Part 24

Ja hän irtautui miehensä syleilystä ja vetäytyi kauvemmaksi hänestä, kääntäen hänelle selkänsä. Turhaan koetti Markus sulkea hänet uudelleen syliinsä, lausuen hänelle helliä sanoja ja suudellen häntä. Hän kieltäytyi, eikä edes enää vastannut. Oli ikäänkuin rakkausvuode olisi jäätynyt. Ja huone oli aivan pimeä, tuskallisen liikkumattomana odottaen tulevaa onnettomuutta.

Siitä päivästä alkaen kävi Genevièven käytös hermostuneemmaksi ja ärtyisemmäksi. Vanhojen rouvien luona säästettiin hänen miestään yhä vähemmän, uskallettiin yhä ankarammin moittia häntä Genevièven kuullen, sen mukaan kun huomattiin hänen hellyytensä vähenevän. Siitä miehestä, jota hän rakasti, tehtiin vähitellen julkinen pahantekijä, kirottu ihminen, jumalankieltäjä. Jokainen tällainen uusi hyökkäys tuntui myöskin hänen kodissaan, siellä kuului yhä katkerampia sanoja. Kylmyys ja epäsopu enenivät. Tuontuostakin alkoi heidän riitansa uudelleen ja melkein aina illalla heidän levolle mentyään, sillä päivällä he tuskin koskaan näkivät toisiaan; Markuksella oli nimittäin paljon työtä koulussaan, Geneviève taas oli alati ulkona, isoäitinsä luona tai kirkossa. Heidän hellä suhteensa alkoi kylmetä, Geneviève oli sangen kiivas ja Markuskin, joka tavallisesti oli niin suvaitsevainen, tuli joskus kärsimättömäksi.

-- Rakas ystävä, tarvitsisin apuasi koulussa huomenna iltapäivällä.

-- Huomenna en voi tulla, apotti Quandieu odottaa minua. Tästä lähtien en tahdo auttaa sinua missään työssä.

-- Etkö enää tahdo auttaa minua?

-- En, minä paheksun kaikkea mitä teet. Mene kadotukseen, jos sinua haluttaa. Minä ainakin ajattelen pelastustani.

-- Me kuljemme siis molemmat omaa tietämme?

-- Kuten tahdot.

-- Oi! armaani, armaani, sinäkö sanot noin? Hämmennettyään ensin järkesi, ovat he siis muuttaneet sydämesikin!... Sinä olet kokonaan turmelijoiden ja myrkyttäjien puolella!

-- Ole vaiti, ole vaiti, onneton!... Sinun työsi se on valhetta ja myrkkyä. Sinä pilkkaat Jumalaa puhuessasi saastaisesta totuudestasi ja oikeudestasi ja pahahenki, niin! pahahenki juuri opettaa koulussasi noita onnettomia lapsia, joita en edes surkuttele enää, niin typeriä ovat he jäädessään sinne.

-- Ystävä raukkani, sinä olit ennen niin järkevä, kuinka voit nyt puhua moisia tyhmyyksiä?

-- Kun naiset ovat tyhmiä, annetaan niiden olla.

Ja Markus, joka vuorostaan alkoi suuttua antoi hänen todellakin olla, eikä koettanut lepyttää häntä hyväilyillä, niin kuin ennen muinoin. Usein he eivät saaneet unta, he makasivat kumpainenkin silmät auki tuijottaen pimeään huoneeseen. He tiesivät hyvin ettei toinenkaan nukkunut, ja he valvoivat näin äänettöminä ja liikkumattomina, ikäänkuin se kapea ala, joka heidät eroitti, olisi ollut pohjaton kuilu.

Etenkin suretti Markusta Genevièven kasvava viha hänen kouluaan ja rakkaita lapsia kohtaan, joiden opetukseen hän oli niin innostunut. Jokaisessa keskustelussa osoitti Geneviève katkeruuttansa siitä, hän näytti olevan kateellinen noille pienille olennoille, nähdessään miehensä olevan niin hellän heitä kohtaan, niin innokkaasti koettavan tehdä heistä järjen ja rauhan miehiä. Heidän riidallaan ei oikeastaan ollutkaan muuta syytä, sillä hänkin oli vain lapsi, jonka henki oli kehitettävä ja vapautettava ja joka vastusti ja itsepäisesti pysyi vuosisatoja vanhassa erehdyksessä. Varastihan Markus häneltä kaiken sen hellyyden, jota hän osoitti oppilailleen. Niin kauvan kun hän isällisesti piti huolta heistä ei Geneviève saisi häntä takaisin, ei voisi johdattaa häntä tuohon suloiseen, taivaalliseen yksinkertaisuuteen, johon hän olisi tahtonut uinahtaa miehensä sylissä. Taistelu muuttui kokonaan tälle alalle ja aina kun Geneviève kulki luokkahuoneen sivu, teki hänen mieli tehdä ristinmerkki, niin kauhistuksissaan oli hän pahan hengen työstä, jota siellä toimitettiin, ja suutuksissaan siitä ettei voinut riistää tästä jumalattomasta tehtävästä miestänsä.

Kuukaudet ja vuodet kuluivat, taistelu Genevièven ja Markuksen välillä kiihtyi vähitellen, sillä vanhojen rouvien luona ei asioita pilattu turhalla kiireellä: kirkko ei ole koskaan hätäinen, se odottaa vaikka iankaikkisesti. Ottamatta lukuun levotonta ja turhamaista veli Fulgentiusta, olivat isä Theodosius ja etenkin isä Crabot siksi tottuneita sieluja johtamaan, että he ymmärsivät olevan välttämätöntä toimia varovasti, kun oli kysymyksessä intohimoinen nainen, jonka järki oli ollut niin selvä ennenkuin salaperäinen turmelus oli alkanut hämmentää sitä. Niin kauan kun hän rakasti miestään, niinkauan kun heidän välillään oli aviollinen yhteys, ei heitä voitaisi kokonaan eroittaa toisistaan, vaimo ei olisi täydellisesti heidän vallassaan eikä mies sellaisen kurjuuden ja perikadon tilassa, johon he hänet tahtoivat. Näin suuren inhimillisen rakkauden hävittäminen juuria myöten naisen sielusta ja ruumiista, niin ettei se koskaan enää voisi syttyä uudelleen, vaati paljon aikaa. He jättivätkin Genevièven apotti Quandieun käsiin, jotta hän vähitellen tulisi sopivaan mielentilaan ennenkuin he ryhtyisivät pontevampiin toimenpiteisiin hänen suhteensa: nyt he ainoastaan pitivät häntä tarkoin silmällä.

Vielä eräs tapaus häiritsi perheen rauhaa. Markus piti suurta huolta rouva Fèrousta, Moreuxin entisen opettajan vaimosta, jonka mies oli eroitettu virastaan, koska oli käyttäytynyt häväisevästi Jonvillen kuntaa vihittäessä Pyhälle Sydämmelle. Fèrou oli paennut Belgiaan, päästäkseen kaksivuotisesta sotapalveluksesta, jota häneltä vaadittiin, ja hänen onneton vaimonsa ja kolme tytärtään olivat nälkään kuolemaisillaan ja asuivat Mailleboisissa eräässä kurjassa hökkelissä. Rouva Fèrou koetti hankkia itselleen ompelutyötä, odottaessaan että hänen miehensä saisi Brüsselissä jonkun paikan ja voisi kutsua heidät luokseen. Mutta päivät kuluivat; Férou ei itsekään ollut voinut elää siellä, hän oli jo aivan uupunut turhista ponnistuksista. Ero omaisista ja katkera maanpakolaisuus olivat siihen määrin vieneet hänen voimansa, ettei hän enää tiennyt mitä teki ja niin oli hän eräänä iltana palannut Mailleboisiin aivan julkisesti, uhkamielisenä kuin ainakin mies, jota kurjuus on hätyyttänyt siihen määrin, ettei hän enää välitä, mitä hänelle tapahtuu. Seuraavana päivänä oli hänet annettu ilmi, hän oli joutunut karkulaisena sotaoikeuden käsiin ja Salvanin oli täytynyt panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei häntä heti olisi lähetetty rangaistussiirtolaan. Nyt oli hän varaväessä, toisessa päässä Ranskaa, eräässä pienessä kaupungissa Alpeilla, ja hänen vaimonsa ja kolme tytärtänsä, joilla tuskin oli vaatteita ja kattoa päänsä päällä, näkivät silläaikaa nälkää Mailleboisissa.

Markus oli myöskin puuhannut Fèroun hyväksi hänen vangitsemisensa aikana. Hän oli hetken aikaa puhunut hänen kanssaan eikä voinut enää unohtaa tuota synkkää, raivostunutta mies raukkaa, joka hänen silmissään oli koko yhteiskunnallisen kurjuuden uhri. Hän oli tosin tehnyt itsensä mahdottomaksi, niinkuin Mauraisin sanoi: mutta kuinka paljon puolustuksia olikaan tuolla opettajaksi ruvenneella paimenen pojalla, joka oli nähnyt nälkää, jota kaikki olivat halveksineet hänen köyhyytensä tähden ja joka oli joutunut äärimmäisiin mielipiteisiin huomatessaan kuinka hänellä, nerokkaalla ja oppineella miehellä ei ollut omaisuutta eikä mitään iloja elämässä, kun sitä vastoin tietämättömät raakalaiset hänen ympärillään olivat rikkaita ja saivat nauttia onnestaan! Ja tämän äärettömän vääryyden huippuna oli tuo säälimätön siirto kasarmiin kauas omaisista, joita nälkäkuolema uhkasi.

-- Onhan se ääretön vääryys! oli hän sanonut Markukselle säkenenöivin silmin ja heiluttaen pitkiä, laihoja käsivarsiaan. On kyllä totta, että olen allekirjoittanut kymmenvuotisen sitoumuksen, joka vapautti minut sotapalveluksesta, jos uhraisin kymmenen vuotta elämästäni opetukselle. Ja sekin on totta, etten ollut opettajana kuin kahdeksan vuotta, sillä minuthan erotettiin virastani, kun lausuin ääneen ajatukseni heidän inhoittavasta epäjumalan palveluksestaan. Mutta tahdoinko minä rikkoa sitoumustani? ja eikö ole hirveätä, että minulta, kun ensin olen tullut säälimättömästi ajetuksi maantielle ilman ainoatakaan toimeentulon mahdollisuutta, vaaditaan maksu tuosta vanhasta velasta, joten vaimoni ja lapseni jäävät ilman tukea, ilman miestä, joka ansaitsee heidän leipänsä? Kahdeksan vuotta koulun orjuudessa, jossa totuutta rakastavat miehet eivät voi lausua julki ajatuksiaan, eivätkä toimia, eivät riittäneet heille: he tahtovat ryöstää minulta vielä kaksi vuotta, he tahtovat viedä minut rautaiseen ja veriseen vankilaansa, jossa hävityksen ja verityön oppimiseen tarvitaan tuota ehdotonta kuuliaisuutta, ja jonka pelkkä ajatteleminenkin saattaa minut raivoon. Oh! ei, se on liikaa! olen antanut kylliksi itsestäni ja he tekevät minut hulluksi jos vaativat enemmän!

Markus oli sangen levoton nähdessään hänet näin kiihottuneena ja koetti rauhoittaa häntä, luvaten pitää huolta hänen vaimostaan ja tyttäristään. Kahden vuoden kuluttua hän palaisi, hänelle hankittaisiin joku virka ja hän voisi alkaa uudestaan elämänsä. Mutta hän pysyi synkkänä ja sanoi suuttuneena:

-- Ei, ei! minä olen mennyttä miestä, en voi tyynesti kestää noita kahta vuotta. He tietävät sen ja lähettävät minut sinne, tappaakseen minut niin kuin hullun koiran.

Sitten tahtoi Fèrou tietää kuka oli tullut hänen siaansa Moreuxiin. Kuullessaan, että siellä oli Brevannesin, suuren naapurikunnan entinen apuopettaja Chagnat, nauroi hän katkerasti. Chagnat, pieni, musta mies, jolla oli matala otsa, sisään painunut suu ja pakeneva leuka, oli täydellinen käskyläinen, ei edes samanlainen kuin ulkokullattu Jauffre, joka käytti Jumalaa hyväkseen päästäkseen ylenemään, vaan yksinkertainen uskovainen, niin typerä, että uskoi papin turhanpäiväisimpiinkin jaarituksiin. Hänen vaimonsa, suuri, punakka nainen oli vielä typerämpi kuin hän. Fèrou nauroi yhä katkerammin saadessaan kuulla, että pormestari Saleur kokonaan oli antautunut tuon yksinkertaisen Chagnatin käsiin, jota apotti Cognasse käytti uskollisena lukkarinaan ja jonka haltuun hän oli antanut seudun hallitsemisen.

-- Kun kerran sanoin teille, että tuo inhoittava joukkue, papit, munkkiveljet ja sisaret, nielaisisivat meidät yhtenä suupalana ja tulisivat koko seudun herroiksi, ette tahtoneet uskoa minua ja sanoitte minua mielipuoleksi... No! tässä nyt ollaan, he ovat herroja, ja saatte nähdä mihin saastaiseen lätäkköön he teidät kuljettavat. Minua inhoittaa olla mies, koiratkaan eivät ole niin surkuteltavia... Ei, ei! olen saanut kyllikseni, minä teen tästä lopun, jos minua vielä suututetaan!

Férou oli lähtenyt rykmenttiin, kolme kuukautta oli kulunut siitä ja onnettoman rouva Féroun kurjuus oli yhä kasvanut. Hän oli ennen ollut niin vaalea ja kaunis, pyöreine, raittiine ja iloisine kasvoineen, mutta nyt hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta, ankara työ oli vanhentanut hänet ennen aikojaan ja hänen silmänsä olivat himmentyneet alituisesta ompelemisesta. Hänen oli vaikea saada työtä ja kokonaisen talvikuukauden sai hän olla lämmittämättä huonettaan ja melkein ilman leipää. Kaiken onnettomuuden lisäksi sairastui vanhin tyttäristä lavantautiin, ja hän makasi kuolemaisillaan jääkylmässä ullakkohuoneessa, johon tuuli puhalsi akkunan ja oven raoista. Silloin Markus, joka jo oli vienyt heille pientä apua, pyysi vielä vaimoaan antamaan onnettomalle jotain työtä.

Geneviève oli heltynyt, kuullessaan kerrottavan niin suuresta kurjuudesta, vaikka hän puhuikin Férousta ankaralla suuttumuksella, niinkuin vanhojen rouvienkin luona tehtiin. Hän oli häväissyt Pyhää Sydäntä, hän oli siis Jumalan herjaaja.

-- Kyllä, lupasi hän Markukselle, Louise tarvitsee puvun, minulla on kangasta ja minä vien sen hänelle.

-- Kiitos hänen puolestaan, minä tulen kanssasi, vastasi Markus.

Seuraavana päivänä he menivät yhdessä rouva Féroun luo, hänen kurjaan asuntoonsa, josta talonomistaja uhkasi ajaa hänet ulos, ellei hän heti maksaisi vuokraa. Hänen vanhin tyttärensä oli kuoleman kielissä. Kun he saapuivat huoneeseen vallitsi siellä hirveä epäjärjestys, äiti nyyhkytti ja molemmat nuoremmat tyttäret, jotka olivat puetut ryysyihin, itkivät myöskin niin että sydän oli pakahtua. Markus ja Geneviève jäivät hämmästyneinä ovelle seisomaan, voimatta ymmärtää syytä suruun.

-- Ettekö tiedä, ettekö tiedä? huusi rouva Férou vihdoin, no, nyt se on tehty, he tappavat hänet. Oi! hän arvasi sen, hän sanoi, että nuo roistot lopulta veisivät häneltä hengen!

Hän alkoi taas vaikeroida, lausuen katkonaisia sanoja ja Markus sai vihdoin selville sydäntä särkevän kertomuksen. Rykmentissä oli Férou tietysti ollut huono sotamies. Hän oli päällikköjen epäsuosiossa, häntä pidettiin vallankumouksen miehenä ja lopuksi hän joutui riitaan korpraalinsa kanssa ja kuritti häntä aika lailla. Tästä teosta tuomittiin hänet Algeriaan erääseen rangaistuskomppaniaan, jossa vielä käytettiin hirveitä kidutuksia.

-- Hän ei koskaan palaa, he murhaavat hänet, jatkoi rouva Férou hurjasti. Hän kirjoitti minulle sanoakseen jäähyväiset, sillä hän tietää aivan hyvin että hän on kuoleman oma... Ja minne minä joudun? minne joutuvat lapsiraukkani? Voi, noita ilkiöitä, noita ilkiöitä!

Markus kuunteli verta vuotavin sydämin, löytämättä ainoatakaan lohdutuksen sanaa, mutta Geneviève sitävastoin alkoi tulla kärsimättömäksi.

-- Mutta, rakas rouva Férou, miksi sanotte että miehenne murhataan? Upseerien ei ole tapana murhata sotamiehiään... Te vaan lisäätte kärsimyksiänne kun väärin tuomitsette.

-- He ovat ilkiöitä! toisti onneton yhä raivokkaammin. Férou raukkani on nähnyt nälkää kahdeksan vuotta, hänet otetaan sotapalvelukseen kahdeksi vuodeksi, häntä kohdellaan niinkuin pahantekijää, sillä hän on uskaltanut puhua järkeä; ja nyt kun käy niinkuin välttämättömästi oli käyvä, lähetetään hänet rangaistussiirtolaan, ja lopuksi hänet murhataan, kun ensin on ajettu onnettomuudesta onnettomuuteen!... Ei, ei! minä en siedä sitä, minä huudan heille kaikille että he ovat ilkiöitä, ilkiöitä!

Markus koetti rauhoittaa häntä. Tämä ääretön yhteiskunnallinen vääryys tärisytti koko hänen olemustaan. Mutta mitä voivat viimeiset uhrit, äiti ja lapset säälimättömälle kohtalolle, joka myllynkiven tavoin musersi heidät?

-- Olkaa järkevä, me koetamme toimia, me emme hylkää teitä.

Geneviève seisoi jäykkänä, kurja asunto, tuskissa käsiään vääntelevä äiti ja viheliäiset, valittavat lapset eivät enää herättäneet hänessä vähääkään sääliä. Sairas lapsi, joka makasi repaleisen peitteen alla, tuijotti suurilla, kuoppaan painuneilla silmillään huoneeseen jaksamatta edes itkeä. Geneviève pysyi ankarana, hän piti yhä kädessään Louisen pukukangasta, jonka hän oli aikonut antaa rouva Féroun ommeltavaksi.

-- Teidän täytyy uskoa itsenne Jumalan haltuun, sanoi hän hitaasti. Älkää pilkatko häntä, muuten rankaisee hän teitä vielä kovemmin.

Rouva Fèrou purskahti kamalaan nauruun.

-- Oh! Jumalalla on kylliksi tekemistä rikkaiden kanssa, hän ei välitä köyhistä... Hänen nimessään ovat he syösseet meidät kurjuuteemme ja hänen nimessään he tappavat mies raukkani.

Äkillinen suuttumus valtasi Genevièven.

-- Te pilkkaatte Jumalaa, te ette ansaitse apua. Jos te olisitte uskovainen, olisi teitä jo autettu.

-- Mutta, rouva, enhän pyydäkkään teiltä mitään... Niin, kyllä tiedän, minua on kielletty auttamasta koska en käy syntiäni tunnustamassa; eikä armelias isä Quandieukään uskalla ottaa minua köyhiensä joukkoon... Minä en ole ulkokullattu, minä koetan rehellisellä työllä ansaita leipäni.

-- Hyvä! pyytäkää työtä niiltä mielettömiltä, jotka kutsuvat pappeja ja upseereja ilkiöiksi.

Geneviève läksi vimmastuneena tiehensä ja vei pukukankaan mukanaan. Markuksen täytyi seurata häntä. Mutta hän oli kauhistunut, suuttumus oli vallannut hänet. Portaissa hän ei voinut hillitä itseään.

-- Sinä teit pahasti.

-- Kuinka niin?

-- Jos hyvä Jumala olisi olemassa, armahtaisi hän kaikkia. Vihan ja rangaistuksen Jumala, johon sinä uskot, on ainoastaan hirveä mielikuvitus... Sen joka kärsii, täytyy tulla autetuksi, hänen ei enää tarvitse nöyryyttää itseään.

-- Ei, ei! ne, jotka ovat tehneet syntiä, ansaitsevat rangaistuksensa. Kärsikööt niin kauvan kun pysyvät jumalattomuudessaan. Minä en saa tehdä mitään heidän hyväkseen.

Iltasella levolle mentyä alkoi riita uudelleen: ja Markus oli ensi kertaa vuorostaan ankara. Hän ei voinut antaa anteeksi tuota armeliaisuuden puutetta, joka kauhistutti häntä. Tähän saakka oli hän luullut, että Genevièven ymmärrys ainoastaan oli vaarassa. Turmelisiko myrkky nyt hänen sydämmensäkin? Tuona iltana lausuttiin kovia, peruuttamattomia sanoja, puolisot huomasivat kuilun, jota näkymättömät kädet lakkaamatta kaivoivat heidän väliinsä. Sitten vaikenivat molemmat ja syvä hiljaisuus vallitsi pimeässä, synkässä huoneessa, eivätkä he seuraavanakaan päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen.

Viimein heidän välilleen ilmaantui ratkaiseva riidan syy, joka oli tekevä heidän epäsopunsa täydelliseksi. Vuodet olivat kuluneet, Louise oli täyttänyt kymmenen vuotta ja oli tullut puheeksi hänen lähettämisensä apotti Quandieun luo katkismusta oppimaan, jotta hän valmistuisi ensimmäiseen ripille käyntiin. Markus, joka oli pyytänyt neiti Rouzairea vapauttamaan hänen tyttärensä kaikista uskonnonharjoituksista, oli kyllä huomannut että opettajatar ei siitä välittänyt, vaan rauhallisesti syötti lapselle rukouksia ja virsiä niinkuin muillekin oppilailleen; hänen oli täytynyt sulkea silmänsä, sillä hän tunsi, että neiti Rouzaire heti vetoisi äitiin, ihastuksissaan siitä että siten voi tuottaa ikävyyksiä heille. Kun tuli kysymys katkismuksen lukemisesta, tahtoi Markus kuitenkin olla järkähtämätön, hän odotti sopivaa tilaisuutta voidakseen Genevièven kanssa puhua asiasta. Sopiva tilaisuus ilmaantuikin luonnollisesti, kun Louise eräänä päivänä tullessaan koulusta sanoi hänen läsnäollessaan:

-- Äiti, neiti Rouzaire sanoi minulle, että sinun täytyi mennä apotti Quandieun luo, ilmoittamaan minua katkismuskouluun.

-- Hyvä, lapseni, minä menen huomenna.

Markus luki erästä kirjaa ja kohotti päätään.

-- Anna anteeksi, armaani, sinä et mene huomenna apotti Quandieun luo.

-- Miksikä en?

-- Siksi etten aijo sallia Louisen lukea katkismusta, enkä mennä ripille.

Geneviève ei suuttunut vielä, hän nauroi vain pilkallisen sääliväisesti.

-- Sinä olet mieletön, ystäväni. Kuinka aijot naittaa tytön, joka ei olisi käynyt ripillä? minkä halveksitun erikoisaseman tahdot antaa hänelle maailmassa?... Ja sitäpaitsi olet antanut kastaa hänet, olet antanut opettaa hänelle raamatunhistoriaa ja rukouksia, olisi siis suorastaan epäjohdonmukaista, jos nyt kieltäisit häntä oppimasta katkismusta ja käymästä ripillä.

Markus ei myöskään vielä suuttunut.

-- Sinä olet oikeassa, olen ollut heikko ja siksi juuri olen nyt päättänyt tehdä lopun siitä. Niin kauan kun lapsi vielä oli pieni ja riippui helmoissasi olen voinut suvaita uskojasi. Sanotaan, että tytön etenkin täytyy kuulua äidille, ja minä suostun siihen, mutta ainoastaan siihen saakka, että tulee kysymys lapsen henkisestä elämästä, koko tulevaisuudesta... Silloin on mielestäni isälläkin oikeus sekaantua asiaan.

Geneviève teki kärsimättömän liikkeen ja hänen äänensä alkoi vapista.

-- Minä tahdon että Louise lukee katkismusta. Sinä et sitä tahdo. Ja jos meillä molemmilla on yhtä suuret oikeudet pienokaiseen, voimme loppumattomasti riidellä siitä, pääsemättä koskaan ratkaisuun. Kuinka aijot järjestää tämän asian? Se mitä minä tahdon, on sinusta järjetöntä ja mitä sinä tahdot, on minusta inhoittavaa.

-- Oh! mitä minä tahdon ja mitä minä tahdon! minä tahdon ainoastaan ettei tytärtäni estetä itse kerran päättämästä... Tahdotaan käyttää hyväkseen hänen nuoruuttaan, kasvattaa väärään hänen järkensä ja sydämmensä, myrkyttää hänet mitä pahimmilla valheilla, pimittää hänen järkensä ja tehdä hänet kykenemättömäksi ihmisyyteen. Ja tätä minä en tahdo... Mutta minä en myöskään tahdo pakoittaa häntä seuraamaan omaa tahtoani, tahdon vaan suojella hänen tahtoaan.

-- Kuinka aijot sitten tämän järjestää? mitä on tytön kanssa tehtävä?

-- Hänen on annettava kasvaa. Häntä on opetettava, hänen silmänsä on avattavat näkemään totuutta. Ja kun hän on täyttänyt kaksikymmentä vuotta saa hän itse päättää kumpi on oikeassa, sinäkö vai minä, hän saa lukea katkismusta ja käydä ripillä, jos se hänen mielestään on järkevää ja johdonmukaista.

Silloin Geneviève kiivastui.

-- Sinä olet aivan hullu. Sinä sanot lapsen kuullen semmoisia asioita että saan hävetä puolestasi, niin järjettömiä ne ovat.

Markus kadotti vuorostaan kärsivällisyytensä.

-- Järjettömiä, vaimo raukkani, sinun oppisi ovat järjettömiä. Ja minä en salli lapseni ymmärrystä turmeltavan moisilla järjettömyyksillä.

-- Ole vaiti, ole vaiti! huusi Geneviève. Et tiedä mitä riistät minulta puhuessasi noin. Oi, kaiken rakkauteni sinuun, kaiken onnemme, jota vielä koetin pelastaa!... Kuinka voimme ymmärtää toisiamme, jos sanoilla on eri merkitys meille, jos se mitä sinä pidät järjettömänä minun silmissäni on taivaallista, iankaikkista?... Missä on nyt sinun johdonmukaisuutesi? Kuinka voi Louise valita meidän mielipiteittemme välillä, jos et salli minun nyt selittää hänelle niitä?... Minä en kiellä sinua opettamasta häntä mielesi mukaan, mutta tahdon myös antaa lukea katkismusta.

Markus alkoi jo horjua.

-- Tunnen teoriian: lapsi on isän ja äidin, mutta hänelle täytyy samalla säilyttää oikeus vapaaseen valintaan myöhemmin. Mutta pysyykö tämä oikeus koskemattomana kun uskonnollinen kasvatus, joka lisää perinnöllisen katolilaisuuden vaikutusta, tekee hänet kykenemättömäksi ajattelemaan ja toimimaan vapaasti? Isälle tehdään vääryyttä, hän saa turhaan puhua järkeä ja totuutta pienelle olennolle, jonka ymmärrys ja sydän turmellaan; ja kun hän kerran on kasvanut kirkon loiston ympäröimänä, kun hänelle on syötetty hirveitä, salaperäisiä järjettömyyksiä, silloin on myöhäistä koettaa herättää hänessä tervettä järkeä, hänen ymmärryksensä on ijäksi turmeltu.

-- Jos sinulla on isän oikeus, toisti Geneviève kiivaasti, niin on minulla äidin oikeus, eikö niin? Sinä et saa riistää minulta tytärtäni kymmenvuotiaana, kun hän vielä tarvitsee minua. Se olisi hirveää, minä olen kunniallinen nainen ja minä tahdon kasvattaa Louisen myös kunnialliseksi naiseksi... Hänen täytyy mennä rippikouluun. Minä vien hänet itse sinne, jos ei muu auta.

Markus oli noussut seisomaan ja hän teki kiivasta vastustusta ilmaisevan liikkeen, mutta sai hillityksi vihastuneet sanat, joiden seurauksena olisi ollut täydellinen ero. Mitä sanoa ja mitä tehdä? Hän antoi myöten niin kuin aina ennenkin, ajatellessaan hävitetyn kotinsa hirveätä kurjuutta, alituiseksi kidutukseksi muuttunutta onneaan. Hän rakasti yhä tuota naista, joka osoitti olevansa ahdasmielinen ja ennen kaikkea itsepäinen, hän tunsi yhä huulillaan hänen suudelmansa, eikä hän voinut tehdä olemattomiksi heidän avioliittonsa ensimmäisiä onnellisia aikoja, kaikkia niitä vahvoja, häviämättömiä siteitä, jotka he silloin olivat solminneet, lasta, jossa he molemmat ikäänkuin olivat sulautuneet yhdeksi, joka nyt oli heidän riitojensa aiheena. Tässä oli umpisokkelo, josta hän ei päässyt mihinkään, samoin kuin oli käynyt monen ennen häntä. Ellei hän tahtonut käyttäytyä säälimättömästi, riistää tytärtä äidiltä, kärsiä joka päivä uudistuvaa surua ja hävittää kotinsa, ei hänellä ollut ainoatakaan mahdollista ja käytännöllistä toimintakeinoa. Hänen hyvä ja lempeä luonteensa oli kykenemätön osoittamaan tuohon taisteluun tarvittavaa kylmää tahdonlujuutta, taisteluun, jossa hänen ja hänen omaistensa sydämmet vuotaisivat verta. Tällä alalla hän tunsi olevansa edeltäpäin voitettu.

Louise oli tähän saakka ääneti ja liikkumatta kuunnellut äitinsä ja isänsä riitaa keskeyttämättä. Huomatessaan että hänen vanhempansa eivät enää olleet sovussa keskenään, oli hän suurilla ruskeilla silmillään katsellut vuorotellen kumpaistakin ja hänen katseissaan oli ilmaantunut yhä kasvava tuskallinen hämmästys.

-- Mutta, isä, sanoi hän vihdoin, katkaisten rasittavan hiljaisuuden, miksi et tahdo antaa minun mennä rippikouluun?