. Hän oli antanut Louisen käydä rippikoulua. Mutta tähän saakka oli hän vastustanut synnintunnustusta.
-- Louise ei mene kapusiinien luo, sanoi hän vakavasti. Tiedäthän sen, armaani, olen taipunut kaikkeen, mutta nyt en sitä tee.
Hilliten vielä itseään, kysyi Geneviève:
-- Miksi et tahdo taipua?
-- En voi sanoa sitä lapsen kuullen. Mutta sinä tunnet syyni, en tahdo että tyttäreni luonne turmellaan, muka päästämällä hänet lapsellisista synneistä, jotka kotona voidaan korjata.
Markus oli todella selittänyt hänelle syynsä: hänestä oli inhottavaa, että mies, jonka siveydenlupaus voi saattaa kaikkiin sukupuolielämän luonnottomuuksiin ja hairahduksiin, johdattaa nuoren tytön ajatukset salaperäisille aloille. Jos kymmentä varovaista pappia vastasi yksikään turmeltunut, riitti se tekemään koko synnintunnustuksen saastaisuudeksi, jonka alaiseksi hän ei tahtonut päästää tytärtään. Tuo salainen keskustelu pimeässä ja kappelin salaperäinen kiihoitus eivät ainoastaan olleet solvaus ja mahdollinen turmelus pienelle kahdentoista vuotiaalle naiselle, jossa juuri vaistot alkoivat herätä elämää varten; vaan se oli myöskin ikäänkuin nuoren tytön, tulevan puolison ja äidin omakseen ottaminen, hän kuului sen jälkeen aina tuolle herranpalvelijalle, jonka kysymykset, saastuttaen hänen puhtautensa, kihlasivat hänet mustasukkaiselle Jumalalle. Hän oli tunnustustensa kautta rippi-isän omaisuus, hänen vapiseva ja tottelevainen orjansa, aina valmis olemaan hänen käsissään valloittamisen ja orjuuttamisen aseena.
-- Jos tyttäremme on tehnyt väärin, toisti Markus, tulee hänen tunnustaa se sinulle tai minulle, siiloin kun hän tuntee siihen tarvetta. Se on johdonmukaisempaa ja puhtaampaa.
Geneviève kohautti olkapäitään, hänen mielestään tämä ratkaisu oli jumalaton ja luonnoton:
-- En tahdo enää kiistellä kanssasi, ystävä raukkani... Sano minulle ainoastaan, kuinka voi Louise mennä ripille kun et salli hänen tunnustaa syntejään?
-- Ripillekö? emmekö sitten ole suostuneet odottamaan siksi kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta? Olen antanut hänen lukea katkismusta samoin kun hän lukee historiaa ja muita aineita, jotta hän myöhemmin voisi itse arvostella ja päättää.
Silloin suuttui Geneviève. Hän kääntyi lapsen puoleen.
-- Entä sinä Louise, näinkö sinäkin ajattelet, tätäkö sinäkin tahdot?
Liikkumattomana ja ääneti oli lapsi kuunnellut isäänsä ja äitiänsä. Kun tuollaisia riitoja syntyi, koetti hän silminnähtävästi pysyä puolueettomana, peläten pahentavansa niitä. Hänen viisaat silmänsä katselivat vuoroon kumpaistakin, ikäänkuin pyytäen että he eivät tuottaisi tuskaa toisilleen hänen tähtensä, epätoivoissaan siitä että oli joutunut alituiseksi riidan syyksi. Hän oli sangen ystävällinen ja hellä äidilleen: mutta tämä tunsi kuitenkin hänen kallistuvan isänsä puoleen, jota hän jumaloi ja jolta hän oli perinyt terävän järjen ja totuuden ja oikeuden rakkauden.
Hetken katseli Louise heitä hellästi. Sitten sanoi hän hiljaa.
-- Minä ajattelisin ja tahtoisin niin mielelläni sitä, mitä te molemmat ajattelette ja tahdotte!... Onko isän toivo sinusta niin järjetön? Miksi emme odottaisi vähäsen?
Äiti, joka oli pois suunniltaan, ei voinut enää kuunnella.
-- Se ei ole mikään vastaus, tyttäreni... Ole isäsi kanssa, koska et enään kunnioita ja tottele minua. Te ajatte minut vielä pois täältä.
Hän meni huoneeseensa ja paiskasi oven vihaisesti kiinni, niin kuin hänellä oli tapana tehdä, jos häntä vähäisenkin vastustettiin. Sillä tavoin hän lopetti riidat: ja joka kerta näytti hän joutuvan kauvemmaksi entisestä rakkaasta kotiliedestään.
Eräs tapaus saattoi hänet uskomaan että koetettiin vähentää hänen vaikutustaan tyttäreensä. Neiti Rouzaire oli pitkien ja taitavien toimiensa avulla vihdoinkin saavuttanut ensimmäisen opettajattaren paikan, jota hän kauvan oli toivonut. Akatemian tarkastaja Le Barazer oli taipunut Hector de Sangleboeufin johtamien klerikaalisten senaattorien ja edusmiesten pyyntöihin. Mutta valtiolliseksi korvaukseksi ja tehden kiusaa niin kuin hänellä oli tapana, oli Le Barazer nimittänyt Mailleboisiin neiti Rouzairen entiselle paikalle neiti Mazelinen, Jonvillen opettajattaren ja Markuksen entisen työtoverin, jonka selvää järkeä ja totuuden ja oikeuden rakkautta tämä niin syvästi kunnioitti. Ehkä oli akatemian tarkastaja, joka salaa kannatti Markusta, myöskin tahtonut asettaa hänen viereensä ystävän, joka tekisi työtä saman tarkoituksen hyväksi, eikä joka hetki vastustaisi häntä niinkuin neiti Rouzaire oli tehnyt; ja hän oli hämmästyvinään kun pormestari Philis, kunnallisneuvoston nimessä, uskalsi valittaa tällaista valintaa, joka saattaisi Mailleboisin tytöt uskottoman käsiin: olihan hän täyttänyt Hector de Sangleboeufin pyynnön! Voitiinko häntä moittia siitä että hallinnollisen järjestyksen vuoksi oli valinnut yhden ansiokkaimmista opettajista, josta ei kukaan vielä ollut valittanut? Neiti Mazelinen ensimmäinen esiintyminen Mailleboisissa oli todella hyvin onnistunut, hänen rauhallinen iloisuutensa ja äidillinen tapansa, jolla hän heti valloitti oppilastensa rakkauden, miellytti kaikkia. Hänen lempeytensä ja intonsa oli ihailtava, hän koetti tehdä tytöistään niinkuin hän heitä kutsui, kunnon naisia, vapaita puolisoja ja äitejä, jotka synnyttävät vapaita ihmisiä. Mutta hän ei enää vienyt tyttöjä messuun, eikä juhlakulkueisiin, hän oli poistanut rukoukset ja katkismuksen lukemisen ja Geneviève, joka tunsi hänet hyvin Jonvillen ajoilta, suuttui ja vastusti samoin kuin jotkut muut klerikaaliseen puolueeseen kuuluvat vanhemmat. Vaikka hän ei ollut pitänyt neiti Rouzairesta, jonka salaiset vehkeet olivat häirinneet hänen perheensä rauhaa, näytti hän nyt kaipaavan häntä, hän piti uutta opettajatarta epäluulon alaisena, kykenevänä kaikkein pahimpiinkin juoniin.
-- Kuuletko, Louise, jos neiti Mazeline pitää teille sopimattomia puheita, kerrot sinä sen heti minulle. En tahdo että minulta riistetään tyttäreni sydän.
Kärsimättömänä Markus ei voinut olla tulematta väliin.
--- Sehän on mieletöntä, neiti Mazelinekö ryöstäisi sydämmiä! Sinä ihailit häntä ennen niinkuin minäkin, kellään ei voi olla selvempää järkeä, eikä hellempää sydäntä.
-- Oh! ystäväni, tietysti sinä häntä kannatat. Te olette luodut toisianne ymmärtämään. Mene sitten hänen luokseen, anna hänelle tyttäremme, koska minusta ei enää mitään välitetä.
Ja taas riensi Geneviève omaan huoneeseensa itkemään ja pikku Louisen täytyi itkeä ja rukoilla hänen vieressään monta tuntia, ennenkuin hän jälleen ryhtyi pitämään huolta taloudesta.
Äkkiä saatiin kuulla eräs uskomaton uutinen, joka herätti suurta huomiota. Asianajaja Delbos oli matkustanut Pariisiin, käynyt ministerien luona ja näyttänyt kuuluisaa kirjoituskaavaa; eikä tiedetty minkä vaikuttavan henkilön avulla hän vihdoin oli saanut aikaan sen, että laillinen tarkastus pidettiin Valmariessa, isä Philibinin luona. Mutta omituinen oli tuo tutkimus. Poliisikomisarius saapui odottamatta, alkoi tutkia opiston johtajan monilukuisia asiakirjoja ja löysi erään käärön sisästä kellastuneen paperin, jossa oli huolellisesti säilytettynä tuo revitty kulma. Ei voinut olla erehdystä, palanen sopi tarkalleen uhrin luota löydetyn kaavan repeämään. Lisättiin vielä, että isä Philibin, jota hänen esimiehensä isä Crabot heti tutki asiasta, oli suoraan tunnustanut hämmentyneensä tällaisesta tapauksesta. Ainoaksi selitykseksi sanoi hän, että hänet, nähdessään kaavassa veljien koulun nimimerkin oli vallannut sellainen vaistomainen levottomuus, että hänen kätensä oli toiminut nopeammin kuin hänen ajatuksensa. Myöhemmin oli hän pysynyt vaiti siksi että tarkoin tutkittuaan juttua oli tullut siihen varmaan vakaumukseen että Simon oli syyllinen ja että hän jättäessään rikospaikalle tuon törkeän väärennyksen oli tahtonut vahingoittaa uskontoa. Isä Philibin piti siis tekoaan kunniana itselleen, sillä kulman repäiseminen ja asian salaaminen tekivät hänestä sankarin, joka korotti kirkon inhimillisen oikeuden yläpuolelle. Olisihan tavallinen rikostoveri hävittänyt palasen! koska hän oli säilyttänyt sen, niin pitihän siis ymmärtää että hän aikoi kaiken kertoa aikanaan! Oikeana syynä tähän selittämättömään varomattomuuteen pitivät jotkut hänen keräämisintoaan, tai ehkä hän myöskin toivoi siitä mahtavaa asetta itselleen. Sanottiin että isä Crabot, joka itse hävitti saamansa käyntikortitkin, oli raivoissaan tästä järjettömästä asiakirjojen, paperilappujen ja luettelojen keräämisestä. Mentiinpä niinkin pitkälle että väitettiin hänen ensimmäisessä vimmastuneessa hämmästyksessään huutaneen: Mitä! minä käskin hänen kaikki polttamaan ja hän on säästänyt tämän! Mutta heti löydön tapahduttua katosi isä Philibin, jota vangitsemiskäsky ei vielä ollut kohdannut. Ja kun uskovaiset huolestuneina kysyivät hänen kohtaloaan, vastattiin heille että isä Poirier, Beaumontin hengellisen maakunnan esimies, oli lähettänyt hänet erääseen italialaiseen luostariin, joka hautasi hänet ijäiseen vaitioloon.
Nyt näytti Simonin oikeusjutun tarkastaminen välttämättömältä. Riemuissaan kutsui Delbos heti Davidin ja Markuksen luokseen, päättääkseen heidän kanssaan, missä muodossa anomus oli lähetettävä oikeusministerille. Delbos oli ensin aavistanut että veljien koulun leimalla varustettu kulma saattoi olla tallella ja hän oli saanut aikaan löydön, oli hankkinut uuden todistuksen, joka riitti kumoamaan Beaumontin oikeusistuimen päätöksen. Ja hän oli sitä mieltä, että oli aluksi tyydyttävä ainoastaan tähän todistukseen ja vähäksi aikaa jätettävä syrjälle presidentti Gragnonin laiton tiedonanto valamiehille, jota vielä oli vaikea näyttää toteen ja johon oikeudenkäynti varmaankin tuottaisi valoa. Hänen mielestään oli viisainta käydä suoraan veli Gorgiaan kimppuun, nyt kun totuus oli tullut ilmi, tehdä tyhjäksi asiantuntijain ilmoitus, osoittaa päivän selvästi mistä kaava oli kotoisin ja tehdä isä Philibinkin syylliseksi salaamiseen ja valheeseen. Kun David ja Markus läksivät Delbosin luota, oli päätös tehty. David kirjoitti seuraavana päivänä lainmukaisen ilmiantokirjeen ministerille, syyttäen veli Gorgiasta pikku Zéphirinin raiskaamisesta ja murhasta, samasta rikoksesta, jonka vuoksi hänen veljensä Simon oli kymmenen vuotta ollut rangaistussiirtolassa.
Silloin nousi mielten kuohu huippuunsa. Kun kulma löydettiin isä Philibinin paperien joukosta, valtasi uupumus ja toivottomuus hetkeksi kiihkeimmätkin kirkon puolustajat. Tällä kertaa näytti puolue olevan hukassa ja "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus, jossa jesuiitta-isän tekoa selvästi moitittiin. Mutta kaksi päivää myöhemmin olivat kirkolliset jälleen toipuneet, sama lehti julisti pyhäksi varkauden ja valheen, puhui pyhästä Philibinistä, joka oli sankari ja marttyyri. Hänestä ilmestyi sädekehällä ja palmuilla koristettuja kuvia. Syntyi legenda, joka kertoi kuinka tämä isä syrjäisessä Apenniinivuorten luostarissa, aarniometsien keskellä rukoili yöt ja päivät, kantoi jouhipaitaa ja uhrasi itsensä maailman syntien tähden: ja kaupungilla kierteli pieniä pyhiä kuvia, joissa hän oli polvillaan ja joiden toisella puolella oli rukous. Julkinen syytös veli Gorgiasta vastaan antoi klerikaaleille takaisin kaiken heidän hurjan raivonsa, sillä heidän vakuutuksensa oli että juutalaisen voitto ärsyttäisi koko kirkollista puoluetta, olisi isku itse kirkon sydämmeen. Kaikki entiset juutalaisviholliset nousivat taisteluun entistä vielä leppymättömämpinä, päättivät voittaa tai kuolla. Ja Mailleboisissa, Beaumontissa, koko maassa, alkoi sama taistelu uudelleen, toisella puolella olivat vapaa-ajattelijat, totuuden ja oikeuden puolustajat, jotka kulkivat tulevaisuutta kohden, toisella taas taantumuksen miehet, auktoriteettiuskoiset, jotka olivat vihan Jumalan vallassa ja tahtoivat pelastaa maailman sotamiesten ja pappien avulla. Mailleboisin kunnallisneuvosto joutui taas ankaraan riitaan opettajan suhteen, perheissä syntyi epäsopua, Markuksen oppilaat ja veljien oppilaat heittivät toisiaan kivillä République-torilla, tullessaan koulusta. Beaumontin ylhäisö etenkin kauhistui, levottomuus valtasi kaikki ensimmäisen jutun osanottajat, tuomarit ja muut virkamiehet, jotka pelkäsivät joutuvansa vaaraan, jos alettaisiin tutkia tuota hirveätä, pimeyteen haudattua juttua. Salvan iloitsi Markuksen kanssa joka kerran kun he tapasivat toisensa, mutta kuinka paljon olikaan sellaisia, jotka eivät saaneet unta öisin, ajatellessaan vaarallisia ruumiita, jotka uhkasivat nousta haudoistaan! Politikoitsijat pelkäsivät läheisissä vaaleissa menettävänsä asemansa: radikaalinen Lemarrois, joka ennen oli ollut varma pormestarin virastaan, näki kauhulla Delbosin suosion lisääntyvän; ystävällinen Marcilly, joka alinomaa vaani tilaisuuksia menestykseen, kadotti varmuutensa eikä tiennyt mille puolelle kallistua; vanhoilliset edusmiehet ja senaattorit rajun Hector de Sangleboeufin johtamina, tekivät epätoivoisesti vastarintaa, tuntien että oli nousemassa myrsky, joka veisi heidät kaikki mukanaan. Hallituksessa ja yliopistossa oli pelko yhtä suuri, prefekti Hennebise vaikeroi kun ei voinut tukehuttaa juttua, rehtori Forbes työnsi kaiken vastuunalaisuuden akatemiantarkastaja Le Barazerille, joka yksin oli tyyni ja rauhallinen kaiken sekasorron keskellä. Rehtori Depinvilliers taas vei yhä, mistään välittämättä, tyttärensä messuun ja tarkastaja Mauraisin kysyi kauhistuneena ja hämmästyneenä asiain käänteestä itseltään eikö ollut aika ruveta vapaamuurariksi. Mutta etenkin oikeuston jäsenien joukossa oli levottomuus suuri, sillä tulisihan vanhan jutun tarkastamisesta uusi juttu ensimmäisen tuomareita vastaan, ja mitä hirveitä asioita tulisikaan ilmi, jos asiakirjat aukaistaisiin! Tutkintotuomari Daix. tuo rehellinen mutta onneton mies, jota omatunto soimasi siitä että oli antanut myöten vaimonsa kiihkeälle kunnianhimolle, kulki kalpeana ja äänettömänä oikeuspalatsissa. Siro valtionprokuraattori Raoul de La Bissonnière sitä vastoin oli aina hyvällä tuulella ja ylenmäärin iloinen, josta arvasi hänen kaikin voimin koettavan peittää pelkoaan. Ja presidentti Gragnon, joka oli kaikkein suurimmassa vaarassa, näytti äkkiä vanhentuneen, hän laahasi suurta ruumistaan, kasvot olivat paksut ja raskaat, hartiat koukistuneet näkymättömän painon alla ja kun hän tunsi jonkun katsovan itseään suoristi hän vartalonsa vilkaisten salaa silmillään. Näiden herrojen vaimotkin alkoivat taas salongeissaan kutoa vehkeitä, harjoittaa kiihoitusta ja yllytystä. Ja levottomuus siirtyi porvariperheistä palvelijoihin, palvelijoista käsityöläisiin, käsityöläisistä työmiehiin ja koko kansa joutui yleisen mielettömyyden valtaan.
Äkkiä huomattiin että isä Crabot. jonka hieno käytös ja komeat puvut olivat yleisesti tunnetut Jaffreskadun salongeissa, ei enään näyttäytynyt siellä ja tätä yksinäisyyden tarvetta pidettiin hienotunteisuuden ja syvän uskonnollisuuden todistuksena, ja siitä puhuivat hänen ystävänsä hartaalla liikutuksella. Isä Philibin oli kadonnut, jälellä oli vain veli Fulgentius, joka aina oli innossaan liiallinen, oli niin kömpelö kaikissa toimissaan että kirkollisten joukossa alkoi liikkua pahoja huhuja: Valmariessa oli varmaankin päätetty uhrata hänet. Mutta päivän sankari, päivä päivältä yhä hämmästyttävämpi ilmiö, oli veli Gorgias, joka vastusti syytöstä ihmeteltävällä rohkeudella. Samana päivänä, jolloin Davidin ilmiantokirje julkaistiin riensi hän "Petit Beaumontaisin" toimistoon vastaamaan, hän herjasi juutalaisia, keksi eriskummallisia juttuja, väärensi totuuden nerokkailla valheilla, jotka voivat hämmentää selvimmänkin järjen: hän laski leikkiä, kysyi oliko opettajien tapana kulkea kirjoituskaava taskussa; hän kielsi kaikki, sekä nimimerkin että leiman, selittäen että Simon, joka oli jäljentänyt hänen käsialaansa, oli myöskin aivan hyvin voinut itselleen hankkia veljesten koulun leiman tai teettääkin itselleen sen. Se oli mieletöntä, mutta hän julisti tätä selitystä niin kaikuvalla äänellä, tehden niin pontevia liikkeitä, että uuteen selitykseen pian uskottiin, se muuttui julkiseksi totuudeksi. Silloin ei "Petit Beaumontais" enää epäillyt, se omaksui tuon jutun väärästä nimimerkistä, se selitti että Simon oli edeltäpäin miettinyt kaikki, ja tehdessään rikoksen koettanut helvetillisen kavalasti panna sen pyhän munkin syyksi häväistäkseen siten kirkkoa. Tämä järjetön juttu kiihoitti yksinkertaista kansaa, jota katkismus ja orjuus olivat vuosisatoja turmelleet, veli Gorgias kohosi uskon marttyyrin arvoon, isä Philibinin rinnalle. Kun hän näyttäytyi, otettiin hänet vastaan riemuhuudoilla, naiset suutelivat hänen viittansa liepeitä, lapset pyysivät hänen siunaustaan ja julkeana, voitonriemuisena piti hän puheita joukoille, teki eriskummallisia temppuja kansan epäjumalana, varmana siitä että ne kiitollisesti otettaisiin vastaan. Mutta tämän varmuuden alla näkivät ihmiset, jotka tunsivat totuuden, onnettoman suuren tuskan kun hänen täytyi näytellä osaa, jonka mahdottomuuden hän itse paraiten tunsi; oli silminnähtävää että hän oli ainoastaan näyttelijä, onneton nukke, jonka näkymättömät kädet panivat liikkeelle. Turhaan katosi isä Crabot, hautautuen nöyrästi kylmään ja alastomaan kammioonsa Valmariessa, hänen tumma varjonsa liikkui lakkaamatta näyttämöllä, ja voi helposti arvata että hänen taitavat kätensä pitivät lankoja, panivat liikkeelle kaikki nuket ja työskentelivät kirkon kunniaksi.
Kovimman kiihoituksen vallitessa ja huolimatta yhdistyneiden vanhoillisten voimien vastustuksesta täytyi oikeusministerin jättää ylioikeuteen tarkastusanomus, jonka David oli rouva Simonin ja hänen lastensa nimessä tehnyt. Se oli ensimmäinen totuuden voitto ja kirkollinen puolue näytti hetkeksi lannistuneen. Mutta jo seuraavana päivänä alkoi taistelu uudelleen, itse ylioikeutta häväistiin ja soimattiin, sen sanottiin olevan myydyn juutalaisille. "Petit Beaumontais" ilmoitti tarkasti summat, solvasi presidenttiä, yleistä syyttäjää ja neuvoksia, kertoen inhoittavia keksittyjä juttuja heidän yksityiselämästään. Jutun tarkastaminen kesti kaksi kuukautta, ja koko sillä ajalla ei saastaisuuksien virta lakannut juoksemasta, ei ainoatakaan keinoa, ei valhetta eikä rikosta jäänyt käyttämättä, jotta voitaisiin pysähdyttää lahjomatonta oikeutta kulussaan. Muistettavien keskustelujen jälkeen, joissa muutamat tuomarit huolimatta riehuvista intohimoista antoivat kauniin todistuksen terveestä järjestä ja rohkeasta oikeudenmukaisuudesta, tehtiin vihdoinkin päätös ja vaikka sitä edeltäpäin oli aavistettu vaikutti se kuitenkin kuin salaman isku. Oikeus hyväksyi anomuksen, sanoi että oli syytä tarkastukseen ja päätti itse ottaa huolekseen tutkimuksen.
Tuona iltana käveli Markus koulutuntien loputtua yksin pienessä puutarhassaan lauhkeassa keväthämärässä. Louise ei vielä ollut palannut koulusta, sillä neiti Mazeline, jonka lempioppilas hän oli, pidätti hänet joskus luonaan. Geneviève oli heti aamiaisen jälkeen lähtenyt isoäidin luo: missä hän nykyään vietti melkein kaikki päivänsä. Raitis syreenien tuoksu täytti lämpimän ilman, mutta Markusta kidutti katkera tuska hävitetyn kotinsa tähden. Hän ei ollut taipunut synnintunnustuskysymyksessä ja hänen tyttärensä ei enää käynyt rippikoulussakaan, sillä pappi ei tahtonut ottaa häntä vastaan ellei hän tunnustaisi syntejään. Mutta hänen täytyi taistella aamusta iltaan vaimoaan vastaan, joka oli kauhistuksissaan ajatellessaan Louisen kadotusta ja joka piti itseään syypäänä siihen, kun ei hänellä ollut voimaa ottaa lastaan syliinsä ja itse kantaa häntä kirkkoon. Hän muisti omaa ihanaa herran ehtoollistaan, hänen elämänsä kauneinta päivää, jolloin hän puettuna valkoiseen pukuun, pyhän savun ja kynttilöiden keskellä valitsi lempeän Jesuksen yljäkseen, ainoaksi puolisokseen, taivaalliseksi rakkaudekseen, jonka suloisuutta yksin hän nyt vannoi nauttivansa. Hänen tyttäreltäänkö siis riistettäisiin tämä autuus, hän vaipuisi luontokappaleiden kannalle, joilla ei ole uskontoa? Ja hän käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta riistääkseen puolisoltaan suostumuksen, muuttaen kodin alituiseksi taistelukentäksi, jossa pienimmätkin asianhaarat synnyttivät loppumattomia riitoja.