Part 22

Isä Crabot oli ensin aikonut näyttää valtaansa itse Mailleboisissa, maakunnan pääpaikassa, pyhittämällä sen Pyhälle Sydämmelle. Mutta sitten hän ei ollut uskaltanut, se kun oli tehdaskaupunki, jonka muutamat sadat työmiehet lähettivät sosialisteja kunnallisneuvostoon: huolimatta veljistä ja kapusiineista oli hän peljännyt siellä joutuvansa häpeällisesti tappiolle. Hän olikin päättänyt toimia Jonvillessä, jossa maa-ala näytti erinomaisen sopivalta; jos hän onnistuisi, voisi hän myöhemmin koettaa samaa laajemmalla näyttämöllä. Apotti Cognasse hallitsi nyt aivan yksin Jonvillessä, jonka opettaja Jauffre kokonaan oli luovuttanut hänelle, heittämällä, hänen käsiinsä ihmiset ja asiat, kaiken vallan, jonka Markus ennen niin uljaasti oli voittanut itselleen. Jauffren teoriia oli yksinkertainen: täytyi olla hyvissä suhteissa vanhempien, pormestarin ja ennen kaikkea kirkkoherran kanssa. Miksi ei hän olisi mennyt kirkon puolelle, koska kirkolliset olivat vallalla maassa? Eikö hän sitä tietä helpoimmin pääsisi jonkun suuren koulun johtajaksi Beaumontiin? Ja rikas Jauffre oli, annettuaan ensin vaimonsa lähestyä kirkkoherraa, täydellisesti alistunut, hän soitti kelloja, lauloi jumalanpalveluksessa ja vei oppilaansa joka sunnuntai kirkkoon. Pormestari Martineau, joka Markuksen aikana oli ollut kirkollisten vastustaja, oli ensin suuttunut uuden opettajan toimista. Mutta mitä sanoa opettajalle, joka ei ollut köyhä, ja joka kaikenlaisilla syillä osasi todistaa, että pappien vastustaminen aina oli väärin. Epäillen oli Martineau ensin antanut asiain mennä menojaan; sitten oli hän kauniin rouvansa vaikutuksesta kunnallisneuvostossa selittänyt, että kuitenkin oli edullisinta elää sovussa kirkkoherran kanssa. Ja yhdessä vuodessa tuli apotti Cognasse kunnan itsevaltiaaksi hallitsijaksi, nyt kun ei opettajakaan häntä enää ollut vastustamassa, vaan sen sijaan mielellään suostui häntä tottelemaan, varmana siitä, että saisi hyvän palkan alistumisestaan.

Kun ryhdyttiin Jonvillen pyhittämiseen Pyhälle Sydämmelle, herätti se kuitenkin vähän hämmästystä ja vastustusta. Kukaan ei tiennyt mistä tuo aate oli kotoisin, eikä kukaan olisi voinut sanoa, ken siitä ensiksi oli puhunut. Mutta apotti Cognasse otti sen heti omaksi asiakseen, katsoen suureksi kunniaksi itselleen, jos hän niillä seuduin ensimmäisenä voittaisi kokonaisen kunnan Jumalalle. Hän piti sellaista melua, että hänen ylhäisyytensä Bergerot kutsui hänet Beaumontiin, tyytymättömänä ja epätoivoisena tästä uudesta taikauskosta, tästä alhaisesta epäjumalan palveluksesta, joka uhattiin tuoda maahan, ja joka syvästi suretti häntä; kerrottiin, että kohtaus heidän välillään oli ollut surkuteltava ja hirveä, piispan täytyi taipua vielä kerran. Jonvillessä oli kaksi myrskyistä kunnallisneuvoston istuntoa, jäsenet tahtoivat tietää mitä heille oikeastaan tarjottiin. Hetken oli voinut luulla, että asia menisi myttyyn. Mutta silloin Jauffre, joka myöskin oli käynyt Beaumontissa, vaikka kukaan ei tarkalleen tiennyt ketä hän siellä oli tavannut, ryhtyi välittäjäksi kirkkoherran ja kunnallisneuvoston välillä. Oli osoitettava, mitä kunta voittaisi tullessaan pyhitetyksi Pyhälle Sydämmelle; ensiksi ilmoitti hän, että Beaumontin rouvat olivat luvanneet lahjoittaa kunnalle hopeisen kalkin, alttariliinan, kukkavaaseja ja suuren Jesuksen kuvan, jonka rintaan oli maalattu hehkuva, verta vuotava sydän. Sitten annettaisiin ansiokkaimmalle Neitsyen tyttärelle viidensadan markan myötäjäiset hänen mennessään naimisiin. Mutta etenkin näkyi neuvostoon vaikuttavan se, että luvattiin perustaa Hyvän Paimenen haaraosasto, jossa kaksisataa naista saisi työtä, ja jossa valmistettaisiin hienoja liinavaatteita, paitoja, alushameita ja naisten housuja Pariisin suuriin myymälöihin. Talonpojat näkivät jo hengessä kaikki tyttärensä hyvien sisarten luona, ottamatta lukuun sitä rahan paljoutta, jonka tällainen laitos tuottaisi kunnalle.

Vihdoin määrättiin juhlallisuus sunnuntaiksi, kesäkuun 10 päiväksi, eikä kauniimpi auringonpaiste koskaan ollut suosinut suurta juhlaa, niinkuin apotti Cognasse huomautti. Kolme päivää oli hänen palvelijansa, hirveä Palmyre, rouva Jauffren ja kauniin rouva Martineaun auttamana, koristanut kirkkoa vihreillä kasveilla ja verhoilla, joita oli lainattu kaupunkilaisilta. Beaumontin naiset, presidentin rouva Gragnon, kenraalin rouva Jarousse, prefektin rouva Hennebise ja myöskin rouva Lemarrois, pormestarin, radikaalisen edusmiehen vaimo, olivat lahjoittaneet komean kolmivärisen lipun, johon oli ommeltu pyhä sydän sekä sanat: Jumala ja Isänmaa. Jauffre itse kantaisi tätä lippua Jonvillen pormestarin oikealla puolella. Harvinainen valikoima huomattavia henkilöitä saapui jo aamulla: Beaumontin arvokkaimmat miehet ynnä ne rouvat, jotka olivat antaneet lahjat: Mailleboisin pormestari, Philis, neuvoston klerikaalisen enemmistön seuraamana; sitten koko parvi pappeja, munkkeja, hänen ylhäisyytensä valtuuttama edustaja, isä Theodosius ja joukko kapusiineja, veli Fulgentius ja hänen kolme apulaistaan, isä Philibin sekä viimeksi itse isä Crabot, jota kaikki liehakoivat ja nöyrästi kumarsivat. Apotti Quandieu ei ollut saapuvilla, hän oli viime hetkessä saanut ankaran luuvalokohtauksen.

Kello 3 alkoi soittokunta Kirkkotorilla puhaltaa sotaista marssia. Kunnallisneuvosto saapui juhlapukuisen pormestari Martineaun johtamana; opettaja Jauffre kantoi molemmin käsin Pyhän Sydämmen lippua. Kulkue pysähtyi hetkeksi ja odotti soiton loppuun. Ääretön joukko pyhävaatteisiin puettuja talonpoikaisperheitä ja loistava pukuisia naisia tungeskeli odottaen torilla. Äkkiä kirkon suuri ovi aukeni ja komeaan papinkauhtanaan verhottu apotti Cognasse ilmaantui lukuisten lähiseuduilta saapuneiden pappien seuraamana. Kuoripoikien laulaessa ja läsnäolijoiden hartaina polvistuessa siunattiin lippu juhlallisesti. Sitten seurasi mieltäliikuttava hetki, pormestari Martineau ynnä kunnallisneuvosto laskeutuivat polvilleen vertauskuvallisen lipun juurelle, jonka vartta Jauffre taivutti alaspäin, jotta sen kolme väriä ja verinen sydän paremmin näkyisivät Pormestari lausui korkealla äänellä sanat, joilla Jonvillen kunta virallisesti pyhitettiin Pyhälle Sydämmelle.

-- Minä tunnustan Jesuksen Kristuksen oikeudet kaikkiin kansalaisiin, joiden valtuuttama minä olen, heihin itseensä, heidän perheisiinsä ja heidän omaisuuteensa. Jesus Kristus on oleva heidän ensimmäinen, heidän ainoa herransa ja vastedes on hän määräävä kaikki meidän kunnallisen hallituksemme toimet meidän eduksemme ja omaksi kunniakseen.

Naiset itkivät, miehet taputtivat käsiään. Heidät valtasi autuaallinen innostus samalla kun torvet ja rummut uudelleen alkoivat soittaa voitonriemuista marssia. Kulkue astui kirkkoon, papit, pormestari ja kunnallisneuvosto, jota opettaja yhä seurasi lippuineen. Kirkossa siunattiin pyhä sakramentti, joka alttarilla vahakynttilöiden ympäröimänä loisti kuin tähti, ja jonka edessä neuvosto taaskin hartaasti polvistui. Sitten apotti Cognasse puhui hehkuvalla kaunopuheisuudella, hän iloitsi nähdessään maallisen vallan hakevan suojaa Pyhän Sydämmen kansallisen lipun juurella, polvistuvan pyhän sakramentin edessä, laskien kaiken ylpeytensä Jumalan käsiin ja uskoen hänelle Ranskan hallituksen ja pelastuksen. Eikö tämä ollut kaiken jumalattomuuden loppu, eikö kirkko tästä lähin olisi sielujen ja ruumiiden hallitsija, ainoa voiman ja vallan edustaja maan päällä? Pian se kohottaisi onneen rakastetun vanhemman tyttärensä, joka vihdoinkin katui erehdyksiään, alistui ja toivoi ainoastaan pelastustansa. Kaikki kunnat seuraisivat Jonvillen esimerkkiä, koko isänmaa antautuisi taivaalliselle Sydämmelle, Ranska tulisi jälleen maailman valtijaaksi, Jesuksen lipuksi muuttunutta kansallista lippua seuraamalla. Läsnäolijat huusivat pyhän huumauksen valtaamina, ja suuremmoinen juhlallisuus päättyi sakastissa, jonne kunnallisneuvosto meni pormestarin johtamana, allekirjoittamaan virallista ja lainmukaista asiakirjaa, jonka pergamentille oli kirjoitettu, että Jonville pyhitti itsensä kokonaan ja kaikiksi ajoiksi Pyhälle Sydämmelle, merkiksi siitä, että maallinen valta nöyrästi taipui taivaallisen vallan alle.

Mutta kirkosta lähdettäessä tapahtui häväistys. Férou, Moreuxin opettaja, oli joukossa kurjempana ja raivostuneempana kuin koskaan, puettuna repaleiseen takkiin. Velat rasittivat häntä yhä enemmän, häntä ahdistettiin viidenkymmenen pennin lanteista, eikä hänelle annettu velaksi edes leipää, jota hän joka päivä tarvitsi ankarassa työssä rasittuneen vaimonsa ja kolmen laihan, kivulloisen tyttärensä elatukseksi. Yhä laajeneva velkojen kuilu nieli edeltäpäin hänen kurjan kuukausipalkkansa ja pientä maksua, jonka hän sai sihteerin toimestaan, vastustettiin alinomaa. Kunnan talonpojat, jotka kaikki olivat varakkaita, olivat ruvenneet halveksimaan opettajaa hänen alinomaisen, yhä kasvavan kurjuutensa tähden, he epäilivät myöskin oppia, koska se ei voinut elättää miestä, jonka tehtävänä oli sen levittäminen. Ja Férou, ainoa ymmärtäväinen, ainoa sivistynyt tämän törkeän tietämättömyyden keskellä, tuli päivä päivältä katkerammaksi köyhyytensä tähden, hän, jolla oli tietoja, oli köyhä, samalla kuin tietämättömät olivat rikkaita! Tämä yhteiskunnallinen vääryys saattoi hänet raivoon, omaistensa kärsimykset vimmastuttivat häntä ja hän tahtoi väkivaltaisesti hävittää tämän kurjan maailman, rakentaakseen sen raunioille totuuden ja oikeuden kaupungin. Hän huomasi Saleurin, Moreuxin pormestarin, joka oli saapunut juhlaan puettuna aivan uuteen pukuun, sillä hän tahtoi miellyttää apotti Cognassea, nyt kun tämä oli päässyt voitolle. Moreuxissa vallitsi nyt rauha kunnan ja kirkkoherran välillä, vaikka viimemainittu lakkaamatta olikin pahalla tuulella ja nurisi siitä, että hänen täytyi kulkea neljä kilometriä mokomienkin seurakuntalaisten tähden, jotka aivan hyvin olisivat voineet kustantaa itselleen oman kirkkoherran. Kaiken sen kunnioituksen, jonka laiha, kalpea, huonopalkkainen ja velkojen rasittama opettaja oli menettänyt, oli saanut tukeva, kukoistava pappi, jolla oli paljon suurempi palkka ja lisäksi vielä tulot ristiäisistä, häistä ja hautajaisista. Tämä epätasainen taistelu saattoi opettajan raivoon, hänhän siinä auttamattomasti joutui tappiolle.

-- No! herra Saleur, täällähän on oikeat karnevaalit! ettekö häpeä, ottaa osaa moisiin halpamaisuuksiin?

Saleur, joka oikeastaan ei pitänyt papeista, suuttui tästä. Hän piti sitä hyökkäyksenä hänen, rikastuneen härkäkauppiaan porvarillista asemaa vastaan, hänen, joka eli koroillaan kauniissa, vartavasten korjatussa ja öljyvärillä maalatussa talossaan... Ja hän haki kyllin arvokkaita sanoja vastatakseen.

-- Te tekisitte parhaiten jos olisitte vaiti, herra Férou. Niillä on syytä hävetä, jotka eivät kykene hankkimaan itselleen riippumatonta asemaa.

Férou aikoi kiivastuneena vastata, sillä hän huomasi näissä sanoissa ilmaantuvan kaiken sen halpamaisen siveysopin, jonka tähden hän sai kärsiä, mutta silloin astui Jauffre vuorostaan kirkosta, ja hänen vihansa kääntyi tähän.

-- Kas vain! tekin, virkaveljeni, kannatte valheen ja tietämättömyyden lippua! Kaunis tehtävä tasavaltamme pienten ja halpojen kasvattajalle! Pitäisihän teidän kuitenkin tietää, että minkä kirkkoherra voittaa, sen opettaja menettää.

Mutta Jauffre, joka oli rikas, ja joka oli hyvin tyytyväinen tekoonsa, osoitti hänelle musertavaa sääliväisyyttä ja ylenkatsetta.

-- Toveri raukka, ennenkuin tuomitsette muita, tulisi teidän voida hankkia edes paitoja tyttärillenne.

Silloin Férou kadotti kaiken malttinsa. Raivostuneena, heiluttaen pitkiä käsivarsiaan huusi hän:

-- Te ilveilijät; te jesuiitat! kuljettakaa vaan, jumaloikaa vaan tuota härän rinnasta revittyä sydäntänne, syökää se vaikka raakana ja tulkaa siitä jos voitte vielä epäinhimillisemmiksi ja vielä typerämmiksi!

Kansaa oli kokoontunut Jumalan pilkkaajan ympärille, joukosta kuului ivaa ja uhkauksia ja hänen olisi voinut käydä huonosti ellei varovainen pormestari Saleur, levottomana kuntansa hyvästä maineesta, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja vienyt häntä pois vihamielisestä joukosta.

Seuraavana päivänä oli tapausta jo suurennettu, kaikkialla puhuttiin hirveästä pyhyyden häväistyksestä. "Petit Beaumontais" kertoi, että Moreuxin opettaja oli sylkäissyt Pyhän Sydämmen kansallista lippua juuri silloin, kun kunnianarvoinen apotti Cognasse siunasi tätä katuvan ja pelastetun Ranskan taivaallista vertauskuvaa. Seuraavassa numerossa ilmoitti se, että opettaja Férou oli eroitettu virastaan. Jos uutinen oli tosi, tulisi tällä virkaerolla olemaan vakavat seuraukset opettajalle, hänen täytyisi nimittäin viipymättä suorittaa kolmivuotinen sotapalveluksensa, sillä hänen kymmenen vuotta kestävä sitoumuksensa ei vielä ollut päättynyt, hänen olisi täytynyt palvella vielä kolme vuotta koulussa ennen kun hän täydellisesti olisi päässyt vapaaksi siitä. Ja minne joutuisivat sillä aikaa hänen vaimonsa ja kolme tytärtänsä, joiden toimeentulosta hän ei nytkään voinut huolta pitää, ja jotka hänen lähdettyään varmaankin kuolisivat nälkään?

Kun Markus sai kuulla tämän, kiiruhti hän heti Salvanin luo Beaumontiin. Tällä kertaa "Petit Beaumontais" ei ollut valehdellut, virkaero oli todella allekirjoitettu, Le Barazer oli taipumaton. Kun Markus pyysi vanhaa ystäväänsä vielä kerran koettamaan taivuttaa häntä, kieltäytyi tämä alakuloisena.

-- Ei, ei, se on hyödytöntä. Le Barazer ei voi tehdä toisin; hän ainakin on vakuutettu siitä, hänen opportunistinen valtioviisautensa toivoo sillä keinoin pääsevänsä nykyisistä vaikeuksista... Älkää olko kovin onneton, sillä hän iskee Férouta voidakseen säästää teidät.

Markus ei tahtonut kuullakaan tällaisesta ratkaisusta, hän sanoi kuinka se häntä suretti.

-- Te ette ole vastuunalainen, rakas poikani. Hän heittää kirkollisille tämän saaliin, koska heidän kerran täytyy saada joku, ja hän toivoo näin voivansa pelastaa teidät, hyvän työmiehensä. Se on erinomaisen nerokas ratkaisu, niinkuin joku selitti minulle eilen... Niin, niin, kuinka paljon kyyneleitä, kuinka paljon verta vuotaakaan pienimpienkin edistysaskeleiden tähden ja kuinka moni onneton saakaan ruumiillaan täyttää vallihaudan ennen kuin sankarit voivat kulkea siitä yli!

Salvanin ennustukset kävivät täydellisesti toteen. Férou eroitettiin kaksi päivää myöhemmin; mutta hän ei tahtonut antautua sotapalvelukseen vaan pakeni mieluummin Belgiaan raivoissaan vääryydestä, jota hän oli saanut kärsiä. Hän toivoi Brysselissä saavansa sen verran tuloja, että voisi kutsua vaimonsa ja tyttärensä luokseen ja perustaa siellä hävitetyn kotinsa uudelleen. Hän sanoi olevansa onnellinenkin, kun pääsi vapaaksi yliopistollisesta vankilasta, ja hän hengitti täysin keuhkoin, tuntien vihdoinkin olevansa vapaa mies, joka sai ajatella ja tehdä niinkuin tahtoi. Hänen vaimonsa oli silläaikaa tyttärineen muuttanut Mailleboisiin, kahteen pieneen, likaiseen huoneeseen, ja hän oli heti rohkeasti ruvennut työhön voimatta sittenkään ansaita jokapäiväistä leipäänsä. Markus kävi hänen luonaan ja auttoi häntä ja hänen sydämmeensä koski tämä suuri kurjuus. Hänellä oli omantunnon vaivojakin siitä, sillä ristiinnaulitun kuva näytti unohtuneen siinä suuressa kiihtymyksessä, jonka Jonvillessä tapahtunut pyhyyden häväistys ja sitä seuraava virkaero olivat synnyttäneet. "Petit Beaumontais" riemuitsi ja kreivi de Sangleboeuf kulki Beaumontissa kuin voittaja, ikäänkuin veljet, kapusiinit, ja jesuiitat, veli Fulgentius, isä Philibin ja isä Crabot äkkiä olisivat tulleet maakunnan herroiksi. Ja taistelu alkoi uudelleen, yhtä heltymättömänä, vaikka toisella alalla.

Eräänä sunnuntaina Markus hämmästyi nähdessään vaimonsa tulevan sisään messukirja kädessä.

-- Kuinka, käytkö sinä kirkossa? kysyi hän.

-- Käyn, vastasi Geneviève suoraan. Tulen juuri ripiltä.

Markus katsoi häneen kalveten, hänet valtasi kylmä väristys, jota hän koetti salata.

-- Sinä käyt kirkossa, etkä ole sanonut sitä minulle?

Geneviève oli nyt vuorostaan hämmästyvinään ja hän vastasi tyyneesti ja lempeästi niinkuin ainakin.

-- Sanonut sinulle? miksi olisin sen tehnyt? tämähän on omantunnon asia... Minä annan sinun toimia mielipiteittesi mukaan, luullakseni saan itse tehdä samoin.

-- Tietysti, olisin kumminkin hyvän sopumme tähden tahtonut tietää sen edeltäpäin.

-- No, nythän tiedät sen. En tee mitään salaa sen näet... Toivon, että tästä huolimatta olemme hyviä ystäviä.

Hän ei sanonut muuta, eikä Markuksella ollut voimaa sanoa kaikkea mitä hänen sisässään liikkui, pyytää selitystä, jota hän tunsi tarvitsevansa. Mutta päivä kului raskaassa äänettömyydessä, jotakin katkeraa oli nyt heidän välillään.

III.

Kuukaudet kuluivat ja Markus tunsi joka päivä kuinka tuo peljättävä kysymys suureni ja vaati vastausta: miksi oli hän ottanut vaimokseen naisen, jolla ei ollut samaa uskoa kuin hänellä? Tulisivathan he molemmat äärettömästi kärsimään tästä erimielisyydestä, tästä syvästä kuilusta, joka eroitti heidät ikäänkuin olisivat he tulleet kahdesta toisilleen vihamielisestä maailmasta. Hän oli jo tullut siihen vakaumukseen, että samoin kuin perheen terveyttä varten alettiin vaatia ruumiillista tutkimusta, todistusta siitä ettei kummallakaan ollut mitään ruumiillista virhettä, olisi myöskin pitänyt vaatia todistusta siitä että järki toimii säännöllisesti ja että sydän ja luonne olivat vapaat kaikista perinnöllisistä tai kasvatuksen tuottamista virheistä. Kaksi olentoa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan, jotka tulevat kahdesta eri isänmaasta, varustettuina vastakkaisilla käsityksillä, ja joista toinen kulkee totuutta kohden ja toinen on erehdysten vallassa, voivat ainoastaan joutua ristiriitaan, kiduttaa ja musertaa toisensa. Mutta kuinka paljon verukkeita löytävätkään ihmiset ensimmäisessä, sokeassa rakkaudessaan, ja kuinka vaikea olikaan vastata tähän ratkaisevaan kysymykseen, kun tultiin erityiseen, kaikkein kauneimpaan, kaikkein hellimpään tapaukseen!

Sitä paitsi Markuksen täytyi ottaa lukuun poikkeus, joka oli hänen suhteensa olemassa. Hän ei vielä vähääkään syyttänyt Genevièveä, hän pelkäsi ainoastaan, että hänestä tulisi kuolettava ase noiden pappien ja munkkien käsissä, joita vastaan hän taisteli. Koska kirkon ei ollut onnistunut kukistaa häntä hänen esimiestensä kautta, alkoi se varmaankin nyt särkeä hänen kotionnensa, iskeä häntä sydämmeen. Se oli todella jesuiittamainen yritys, rippi-isänä ja omientuntojen johtajana toimivan munkin ikivanha menettelytapa, munkin, joka viekkaasti levittää katolilaista valtaa hyvänä ihmistuntijana, jolle intohimot eivät ole vieraat, ja joka ymmärtää niiden suuren merkityksen ja käyttää niitä Kristuksen voitoksi, mielitellen ihmistä, tyydyttäen hänen himonsa, voidakseen sitten musertaa hänet. Hiipiä perheeseen, tunkeutua puolisoiden väliin, ottaa vaimo valtaansa hänen kasvatuksensa ja uskonnollisen entisyytensä kautta ja saattaa näin epätoivoon ja häviöön mies, josta tahdotaan päästä vapaaksi, tämä on mukavin ja yleisin menettelytapa rippituolien pimeässä, kuiskailevassa maailmassa. Markus oli näkevinään apotti Quandieun, isä Theodosiuksen ja veli Fulgentiuksen mustien viittojen takana isä Crabotin ystävälliset piirteet.

Heti alussa otti kirkko naisen valtaansa ymmärtäen, että hän oli mahtavin ase kirkon opin ja orjuuden levittämiseksi. Mutta samassa syntyi myös vaikeus. Olihan nainen inhoittava, syntinen ja kauhea olento, jota kaikki pyhät pelkäsivät! Häneen on saastainen luonto pannut paulansa, hän on elämän lihallinen lähde, hän on itse elämä, jota katolinen oppi käskee halveksimaan.

Jonkun aikaa kirkko kielsikin sielun tältä irstaiselta olennolta, jota puhtaat miehet pakenivat erämaihin, varmoina siitä, että lankeisivat, jos tuuli toisi heille edes hänen hiustensa tuoksun. Koska kaikki kauneus ja kaikki hekuma oli tuomittu tässä maailmassa, oli nainen maan päällä ainoastaan kirottu kauneus ja hekuma, joita pidettiin saatanan juonina ja joita vastaan kehoitettiin rukoilemaan ja lihaansa kiduttamaan. Tahdottiin hävittää sukupuoli naisessa, ihannenainen oli sukupuoleton, taivaan valtaistuimella istui neitsyt, joka järjettömän ihmeen avulla oli synnyttänyt pojan, pysyen kumminkin neitseenä. Sitten kirkko huomasi naisen vastustamattoman vallan mieheen ja huolimatta siitä vastenmielisyydestä ja kammosta, jota se tunsi hänen sukupuoltaan vastaan, otti se vihdoin naisen palvelukseensa voittaakseen ja kahlehtiakseen miehen uudelleen. Sillä oli täydellinen sotajoukko alentavan kasvatuksen heikontamia naisia, jotka pelkäsivät helvettiä, ja jotka papin kovuus ja viha oli tehnyt orjiksi; ja koska mies oli lakannut uskomasta, tahdottiin valloittaa hänet takaisin käyttämällä tähän tarkoitukseen naisen vastustamatonta ja saatanallista viehätysvoimaa: naisen tarvitsisi ainoastaan kieltäytyä, niin mies seuraisi häntä ristin juurelle saakka. Siveetön epäjohdonmukaisuus oli tässä tosin suuri, mutta olihan katolilaisuus kadottanut alkuperäisen ankaruutensa ja olivathan jesuiitat syntyneet taistelemaan kasuistiikan alalla ja tekemään myönnytyksiä maailmalle. Tämän jälkeen oli kirkko kohdellut naista lempeämmin ja taitavammin. Vaikka se yhä työnsi hänet luotaan puolisona, tuntien pelkurimaista vastenmielisyyttä kirottua nautintoa kohtaan, käytti se tätä nautintoa omaksi voitokseen. Se tahtoi ensiksikin pitää naisen kokonaan vallassaan, jättämällä hänet ainiaaksi tietämättömyyteen ja lapsellisuuden tilaan. Sitten teki se hänestä itselleen sota-aseen, varmana siitä, että jumalinen nainen voittaisi epäuskoisen miehen. Hänen kauttaan voi se vaikuttaa kodeissakin alkooviin saakka, kun se tahtoi saattaa miehen kaikkein suurimpiin ahdistuksiin. Ja nainen oli siis yhä irstainen olento, mutta papit käyttivät häntä nyt vahvistaakseen Jumalan valtaa.

Markus voi helposti arvata minkälaisissa olosuhteissa Geneviève oli kasvanut. Ensimmäiset vaikutuksensa oli hän saanut ystävällisestä Visitationisisarten luostarista, josta hänellä oli kaikenlaisia suloisia muistoja: iltasin hän rukoili polvillaan pienessä, valkoisessa vuoteessaan; hänelle puhuttiin hyvästä Jumalasta, joka pitää isällistä huolta kuuliaisista lapsista; säteilevässä kappelissa kertoi kunnianarvoisa kirkkoherra hänelle kauniita kertomuksia kristityistä, joita jalopeurat eivät vahingoittaneet, suojelusenkeleistä, jotka valvoivat kehdon ääressä ja veivät puhtaat Jumalan rakastamat sielut taivaaseen. Sitten seurasi ensimmäinen ripillä käynti ja siihen tarvittiin vuosia kestäviä taitavia valmistuksia, katkismuksen salaisuudet opetettiin hirveässä pimeydessä, niin että ne ainiaaksi hämmensivät järjen ja sytyttivät salaperäisen uteliaisuuden turmelevan kuumeen. Siitä alkaen on lapsi, joka on muuttumaisillaan nuoreksi tytöksi ja ihastuksissaan valkeasta puvustansa, ensimmäisestä hääpuvustaan, kihlattu Jesukselle, yhdistetty taivaalliseen rakastajaansa, jonka keveään orjuuteen hän ainaiseksi antautui; nyt saattoi mies tulla, hän oli jo toisen oma, taivaallinen rakastaja vaatisi hänet omakseen muistojen vastustamattomalla voimalla. Pitkin koko elämäänsä näkisi hän vahakynttilöiden loistavan, tuntisi pyhän savun huumaavan tuoksun ja vaipuisi uudelleen taivaalliseen hekumaan, joka valtasi hänet rippituolin salaperäisessä pimeydessä ja pyhän aterian liikutuksissa. Hän kasvoi kaikenlaisissa harhaluuloissa, jokapäiväisenä ravintona oli hänellä vuosisatoja vanhat erehdykset ja valheet ja tarkasti pidettiin huolta, ettei todellisesta maailmasta voinut mitään tunkeutua hänen tietoonsa. Päästessään Visitationisisarten luota oli kuusitoista vuotias nuori tyttö niin turmeltu ja tietämätön kuin mahdollista, hän ei käsittänyt tehtäväänsä, ei tuntenut itseään eikä muita ja paitsi kauneuttaan ei hän tuonut kotiinsa muuta kuin tuon uskonnollisen myrkyn, kaikkien häiriöiden ja kärsimysten alun.