Part 23

Sitten näki Markus Genevièven pienessä, jumalisessa talossa, Kapusiinitorin varrella. Siellä oli hän oppinut tuntemaan hänet hänen isoäitinsä, rouva Duparquen ja äitinsä, rouva Berthereaun luona, jotka valppaalla hellyydellä koettivat täydentää luostarin työtä, häätäen nuoren tytön luota kaiken, mikä olisi voinut kehittää hänessä totuuden kaipuuta ja järkeä. Kun hän vaan täytti uskonnolliset velvollisuutensa kuuliaisena seurakuntalaisena, ei hänen tarvinnut välittää mistään muusta, hänet opetettiin elämään tietämättä mitään elämästä. Markuksen täytyi jo hiukan ponnistaa muistaakseen hänet sellaisena, jollaisena hän oli häntä ensi näkemästä saakka rakastanut, suloisena, vaaleakutrisena impenä, jonka kasvot olivat lempeät ja hienopiirteiset, ja joka nuoruuden loistossaan, rakkaudesta tuoksuvana oli niin toivottava, että hän ei enää tarkoin muistanut minkälaista järkeä ja ymmärrystä hän silloin oli osoittanut. Heidän välillään oli heti syttynyt intohimo, jonka Markus oli tuntenut polttavan Genevièveä samoin kuin itseään, sillä Geneviève oli huolimatta ankarasta kasvatuksestaan säilyttänyt isältä perityn rakkauden tarpeen. Hän ei tietysti ollut missään suhteessa yksinkertainen; Markus arvasi hänen olevan samallaisen kuin muutkin nuoret tytöt, joista hän ei mitään tietänyt; hän oli luvannut itselleen ottaa siitä selkoa myöhemmin, kun he olisivat naimisissa ja kun hän olisi kokonaan hänen. Mutta kun hän nyt muisteli heidän ensimmäisiä vuosiaan Jonvillessä, huomasi hän kuinka vähän hän oli koettanut oppia paremmin tuntemaan ja enemmän valloittamaan vaimoaan. Nämä vuodet kuluivat molemminpuoleisessa ihastuksessa, sellaisessa hurmauksessa, etteivät he edes huomanneet henkisiä eroavaisuuksia, jotka saattoivat eroittaa heidät. Geneviève oli todella älykäs, eikä Markus häntä liioin moittinut niistä omituisista aukoista, joita hän välistä huomasi vaimonsa käsityksessä. Kun hän lakkasi käymästä kirkossa, luuli Markus taivuttaneensa hänet omiin vapaisiin aatteisiinsa, eikä huolinut edes opettaa hänelle niitä. Hän epäili kyllä, että siinä hänen puoleltaan saattoi myöskin olla hiukan leväperäisyyttä, hänestä oli ikävää ruveta uudestaan kasvattamaan vaimoaan, ja hän pelkäsi ehkä kohtaavansa vaikeuksia, häiritsevänsä heidän ihanaa rakkauden-onneaan. Mutta koska heidän elämänsä oli onnellinen näinkin, miksi ryhtyisi hän sellaiseen, josta ehkä seuraisi riitoja, kun hän kerran oli varma siitä, että heidän syvä rakkautensa aina riittäisi ylläpitämään yksimielisyyttä heidän välillään?

Ja nyt oli uhkaava käänne tullut. Kun Salvan oli välittänyt avioliittoa, ei hän ollut salannut Markukselta levottomuuttaan kahden niin erilaisen puolison tulevaisuudesta. Rauhoittaakseen itseään oli hän, sitten yhdessä Markuksen kanssa, tehnyt sen johtopäätöksen, että jos puolisot rakastavat toisiaan, niin mies voi muodostaa vaimon oman mielensä mukaan. Tottahan mies, jolle on uskottu nuori, tietämätön tyttö, voi muuttaa häntä millaiseksi vaan tahtoo, jos tämä tyttö häntä rakastaa! Hän on jumala, hän voi luoda hänet uudelleen rakkautensa voimalla. Mutta velttous, sokeus valtaa hänet itsensä, ja Markus oli vasta myöhemmin huomannut kuinka vähän hän todella tiesi Genevièvensä ajatuksista, jotka olivat kuin vieraan, hänelle vihamielisen naisen ajatukset, ja jotka olosuhteiden painosta hitaasti nousivat unestaan esiin. Varhaisimman nuoruuden vaikutukset heräsivät hänessä, hän oli yhä sama kuin lapsena polvistuessaan pienessä valkeassa vuoteessaan, suojelusenkelin siipien suojassa, sama kuin rippilapsena, valkoisiin puettuna Jesuksen kihlattuna, nuorena tyttönä, joka pyörtyi kappelissa, rippituolin varjossa, pää vielä sekaisin syntientunnustuksesta. Lämmin uskonnollisuus, jossa hän oli kasvanut, oli häviämätön, kirkko painoi lapseen ainiaaksi leimansa, eikä mikään voinut poistaa urkujen soiton, juhlamenojen huumaavan loiston ja kirkonkellojen runollisuuden tekemää vaikutusta. Vanhentunut nainen vielä palasi lapsuuteensa, tuuditti itsensä onnelliseen rauhaan katkismuksen lapsellisessa järjettömässä uskossa. Jumaloitu Geneviève, jonka Markus luuli kokonaan omistavansa, osoittikin jo olevansa toisen oma, menneisyyden häviämättömien vaikutusten vallassa, menneisyyden, johon hän ei kuulunut, eikä voinut kuulua. Kauhistuneena alkoi hän huomata, ettei heillä ollut mitään yhteistä, että hän oli voinut elää yhdessä Genevièven kanssa muuttamatta mitään hänen sisällisessä olemuksessaan, jonka taitavat kädet kätkyestä saakka olivat hämmentäneet. Kuinka hän nyt katuikaan, ettei alusta alkaen, hetkinä, jolloin he täydellisesti antautuivat toisilleen, ollut koettanut tunkeutua hänen ajatuksiinsa saakka, valloittaa hengen, joka piili noiden suloisten kasvojen takana, joita hän peitti suuteloillaan! Hänen ei olisi tullut uinua onnessaan, hänen olisi pitänyt kasvattaa uudelleen tuo suuri lapsi, joka niin hellästi rakasti häntä. Koska hän tahtoi tehdä hänet omakseen, miksi ei hän ollut tehnyt sitä viisaan ja järkevän miehen tavoin, joka ei anna rakkauden ilon himmentää ymmärrystään? Hän kärsi nyt turhamaisesta unelmastaan, laiskuudestaan ja itsekkäisyydestään, kun ei ollut toiminut vaan raukkamaisesti pelännyt turmelevansa onnensa.

Mutta nyt oli vaara niin suuri, että hän päätti taistella. Yksi ainoa syy oli hänellä enää, joka esti häntä ankarasti sekaantumasta asiaan; se oli muiden vapauden kunnioitus ja kaiken vilpittömän uskon suvaitseminen sillä naisella, jonka on kerran valinnut elämäntoverikseen. Samoin kuin hän rakastuneen miehen heikkoudesta oli suostunut antamaan vihkiä itsensä kirkossa ja kastaa tyttärensä Louisen, samoin ei hänellä nytkään ollut voimaa kieltää vaimoaan käymästä kirkossa tunnustamassa syntejään ja nauttimasta herranehtoollista, jos hänen uskonsa kerran sitä vaati. Ajat olivat kumminkin muuttuneet, hän olisi voinut puolustaa välinpitämättömyyttään häittensä ja tyttärensä syntymisen aikana, jota vastoin hän nyt oli yhä enemmän vapautunut ja varmistunut ottaessaan tehtäväkseen totuuden opettamisen tämän maailman pienille. Nyt oli hänen velvollisuutensa antaa hyvää esimerkkiä, hän ei voinut sallia omassa kodissaan sitä, minkä hän tuomitsi muiden kodeissa. Varmaankin häntä, maallikko-opettajaa, joka niin kiivaasti vastusti papin sekaantumista lasten opetukseen, soimattaisiin, jos hän sallisi vaimonsa käydä joka sunnuntai messussa ja viedä mukanaan heidän pienen Louisensa, joka jo luki ulkoa pitkiä rukouksia! Eikä hänellä sittenkään mielestään ollut oikeutta estää tätä kaikkea tapahtumasta, niin syvä oli hänen synnynnäinen kunnioituksensa omantunnonvapautta kohtaan, jota hän itsekin tahtoi saada täydellisesti nauttia. Kun hän nyt siis tunsi pakoittavan tarpeen puolustaa onneaan, ei hän voinut käyttää muita aseita, etenkin omassa kodissaan, kuin keskustelua, vakuuttamista ja jokapäiväistä opetusta terveen ja johdonmukaisen elämän vaatimuksista. Ja nyt tahtoi hän koettaa sitä, minkä hänen heti naimisiin mentyään olisi pitänyt tehdä täydellisesti valloittaakseen Genevièvensä, eikä ainoastaan kohottaakseen hänet terveeseen inhimilliseen totuuteen, mutta myöskin estääkseen heidän rakasta Louiseansa seuraamasta äitiään kuolettavaan katoliseen erehdykseen.

Louisen tila ei kuitenkaan ollut yhtä vaarallinen. Markus oli mielestään pakoitettu odottamaan, vaikka hänen vakuutuksensa oli, että lapsen ensimmäiset vaikutukset olivat syvimmät ja pysyväisemmät. Hänen oli täytynyt panna tyttösensä viereiseen kouluun, neiti Rouzairen luo, joka jo syötti hänelle pyhää historiaa. Hänen täytyi myöskin ottaa osaa aamu- ja iltarukouksiin, jumalanpalvelukseen sunnuntaisin ja kaikenlaisiin kulkueisiin ja juhlallisuuksiin. Opettajatar oli tosin hienosti hymyillen myöntynyt, kun Markus oli vaatinut häneltä lupauksen, ettei hänen tytärtään pakoitettaisi harjoittamaan mitään uskonnollisia menoja. Mutta lapsi oli vielä niin pieni, tuntui naurettavalta suojella häntä näin huolellisesti, eikä hän voinut aina olla läsnä tarkastamassa rukoiliko hän muiden mukana, vaiko ei. Neiti Rouzairen kirkollinen into oli hänelle vähemmän vastenmielinen, kuin hänen ulkokultaisuutensa, kuin se itsekäs omanvoitonpyyntö, joka määräsi kaikki hänen tekonsa. Tämä todellisen uskon puute, jumalisen hartauden teeskenteleminen ilmaantui niin selvästi, että se loukkasi Genevièveäkin, jonka rehellisyys vielä oli saastuttamaton. Mignotin pelko ei siis ollutkaan toteutunut, Geneviève oli työntänyt luotaan kaikki ystävyyden tarjoukset, joilla neiti Rouzaire häntä kiusasi tahtoen tunkeutua tämän perheen keskuuteen, sillä hän aavisti siinä mahdollisesti syntyvän murhenäytelmän. Mikä vahingonilo hänelle ja mikä kunnia, jos hän sielläkin olisi voinut toimia kirkon hyväksi, tehdä hengellisille sen palveluksen, että saisi vaimon eroitetuksi miehestään, osoitetuksi kuinka Jumalan käsi raskaasti painaa maallikko-opettajaa, musertaen hänet hänen omassa kodissaan! Hän yritteli kyllä uutterasti, oli sangen ystävällinen ja mairitteleva ja vaaniskeli lakkaamatta väliaidan takana sopivaa tilaisuutta voidakseen sekaantua perheen asioihin, lohduttaa pientä, sorrettua vaimo raukkaa; joskus hän uskalsi tehdä viittauksia, näyttää osanottoaan ja antaa neuvoja: on niin surullista kun aviopuolisoilla ei ollut sama usko, ihminen ei kuitenkaan voinut antaa sielunsa joutua kadotukseen, silloin oli parasta vastustaa lempeästi. Hän oli suureksi ilokseen pari kertaa nähnyt Genevièven itkevän. Sitten oli tämä vastenmielisyyden valtaamana pitänyt varansa, välttäen uusia yhteensattumuksia. Tuo mielistelevä, husaarimainen, likööriä juova nainen, omituisine puheineen papeista, jotka eivät oikeastaan olleet kummempia kuin muutkaan miehet, ja joiden soimaaminen oli hyvin väärin, herätti hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Loukattuna alkoi neiti Rouzaire vielä enemmän vainota naapurin perhettä, jolle hän voi tuottaa harmia käyttämällä opettajavaltaansa pikku Louisen tuon etevän oppilaan ylitse, jonka uskonnollisesta kasvatuksesta hän piti huolta, vasten isän nimenomaista kieltoa.

Mutta vaikka ei hänen tyttärensä tila vielä vakavasti huolettanutkaan Markusta, ymmärsi hän, että oli välttämätöntä kiireellisesti toimia, jotta äitiä, hänen rakastettua Genevièveänsä ei kokonaan riistettäisi häneltä. Kerran ennenkin oli hän tuntenut sen selvästi, ja nyt se oli tullut silminnähtäväksi: isoäitinsä rouva Duparquen luona, pienessä, jumalisessa talossa Kapusiinitorin varrella oli Geneviève tuntenut perinnöllisen katolilaisuutensa, lapsuutensa ja nuoruutensa uskonnollisten vaikutusten heräävän. Siellä oli ikäänkuin salaperäisen ruton pesäpaikka, jossa kytevä usko syttyi uudestaan, oltuaan sammuksissa maallisen rakkauden ensimmäisten ilojen alla. Markus käsitti kyllä, että jos he olisivat jääneet Jonvilleen, olisi hän heidän rauhallisessa yksinäisyydessään voinut tyydyttää Genevièven levotonta intohimoa. Mailleboisissa sitävastoin oli vieraita aineksia tunkeutunut heidän väliinsä, etenkin tuo hirveä Simonin juttu, joka ensiksi oli särkenyt heidän sopunsa, ja sitten vielä sen yhä vaikeammiksi käyvät seuraukset, taistelu hänen ja kirkollisen puolueen välillä, vapautustyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen. He eivät enää olleet yksin, ihmisten ja asioiden muodostama juopa heidän välillään oli vähitellen laajentunut, ja he tunsivat että se päivä oli lähellä, jolloin he huomaisivat olevansa täydellisesti vieraat toisilleen. Geneviève tapasi rouva Duparquen luona Markuksen kiivaimmat vastustajat. Markus oli saanut kuulla että kova ja itsepäinen isoäiti oli monivuotisten nöyrien rukousten jälkeen saavuttanut sen suuren armon että oli rippi-isäkseen saanut isä Crabotin. Tavallisesti Valmarien rehtori säästi itseään Beaumontin ylhäisille naisille, ja hänelle oli varmaankin ollut sangen tärkeitä syitä päättäessään ottaa haltuunsa tuon vanhan alhaiseen porvaristoon kuuluvan naisen. Eikä hän ainoastaan ottanut rouva Duparquea vastaan Valmarien kappelissa ripityspäivinään, vaan kunnioitti myöskin käynnillään hänen pientä taloaan Kapusiinitorin varrella, kun luuvalokohtaus kahlehti hänet nojatuoliin. Hän tapasi siellä valikoiman pappeja ja munkkeja, apotti Quandieun, isä Theodosiuksen, veli Fulgentiuksen y.m., jotka olivat hyvin iloisia tästä hiljaisesta, syrjäisestä sopesta, tästä pienestä suljetusta talosta, jossa heidän salaiset kokouksensa voivat kenenkään huomaamatta tapahtua. Huhu tiesi tosin kertoa, että siellä oli kirkollisen puolueen salainen yhtymäpaikka, jossa kaikki vakavat päätökset saivat alkunsa. Mutta kuka olisi voinut epäillä kahden vanhan naisen vaatimatonta asuntoa, heillä oli tietysti oikeus ottaa kodissaan vastaan ystäviä, joiden nähtiin hiipivän sisään kuin varjojen. Palvelijatar Pélagie sulki hiljaa portin, ikkunoissa ei näkynyt kasvoja, eikä vähintäkään kuiskausta kuulunut pienestä uinuvasta asunnosta. Ja kaikki kunnioittivat tätä arvossa pidettävää taloa.

Silloin Markus katui että hän ei useammin ollut käynyt vanhojen rouvien luona. Olihan hän tehnyt suuren erehdyksen kun oli antanut Genevièven ja pikku Louisen yksin viettää siellä pitkiä päiviä? Hänen pelkkä läsnäolonsa olisi estänyt tarttumaa, se olisi hillinnyt salaista taistelua, jota hän tunsi siellä käytävän hänen aatteitaan ja häntä itseään vastaan. Ikäänkuin Geneviève vielä olisi tuntenut vaaran, joka uhkasi rauhaa hänen kodissaan, vastusti hän joskus, hän ei tahtonut joutua riitaan puolisonsa kanssa, jota hän yhä rakasti. Niinpä oli hän ruvetessaan harjoittamaan uskonnollisia menoja valinnut rippi-isäkseen apotti Quandieun isä Theodosiuksen asemasta, jota rouva Duparque koetti tyrkyttää hänelle. Hän tunsi, että sotaista ankaruutta piili tuossa mustapartaisessa, loistavasilmäisessä kapusiinissa, josta kaikki uskovaiset naiset uneksivat, jota vastoin apotti oli lempeä ja viisas mies, isällinen ripittäjä, jossa hän aavisti ystävän, joka kärsi veljessodista ja toivoi rauhaa kaikille uutterille työmiehille. Genevièven vähitellen hämärtyvä järki oli vielä levoton, ennenkuin se kokonaan vaipui uskonnollisen intohimon pimeyteen. Hyökkäykset häntä vastaan tulivat päivä päivältä ankarammiksi, hän antautui yhä enemmän vanhojen rouvien hämmentävän vaikutuksen alaiseksi, ja heidän hyväilevät sanansa ja hartaat liikkeensä uuvuttivat hänet ikäänkuin horrostilaan. Turhaan Markus rupesi käymään useammin heidän luonaan, hän ei enää voinut estää myrkkyä tekemästä tehtäväänsä.

Mitään ankaruutta tai pakkoa ei vielä käytetty. Genevièveä houkuteltiin ainoastaan, häntä mairiteltiin ja hyväiltiin lempein käsin. Ainoatakaan pahaa sanaa ei vielä oltu lausuttu hänen puolisostaan, hän oli päinvastoin hyvin surkuteltava mies, syntinen, jota tahdottiin pelastaa. Tuo onneton ei tiennyt kuinka äärettömän paljon pahaa hän tuotti isänmaalleen, kuinka monta lapsen sielua hän saattoi kadotukseen, kun itsepäisesti pysyi kapinallisessa ylpeydessään. Sitten selitettiin hänelle mitä häneltä vaadittiin, ensin epämääräisesti, sitten yhä selvemmin, häntä kehoitettiin ottamaan tehtäväkseen ihana työ, syntisen pelastaminen, rikollisen miehen lunastaminen, miehen, jota hän heikkoudessaan yhä rakasti. Mikä ilo ja kunnia hänelle, jos hän voisi ohjata tuon miehen Jumalan luo, hillitä hänen hävitysvimmansa, pelastamalla hänet ja siten myös hänen viattomat uhrinsa iankaikkisesta kadotuksesta! Useita kuukausia oli häntä suurella taidolla valmistettu tähän tehtävään: oli yllytetty toisiaan vastaan nuo kaksi vastakkaista periaatetta, ikivanhaan erehdykseen piintynyt menneisyyden nainen vapaa-aatteista, tulevaisuutta kohden kulkevaa miestä vastaan, ja toivottiin että epäsopu aviopuolisoiden välillä tulisi täydelliseksi. Ja tämä toivo täyttyikin.

Markuksen ja Genevièven koti, jossa ennen oli vallinnut niin lämmin iloisuus, tuli nyt päivä päivältä synkemmäksi. He eivät vielä riidelleet; mutta jäädessään kahden, niin ettei muiden henkilöiden läsnäolo vetänyt heidän huomiotaan puoleensa, joutuivat he hämilleen ikäänkuin peläten etteivät pienimmänkään erimielisyyden sattuessa voisi hillitä itseään. He tunsivat, että heidän välilleen tunkeutui jotain outoa, josta he eivät puhuneet mitään toisilleen, mutta joka yhä enemmän jähmetytti heidät, teki heidät vihamiehiksi. Markuksen valtasi yhä kasvava tunne siitä, että hänellä jokapäiväisessä elämässään ja vuoteessaan, sylissään oli vieras nainen, jonka mielipiteitä ja tunteita hän piti väärinä; Genevièveä taas vaivasi se kiusallinen ajatus, että häntä pidettiin tietämättömänä, yksinkertaisena lapsena, jota vielä rakastettiin, mutta rakkaudella, johon oli sekaantunut surumielistä sääliväisyyttä. Ensimmäinen riita oli lähellä.

Eräänä iltana kun lamppu oli sammutettu ja he makasivat vuoteessaan syleili Markus äänettömänä Genevièveä, niinkuin suuttunutta lasta, ja silloin purskahti tämä äkkiä nyyhkytyksiin.

-- Oi, sinä et rakasta minua enää!

-- Minäkö en sinua rakastaisi, armaani! Miksi sanot niin?

-- Jos rakastaisit minua, tuottaisitko minulle silloin näin hirveätä surua?... Joka päivä irtaannut minusta yhä enemmän. Pidät minua ymmärtämättömänä, niinkuin olisin sairas tai mielipuoli. Minun sanoillani ei ole mitään merkitystä, sinä melkein kohautat niille olkapäitäsi... Tunnen aivan hyvin, että olet kärsimätön, minä tuotan sinulle surua ja vaivaa.

Markus, jonka sydäntä kouristi, ei keskeyttänyt, hän tahtoi kuulla kaikki.

-- Niin, pahaksi onneksi näen selvästi. Pienimmästäkin oppilaastasi välität enemmän kuin minusta. Alhaalla heidän kanssaan olet innostunut, ponnistat voimiasi pienintäkin asiaa heille selittäessäsi, sinä leikit ja naurat heidän kanssaan, kuin vanhempi veli, kuin itsekin olisit lapsi. Mutta palatessasi tänne tulet synkäksi, sinulla ei ole mitään minulle sanottavaa, olet onnettoman näköinen, niinkuin mies, jota hänen vaimonsa huolettaa ja väsyttää... Jumalani! kuinka olen onneton!

Ja hän purskahti uudelleen kyyneliin. Silloin sanoi Markus lempeästi.

-- Ystävä raukkani, en uskaltanut sanoa sinulle syytä surumielisyyteeni; mutta jos kärsin, niin kärsin siksi, että sinussa olen huomannut kaiken sen mistä minua soimaat. Sinä et enää milloinkaan ole kanssani. Sinä olet kaiket päivät ulkona, ja kun palaat, olet niin kylmän ja onnettoman näköinen että kotiraukkamme siitä tulee ikäänkuin autioksi. Sinähän et koskaan puhu minulle, ja kun olet täällä, kun ompelet, tarjoat ruokaa tai hoidat Louiseamme, ovat ajatuksesi aina muualla, harhailevat hämärässä etäisyydessä. Sinä itse kohtelet minua kärsivällisellä sääliväisyydellä, ikäänkuin olisin syyllinen mies, joka ehkä ei tunne rikostaan, ja sinä itse kohta lakkaat minua rakastamasta, elleivät silmäsi aukene näkemään selvää totuutta.

Geneviève katkaisi jokaisen lauseen hämmästyneillä kiivailla vastalauseilla.

-- Minäkö! minuako syytät moisista asioista! sinä et rakasta minua enää ja sitten sanot että minun rakkauteni pian sammuu!

Ja pidättämättä enää itseään tunnusti hän jokapäiväiset ajatuksensa.

-- Oi! kuinka onnellisia ovat ne vaimot, joiden miehillä on sama usko kuin heillä! Olen nähnyt aviopuolisoiden yhdessä käyvän kirkossa ja kuinka suloista mahtaa olla yhdessä antautua Jumalan käsiin! Sellaisilla siunatuilla perheillä on todellakin yksi sielu, ja taivas tekee heidän onnensa monenkertaiseksi.

Markus ei voinut pidättää lempeää ja surumielistä hymyilyä.

-- Vaimo raukkani, sinähän koetat kääntää minua.

-- Mitä pahaa siinä olisi? vastasi Geneviève innokkaasti. Etkö usko minun rakastavan sinua siksi paljon, että nyt jo tunnen kauheata tuskaa ajatellessani kuinka suuressa vaarassa olet? Sinä et tosin usko tulevaa rangaistusta, sinä uhmaat taivaallista vihaa. Mutta ei kulu päivääkään etten rukoilisi Jumalaa valistamaan mieltäsi, ja antaisin kymmenen vuotta elämästäni, oi! kaikesta sydämestäni, jos siten voisin aukaista silmäsi ja pelastaa sinut hirveistä onnettomuuksista, jotka sinua uhkaavat... Oi! jospa rakastaisit minua, jospa kuulisit minua ja jospa seuraisit minua iankaikkisen autuuden maahan!

Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänet oli vallannut niin kiihkeä yli-inhimillinen toivo, että Markus hämmästyi, hän ei ollut luullut että paha oli jo niin syvälle vaikuttanut, Geneviève opetti häntä nyt, ja hän häpesi, sillä tekihän hänen vaimonsa sitä, joka olisi ollut hänen ensimmäinen velvollisuutensa? Hän lausui ääneen ajatuksensa ja sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.

-- Sinä et puhu omasta puolestasi, sinulle on annettu tämä toimi, joka voi tulla hyvin vaaralliseksi meidän onnellemme.

Silloin Geneviève alkoi suuttua.

-- Sinä loukkaat minua kun luulet, etten mitään voi tehdä muitten kehoittamatta, vakuutuksesta ja rakkaudesta. Olenko sitten aivan järjetön, kone, joka ei voi mitään itse ajatella? Ja jos syvästi kunnioitettavat henkilöt, joiden jaloa luonnetta arvostelet väärin, huolehtivat sinusta, puhuvat sinusta veljellisin sanoin niin että hämmästyisit jos sen kuulisit, niin tulisihan sinun heltyä siitä ja olla iloinen niin suuresta taivaallisesta hyvyydestä!... Jumala, joka voisi musertaa sinut, ojentaa sinulle kätensä, ja kun hän käyttää aseenaan minua ja minun rakkauttani vetääkseen sinut luoksensa, lasket sinä leikkiä ja pidät minua pienenä ymmärtämättömänä tyttönä, joka lukee ulkoa mitä hänelle on opetettu!... Me emme enää voi ymmärtää toisiamme, sentähden minä olen niin onneton.

Hänen puhuessaan tunsi Markus pelkonsa yhä suurenevan.

-- Se on totta, toisti hän hitaasti, me emme enää voi ymmärtää toisiamme. Sanoilla ei enää ole sama merkitys meillä, ja kaikesta mistä minä sinua soimaan, soimaat sinä minua. Kumpi meistä on väärässä? kumpi rakastaa toista ja tekee työtä toisen onneksi?... Oi! minä olen syyllinen ja pelkään että on liian myöhäistä korjata vikani. Minun olisi pitänyt osoittaa sinulle, missä totuus ja oikeus ovat.

Geneviève kiivastui yhä enemmän näistä sanoista.

-- Niin, aina minä olen typerä oppilas, joka ei tiedä mitään, ja jonka silmät täytyy aukaista... Ja minähän kuitenkin tiedän, missä oikeus ja totuus ovat. Sinulla ei ole oikeutta lausua noita sanoja.

-- Eikö minulla ole oikeutta?

-- Ei, sinä olet antautunut tuohon hirveään erehdykseen, tuohon saastaiseen Simonin juttuun ja viha kirkkoa vastaan tekee sinut sokeaksi ja vääryyden puolustajaksi. Kun sinun kaltaisesi mies joutuu halveksimaan totuutta ja oikeutta, voidakseen vahingoittaa ja halveksia Jumalan palvelijoita, niin on parempi uskoa että hän on kadottanut järkensä.

Tässä oli Markuksen ja Genevièven riidan todellinen juuri, Simonin juttu oli aiheuttanut kaiken sen taitavan ja salaisen työn, jonka tulokset hän näki tässä. Vanhat rouvat tahtoivat valloittaa takaisin Genevièven, käyttää häntä kuolettavana aseena Markusta vastaan etenkin siksi, että hän oli totuuden työmies, tuleva tuomari. Hänet oli raivattava pois tieltä, hänen kukistamisensa yksin voi turvata todelliset syylliset. Syvä suru saattoi hänen äänensä vapisemaan.

-- Oi! Geneviève, tämä on vakavata, se olisi sopumme loppu, jos emme olisi yhtä mieltä näin selvästä ja yksinkertaisesta asiasta... Etkö siis enään ole minun puolellani tässä surullisessa jutussa?

-- En!

-- Pidätkö onnetonta Simonia syyllisenä?

-- Siitä ei ole epäilemistäkään? Kaikki syyt, joilla puolustatte hänen viattomuuttaan ovat perustuksettomia. Minä toivoisin että saisit kuulla henkilöiden, joiden puhdasta elämää uskallat epäillä, keskustelevan tästä asiasta. Kun näin suuresti erehdyt aivan selvässä asiassa, kuinka voit vaatia että vähääkään uskoisin muihin aatteisiisi, haaveksittuun yhteiskuntaasi, jossa kaikkien ensiksi murhaat Jumalan?

Markus sulki hänet jälleen syliinsä, painoi häntä kiihkeästi rintaansa vasten. Heidän epäsopunsa oli saanut alkunsa erimielisyydestä tuon totuuden ja oikeuden kysymyksen suhteen. Genevièven käsitys siitä oli myrkytetty, jotta he murtuisivat toisiaan vastaan.

-- Kuule, Geneviève, ei ole kuin yksi totuus ja yksi oikeus, sinun täytyy ymmärtää minua niin että voimme tehdä sovinnon.

-- Ei, ei!

-- Geneviève, sinä et voi jäädä tuollaiseen pimeyteen, kun minä olen täydessä valossa. Silloin eroaisimme ainiaaksi.

-- Ei, ei! anna minun olla. Minua väsyttää, minä en tahdo enää kuulla sinua.