Part 2

Ihmisiä alkoi kokoontua, eräs nuori mies otti viedäkseen sanan ja läksi juoksemaan minkä ehti, sillä aikaa kun Markus tarkasti huonetta. Ruumiin vieressä hän näki veli Fulgentiuksen, aivan suunniltaan mielenliikutuksesta. Tämä näky liikutti Markusta, hän oli itsekin pöyristyksissään näkemistään yksityiskohdista, jotka selvästi näyttivät kamalan, inhoittavan ja luonnottoman rikoksen laadun. Silmänräpäykseksi tuntui hänestä kuin olisi hänellä koko asia selvillä, ja tämä ajatus oli myöhemmin palaava uudestaan. Mutta tunne katosi, ja hän näki ainoastaan isä Philibinin, joka yhä seisoi surullisen rauhallisena ja piti kädessään sanomalehteä ja kirjoituskaavaa. Jesuiitta oli kääntynyt hetkeksi selin ikäänkuin katsoakseen vuoteen alle, sitten hän palasi lähelle Markusta.

-- Katsokaa! sanoi hän, näyttäen sanomalehteä ja kaavaa, tämän löysin lattialta, palloksi käärittynä; aivan varmaan on murhaaja koettanut pistää sen lapsen suuhun estääkseen häntä huutamasta. Kun hän ei siinä onnistunut, kuristi hän lapsen... Te näette, että sylen tahraamassa paperissa on pienokaisraukan hampaanjälkiä... Eikö niin? herra Mignot, käärökin oli tuossa pöydän jalan vieressä, Te näitte sen.

-- Kyllä, aivan varmaan, sanoi apuopettaja. Minä huomasin sen heti.

Kun hän lähestyi vielä kerran tarkastaakseen kirjoituskaavaa, valtasi hänet epäselvä hämmästyksen tunne, sillä hän näki että oikeanpuoleinen yläkulma oli pois revitty. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut huomannut revittyä paikkaa silloin, kun jesuiitan ensi kerran oli täytynyt näyttää hänelle paperia. Mutta paksut sormet, jotka pitelivät kapeaa liuskaa, olivat kai epäilemättä peittäneet sen silloin. Hänen muistonsa hämmentyi, hän ei tiennyt enää mitä uskoa, ei enää ollut varma asiasta.

Markus oli silläaikaa ottanut kirjoituskaavan, jota hän nyt tutki, lausuen itsekseen.

-- Niin, niin, tätä on purtu ... oh! tästä todistuksesta ei ole paljon hyötyä, sillä näitä kaavoja löytyy myytävänä, niitä näkyy kaikkialla. Painettu kirjoitus on persoonatonta... Kas! mutta tässä alhaalla on jonkunlainen nimimerkki, pari kirjainta, joita ei voi lukea.

Isä Philibin lähestyi hitaasti.

-- Nimikirjoitus, niinkö luulette? Minusta se näytti mustetahralta, jonka sylki ja hampaat ovat puoleksi hävittäneet. Hampaat ovat tuossa vieressä puhkaisseet paperin.

-- Mustetahrako, ei! Ne ovat kirjaimia, mutta niistä ei todellakaan saa selvää.

Sitten Markus huomasi revityn paikan.

-- Tuosta on pois se yksi kulma. Epäilemättä sekin hampaiden repimä... Oletteko löytäneet palasen.

Isä Philibin sanoi, ettei hän ollut etsinyt sitä. Ja hän aukaisi uudelleen sanomalehden ja tutki sitä tarkasti, samalla kun Mignot kumartui katsomaan lattialta. Ei löydetty mitään. Sitä pidettiin sitäpaitsi aivan merkityksettömänä. Markus ja munkit olivat yhdessä arvelleet, että murhamies, kauhun valtaamana, oli kuristanut lapsen, koetettuaan ensin turhaan tukahduttaa sen huutoja pistämällä paperikäärön sen suuhun. Merkillisintä oli vaan tuo sanomalehteen kääritty kirjoituskaava. Päivän numero "Petit Beaumontais"-lehteä voi selvästikin olla vaikka kenen taskussa. Mutta tuo kaava, mistä se tuli, miten se oli rutistuneena ja kokoonpuristuneena joutunut sanomalehden sisään? Kaikellaiset arvelut olivat mahdollisia, ja oikeuden asia oli panna toimeen tutkimus, jotta totuus tulisi ilmi.

Markuksesta tuntui kuin olisi murheen henki huokunut näytelmän pimeydessä, kuin kamala yö olisi peittänyt kaikki.

-- Oh! lausahti hän tahtomattaan, siinä on hirviö vaanimassa pimeän luolansa pohjalla!

Ihmisiä alkoi sillävälin pysähtyä akkunan eteen. Siellä olivat läheisen paperikaupan omistajat rouvat Milhomme, jotka olivat jättäneet myymälänsä nähdessään kansanjoukon. Vaalea, pitkä, lempeännäköinen rouva Alexandre ja yhtä pitkä, mutta tumma ja ankara rouva Edouard, olivat sitä enemmän kauhuissaan kun jälkimmäisen poika Viktor kävi veljien koulua, jota vastoin Sébastien, edellisen poika, oli Simonin oppilas. He kuuntelivat neiti Rouzaireä, joka joukon keskellä kertoi yksityisseikkoja tapahtumasta, sillä aikaa kun odotettiin pormestarin ja santarmien tuloa.

-- Olin eilen illalla Kapusiinikappelissa, tuossa liikuttavassa juhlallisuudessa, ja Zéphirin oli myöskin siellä muutamien koulutoveriensa, vuoden ensimmäisten rippilasten kanssa. Me ihailimme häntä kaikki, hän näytti pieneltä enkeliltä.

-- Minun poikani Viktor ei ollut siellä, hän on vasta yhdeksän vuotias, sanoi rouva Edouard. Mutta oliko Zéphirin aivan yksin siellä? Eikö kukaan saattanut häntä kotiin?

-- Oh! selitti opettajatar, tästä on vaan muutama askel kappeliin. Minä tiedän että veli Gorgiaan toimena on saattaa kotiin ne lapset, joiden vanhemmat eivät voi tulla heitä hakemaan, ja jotka asuvat kauempana. Sitä paitsi oli rouva Simon pyytänyt minua pitämään huolta Zéphirinistä, ja minä toin hänet kotiin. Hän oli hyvin iloinen, hän aukasi akkunan luukut, jotka hän oli ainoastaan työntänyt kiinni, ja hyppäsi akkunasta sisään, nauraen, laskien leikkiä ja sanoen, että se tie oli paljon lyhempi ja mukavampi. Jäin hetkeksi odottamaan että hän sytyttäisi kynttilän.

Markus oli lähestynyt ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän kysyi:

-- Mitä kello oli silloin?

-- Täsmälleen kymmenen, vastasi neiti Rouzaire. Saint-Martinin kello löi juuri.

Ihmisiä värisytti. Se että poikaraukka oli hypännyt sisään huoneeseen, jossa hän pian oli saava niin surkean lopun, liikutti sydämiä. Ja rouva Alexandre teki lempeästi huomautuksen, joka hänelle johtui mieleen.

-- Ei ollut ollenkaan varovaista, että lapsi sai nukkua yksin tässä syrjäisessä, kadunpuoleisessa huoneessa. Luukut olisi pitänyt teljetä yöksi.

-- Oh! hän kyllä sulki ne, sanoi neiti Rouzaire.

Markus sekaantui taas keskusteluun.

-- Sulkiko hän ne eilen illalla teidän läsnäollessanne?

-- Ei, en voi sanoa sitä. Kun jätin hänet mennäkseni huoneeseeni, oli hän sytyttänyt kynttilän ja järjesteli kuvia pöydällä, avonaisen akkunan edessä.

Mignot vuorostaan puuttui puheeseen.

-- Tämä akkuna huolestutti herra Simonia, hän olisi suonut voivansa antaa pienokaiselle toisen huoneen. Hän kehoitti usein lasta sulkemaan huolellisesti akkunaluukut. Mutta minä luulen, ettei hän totellut häntä.

Munkit olivat päättäneet lähteä huoneesta. Isä Philibin oli, pantuaan sanomalehden ja kirjoituskaavan pöydälle, seisonut äänettömänä, katsellut ja kuunnellut, seuraten etenkin Markuksen jokaista sanaa, jokaista liikettä. Veli Fulgentius oli silläaikaa yhä antanut valitusten kaikua. Jesuiitta, joka näytti haluavan lukea nuoren opettajan silmistä hänen ajatuksiaan, sanoi vihdoin.

-- Te pidätte siis mahdollisena, että joku yökuleksija nähdessään lapsen yksinään huoneessa on tullut sisään ikkunasta?

Markus oli niin varovainen, ettei ilmaissut mielipidettään.

-- Oh! minä en ajattele mitään, oikeuden tehtävä on syyllisen etsiminen ja löytäminen... Muuten on vuode koskematon, lapsi oli jo riisuutunut ja oli luultavasti juuri nukkumaan menossa, tämä näyttää todistavan että rikoksen on täytynyt tapahtua hyvin vähän kymmenen jälkeen. Otaksukaamme että lapsi järjesteli kuviansa neljännestunnin, korkeintaan puoli tuntia. Sitten hän varmaankin olisi huutanut nähdessään tuntemattoman tunkeutuvan sisään, ja joku olisi epäilemättä kuullut sen... Te ette kuulleet mitään, neiti?

-- En mitään, vastasi opettajatar. Itse minä paneuduin levolle puoli yksitoista. Kadulla oli kaikki aivan rauhallista. Heräsin vasta yhden aikaan aamulla rajuilmasta.

-- Kynttilä on palanut ainoastaan vähäsen, huomautti Mignot. Murhaaja puhalsi sen varmaankin sammuksiin poistuessaan ikkunan kautta, jonka hän jätti selko selälleen, niinkuin se oli silloin kun minä tulin paikalle.

Tämä huomautus, joka jonkun verran vahvisti arveluita että hurja ja väkivaltainen yökuleksija oli kuristanut kuoliaaksi lapsen, antoi ajattelemista kauhistuneelle joukolle, Mutta kukaan ei tahtonut saattaa itseään selkkauksiin, jokainen piti mietteensä mahdottomuuksista ja epätodenmukaisuuksista omana salaisuutenaan. Kun pormestari ja santarmit viipyivät, kysyi isä Philibin hetken äänettömyyden jälkeen.

-- Herra Simon ei siis ole Mailleboisissa?

Mignot, joka ei voinut tointua peljästyksestään, katseli häntä kauhistuneena. Myöskin Markus hämmästyi ja kysyi.

-- Simon on luultavasti kotonaan... Eikö hänelle sitten ole ilmoitettu?

-- Ei, toden totta! huudahti opettaja. Minä olen kokonaan päästä pyörällä!... Herra Simonilla oli eilen pidot Beaumontissa, mutta hän palasi aivan varmaan yöllä takaisin. Hänen vaimonsa on hiukan sairas, he eivät varmaankaan ole nousseet vielä.

Kello oli jo puoli kahdeksan, mutta myrskyinen taivas oli yhä niin raskas ja matala, että tässä yksinäisessä torin kulmassa oli kuin aamu olisi vasta hämärtänyt. Apuopettaja läksi Simonia hakemaan. Kaunis herääminen siitä tulee, sanoi hän, ja olikin se hauska sanoma, joka hänen oli vietävä esimiehelleen. Simon oli pienen juutalaisen kellosepän poika Beaumontista ja hänellä oli kolmea vuotta vanhempi veli David. Hän oli viidentoista ja hänen veljensä kahdeksantoista vuotias, kun heidän isänsä, joka oikeusjutuissa oli menettänyt omaisuutensa, kuoli äkkiä. Kolme vuotta myöhemmin kuoli äitikin suuressa puutteessa. Simon meni normaalikouluun ja päästyään sieltä hyvillä todistuksilla varustettuna, rupesi hän apuopettajaksi Dherbecourtiin, suureen, läheisyydessä olevaan linnoitukseen, missä hän viipyi lähes kymmenen vuotta. Siellä hän kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana nai rakkaudesta Rachel Lehmannin, Trou-kadun varrella asuvan räätälin tyttären. Räätälillä oli Mailleboisissa jotakuinkin suuri ostajakunta. Rachel oli erinomaisen kaunis, tummaverinen nainen, hiuksensa olivat komeat, silmänsä suuret ja hyväilevät, ja hänen miehensä rakasti häntä tulisella jumaloimisella. Kaksi lasta heillä oli, pieni neljänvuotias poika Josef ja kaksivuotias tyttönen Sarah. Simon oli hyvin ylpeä siitä että hänellä kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä oli virka Mailleboisissa, jossa hän jo oli ollut kaksi vuotta, sillä niin nopea yleneminen oli harvinaista opettajien joukossa.

Markus ei suosinut juutalaisia, ja se johtui jostakin perinnöllisestä epäluulosta ja vastenmielisyydestä, joiden syytä hän ei koskaan ollut koettanutkaan selvittää itselleen huolimatta suuresta vapaamielisyydestään. Mutta kuitenkin hän normaalikoulun ajoilta muisteli ystävyydellä Simonia, jota hän kutsui sinuksi. Hänen mielestään Simon oli erittäin etevä, hyvä opettaja, ja tunsi täydellisesti velvollisuutensa. Mutta Markus piti häntä liian pelkurimaisena, liian puustaviin kiintyneenä sääntöjen orjana, joka liian tarkasti noudatti määräyksiä, aina pelkäsi joutuvansa huonoihin kirjoihin ja tekevänsä sellaista, joka ei ollut esimiesten mieleen. Hän huomasi Simonissa hänen rodulleen ominaisen nöyryyden, arkuuden ja pelon, joka johtui vuosisatoja kestäneestä vainosta. Simonilla olikin syytä olla varovainen, sillä hänen nimityksensä Mailleboisiin, tähän pieneen papilliseen kaupunkiin, jossa oli veljien koulu ja mahtava Kapusiinien veljeskunta, oli melkein ollut häväistys. Ja hän saikin anteeksi sen että oli juutalainen ainoastaan ehdottoman nuhteettomalla esiintymisellä ja tuomalla ilmi hartaan isänmaallisuutensa, siten että hän oppilailleen ylisteli asestettua Ranskaa ennustaen sille mainetta ja maailman valtaa.

Simon ilmestyi yhtäkkiä Mignotin seuraamana. Hän oli pieni, laiha ja hermostunut mies, ja hänellä oli lyhyeksi leikattu, punertava tukka ja ohut parta. Hänen siniset silmänsä olivat lempeät, suu oli hieno, nenä suuri ja kapea juutalaisnenä; mutta kasvot olivat jotakuinkin ilmeettömät, epämääräiset ja rauhattomat, mitättömän näköiset. Tällä hetkellä oli hän niin typertynyt kamalasta uutisesta, että häntä olisi voinut luulla juopuneeksi, kun hän saapui hoiperrellen, änkyttäen, vapisevin käsin.

-- Onko se mahdollista, suuri Jumala! moinen julmuus, tuollainen ilkityö!

Tultuaan akkunan eteen, pysähtyi hän aivan murtuneena, tuijottaen pieneen ruumiiseen, voimatta lausua sanaakaan. Koko hänen ruumiinsa yhä vapisi. Paikalle saapuneet ihmiset, munkit, paperikauppiaat ja opettajatar katselivat häntä ääneti, ihmetellen sitä ettei hän itkenyt.

Markus sääli häntä sydämensä pohjasta ja tarttui hänen käsiinsä.

-- Kas niin, toveri, sinun täytyy rohkaista mieltäsi, tarvitset kaiken voimasi.

Mutta kuuntelematta häntä kääntyi Simon apuopettajan puoleen.

-- Rukoilen teitä, Mignot, menkää vaimoni luokse. En tahdo, että hän saa nähdä tätä. Hän rakasti suuresti veljenpoikaansa, ja hän on niin sairas ettei hän voi kestää tätä kamalaa näkyä.

Nuoren miehen lähdettyä jatkoi hän murtuneella äänellä.

-- Oi! mikä herääminen! Sattumalta makasimme myöhäiseen. Rachel raukkani nukkui: ja kun en tahtonut häiritä hänen lepoaan, makasin silmät auki, mietiskellen, uneksien loma-ajan iloista... Yöllä olin herättänyt hänet tullessani kotiin, eikä hän rajuilman vuoksi ollut saanut unta ennen kello kolmea.

-- Milloinka tulit sitten kotiin? kysyi Markus.

-- Täsmälleen kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Vaimoni kysyi minulta kelloa ja minä katsoin.

Neiti Rouzaire näytti hämmästyneeltä ja huomautti ääneen.

-- Mutta siihen aikaan ei Beaumontista tule mitään junaa.

-- Minä en palannutkaan junalla, selitti Simon. Pidot kestivät kauemmin, minä myöhästyin puoli yhdentoista junasta ja päätin kulkea jalkaisin nuo kuusi kilometriä, etten olisi ollut pakotettu odottamaan kahdentoista junaa... Minulla oli kiire vaimoni luo.

Isä Philibin oli yhä ääneti ja yhtä tyynen näköisenä; mutta veli Fulgentius ei voinut kauempaa hillitä itseään ja hän alkoi kysellä.

-- Kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, rikos oli varmaankin tehty silloin... Ettekö nähneet tai kuulleet mitään?

-- En mitään. Tori oli autio, rajuilma pauhasi jo etäisyydessä... Minä menin sisään tapaamatta ketään ihmistä. Koko talo oli hiljainen.

-- Teille ei siis johtunut mieleen mennä katsomaan oliko Zéphirin raukka onnellisesti palannut kappelista ja nukkuiko hän? Teillä ei siis ollut tapana pistäytyä hänen luonaan iltasilla.

-- Ei. Lapsi kulta oli jo aika neuvokas poika, me annoimme hänelle niin suuren vapauden kuin mahdollista. Kaikki näytti sitäpaitsi niin rauhalliselta, että en voinut ajatellakaan mennä, häntä häiritsemään. Nousin suoraan huoneeseemme koettaen olla niin hiljaa kuin voin. Suutelin nukkuvia lapsiani, paneuduin heti maata ja puhelin hiljaa vaimoni kanssa iloisena siitä, että hän oli vähän parempi.

Isä Philibin nyökäytti myöntävästi päätään ja sanoi vihdoin.

-- Tämä kaikki on aivan selvää.

Kaikki läsnäolevat näyttivät pitävän uskottavampana sitä arvelua, että joku yökuleksija on puoli yhdentoista aikana tehnyt tämän työnsä, tullut sisään akkunasta ja paennut samaa tietä. Se mitä Simon kertoi, vahvisti neiti Rouzairen tiedonantoja. Ja molemmat neidit Milhomme väittivätkin iltayöstä nähneensä erään epäilyttävän näköisen miehen kuleksivan torilla.

-- Kaduilla kulkee niin paljon huonoja ihmisiä! päätti jesuiitta-isä. Toivokaamme että poliisi saa kiinni murhaajan, vaikka se tehtävä ei olekaan helppo.

Markus yksin oli epätietoinen ja tyytymätön. Vaikka hän ensimmäiseksi lausui arvelun, että murhaaja olisi tuntematon yökuleksija, oli hän sittemmin huomannut sen olevan hyvin vähän todenmukaista. Olihan luultavampaa että murhaaja tunsi lapsen ja puhutteli häntä ensin mairitellen ja rauhoittaen. Sitten oli varmaankin inhoittava kiusaus syntynyt ja hurja ilkityö, väkivaltaisuus ja murha olivat olleet seurauksena. Mutta tämä kaikki oli niin hämärää että Markus äkkiä taas vaipui epätietoisuuteen, vastakkaisten arvelujen tuskalliseen ristiriitaisuuteen. Hän sanoi Simonille ainoastaan häntä tyynnyttääkseen.

-- Kaikki todistukset käyvät samaan suuntaan, totuus on pian tuleva ilmi.

Nyt palasi Mignot, saatuaan rouva Simonin pysymään huoneessaan. Samassa saapui myöskin pormestari Darras, muassaan kolme santarmia. Muurausurakoitsija Darras, joka oli saavuttamaisillaan sievän varallisuuden, oli neljänkymmenenkahden vuoden vanha, hänen kasvonsa olivat pyöreät, heikosti punertavat ja parrattomat, hiuksensa vaaleat ja lyhyeksi leikatut. Hän antoi heti sulkea akkunaluukut, asetti kaksi santarmia akkunan eteen, ja kolmannen sisäänkäytävään vartioimaan huoneen ovea, joka oli yksinkertaisella salvalla suljettu. Zéphirin ei koskaan pannut sitä lukkoon. Pormestari oli heti sähköttänyt Beaumontin oikeusistuimelle, ja nyt odotettiin tuomareita, joiden piti saapua ensimmäisellä junalla. Kun isä Philibin ja veli Fulgentius puhuivat palkintojen jaosta, jonka piti tapahtua iltapäivällä, kehoitti Darras heitä toimittamaan kaikki valmiiksi ja sitten tulemaan takasin, sillä valtion prokuraattori varmaankin tahtoisi kysellä heiltä jotain sanomalehdestä ja kirjoituskaavasta, jotka löydettiin ruumiin vierestä. Silläaikaa kun santarmit suurella vaivalla hillitsivät yhä kasvavaa, kiihoittunutta ja räyhäävää ihmisjoukkoa, odottivat Simon, Darras, Markus, neiti Rouzaire ja Mignot suuressa koulusalissa, jonne aurinko paistoi leveästä leikkipihalle päin olevasta akkunasta.

Kello kahdeksan alkoi yhtäkkiä ankarasti sataa. Sitten taivas selkeni ja tuli ihana päivä. Tuomarit saapuivat vasta yhdeksän aikaan. Itse valtion prokuraattori Raoul de la Bissonnière saapui paikalle, tutkintotuomari Daixin seuraamana. Molemmat olivat hämmästyksissään rikoksen suuruudesta, ja he aavistivat tästä kehittyvän suuren jutun. La Bissonnière, joka oli pieni, siro ja tumma mies ja jolla oli keikarimaiset, säännöllisen poskiparran ympäröimät kasvot, oli äärettömän kunnianhimoinen eikä voinut neljänkymmenenviiden vuoden ikäisenä tyytyä nopeaan ylenemiseensä, vaan vaani aina huomiota herättäviä oikeusjuttuja, joiden avulla hän voisi päästä muuttamaan Pariisiin. Siellä hän toivoi saavuttavansa korkean aseman notkean taitavuutensa ja sen kunnioituksen avulla, jota hän kaikkia mahtavia kohtaan aina osoitti. Daix sitä vastoin oli suuri ja kuiva mies ja hänen kasvonsa olivat terävät kuin veitsen terä. Hän oli erittäin tarkka tutkintotuomari ja kokonaan kiintynyt toimeensa. Hän oli levoton ja arka luonteeltaan, ja hänen ruma, keikaileva ja tuhlaavainen vaimonsa, jota heidän köyhyytensä suututti, kiusasi ja vaivasi häntä katkeruudellaan ja moitti hänen kunnianhimonpuutettaan. Molemmat saapuivat kouluun ja tahtoivat heti mennä huoneeseen, jossa rikos oli tapahtunut tutkiakseen sen ensin, ennenkuin ryhtyivät mihinkään kuulusteluihin.

Simon ja Darras saattoivat heitä, jota vastoin Markus, neiti Rouzaire ja Mignot jäivät odottamaan suureen saliin, jonne isä Philibin ja veli Fulgentius taaskin pian saapuivat. Kun tuomarit palasivat, olivat he jo tutkineet kaikki rikokseen kuuluvat seikat, heille oli kerrottu pienimmätkin tunnetut yksityiskohdat. Ja he toivat mukanaan huoneesta löydetyn sanomalehden ja kirjoituskaavan, jota he näyttivät pitävän erityisen tärkeänä. Istuuduttuaan opettajan pöydän ääreen alkoivatkin he heti tutkia niitä, jutellen keskenään, ja he näyttivät kaavaa molemmille opettajille Simonille ja Markukselle, samoinkuin myöskin opettajattarelle ja munkeille. Tämä kaikki tapahtui ainoastaan asian selvittämiseksi, koska saapuvilla ei ollut kirjuria, joka olisi pitänyt pöytäkirjaa.

-- Nämä kaavat, sanoi Markus, ovat käytännössä kaikissa kouluissa, sekä maallisissa että hengellisissä.

-- Aivan niin, myönsi veli Fulgentius, niitä käytetään meillä ja samoin luultavasti täälläkin.

La Bissonnière tahtoi tietää tarkemmasti.

-- Muistatteko, kysyi hän Simonilta, antaneenne oppilaillenne kirjoitettavaksi tämän kaavan: "Rakastakaa toinen toistanne", te olisitte varmaankin huomannut sen?

-- Tätä kaavaa ei ole koskaan käytetty minun luokallani, vastasi Simon suoraan. Niinkuin sanoitte, herra, minä kyllä muistaisin sen.

Prokuraattori teki saman kysymyksen veli Fulgentiukselle ja hän vastasi hieman epäillen.

-- Minulla on apunani kolme veljeä, Isidore, Lazarus ja Gorgias ja minun on siis vaikea sanoa mitään.

Sitten lisäsi hän syvän hiljaisuuden vallitessa.

-- Ei, ei, tämä kaava ei ole koskaan ollut meillä käytännössä, minä olisin kyllä nähnyt sen.

Tuomarit eivät puhuneet siitä sen enempää, sillä he eivät tahtoneet näyttää kuinka suuri merkitys heidän mielestään tällä asialla todellakin oli. He lausuivat kuitenkin kummastelevansa sitä ettei revittyä kulmaa oltu löydetty.

-- Eikö joskus ole tapana, kysyi Daix, painaa kirjoituskaavojen kulmaan koulun leima?

-- Kyllä joskus, täytyi veli Fulgentiuksen vastata.

Mutta Markus huudahti:

-- Minä puolestani en ole koskaan leimannut kirjoituskaavoja. Meillä ei koskaan tehdä sitä.

-- Anteeksi, selitti Simon tyynesti, minulla on ollut tapana käyttää leimalla varustettuja kirjoituskaavoja. Mutta niissä on leima alhaalla, tässä paikassa.

Huomatessaan tuomarien silminnähtävän neuvottomuuden, naurahti isä Philibin, joka siihen asti oli ääneti kuunnellut.

-- Tämä todistaa kuinka vaikeaa on saada totuus selville... Katsokaahan herra prokuraattori esimerkiksi tuota mustetäplää. Jotkut ovat jo olleet huomaavinaan siinä epäselviä kirjaimia, jonkunlaisen nimimerkin. Minä puolestani luulen sitä mustetahraksi, jota oppilas on koettanut raapia pois sormellaan.

-- Onko sitten tavallista että opettajat panevat nimimerkin kaavoihin.

-- Kyllä, myönsi veli Fulgentius, se on meillä tapana.

-- Me taasen, sanoivat yhtaikaa Simon ja Markus, me emme kunnalliskouluissa sitä tee.

-- Te erehdytte, sanoi neiti Rouzaire. minä puolestani panen niihin joskus nimikirjaimeni, vaikka en merkitsekään niitä koulun leimalla.

La Bissonnière lopetti keskustelun, sillä hän tiesi kokemuksesta mihin kinasteluihin tällaiset vähäpätöiset kysymykset voivat viedä. Asia oli tutkittava oikeudessa. Sitten hän kuunteli kertomusta siitä kuinka rikos oli keksitty. Mignot kertoi kuinka avonainen akkuna oli herättänyt hänen huomiotansa, ja kuinka hän oli huutanut nähdessään pienen, julmasti rääkätyn ruumiin. Neiti Rouzaire selitti kuinka hän oli rientänyt paikalle, ja kertoi sitten kaikki yksityisseikat edellisen päivän jumalanpalveluksesta, kuinka hän oli saattanut Zéphirinin ikkunan luo ja kuinka tämä oli siitä hypännyt sisään. Isä Philibin ja veli Fulgentius vuorostaan kertoivat kuinka he sattumalta olivat tulleet paikalle, kuvailivat minkälainen huone oli ollut heidän saapuessaan ja osoittivat tarkasti paikan missä oli ollut paperikäärö, jonka he aivan yksinkertaisesti olivat aukaisseet ja sitten panneet pöydälle. Ja Markus taas luetteli ne muutamat havainnot, jotka hän oli tehnyt, tultuaan muiden jälkeen paikalle.

Sitten La Bissonnière kysyi kääntyen Simonin puoleen.

-- Sanoitte, että palasitte kotiin kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja että koko talo teistä näytti rauhalliselta... Vaimonne nukkui.

Mutta Daix uskalsi keskeyttää.

-- Herra prokuraattori, eikö olisi tarpeellista että rouva Simon olisi läsnä? Eikö hän voisi tulla alas hetkeksi?

La Bissonnière nyökäytti myöntävästi päätään, ja Simon meni hakemaan vaimoansa, jonka kanssa hän pian palasi takasin.

Puettuna hyvin yksinkertaiseen aamupukuun oli Rachel niin kaunis, että kaikkien täytyi ihailla häntä kun hän syvän hiljaisuuden vallitessa astui sisään. Hän oli täysin kehittynyt juutalainen kaunotar, hänen kasvonsa olivat hienot, hiukset mustat ja komeat, kasvojen väri kullan hohtava, silmät suuret hyväilevät, huulet punaiset ja hampaat loistavan valkoiset. Hän oli luonteeltaan vähän veltto ja oli sulkeutunut kotiinsa miehensä ja lastensa seuraan niinkuin itämaalainen nainen sulettuun puutarhaansa. Simon oli panemaisillaan ovea kiinni, kun heidän kaksi vahvaa, reipasta lastansa Joseph ja Sarah, joista toinen oli neljän ja toinen kahden vuoden vanha, tunkeutuivat sisään huolimatta siitä, että heitä oli kielletty tulemasta alas; he koettivat piiloutua äitinsä hameisiin ja tuomarit kehoittivat jättämään heidät rauhaan.

Kohtelias La Bissonnière, johon näin suuri kauneus ei voinut olla vaikuttamatta, alkoi huilunheleällä äänellä kysellä.

-- Rouva, oliko kello kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista kun teidän miehenne saapui kotiin?

-- Oli, herra, tullessaan hän katsoi seinäkelloa; ja kun kello löi kaksitoista oli hän paneutunut maata ja me keskustelimme puoliääneen etteivät lapset heräisi.