Part 20

-- Asema huononee siis päivä päivältä, päätti Salvan. Te tiedätte kuinka raivokkaasti meidän alkeisopetustamme vastaan taistellaan. Beaumontissa uskalsi eräs pappi toissa sunnuntaina saarnatuolista sanoa, että maallikko-opettaja oli opettajaksi muuttunut saatana; ja hän huusi: "Isät ja äidit, teidän tulee ennemmin toivoa kuolemaa lapsillenne, kuin nähdä heidät sellaisessa kadotuksessa"... Korkeampi opetus on samoin mitä pahimman kirkollisen taantumisen vallassa. En puhu ainoastaan hengellisten koulujen, sellaisten kun Valmarien kollegion, yhä kasvavasta menestyksestä, joissa kouluissa jesuiitat turmelevat porvariston pojat, tulevat upseerimme ja virkamiehemme. Mutta meidän lyseoissammekin on pappi kaikkivaltias. Täälläkin esimerkiksi lyseon rehtori, uskonnollismielinen Depinvilliers ottaa kodissaan julkisesti vastaan isä Crabotin, joka luullakseni on hänen vaimonsa ja hänen tyttäriensä rippi-isä. Äskettäin hän pyysi saada koululleen innokkaamman papin, sillä hän oli tyytymätön vanhaan, kunnon apotti Lericheen, joka muka liian laimeasti hoiti virkaansa. Uskonnolliset harjoitukset ovat tosin vapaaehtoiset; mutta oppilas pääsee niistä ainoastaan vanhempiensa pyynnöstä, ja silloin hän tietysti joutuu epäsuosioon, hänet syrjäytetään ja häntä vainotaan kaikella tavalla... Vaikka Ranska on ollut kolmekymmentä vuotta tasavaltana ja vaikka enemmän kuin vuosisata on ponnisteltu vapauden aatteen hyväksi, on kirkko siis yhä lastemme opettaja ja kasvattaja, itsevaltias hallitsija, joka tahtoo pitää maailman vallassaan, muodostamalla vanhojen kaavojen mukaan orjuudessa ja erehdyksissä miehiä, joita se tarvitsee voidakseen hallita. Kaikki meidän nykyinen kurjuutemme tulee siitä.

Markus tunsi nämä asiat. Hän kysyi lopuksi.

-- Mutta, ystäväni, mitä kehoitatte minua tekemään? Tuleeko minun nyt peräytyä alettuani jo työni?

-- Oi! ei mitenkään. Jos olisitte ilmoittaneet minulle aikeenne, olisin ehkä pyytänyt teitä vielä odottamaan. Mutta koska olette ottaneet pois tuon ristin koulunne seinältä, täytyy meidän puolustaa tekoanne, muodostaa se järjen voitoksi... Sen jälkeen kun kirjoitin teille, olen tavannut ystäväni Le Barazerin, akatemian tarkastajan, ja olen hiukan rauhallisempi. Tunnettehan hänet, on hyvin vaikea tietää mitä hän ajattelee, hän on valtioviisas mies, hän käyttää toisten tahtoa hyväkseen saadakseen oman tahtonsa voittamaan. Luulen että hän oikeastaan on meidän puolellamme ja minua kummastuttaisi suuresti, jos hän ajaisi vihollistemme asiaa... Kaikki riippuu teistä, teidän vastustusvoimastanne, teidän asemanne vahvuudesta Mailleboisissa. Minä aavistan, että veljet, kapusiinit ja jesuiitat tulevat hurjasti taistelemaan siellä, sillä te ette ole ainoastaan maallikko-opettaja, saatana, te olette ennen kaikkea Simonin puolustaja, soihdun kantaja, totuuden ja oikeuden mies, jonka suu on tukittava. Olkaa siis aina varovainen, hyvä ja rohkea!

Salvan nousi ja tarttui Markuksen molempiin käsiin, hetken seisoivat he näin käsi kädessä ja katselivat toisiaan hymyillen, silmät loistaen rohkeudesta ja uskalluksesta.

-- Te ette ainakaan ole toivoton, ystäväni?

-- Toivoton, poikani? oi, en koskaan! Voitto on varma; en tosin tiedä milloin se tapahtuu, mutta varmaan se kerran tapahtuu... Löytyy enemmän raukkamaisia ja itsekkäitä kuin ilkeitä ihmisiä. Kuinka monta onkaan esimerkiksi yliopistossa sellaisia, jotka eivät luonteeltaan ole varsinaisesti hyviä eikä huonoja, vaan ovat kumminkin pohjaltaan oikeastaan hyviä. He ovat virkamiehiä, siinä vika, ja he hoitavat virkansa. He hoitavat virkansa totuttuun tapaan, he hoitavat sen myöskin ylennyksen tähden, sehän on aivan luonnollista... Meidän rehtorimme Forbes on hiljainen ja hyvin oppinut mies, joka tahtoo ainoastaan rauhassa saada harjoittaa vanhanajan historian tutkimuksia. Ja minä epäilen melkein, että hän salaa halveksii nykyisiä pahoja aikoja ja sentähden huolellisesti pysyy ainoastaan hallinnollisena rattaana ministerin ja yliopiston henkilökunnan välillä. Itse Depinvillierskin on kirkon puolella vain siksi, että hänellä on kaksi rumaa tyttöä naitettavanaan ja toivoo isä Crabotin hankkivan heille rikkaat kosijat. Kelvoton Mauraisin taasen on ilkeä ihminen, jota teidän on syytä epäillä: hän tahtoisi saada minun paikkani ja tulisi heti teidän puolellenne, jos hän luulisi teidän voivan antaa se hänelle... Niin, niin, kaikki ovat he ahnaita raukkoja tai heikkoja luonteita, jotka tulevat meidän puolellemme ja auttavat meitä, silloin kun olemme voittaneet.

Hän nauroi sääliväisesti, ja lisäsi sitten tullen uudelleen vakavaksi.

-- Sitäpaitsi on työ. jota täällä toimitan, liian korkea voidakseni joutua epätoivoon. Tiedättehän poikani, että koetan saada itseni unohdetuksi tänne soppeeni: mutta ei kulu päivääkään etten hiljaisuudessa koettaisi muodostaa tulevaisuutta. Me olemme sanoneet sen kymmeniä kertoja toisillemme: tulevaisuuden koulujen merkitys riippuu opettajien arvosta. Maallikko-opettaja, totuuden ja oikeuden ase yksin voi pelastaa kansan, kohottaa sen oikeaan arvoonsa maailmassa... Ja se onnistuu, se onnistuu, sen voin teille vakuuttaa. Olen sangen tyytyväinen oppilaihin. Opettajaksi haluavia on tosin vielä jotakuinkin vähän, ammatti on vielä siksi epäkiitollinen, huonopalkkainen ja halveksittu, siihen antauminen on sama kuin varma köyhyys. Tänä vuonna oli kuitenkin enemmän hakijoita. Toivotaan että kamarit vihdoin äänestäisivät kohtuullisia palkkoja, joiden avulla halvimmatkin opettajat voisivat elää arvokkaasti... Ja saattepa nähdä, saattepa nähdä, kun täältä vähitellen lähtee opettajia, jotka ovat kasvatetut järjen ja oikeuden apostoleiksi, leviävät he maaseuduille ja kaupunkeihin vieden mukanaan vapautuksen hyvän sanoman, hävittäen kaikkialla erehdykset ja valheen; he ovat uuden ihmiskunnan lähetyssaarnaajia! Silloin on kirkko voitettu, sillä se voi elää ja hallita ainoastaan tietämättömyyden varassa, ja koko kansa on lähtevä liikkeelle ilman esteitä tulevaista rauhan ja veljellisyyden valtakuntaa kohden.

-- Oi! vanha ystäväni, huudahti Markus, se on suuri toivo, siitä me saamme voimaa ja uskallusta toimittamaan työtämme... Kiitos luottamuksesta, jota olette herättäneet minussa, koetan olla varovainen ja rohkea.

Ystävykset puristivat voimakkaasti toistensa käsiä, ja Markus palasi Mailleboisiin, jossa häntä odotti mitä raivokkain taistelu, todellinen sota.

Pahinta oli että valtiollinen asema siellä huononi samoin kuin Beaumontissakin. Edusmiesvaalia seuranneiden kunnallisvaalien tulokset olivat myöskin olleet turmiolliset. Darras oli uudessa kunnallisneuvostossa joutunut vähemmistöön, ja klerikaalinen Philis, vanhoillisten tuki, oli valittu pormestariksi. Markus tahtoikin kaikkein ensiksi tavata Darrasia, saadakseen tietää, missä määrin tämä vielä voisi kannattaa häntä. Markus meni eräänä iltana tapaamaan häntä, hänen komeaan taloonsa, jonka tuo rikastunut urakoitsija oli antanut rakentaa itselleen. Hän kohotti heti opettajan nähtyään kätensä taivasta kohden ja huudahti.

-- No, rakas herra opettaja, nyt on lauma laskettu kimppuunne! Minä olen puolustava teitä, luottakaa minuun, nyt kun olen voitettu, enkä voi tehdä muuta kuin vastustaa... Kun olin pormestari, oli minun sangen vaikea aina olla samaa mieltä kanssanne; sillä minulla oli, niinkuin tiedätte, ainoastaan kahden äänen enemmistö, minun oli joskus mahdoton toimia. Usein vastustin teitä, vaikka sydämessäni täydellisesti hyväksyin tekonne... Mutta nyt voimme lähteä liikkeelle, koska minulla ei ole muuta tekemistä kuin taistella kukistaakseni Philisin ja päästäkseni jälleen pormestariksi. Te teitte oikein ottaessanne jumalankuvan pois seinältä, jossa se ei riippunut Simonin aikana, ja jossa sen ei koskaan olisi pitänyt riippua.

Markus hymyili:

-- Joka kerta kun puhuin teille ristin poistamisesta, kauhistuitte te ja sanoitte, että varovaisuus oli välttämätön, että lasten vanhemmat saattaisivat säikähtyä ja että vastustajamme siitä saisivat aseita hävittääkseen meidät.

-- Johan tunnustin teille millaisessa pulassa olin! Ajatelkaa vain, ei ole helppo hallita Mailleboisin tapaista kaupunkia, jossa puolueet tähän saakka ovat pysyneet tasapainossa, ja jossa ei tiedä kumpainenko saisi voiton, vapaa-ajattelijat vaiko papit... Tällä hetkellä eivät asiamme tosin ole loistavalla kannalla. Vähät siitä, ei pidä kadottaa rohkeuttaan, kyllä me vielä annamme heille iskun, niin että me ratkaisevasti tulemme maan herroiksi.

Kunnianhimoisen kunnon urakoitsijan rohkeus ihastutti Markusta.

-- Se on varma, myönsi hän.

-- Sillä, jatkoi Darras, samoin kuin minun mitätön kahden äänen enemmistöni teki minut araksi, samoin ei Philiskään ole uskaltava mitään suurempaa, sillä hänelläkin on ainoastaan kahden äänen enemmistö. Hän on pakoitettu pysymään alallaan, hän on alituisesti pelkäävä pienimpiäkin muutoksia, jotka saattaisivat viedä hänet vähemmistöön. Minä tunnen sen.

Darras nauroi äänekkäästi. Hän, joka itse oli suuri, hyvinvoipa mies, ja jonka sekä aivot että vatsa olivat hyvässä kunnossa, vihasi Philisiä, häntä suututti uuden pormestarin pienuus ja laihuus, synkät, ankarat kasvot, terävä nenä ja kapea suu. Philis, entinen tervakangastehtaan omistaja, oli vaimonsa kuoleman jälkeen lopettanut liikkeensä, ja hänellä oli nyt omaisuus, josta oli noin kymmenen tuhannen markan vuotuiset korot, mutta jonka alkuperä oli hämärä. Hän eli sangen yksinäistä elämää, ja hänellä oli yksi ainoa suuri vaaleaverinen palvelijatar, jota ilkeät ihmiset kutsuivat "vuoteen lämmittäjäksi", sillä he kertoivat hänen joka ilta täyteläisellä ruumiillaan lämmittävän isäntänsä vuoteen ja sitten jäävänkin siihen. Philisin kahdentoistavuotias tytär. Octavie oli nunnien oppilaana Clermontissa ja kymmen vuotiaan poikansa oli hän pannut Valmarien kolleegioon, josta tämä aikoi mennä Saint-Cyrin sotakouluun. Päästyään näin vapaaksi lapsistaan, vietti hän suljettua ja ummehtunutta elämää ankarimmassa uskonnollisuudessa, alinomaa neuvotellen mustatakkien kanssa ja ollen heidän kuuliainen käskyläisensä. Hänen valitsemisensa pormestariksi osoitti kuinka ratkaisevaan kohtaan uskonnollinen liike oli kehittynyt Mailleboisissa, jossa raivosi taistelu tasavallan ja kirkon välillä,

-- Minä, sanoi Markus, voin siis toimia, te ynnä neuvoston vähemmistö kannatatte minua, eikö niin?

-- Aivan varmaan, huudahti Darras. Mutta olkaa kuitenkin kohtuullinen, älkää heittäkö liian suurta juttua niskoillemme.

Jo seuraavana päivänä alkoi taistelu Mailleboisissa. Virkamies Savin, Achillen ja Philippen isä, näkyi saaneen ensimmäisen iskun tehtäväkseen. Puettuna ahtaaseen takkiinsa saapui hän virkatuntiensa jälkeen koululle moittimaan opettajaa.

-- Te tiedätte kuka olen, eikö totta? herra Froment. Olen kiivas tasavaltalainen, eikä kukaan voi minua epäillä siitä, että olisin liitossa pappien kanssa. Kuitenkin tulen pyytämään, useiden vanhempain nimessä, että ripustaisitte uudelleen koulunne seinälle tuon ristin, sillä uskonto on välttämätön lapsille samoinkuin naisillekin... Pappia ei tarvita koulussa, se on kyllä totta; mutta Kristus, Kristus, ajatelkaa toki! hän on ensimmäinen tasavaltalainen ja vallankumouksellinen.

Markus tahtoi tietää, keitä muita vanhempia hän edusti.

-- Jos ette puhu ainoastaan omassa nimessänne, niin sanokaa minulle, mitkä perheet ovat valtuuttaneet teidät.

-- Oh! valtuuttaminen ei tapahtunut aivan säännöllisesti. Tapasin muurari Doloirin ja maanomistaja Bongardin ja huomasin, että he paheksuivat tekoanne samoin kuin minäkin. Mutta vastalauseen tekeminen ja nimimerkkinsä antaminen tuottaa aina ikävyyksiä. Minä esimerkiksi panen paljon alttiiksi asettuessani etunenään... Mutta tunnollisena perheen isänä en voi olla vaiti. Sanokaa minulle, mitä tekisin poika lurjuksillani, Achillellä ja Philippellä. jotka ovat umpimielisiä ja tottelemattomia, jos ei heitä peloiteta vähäisen kertomuksella hyvästä Jumalasta ja hänen helvetistään? Aivan toisellainen on suuri tyttäreni Hortense, jota koko Maillebois ihmetteli, kun hän ensi kerran pääsi ripille. Neiti Rouzaire on todella uskonnollisella kasvatustavallaan tehnyt hänet aivan täydelliseksi... Pyydän teitä vertaamaan omaanne ja neiti Rouzairen työtä, minun kahta poikaani ja tytärtäni. Siinä on tuomionne, herra Froment.

Markus hymyili rauhallista hymyään. Tuo rakastettava Hortense, kaunis, pikkuvanha kolmentoistavuotias tyttö, jonka vartalo jo oli täysin kehittynyt, oli neiti Rouzairen suosikkeja. Hän kuljeskeli joskus molempien leikkipihojen väliaidan seutuvilla ja unehtui nurkkien taakse keskustelemaan ikäistensä poikien kanssa. Usein oli Markus vertaillut toisiinsa omia oppilaitaan, noita miehenalkuja, joiden järkeä ja totuudenrakkautta hän vähitellen oli kehittänyt ja opettajattaren oppilaita, kirkollisen hengen valheellisuudessa ja ulkokultaisuudessa kasvatettuja, sokerinsuloisia tyttösiä. Oi! kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut yhdessä poikiensa kanssa opettaa noita tyttöjä, joita kasvatettiin erikseen, joilta huolellisesti peitettiin kaikki, ja joissa siten herätettiin kaikellaisia salaperäisiä aavistuksia. Silloin he eivät enää olisi kuljeskelleet pitkin aitoja, saavuttaakseen sitä, mitä heille sanottiin synniksi, suloista, mutta kiellettyä hedelmää. Tulevaisuuden vapaalle ja onnelliselle kansalle oli ainoastaan yhteiskoulu terveellinen ja sopiva.

Markus vastasi ainoastaan:

-- Neiti Rouzaire täyttää omantuntonsa mukaan velvollisuutensa; samoin teen minäkin... Jos perheet auttaisivat minua, edistyisi kasvatus ja opetustyö nopeammin.

Silloin pikku Savin suuttui ja sanoi oikaisten lyhyttä vartaloaan.

-- Tahdotteko sanoa, että olen huonona esimerkkinä lapsilleni?

-- Oh en suinkaan. Tarkoitan ainoastaan, että kaikki mitä lapset näkevät ympärillään on ristiriidassa opetuksieni kanssa. Totuuden ilmilausumista pidetään vaarallisena uhkarohkeutena, järjen sanotaan olevan riittämättömän kasvattamaan kunnon miehiä.

Markus tunsi aina suurta surua huomatessaan, että vanhemmat vastustivat häntä, hän kun toivoi heidän apuaan vapautustyössään. Jos hänen opetuksiaan olisi lasten kotona toteutettu, jos siellä olisi sovitettu käytäntöön yhteiskunnalliset oikeudet ja velvollisuudet, joita hän koetti heille selittää, kuinka helpoksi ja nopeaksi kulku parempaan päin silloin olisikaan käynyt! Tämä yhteistyö oli välttämätönkin, löytyi paljon sellaisia kaikkein arkatuntoisimpia ja tarpeellisimpia opetuksia, joita opettaja ei voinut antaa, elleivät vanhemmat täydentäneet hänen työtänsä ja jatkaneet sitä samassa vapautuksen hengessä. Opettajien ja vanhempien olisi tullut kulkea käsi kädessä oikeuden ja totuuden päämäärää kohden. Ja kuinka surullista! sen sijaan, että olisivat auttaneet, hävittivät he senkin vähän, mitä hän sai aikaan, sillä he olivat melkein aina itse tietämättömiä ja heidän elämänsä ja mielipiteensä olivat johdonmukaisuutta vailla.

-- Lyhyesti, sanoi Savin, teidän täytyy ripustaa tuo risti koulunne seinälle, herra Froment, jos tahdotte tehdä meille kaikille mieliksi ja elää hyvässä sovussa meidän kanssamme, jota me puolestamme toivomme, sillä te ette ole huono opettaja.

Markus hymyili taas.

-- Kiitän teitä... Mutta sanokaa minulle, miksi rouva Savin ei ole mukananne? Häntä ainakin tämä asia olisi koskenut, sillä minä tiedän, että hän harjoittaa uskonnollisia menoja.

-- Hän on uskonnollinen niinkuin kaikkien kunnon vaimojen tulee olla, vastasi virkamies kuivasti. Minusta on parempi, että hän käy kirkossa kuin että hän ottaisi itselleen rakastajan.

Savin katsoi epäluuloisesti Markusta, sillä sairaloinen mustasukkaisuus vaivasi häntä aina, niin että hän jokaisessa miehessä näki mahdollisen kilpailijan. Miksi opettaja kaipasi hänen vaimoaan? olihan tämä kaksi kertaa ollut käynyt koululla muka selittämässä Achillen ja Philippen poissaoloa? Hän oli viime aikoina pakoittanut vaimonsa kerran viikossa tunnustamaan syntinsä isä Theodosiukselle, kapusiinien esimiehelle, ajatellen, että tunnustuksen pelko estäisi hänet tekemästä syntiä. Vaikka rouva Savin ensialussa oli käynyt kirkossa ainoastaan säilyttääkseen kotirauhan, ilman minkäänlaista uskoa, meni hän nyt hiukan hartaampana syntejään tunnustamaan, sillä isä Theodosius oli komea ja miellyttävä mies, josta kaikki nuoret uskovaiset uneksivat.

Markus lisäsi hänen kiusallaan.

-- Viime torstaina tapasin suureksi ilokseni rouva Savinin, joka juuri tuli kapusiinikappelista, ja me keskustelimme hetken. Hän puhui minulle sangen suosiollisesti, sen tähden olisin toivonut hänen olevan kanssanne.

Mies teki tuskaa ilmaisevan liikkeen. Alituisen ja väärän epäluulonsa tähden oli hän ruvennut itse viemään määräpaikkaansa ne pienet helmityöt, joita hän antoi vaimonsa salaa valmistaa, lisätäkseen pieniä tulojaan. Heidän kodissaan vallitsi vähäpalkkaisten virkamiesten tavallinen salattu kurjuus, lapsia oli paljon, mies katkeroittunut sietämätön itsevaltias, vaimo lempeä, kaunis ja tyytyväinen kohtaloonsa siihen saakka kunnes löytää salaisen lohdutuksen.

-- Vaimollani ei ole eikä saa olla erilaisia mielipiteitä kuin minulla, selitti Savin lopuksi. Hänen nimessään samoin kuin omassani ja useiden muiden vanhempien nimessä, sanon sen vielä kerran, olen ottanut tämän askeleen... Nyt on teidän asianne päättää onko teidän pidettävä siitä lukua. Miettikää ensin.

Markus, joka taas oli tullut vakavaksi, vastasi.

-- Olen miettinyt, herra Savin. Ottaessani pois tämän ristin tiesin tarkoin mitä tein; ja koska se ei enään ole siellä, en minä ainakaan pane sitä takaisin.

Seuraavana päivänä liikkui kaupungilla huhu, että joukko vanhempia, isiä ja äitejä oli käynyt opettajan luona, josta oli seurannut myrkyllinen keskustelu, hirveä häväistys. Mutta Markus ymmärsi, mistä isku tuli, kun hän sattumalta sai tietää oikean syyn Savinin käyntiin. Kaunis rouva Savin, jolle asia oli niin yhden tekevä ja jonka kokonaan täytti onnen kaipuu, oli sittenkin ollut isä Theodosiuksen välikappaleena: sillä hänen toimestaan oli hänen miehellään ja kapusiinimunkilla ollut salainen keskustelu, jossa viime mainittu oli kehoittanut häntä menemään opettajan luo ja tekemään lopun asiain tilasta, joka oli hyviä tapoja ja perheiden hyvää järjestystä vastaan. Sillä jos risti poistettaisiin koulusta, olisi siitä seurauksena poikien tottelemattomuus ja tytärten ja äidin kevytmielisyys? Ja pieni, laiha Savin, tasavaltalainen ja kirkollisten vastustaja, jonka hukkaan kulunut elämä ja järjetön mustasukkaisuus tekivät sairaaksi, oli toiminut siveyden puolesta ikäänkuin mitä piintynein katolilainen, joka uneksii inhimillistä paratiisia ihmisen masentamiseksi ja tallaamiseksi valmistetuksi vankilaksi.

Isä Theodosiuksen takana Markus helposti arvasi olevan veli Fulgentiuksen ynnä hänen apulaisensa veli Gorgiaan ja Isidoren, jotka olivat raivoissaan maallikkokoululle siitä, että tämä vei heiltä oppilaita. Näiden takana olivat vielä Valmarien kolleegion johtaja isä Philibin ja rehtori, isä Crabot, nuo mahtavat henkilöt, joiden taitavat, näkymättömät kädet olivat johtaneet taistelua hirveästä Simonin jutusta alkaen. Rikos oli kaiken pohjalla, ja rikostoverit, tuo salainen, tuntematon, epäilty joukko, näytti päättäneen puolustaa sitä uusilla rikoksilla. Markus oli heti arvannut, missä joukko, halvimmasta korkeimpaan, lymysi. Mutta kuinka saisi hän heidät kiinni ja syyllisiksi todistetuiksi? Samalla kun kohtelias isä Crabot yhä puuhasi Beaumontin ylhäisön piirissä, johtaen rippilapsiaan ja pitäen huolta entisten oppilaittensa menestyksestä, näytti hänen käskynalaisensa isä Philibin kokonaan kadonneen, hän oli yksinomaan antautunut vaikeaan tehtäväänsä Valmarien kolleegion todellisena johtajana. Mikään ei ilmaissut kiireellistä työtä, jota salaisuudessa lakkaamatta toimitettiin hyvän asian voitoksi. Markus oli vain huomannut, että häntä vakoiltiin: häntä vartioitiin papillisella taitavuudella, mustia varjoja liikkui lakkaamatta hänen ympärillään. Joka ainoa käynti Lehmannien luona, joka ainoa keskustelu Davidin kanssa oli varmaankin huomattu. Ja hänessä vainottiin, niinkuin Salvan oli sanonutkin, totuuden apostolia, tulevaa tuomaria, todistajaa, jonka käsissä arvattiin olevan vaarallisia papereita, ja jonka kurkkuun kostonhuuto tahdottiin tukehuttaa, musertamalla hänet. Pappi- ja munkkijoukko puuhasi sitä kasvavalla rohkeudella, apotti Quandieunkin täytyi taipua, epätoivoissaan siitä, että uskontoa käytettiin moisen vääryyden palveluksessa, mutta totellen onnetonta piispaansa hänen ylhäisyyttään Bergerotia, jonka piispallisessa palatsissa Beaumontissa hän joka viikko kävi saamassa määräyksiä ja lohduttamassa esimiestään hänen surussaan. Sekä piispa että kirkkoherra peittivät kirkon kuuliaisina lapsina papinkauhtanallaan äärettömän vääryyden, ja he salasivat surunsa ja pelkonsa tahtomatta tunnustaa kuinka suureen vaaraan he näkivät kirkon joutuvan.

Eräänä iltana sanoi Mignot, joka juuri tuli leikkipihasta, raivostuneena Markukselle.

-- Tiedättekö, se on inhoittavaa, näin taas neiti Rouzairen seisovan tikapuilla ja vakoilevan meitä.

Opettajattarella oli todellakin tapana, luullessaan olevansa yksin, pystyttää tikapuut väliaitaa vasten ja niiltä tarkastaa, mitä poikakoulussa tapahtui: ja Mignot sanoi hänen joka viikko lähettävän salaisia tiedonantoja alkeiskouluntarkastaja Mauraisinille.

-- Mikä vakoilija! sanoi Markus iloisesti. Aivan turhaan hän väsyttää jalkojaan tikapuilla. Minä aukaisen portin selkoselälleen, jos hän vaan tahtoo.

-- Oh! sitä minä en tekisi! huudahti apuopettaja. Pysyköön kukin kotonaan. Jos vielä näen hänet niin vedän hänet alas jaloista.

Markus oli vähitellen valloittanut Mignotin: hänestä tuntui kuin olisi hän pelastanut ihmisen, ja hän oli siitä hyvin onnellinen. Simonia oli Mignot aina epäillyt. Hän oli talonpojan poika ja oli ruvennut opettajaksi ainoastaan päästäkseen maatyöstä; hänen järkensä ja luonteensa olivat keskinkertaiset, eikä hän ajatellut muuta kuin omaa etuaan; ja kun hän ei uskonut mitään hyvää juutalaisista piti hän parhaana pysyä erillään hänestä. Niinpä hän oikeusjutun aikana oli ollut siksi rehellinen, ettei ollut tahtonut syyttää viatonta, mutta ei myöskään ollut antanut totuuden mukaista todistusta, joka olisi voinut pelastaa Simonin. Markuksen suhteen oli hän alussa asettunut vastustavalle kannalle, siinä oli taas muuan, jonka kanssa ei pitänyt ryhtyä tekemisiin, jos tahtoi päästä ylenemään! Lähes vuoden oli hän siten osoittanut vihamielisyyttään, syönyt ravintolassa, auttanut vastenmielisesti johtajaansa ja näyttänyt käytöksellään paheksumisensa. Siihen aikaan kävi hän usein neiti Rouzairen luona ja näytti olevan taipuvainen rupeamaan hengellisten käskyläiseksi. Mutta Markus ei näyttänyt siitä välittävän, hän oli ystävällinen apulaiselleen ikäänkuin tahtoen antaa hänelle aikaa miettiä ja ymmärtää, että hänelle todella oli edullisinta olla totuuden ja oikeuden puolella. Ja olihan tuo suuri rauhallinen poika, jonka ainoa intohimo oli onkiminen, kylläkin huvittava ala kokeiluille. Tulevaisuuden ajatteleminen teki hänet raukkamaiseksi, ympäristön säälimätön itsekkäisyys oli hiukan turmellut hänet, mutta pohjaltaan hän ei ollut paha, hän tulisi varmaankin hyväksi, jos hän joutuisi hyviin käsiin. Hän oli niinkuin suuri osa ihmisistä, luonteeltaan keskinkertainen, ei parhaimpia eikä huonoimpia, muuttuen olosuhteiden mukaan. Hänellä oli kylliksi tietoja, joten hänestä olisi voinut tulla erinomainen opettaja ja myöskin oikeudenmukainen ihminen siinä tapauksessa, että hänellä aina olisi ollut tukenaan lujatahtoinen ja ymmärtäväinen ystävä. Tämä kokeilu, tämä pelastaminen oli houkutellut Markusta, joka oli onnellinen askel askeleelta voittaessaan hänen luottamuksensa ja rakkautensa, sekä saadessaan todistuksen siitä totuudesta, jolle hänen suuri toivonsa tulevasta vapautuksesta perustui, nimittäin että jokaisesta turmeltuneestakin ihmisestä voi saada edistyksen työmiehen. Mignot oli saavuttanut toimeliaan iloisuuden ja hyväätekevän oikeuden ja totuuden rakkauden, jotka ikäänkuin säteilivät hänen koko olennostaan. Nyt apuopettaja söi johtajansa kodissa ja kuului ikäänkuin perheeseen.