Part 25

Hän oli sangen suuri ikäisekseen, hänen kasvonsa olivat lempeät ja rauhalliset ja niissä oli sekä Duparquein että Fromentien piirteitä. Ensinmainituilta oli hän saanut pitkulaiset kasvot ja itsepäisen, vahvan leuvan, jälkimmäisiltä taas korkean otsan, järjen ja terveen tahdon tuntomerkin. Hän oli vasta lapsi, mutta hänessä ilmaantui jo vilkas käsityskyky ja totuuden rakkaus, joka saattoi hänet lakkaamatta kyselemään isältään kaikenlaisista asioista. Hän jumaloi isäänsä ja rakasti myös suuresti äitiään, joka piti hellää huolta hänestä.

-- Luuletko sitten, isä, jatkoi hän, että uskoisin jos minulle kerrottaisiin järjettömiä asioita rippikoulussa?

Markus ei voinut pidättää hymyilyä.

-- Sinun täytyy uskoa niitä, olkoot ne sitten järjettömiä tai ei.

-- Mutta sinähän selität minulle ne?

-- Ei, lapseni, ne ovat ja niiden täytyy olla selittämättömiä.

-- Selitäthän sinä minulle kaikki mitä kysyn sinulta kun tulen neiti Rouzairen luota ja kun en ole ymmärtänyt... Sinun avullasi olen päässyt ensimmäiseksi luokallani.

-- Kun palaat apotti Quandieun luota, en voi mitään sinulle selittää, sillä katkismuksen totuudeksi väitettyjen oppien ytimenä on se, että järkemme ei voi niitä käsittää.

-- Oh! sehän on kummallista!

Louise oli hetken ääneti, katseet luotuina etäisyyteen seisoi hän vaipuneena syviin mietteisiin. Sitten lausui hän ääneen ajatuksensa,

-- Se on kummallista, kun minulle ei ole selitetty jotakin, ja kun en ole ymmärtänyt sitä, en muista siitä mitään, on aivan niinkuin sitä ei olisikaan. Minä suljen silmäni, enkä näe mitään, kaikki on mustaa. Silloin minun onkin turha ponnistella, jään kumminkin viimeiseksi.

Hän oli suloinen totisine ilmeineen. Vaikka vasta lapsi kulki hän vaistomaisesti kaikkea hyvää, selvää ja järkevää kohden. Kun tahdottiin painaa hänen mieleensä asioita, joita hän ei käsittänyt tai jotka hänestä tuntuivat pahoilta, oli hänellä tapana hymyillä rauhallisesti, ettei loukkaisi ihmisiä, mutta oli kuitenkin varmasti päättänyt olla muistamatta niitä.

Geneviève keskeytti hänet tyytymättömänä ja hiukan hermostuneesti.

-- Jos ei isäsi tahdo selittää sinulle katkismusta, niin teen sen minä.

Louise meni heti äitinsä luo ja syleili häntä hellästi ikäänkuin peläten loukanneensa häntä.

-- Niin, äiti, sinä kyselet minulta läksyni. Sinä tiedät, että mielelläni tahdon oppia.

Sitten lisäsi hän iloisella äänellä, kääntyen isänsä puoleen.

-- Kas niin, isä, sinä voit laskea minut rippikouluun ja saatpa nähdä, että osaan käyttää sitä hyväkseni, sinähän olet itse sanonut, että täytyy oppia kaikki, jotta voimme paremmin valita.

Markus antoi taas myöten, sillä hänellä ei ollut voimaa eikä keinoa tehdä toisin. Hän moitti heikkouttaan, mutta ei voinut lakata rakastamasta ja olemasta heikko vielä hävitetyssä kodissaankin, jossa taistelu päivä päivältä tuli kiivaammaksi. Hiukan toivoa herätti hänessä vielä Louise, joka oli niin järkevä, niin hellä ja joka koetti estää riitoja isänsä ja äitinsä välillä. Mutta voiko hän luottaa siihen mitä sellainen lapsi sanoi, joka oli vielä liian nuori voidakseen punnita sanojaan? Eikö häntä lopuksi riistettäisi häneltä, niinkuin niin usein tapahtui? Ja hän suri, hän kidutti itseään, ja oli etupäässä suutuksissaan itselleen ajatellessaan peloittavaa tulevaisuutta.

Pian oli sattuva tapaus, joka oli tekevä eron täydelliseksi. Vuodet olivat vierineet ja Markuksen kouluun oli tullut uusia oppilaita. Hänen lempioppilaansa Sébastien Milhomme, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, valmistautui hänen neuvostaan Beaumontin normaalikouluun, saatuaan päästötodistuksen. Neljä muuta oppilasta oli myöskin päässyt koulusta tällä todistuksella varustettuina, molemmat Doloirit, Auguste ja Charles ja molemmat Savinit, kaksoispojat Achille ja Philippe. Auguste oli ruvennut muurariksi niin kuin isänsä, Charles taas oli mennyt lukkosepän oppiin. Savin ei ollut tahtonut kuulla Markusta, joka kehoitti häntä antamaan poikiensa tulla opettajiksi, sillä hän ei sanonut tahtovansa nähdä heidän kuolevan nälkään tuossa kiittämättömässä, häpeällisessä ja halveksitussa ammatissa; ja hän oli ollut hyvin ylpeä pannessaan Achillen työhön erään kaupungin käsityöläisen luo ja hän toivoi löytävänsä toisen pienen toimen Philippelle. Kovapäinen Fernande Bongard ei ollut saanut todistusta ja oli rauhallisesti ryhtynyt maatyöhön isänsä tilalla, mutta hän oli kumminkin valistuneempi kuin vanhempansa. Useita tyttöjä oli samoin päässyt neiti Rouzairen koulusta: veljeänsä etevämpi Angèle Bongard oli saanut päästötodistuksen, hän oli kunnianhimoinen ja viekas ihminen, osasi hyvin laskea ja toivoi voivansa parantaa asemaansa: kuusitoista vuotias Hortense Savin ei ollut vielä saanut todistustaan, hän oli kaunis, tumma tyttö, sangen jumalinen ja umpimielinen, hän oli Neitsyt Marian tytär, ja isä haaveksi hänelle rikasta kosijaa. Huhu tiesi kertoa hänestä ikäviä juttuja, sanottiinpa hänen olevan raskaanakin ja saattavan päivä päivältä yhä vaikeammin salata sitä. Uusia oppilaita oli tullut Markukselle vanhojen sijaan, sukupolvien lakkaamatta nousevassa virrassa; pieni Léon Savin, jota rakastettava rouva Savin oli imettänyt Simonin jutun aikana, ja Jules Doloir, joka oli syntynyt jutun jälkeen ja nyt äskettäin oli täyttänyt seitsemän vuotta. Myöhemmin tulisivat vuorostaan hänen kasvattamiensa lasten lapset, ja jos hänen annettaisiin olla paikallaan, kasvattaisi hän vielä ehkä heitäkin ja veisi siten edistyvän ihmiskunnan vielä yhden askeleen eteenpäin opin tiellä.

Mutta eräs uusi oppilas, jonka Markus oli tahtonut kouluunsa, tuotti hänelle paljon ikävyyksiä. Se oli pieni yksitoista vuotias Joseph, Simonin poika. Ensi alussa hän ei ollut uskaltanut panna tätä alttiiksi toisten lasten pahoille sanoille ja lyönneille. Mutta vihdoin oli hän, toivoen että intohimot jo olisivat tyyntyneet, päättänyt koettaa, hän oli pyytänyt häntä rouva Simonilta ja Lehmanneilta ja luvannut tarkasti pitää silmällä heidän rakasta pienokaistaan. Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta ja hän oli vihdoin saanut aikaan toverillisen suhteen Josephin ja muiden oppilaittensa välille, vaikka nämä alussa olivat kaikella tavalla vainonneet häntä. Markus oli asettanut hänet eläväksi esimerkiksikin, opettaakseen kärsivällisyyttä, arvokkaisuutta ja hyvyyttä. Joseph oli sangen kaunis lapsi, hänessä yhtyivät äidin tavaton kauneus ja isän terävä järki ja hän oli vakava ja suljettu, ikäänkuin ennen aikojaan kypsynyt tuon hirveän jutun kautta, josta hänelle oli täytynyt kertoa. Hän työskenteli synkällä innolla, ikäänkuin olisi hän tahtonut aina olla ensimmäinen luokallaan, voidakseen tämän voiton avulla kohota häväistysten yläpuolelle. Hänen unelmansa, hänen nimenomainen toivonsa, jota Markus kaikin tavoin koetti vahvistaa, oli kerran tulla opettajaksi, tällä tavoin ikäänkuin puhdistaakseen isänsä kunnian. Tuon teräväpäisen ja kauniin lapsen salainen into ja vakavuus olivat varmaankin liikuttaneet pikku Louisea. Joseph oli täsmälleen kolme vuotta häntä vanhempi ja he tulivat pian parhaiksi ystäviksi, molemmat olivat onnellisia saadessaan olla yhdessä. Joskus Markus piti pojan luonaan koulutuntien jälkeen ja joskus hänen sisarensa Sarah tuli häntä hakemaan, jolloin Sébastien Milhomme, joka myöskin oli jäänyt sinne, yhtyi heidän seuraansa. Nuo neljä lasta leikkivät yhdessä joutumatta koskaan riitaan, he olivat aina samaa mieltä kaikista asioista. Useita tuntia saattoivat nuo kaksi pientä paria lukea toisilleen kertomuksia, leikata kuvia ja juosta ympäri niinkuin irti päässeet vasikat. Kymmenvuotias Sarah, jota äiti ei uskaltanut laskea kouluun, oli suloinen, lempeä ja hyvä tyttö: viisi vuotta häntä vanhempi Sébastien oli hänelle niinkuin hellä vanhempi veli, ja hän nauroi iloisesti kun Sarah hyppäsi hänen selkäänsä tahtoen häntä hevosekseen. Geneviève yksin oli vihainen siitä että lapset tulivat hänen kotiinsa. Hän sai siitä uuden vihan syyn puolisoaan vastaan. Miksi toi hän koko tuon juutalaisjoukkueen heidän kotiinsa? Hänen tyttärensä ei tarvinnut tuottaa itselleen häpeää seurustelemalla inhoittavan pahantekijän lasten kanssa. Siinä oli uusi riidan syy puolisoiden välillä.

Eräänä iltana kun lapset leikkivät yhdessä koulutuntien jälkeen, tapasi Sébastienin äkillinen pahoinvointi. Markus vei hänet kotiin ja hän hoiperteli kuin juopunut. Seuraavana päivänä täytyi hänen jäädä vuoteeseen ja hän sai ankaran lavantaudin, joka kolmen viikon ajalla piti häntä elämän ja kuoleman rajalla. Hänen äitinsä, rouva Alexandre, sai viettää hirveitä hetkiä, hän ei liikahtanutkaan rakkaan poikansa sairasvuoteen äärestä eikä käynyt enään kaupassa. Sitä paitse hän olikin Simonin jutun jälkeen yhä enemmän vetäytynyt pois siitä, antaen kälynsä, rouva Edouardin, molempien eduksi hoitaa yhteisiä asioita. Viimemainittu, joka oli mies heidän yhtiössään, olikin kirkollisten voiton jälkeen ikäänkuin itsestään joutunut johtajaksi. Samalla kun rouva Alexandre ja hänen poikansa Sébastien, joka valmistautui normaalikouluun, riittivät turvaamaan paperikaupalle alkeiskoulun ostajapiirin, koetti hän voitokkaasti laajentaa heidän toista ostajapiiriään, uskonnollista enemmistöä, käyttäen apunaan poikaansa Victoria, joka oli päässyt veljien koulusta. Kirjakauppa klassillisine teoksineen, koulutauluineen, rukouskirjoineen, kuvineen ja sanomalehtineen oli siis avoinna kaikille puolueille. Seitsemäntoista vuotias Victor, joka ei ollut saanut päästötodistusta, oli suuri, hartiakas poika, hänellä oli suuri pää, kovat kasvot ja tuimat silmät. Hän oli aina ollut huono oppilas ja hän tahtoi mennä sotapalvelukseen ja tulla kenraaliksi, niinkuin lapsuudessaan, kun hän leikki sotamiestä ja ryntäsi serkkunsa Sébastienin kimppuun. Odottaessaan laillista ikää eleli hän tyhjäntoimittajana ja koetti välttää äitinsä valvontaa, sillä hän inhosi paperin ja kynien kauppaa ja kuljeskeli mieluummin pitkin Mailleboisin katuja, mukanaan eräs toinen veljien oppilas. Polydor, tientekijä Souquetin poika ja Pélagien, rouva Duparquen vanhan palvelijattaren veljenpoika. Viimemainittu kalpea, umpimielinen ja tavattoman laiska poika, aikoi ruveta munkiksi ollakseen mieliksi tädilleen, jolta hän siten sai kaikellaisia makupaloja. Samalla piti hän sitä erinomaisena keinona, millä pääsi särkemästä kiviä teillä, niinkuin hänen isänsä teki ja etenkin vapautui sotapalveluksesta, joka häntä kauhistutti. Victorilla ja Polydorilla, jotka muuten olivat niin erilaisia, oli yhteistä se, että he tahtoivat aamusta iltaan kuljeskella kädet housuntaskuissa, puhumattakaan pienistä tehtaantytöistä, joita he tapasivat Verpillen rantojen pitkässä ruohikossa. Sébastienin vaarallisen sairauden aikana ei hänen äitinsä, rouva Alexandre, enää ollenkaan käynyt puodissa, jossa rouva Edouard yksin, tietämättä missä poikansa Victor oleskeli, hoiti innokkaasti kauppaa, ja iloitsi hyvistä tuloista.

Joka ilta Markus kävi tiedustelemassa rakkaimman oppilaansa vointia ja hän sai siten päivä päivältä seurata tärisyttävää näytelmää, äidin kauheata tuskaa kun tämä joka hetki näki kuoleman uhkaavan lastaan. Kalpeakasvoinen, lempeä rouva Alexandre, joka intohimoisesti oli rakastanut miestään, oli leskeksi tultuaan ikäänkuin sulkeutunut luostariin, tuhlaten kaiken intohimonsa tuolle lapselle, joka oli vaalea ja lempeä kuin hän itse. Ja äitinsä hyväilemä ja hemmottelema Sébastien rakasti puolestaan häntä, osoitti hänelle lapsellista jumaloimista, niinkuin taivaalliselle äidille, jonka suuria hyviätöitä hän ei koskaan voinut palkita. Heitä yhdisti vahva hellyyden side, tuollainen ääretön rakkaus, jossa kaksi olentoa sulautuu toisiinsa siihen määrin, että toinen ei voi jättää toista riistämättä häneltä sydäntä rinnasta. Kun Markus saapui pieneen, välikerroksessa sijaitsevaan, synkkään ja kuumaan huoneeseen, huomasi hän rouva Alexandren olevan syvästi liikutetun ja itkemäisillään, mutta koettavan kuitenkin hymyillä pojalleen, joka oli laihtunut ja aivan polttavan kuuma.

-- No, rakas Sébastien, voitte kai paremmin tänään?

-- Oi, en, herra Froment, en voi hyvin, en ollenkaan hyvin.

Hän jaksoi tuskin puhua, ja ääni oli hiljainen ja lyhyt. Mutta vapiseva äiti huudahti iloisesti:

-- Älkää uskoko häntä, herra Froment, hän voi paljon paremmin, pian hän tulee terveeksi.

Saattaessaan opettajaa käytävään hän puhkesi sanomaan, suljettuaan oven:

-- Oi! Jumalani! hän on mennyttä, lapsi raukkani on mennyttä! Eikö se ole hirveätä, niin kaunis ja vahva poika? Voi kuinka hän on muuttunut, kasvoissa ei ole enää muuta jälellä kuin silmät!... Jumalani! Jumalani! minä tunnen kuolevani hänen kanssaan!

Hän tukahutti huutonsa, kuivasi kiireesti kyynelensä ja palasi, tavallinen hymynsä huulilla, sairaan huoneeseen, jossa hän vietti kaiken aikansa aivan yksin, ummistamatta silmiään, taistellen kuoleman kanssa.

Kun Markus eräänä iltana astui sairaan huoneeseen, makasi äiti polvillaan vuoteen vieressä ja nyyhkytti, kasvot kätkettyinä lakanaan. Hänen poikansa ei enää voinut kuulla häntä, sillä hän oli edellisestä illasta ollut tajutonna, tauti oli voittanut hänet. Ja hillitsemättä itseään vaikeroi äiti hirveässä tuskassaan.

-- Lapseni, lapseni!... Mitä olen tehnyt, miksi ryöstetään minulta lapseni?... Lapsi, joka oli niin hyvä, joka oli minulle kaikki kaikessa, samoin kuin minä olin hänelle... Mitä olen tehnyt? mitä olen tehnyt?

Hän nousi, tarttui Markuksen käsiin ja puristi niitä kiihkeästi.

-- Sanokaa minulle te, joka olette niin oikeudenmukainen... Onhan mahdotonta että täytyy kärsiä näin, jos ei ole mihinkään syypää... Olisi hirveää tulla näin rangaistuksi, kun ei ole mitään pahaa tehnyt... Eikö totta, eikö totta? Tämä ei voi olla muu kuin sovitusuhri, ja jos se olisi totta, Jumalani! jospa tietäisin, jospa tietäisin!

Hän näkyi olevan hirveän sisällisen taistelun vallassa. Viime aikoina oli alituinen tuska ahdistanut häntä. Kysymyksessä olevana päivänä hän ei kuitenkaan vielä puhunut, mutta seuraavana riensi hän Markusta vastaan, ikäänkuin pian tehdäkseen lopun ahdistuksestaan. Sébastien makasi vuoteellaan tuskin hengittäen.

-- Kuulkaa, herra Froment, minun täytyy tunnustaa teille. Lääkäri läksi juuri täältä, lapseni on kuoleva, hän voi pelastua ainoastaan ihmeen kautta... Minun paha työni tukehuttaa minut. Olen ruvennut uskomaan että itse murhaan lapseni, että minua hänen kuolemallaan rangaistaan siitä että muinoin valehtelin ja myöhemmin pysyin valheessani saadakseni olla rauhassa, samalla kun viaton kärsi kauheinta kidutusta... Oi! mikä taistelu onkaan raadellut minua viime päivinä!

Markus kuunteli hämmästyneenä, uskaltamatta vielä ymmärtää.

-- Se koskee, herra Froment, onnetonta opettaja Simonia, joka tuomittiin pikku Zéphirinin raiskauksesta ja murhasta. Hän on ollut nyt enemmän kuin kahdeksan vuotta rangaistussiirtolassa ja te olette usein kertoneet minulle, kuinka hän saa kärsiä siellä julmuuksia, joista kuuleminen jo tekee minut aivan sairaaksi... Olisin tahtonut puhua, niin! minä vakuutan teille, useita kertoja olin keventämäisilläni sydäntäni, sillä omantunnon vaivat ahdistivat minua. Mutta olin raukkamainen, ajattelin lapseni rauhaa ja kaikkia ikävyyksiä, joita hänelle tuottaisin... Kylläpä olin ymmärtämätön, minä olin vaiti hänen onnensa tähden ja nyt vie hänet kuolema minulta, aivan varmaan sen vuoksi, että en puhunut!

Hän teki epätoivoisen liikkeen ikäänkuin ikuinen oikeus olisi musertanut hänet.

-- Minun täytyy saada se teille sanotuksi, herra Froment. On ehkä vielä aikaa, ehkä säälii oikeus minua, kun korjaan vikani... Muistattehan tuon kirjoituskaavan, jota on niin paljon etsitty. Rikoksen jälkeisenä päivänä Sébastien sanoi teille, että hän oli nähnyt sellaisen serkullaan Victorilla, joka vasten kieltoa oli tuonut sen veljien koulusta: ja se oli totta. Mutta samana päivänä meitä peloitettiin siihen määrin, että kälyni pakoitti Sébastienin valehtelemaan ja sanomaan että hän oli erehtynyt... Kauvan aikaa myöhemmin löysin tuon kaavan, joka oli unehtunut vanhan vihon sisään ja samaan aikaan Sébastien, jota valhe oli ruvennut vaivaamaan, tunnusti sen teille. Kun hän kertoi minulle tunnustuksestaan, valtasi minut pelko ja minä valehtelin vuorostani, valehtelin hänelle rauhoittaakseni hänen mieltänsä ja sanoin, että paperia ei enää ollut olemassa, että olin hävittänyt sen. Ja tämä on varmaan se pahatyö, josta minua rangaistaan; paperi on vieläkin tallessa, sillä en koskaan uskaltanut hävittää sitä, sen verran oli minulla rehellisyyttä jälellä. Odottakaa, herra Froment, annan sen teille! vapauttakaa minut tuosta hirveästä paperista, se juuri tuottaa onnettomuutta ja kuolemaa taloomme!

Hän riensi kaapille ja otti sieltä liinakasan alta Victorin vanhan kirjoitusvihon, jonka sisässä kirjoituskaava oli kahdeksan vuotta ollut piilossa. Selvästi liikutettuna Markus katseli sitä. Tuossa oli siis paperi, jonka hän oli luullut hävitetyksi, tuossa oli vihdoinkin kauan etsitty todistuskappale! Hänellä oli kädessään aivan samanlainen kirjoituskaava, kuin se joka oli esiintynyt oikeusjutussa. Siihen oli painettu sanat: "Rakastakaa toinen toistanne", ja sitäpaitsi oli siinä epäselvä nimimerkki, jossa asiantuntijat olivat huomanneet Simonin alkukirjaimet. Olisi nyt vaikea väittää, että kirjoituskaava ei muka ollut veljien koulusta, sillä se oli jäljennetty Victorin vihkoon hänen omalla käsialallaan. Mutta äkkiä Markus tuli kuin häikäistyksi: vasemman puoleisessa yläkulmassa, samassa, joka puuttui rikospaikalta löydetystä kaavasta, näkyi aivan selvästi leima, jolla veljien oli tapana merkitä kaikki heidän koululleen kuuluvat esineet. Äkkiä selveni juttu, joku oli repinyt pois kulman Zéphirinin luota löydetystä kaavasta, poistaakseen leiman ja saattaakseen siten oikeuden väärille jälille.

Vapisten tarttui Markus rouva Alexandren käsiin kiitollisuuden ja myötätuntoisuuden valtaamana.

-- Oi! rouva, te teette tässä suuren ja kauniin työn, olkoon kuolema armias ja antakoon teille poikanne takaisin!

Samassa huomasivat he, että Sébastien, joka edellisestä illasta saakka oli ollut tajuttomana, oli aukaissut silmänsä ja katseli heitä. He hämmästyivät siitä. Sairas tunsi Markuksen, mutta hän houraili vielä ja sopersi matalalla äänellä: -- Herra Froment, kuinka kaunis ilma! minä nousen ylös ja tulen kanssanne koululle auttamaan teitä opetuksessa.

Syvästi liikutettuna suuteli äiti häntä.

-- Oi! parantunut, parantunut, lapseni! ja tästä lähtien emme koskaan valehtele, olemme aina hyviä ja rehellisiä.

Kun Markus läksi huoneesta, huomasi hän että rouva Edouard, kuullessaan puheltavan, oli tullut yläkertaan ja oli kuullut koko kohtauksen. Hän oli nähnyt Markuksen pistävän Victorin vihon ja kirjoituskaavan povitaskuunsa. Äänettömänä hän laskeutui alas portaita, mutta puodissa hän pysäytti Markuksen.

-- Olen hyvin pahoillani herra Froment. Te teette väärin jos tuomitsette meitä, me olemme vain kaksi yksinäistä naisraukkaa, ja ansaitsemme suurella vaivalla vähän vanhainpäivien varaa... En pyydä teiltä takaisin tuota paperia. Te tulette käyttämään sitä hyväksenne, enkä minä voi vastustaa sitä, sen hyvin ymmärrän. Mutta siitä tulee hirveä onnettomuus meille... Pyydän teitä vielä kerran, älkää luulko minua ilkeäksi, jos koetankin suojella kauppaamme.

Hän ei todellakaan ollut ilkeä, vaikka hänellä ei ollut muuta uskoa eikä toivoa kuin pienen paperikaupan menestys. Hän ajatteli jo itsekseen, että jos maallikkokoulu pääsisi voitolle, vetäytyisi hän syrjään, jota vastoin rouva Alexandre pitäisi kauppaa, palvelisi ostajia. Mutta se olisi kuitenkin kova kolaus hänen kauppanerolleen ja hänen vallanhimolleen. Ja hän koetti voimiensa mukaan torjua onnettomuutta.

-- Te voisitte tyytyä pelkkään kaavaan, näyttämättä poikani vihkoa... Minun mieleeni juolahtaa toinenkin ajatus. Ettekö tahtoisi hiukan parantaa asiaa, sanoa esimerkiksi että minä olen löytänyt kaavan ja antanut sen teille, me tulisimme edulliseen valoon... Silloin me loistolla siirtyisimme teidän puolellenne, varmoina voitostanne.

Huolimatta mielenliikutuksestaan ei Markus voinut olla hymyilemättä.

-- Totuudessa, rouvaseni, on vieläkin helpointa ja kunniallisinta pysyä. Te tulette kaikissa tapauksissa sangen kiitettävään valoon.

Rouva Edouard näytti hiukan rauhoittuvan.

-- Onko se todella teidän mielipiteenne... Minä puolestani en mitään toivo hartaammin kuin että totuus tulee ilmi, jos me vaan emme saa siitä kärsiä.

Markus oli kohteliaasti vetänyt taskustaan paperit, tahtoen näyttää mitä oli saanut ja rouva Edouard sanoi täydellisesti tuntevansa ne. Samassa saapui Victor, ystävänsä Polydor Souquetin seuraamana tavallisilta retkiltään. Nuorukaiset, jotka kävelivät huolimattomasti ja naureskelivat jollekin yhteiselle kepposelle, vilkaisivat ohikulkiessaan kirjoituskaavaan. Polydor hämmästyi suuresti.

-- Kas! huusi hän -- paperi!

Markus kohotti nopeasti päätään kuullessaan tämän huudahduksen, tuntien että tässäkin voisi saada lisää selvyyttä. Mutta silloin nuorukainen koetti tehdä tunnustuksensa tyhjäksi, muuttuen taas ulkokullatun ja unisen näköiseksi.

-- Mikä paperi, te siis tunnette sen?

-- Minäkö, en... Minä sanoin sitä paperiksi kun se oli paperi.

Markus ei voinut saada tietää häneltä enempää. Victor taas naureskeli yhä, häntä näytti huvittavan tuo vanha juttu. Aivan oikein, tuossa oli kirjoituskaava, jonka hän ennen muinoin oli tuonut koulusta ja josta pieni, typerä Sébastien oli tehnyt suuren asian. Kun Markus läksi pois, saattoi rouva Edouard hänet kadulle saakka ja pyysi häntä vielä pelastamaan heidät kaikista ikävyyksistä. Hän oli muistanut kenraali Jaroussea, heidän serkkuaan, joka varmaankaan ei olisi tähän tyytyväinen. Hän oli muinoin kunnioittanut heidän taloaan käynnillään, selittääkseen heille, että valhe oli parempi ja kunniakkaampi kuin totuus, jos isänmaa saisi vahinkoa totuudesta. Jos kenraali Jarousse suuttuisi, niin miten kävisi silloin hänen pojalleen Victorille, joka toivoi setänsä avulla kerran pääsevänsä kenraaliksi niinkuin tämäkin?

Illalla piti Markuksen syödä päivällistä rouva Duparquen luona, jossa hän yhä kävi, sillä hän ei tahtonut antaa vaimonsa aina mennä sinne yksin. Polydorin sana ei mennyt hänen mielestään, hän tunsi että varma totuus piili sen takana: ja kun hän Genevièven ja Louisen kanssa saapui vanhojen rouvien luo, näki hän keittiön perällä nuorukaisen ja hänen tätinsä Pélagien innokkaasti kuiskailevan keskenään. Vanhat rouvat ottivat hänet niin kylmästi vastaan, että hän arvasi jotakin olevan tulossa. Viime vuosien tapausten jälkeen oli rouva Berthereau, Genevièven äiti, suuresti heikontunut, hän oli melkein aina sairas ja oli vaipunut toivottomaan surumielisyyteen. Mutta isoäiti, rouva Duparque oli, huolimatta seitsemästäkymmenestäyhdestä ikävuodestaan, yhä taistelunhaluinen ja ankara ja leppymätön uskossaan. Kun Markus oli päivällisillä hänen luonaan, ei hän koskaan kutsunut muita vieraita, sillä hän tahtoi näyttää millaisessa erikoisasemassa hän Markusta piti. että yhtäaikaa hänen kanssaan oli mahdotonta kutsua kunniallisia ihmisiä. Tällä kertaa niinkuin ennenkin otti siis päivällisiin osaa ainoastaan perhe, ja rasittava hiljaisuus vallitsi. Vihamielisistä liikkeistä ja etenkin siitä tuimasta tavasta, millä Pélagie tarjosi ruokaa, arvasi Markus että rajuilma uhkasi.

Jälkiruokaan saakka rouva Duparque kuitenkin hillitsi itseään, sillä kunnon porvarinaisena tahtoi hän moitteettomasti täyttää perheen emännän toimen. Kun Pélagie tarjosi hedelmiä, sanoi hän tälle:

-- Te voitte antaa veljenpojallenne päivällistä, minä annan siihen luvan.

Vanha palvelijatar vastasi kiukkuisella äänellä.

-- Niin, lapsi raukka, hän tarvitseekin hiukan virkistystä, sen väkivaltaisen kohtelun jälkeen, joka on tullut hänen osakseen!

Nyt Markus käsitti asian: vanhat rouvat tiesivät että hän oli löytänyt kirjoituskaavan, Polydor oli heti rientänyt tätinsä luo kertomaan kaikki, tarkoituksessa, jota Markus ei ymmärtänyt, eikä hän voinut pidättää naurua.

-- Oh, oh! kuka on väkivaltaisesti kohdellut Polydoria?... Olinkohan se minä Milhomme-rouvien luona, jossa tuo poikakulta aikalailla petkutti minua tekeytymällä tyhmäksi?