Part 18

Kun Mailleboisissa jonkun aikaa oli odotettu, että Markus äkkiä muutettaisiin muualle, alettiin siellä vähitellen tottua häneen. Pormestari Darras oli ollut tilaisuudessa julkisesti ylistämään häntä eräässä kunnallisneuvoston istunnossa, ja hänen asemansa oli vieläkin vakaantunut erään huomattavan tapauksen johdosta: kaksi oppilasta oli nimittäin muuttanut veljien koulusta takaisin kunnankouluun. Se osoitti selvästi, että perheet alkoivat rauhoittua, tyytyivät Markukseen; ja se oli sitäpaitsi tappio tähän saakka niin kukoistavalle ja voitolliselle hengelliselle koululle. Varovaisuudella ja rakkaudella, niinkuin oli aikonutkin, pyrki hän kohottamaan maallikkokoulun entiseen kunniaansa, asettamaan sen oikealle paikalleen eturiviin. Levottomuus oli varmaankin vallannut papit ja munkit ja koko kirkollisen puolueen. Ja heidän hyökkäyksensä oli niin omituinen että Markus hämmästyi. Mauraisin oli, jättäen kysymyksen katkismuksesta syrjään, puhunut pormestarille ja vähän kaikille ainoastaan tuosta kuuluisasta pesemisjutusta; ja kertoessaan siitä oli hän nostanut kätensä taivasta kohden muka kauhistuksissaan lasten terveyden tähden. Silloin syntyi tärkeä kysymys: tuliko pestä vai tuliko laasta? Maillebois jakautui heti kahteen eri puolueeseen, jotka kiivaasti väittelivät keskenään. Vanhemmilta etenkin kysyttiin neuvoa; virkamies Savin vastusti niin ankarasti pesua, että luultiin hänen ottavan poikansa pois kunnankoulusta. Mutta Markus kysyi esimiestensä mielipidettä asiassa ja pyysi heitä asettamaan valiokunnan, johon kuuluisi lääkäreitä ja terveydenhoidon tutkijoita. Sitten seurasi vakava tutkimus, pitkä keskustelu, ja peseminen sai lopulta voiton. Se oli suuri voitto opettajalle, vanhemmat taipuivat yhä enemmän hänen puolelleen. Itse Savininkin, joka tavallisesti oli niin taipumaton, täytyi peruuttaa sanansa. Veljien koulusta erosi taas yksi oppilas, ja alettiin kertoa, että siellä vallitsi inhoittava epäsiisteys.

Mutta huolimatta kaikesta tästä myötätuntoisuudesta ei Markuksella kuitenkaan ollut turhia toiveita, hän tunsi suosion epävarmuuden. Vuosia kuluisi ennenkuin maa voisi vapautua kirkollisesta myrkystä. Hän jatkoi yhä varovaisesti valloitustyötään, onnellisena pienimmästäkin menestyksestä. Hän oli mennyt niin pitkälle rauhan toivossaan, että oli Genevièven pyynnöstä tehnyt sovinnon vanhojen rouvienkin kanssa; tämä tapahtui kuuluisan pesukysymyksen aikana, jolloin he vastoin tavallisuutta olivat hänen puolellaan. Hän kävi silloin tällöin vaimonsa ja tyttösensä kanssa tervehtimässä rouva Duparquea pienessä talossa Kapusiinitorin varrella. Vanhat rouvat ottivat hänet juhlallisesti vastaan ja välttivät huolellisesti arkoja keskusteluaineita, joten seurustelu ei voinut tulla tuttavalliseksi. Geneviève oli kuitenkin ylen onnellinen sovinnosta, sillä nyt hän oli vapautettu epämiellyttävästä tunteesta, joka aina valtasi hänet kun hän yksin, ikäänkuin salaa mieheltään kävi isoäitinsä ja äitinsä luona. Tämän jälkeen tapasi hän heidät melkein joka päivä, hän jätti joskus Louisen koko päiväksi heidän luokseen ja kulki lakkaamatta toisesta kodista toiseen, eikä se Markusta huolettanut, hän oli onnellinenkin vaimonsa ilosta: vanhat rouvat antoivat taas hänelle pieniä lahjoja ja muita ystävyyden osoituksia.

Eräänä sunnuntaina ollessaan erästä ystäväänsä tervehtimässä Jonvillessä, josta hän oli ollut poissa kaksi vuotta, huomasi Markus, vertaillessaan näitä kahta paikkakuntaa toisiinsa, kuinka suuren alan hän jo oli voittanut Mailleboisissa. Hän ei ollut koskaan selvemmin huomannut opettajan suurta vaikutusta, joka on onnea tuottava silloin kun opettaja on totuutta ja edistystä rakastava, mutta turmiollinen, kun hän antautuu valheen ja jokapäiväisen tottumuksen valtaan. Samalla kun Maillebois hiljalleen kohosi suurempaan oikeudenmukaisuuteen ja kukoistavaan terveyteen, vaipui Jonville takaisin synkkään pimeyteen, köyhyyteen ja tietämättömyyteen: Markuksen valtasi syvä suru, kun hän huomasi, että hänen alkamansa hyvä työ oli jo melkein hävinnyt. Ja syynä kaikkeen tähän oli ainoastaan uuden opettajan huono vaikutus, tuon Jauffren, jonka ainoana huolena oli hänen oma menestyksensä. Hän oli pieni, tummaverinen, vilkas ja teräväsilmäinen mies, ja hän sai kiittää onnestaan kotikylänsä kirkkoherraa, joka oli ottanut hänet hänen isänsä, hevosenkengittäjän pajasta ja antanut hänelle ensimmäisen opetuksen. Myöhemmin oli eräs toinen kirkkoherra hankkinut hänelle varoja naittamalla hänelle erään leipurin pienen, tumman tyttären, joka toi hänelle myötäjäisinä kahdentuhannen markan vuotuiset korot. Hänen vakuutuksensa olikin, että täytyi olla pappien puolella, jos tahtoi tulla vaikuttavaksi henkilöksi ja saavuttaa hyvän aseman. Kahdentuhannen markan vuotuiset korot tekivät hänet jo kunnioitettavaksi, hänen esimiehensä etenkin pitivät häntä suuressa arvossa, sillä häntä ei voinut kohdella miten tahansa, niinkuin esimerkiksi Féroun tapaista köyhää raukkaa, hän kun voi elää ilman virkaansakin. Tällä alalla, niinkuin muillakin, joutuivat kaikki edut rikkaille, eivät koskaan köyhille. Hänen omaisuuttaan liioiteltiin, kaikki talonpojat nostivat hänelle hattua. Hän täydensi valloituksensa heidän seassaan hankkimalla itselleen kaikenlaisia etuja, kaikki hänen pyrintönsä olivat suunnattuina rahanhankkimiseen, ja hänellä oli erityinen kyky käyttää jokaista henkilöä ja asianhaaraa omaksi edukseen. Mikään vilpitön usko ei häntä haitannut, hän oli tasavaltalainen, hyvä isänmaanystävä ja hyvä katolilainen, mutta ainoastaan siinä määrin kuin hänen etunsa vaati. Hän olikin kyllä heti saavuttuaan käynyt tervehtimässä apotti Cognassea, mutta ei ollut paikalla antanut kouluaan hänen valtaansa, sillä hän oli huomannut, että koko kunta ei ollut kirkollismielinen; vasta vähitellen oli hän salaa, vastustaen kunnallisneuvoston ja pormestarin tahtoa antanut kirkkoherran tulla kaikkivaltiaaksi. Martineau, joka oli ollut vahva ja rohkea, niin kauvan kun Markus oli ollut hänen tukenaan, oli alkanut horjua, jäätyään yksin toimimaan opettajaa, kunnan todellista herraa vastaan. Hän oli luonteeltaan epäluuloinen ja tietämätön, eikä uskaltanut lausua mielipidettään, sillä hän pelkäsi alinomaa joutuvansa selkkauksiin, ja niinpä hän lopuksi mukautui opettajan tahtoon, ja pian kävi koko kunnalle samalla tavalla. Kuuden kuukauden kuluttua luovutti opettaja vapaaehtoisesti Jonvillen kirkkoherran haltuun.

Jauffren menettelytapa huvitti Markusta jesuiittamaisena mestariteoksena. Hän sai tarkkoja tietoja siitä neiti Mazelineltä, jonka luona hän pistäytyi. Teräväjärkinen opettajatar oli lohduton siitä, ettei yksinään menestyksellä voinut taistella tässä kunnassa, joka vähitellen kokonaan joutui turmeluksen valtaan. Hän kertoi alusta loppuun Jauffren viekkaat toimet. Ensi alussa oli pormestari Martineau vastustanut jotain kirkkoherran tekemää vääryyttä, johon opettaja häntä oli salaisesti yllyttänyt. Jauffre oli silloin ollut riitaantuvinaan pormestarin kanssa ja oli syyttänyt vaimoaan; ankarasti uskonnollinen rouva Jauffre antoi muka apotti Cognassen johtaa itseään. Jauffre ja hänen vaimonsa olivat aina yhtä mieltä ja olivat keksineet tämän keinon päästäkseen vastuunalaisuudesta. Martineau saatiinkin pian voitetuksi, etenkin sitten kun kaunis rouva Martineau, joka niin rakasti uskonnollisia menoja saadakseen niissä näyttää uusia pukujaan, oli tullut rouva Jauffren ystäväksi. Jauffre oli huolimatta enää teeskennellä, ruvennut kirkonkellojen soittajaksi, joka ennen olikin ollut opettajan toimena, mutta jota Markus oli kieltäytynyt täyttämästä. Toimi ei kyllä tuottanut kuin kolmekymmentä markkaa vuodessa, mutta kolmekymmentä markkaakin oli hyvä olemassa. Markuksen toimesta oli tämä summa annettu entiselle kellosepälle, joka siitä palkasta korjasi ja piti kunnossa rappeutuneen tornikellon, nyt kello rappeutui uudestaan, eivätkä talonpojat enää koskaan tienneet ajan kulusta, sillä kellot kulki milloin edellä milloin jälessä. Neiti Mazeline sanoikin toivottomasti hymyillen, että kello oli kuva koko seudusta, jossa kaikki kulki vasten tervettä järkeä ja johdonmukaisuutta.

Pahinta oli, että apotti Cognassen voiton seuraukset tuntuivat Moreuxissakin, jonka pormestariin Saleuriin, entiseen karjakauppiaaseen, tapaukset Jonvillessä vaikuttivat, ja joka peläten menettävänsä asemansa meni kirkon puolelle, vaikka hän ei ollenkaan pitänyt papeista. Onneton, raivostunut opettaja Férou sai eniten kärsiä tästä sovinnosta. Kun apotti Cognasse nyt tuli Moreuxiin jumalanpalvelusta pitämään, osoitti hän röyhkeää voiton riemua ja nöyryytti kaikella tapaa opettajaa, jonka täytyi tyytyä siihen, sillä pormestari ja kunnallisneuvosto olivat hyljänneet hänet. Miesraukka ei ollut koskaan ollut näin raivoissaan, hän, ainoa järkevä ihminen kaiken tuon tietämättömyyden ja ilkeyden keskessä, oli yhä kasvavan kurjuutensa tähden joutunut äärimmäiseen hurjuuteen. Hänen raskaista töistä uupunut vaimonsa ja hänen kolme kalpeaa, kivuloista tytärtänsä näkivät nälkää. Vaikka hänellä oli velkoja korvia myöten ja vaikka hän oli pakoitettu käymään kuluneissa vaatteissa, ei hän sittenkään alistunut, vaan kieltäytyi yhtä katkerasti viemästä oppilaitaan messuun, mutisipa hän kirouksiakin kirkkoherran ohi kulkiessaan. Lopullinen ratkaisu oli lähellä, virastaeroittaminen näytti aivan varmalta, ja lisäksi tuli vielä, että tuon onnettoman, jolla vielä oli kaksi vuotta jälellä kymmenen vuoden sitoumuksestaan, täytyisi siinä tapauksessa mennä sotapalvelukseen. Mihin joutuisivat vaimo raukka ja kolme tytärtä, kun isä vietäisiin kasarmiin?

Kun Markus lähti Jonvillestä, tuli neiti Mazeline häntä saattamaan asemalle saakka, ja he sattuivat kulkemaan kirkon sivu juuri kun iltajumalanpalvelus loppui. Palmyre, apotti Cognassen hirvittävä palvelijatar, seisoi kynnyksellä ankarana tarkastajana, pannen muistiin kaikki hyvät kristityt. Jauffre astui ulos kirkosta ja kaksi hänen oppilaistaan, jotka kulkivat ohi, tervehtivät häntä sotilaallisella tavalla, nostamalla käden hatun reunaan; hän vaati tällaista kohteliaisuutta, se miellytti hänen isänmaallista tunnettaan. Sitten tulivat rouvat Jauffre ja Martineau sekä Martineau itse ja hänen jälestään joukko talonpoikia ja talonpoikaisvaimoja. Markus kiirehti askeleitaan, ettei häntä tunnettaisi ja ettei hänen tarvitsisi lausua ääneen suruaan. Hän huomasi hämmästyksekseen, että pieni kaupunki näytti vähemmän hyvinvoivalta, siinä näkyi jo selvästi rappeutumisen ja vähenevän varallisuuden merkkejä. Ja niinhän oli lakikin, henkinen köyhyys synnyttää aina aineellista köyhyyttä. Likaisuus ja köyhyys ovat täyttäneet kaikki maat, joissa katolinen usko on ollut vallalla, se on koskettanut niitä kaikkia kuin kuoleman hengähdys, tehden maan hedelmättömäksi, painaen ihmiset laiskuuteen ja synkkään tietämättömyyteen! sillä se kieltää elämän, tappaa kansat hitaasti mutta varmasti vaikuttavan myrkyn tavalla.

Kun Markus seuraavana päivänä jälleen oli luokallaan, niiden lasten keskellä, joiden sydämmiä ja ymmärryksiä hän koetti herättää, tunsi hän lohdutusta. Hänen työnsä edistyi tosin sangen hitaasti, mutta sen pienistä tuloksista sai hän voimaa jatkamaan. Voiton voi saada ainoastaan kestävällä rohkeudella ja ponnistuksilla. Pahaksi onneksi eivät perheet ollenkaan auttaneet häntä, hän olisi päässyt nopeammin eteenpäin, jos koulutunnit olisivat ikäänkuin jatkuneet kodeissa. Joskus tapahtui aivan päinvastoin: Savinin lapsissa esimerkiksi hän tunsi heidän isänsä äreän ja kateellisen katkeruuden. Hän oli vaan vähäisessä määrin voinut parantaa heitä, hän oli koettanut poistaa heistä valheellisuuden, viekkauden ja taipumuksen kielimiseen. Sama oli laita Auguste ja Charles Doloirin kanssa, toinen oli vallaton ja riitainen, toinen välinpitämätön, kulki välinpitämättömästi aina veljensä jäljissä, viitsimättä parantaa itseään, vaikka oli siksi teräväpäinen, että olisi voinut oppia, jos olisi tahtonut. Fernand Bongard tuotti vaivaa toisessa suhteessa: häntä oli äärettömän vaikea saada ymmärtämään ja muistamaan pienintäkään asiaa. Koko viisikymmentä oppilasta sisältävän luokan edistys oli keskinkertainen, jos tarkastettiin jokaista oppilasta erikseen. Mutta kokonaisuudessaan tämä tulevaisuuden kansa oli jo parempaa, sitten kun Markus oli johdattanut sen totuuden ja järjen valtakuntaan. Sitä paitsi ei hän toivonutkaan, että maailma muuttuisi yhdessä sukupolvessa. Näiden lapset ja lastenlapset vasta vapautuisivat vuosisatoja vanhoista erehdyksistä ja kykenisivät siten olemaan oikeudenmukaisia.

Kuinka vaatimaton, kuinka kärsivällisyyttä ja itsensäkieltämistä kysyvä onkaan alkeisopettajan toimi. Markus tahtoi antaa esimerkin elämästä, joka kokonaan oli pyhitetty tulevaisuuden muodostamisen maineettomaan tehtävään. Jos kaikki täyttäisivät velvollisuutensa hänen tavallaan voisi Ranska kolmessa tai neljässä sukupolvessa muuttua maailman vapauttajaksi ja kohottajaksi. Hän ei halunnut mitään välitöntä palkintoa, ei mitään menestystä itselleen, mutta hän sai kuitenkin ponnistustensa palkaksi tuntea suloista tyydytystä, jonka hänelle tuotti eräs hänen oppilaistaan, pieni Sébastien Milhomme. Tämä herttainen, teräväpäinen lapsi oli oppinut totuutta rakastamaan. Hän ei ollut ainoastaan ensimmäinen oppilas luokallaan, vaan hän osoitti myös lapsellisen ankaraa vilpittömyyttä ja suoruutta. Toverit ottivat hänet usein riidan ratkaisijaksi; ja kun hän oli tuominnut, vaati hän että tuomiota tarkoin noudatettiin. Markus oli onnellinen nähdessään hänen istuvan penkillään, pitkulaisine, hiukan miettiväisine kasvoineen, joita vaaleat kiharat ympäröivät, ja kauniine sinisilmineen, jotka ilmaisten harrasta opinhalua olivat suunnatut opettajaan. Markus ei rakastanut häntä ainoastaan hänen nopean edistyksensä vuoksi, hän rakasti häntä vieläkin enemmän siksi, että hän huomasi hänessä niin paljon hyvää ja jaloa. Hän oli harvinainen poika, jonka lapsellisessa sielussa hyvät ajatukset ja hyvät teot jo alkoivat puhjeta.

Eräänä iltapäivänä oli luokalla ikävä kohtaus. Fernand Bongard, jota toverit hänen yksinkertaisuutensa tähden kiusasivat, oli huomannut, että lippa hänen hatustaan oli revitty pois; hän puhkesi kyyneliin sanoen, että äiti varmaankin löisi häntä. Markus, jonka täytyi ryhtyä välittämään, tahtoi tietää kuka oli syypää tähän ilkeään kepposeen. Kaikki nauroivat, Auguste Doloir julkeammin kuin muut, vaikka ilkityö näytti olevan hänen tekemänsä. Markus aikoi jättää koko luokan istumaan, siksi kunnes syyllinen tunnustaisi, mutta silloin Achille Savin antoi ilmi vierustoverinsa Augusten, vetämällä hänen taskustaan kysymyksessä olevan lipan. Tässä oli Markukselle sopiva tilaisuus puhua niin pontevasti valhetta vastaan, että syyllinenkin itki ja pyysi anteeksi. Mutta etenkin Sébastien Milhommen mielenliikutus oli tavaton, hän jäi viimeiseksi tyhjään luokkaan ja seisoi katsoen opettajaa.

-- Onko teillä mitään sanottavaa minulle, lapseni? kysyi Markus.

-- On, herra.

Hän pysyi kuitenkin vaiti, huulet vapisevina herttaiset kasvot punaisina mielenliikutuksesta.

-- Onko sitä vaikea sanoa?

-- On, minä olen kerran valehdellut teille, ja se tekee minut onnettomaksi.

Markus hymyili, hän luuli sen olevan jonkun pienen virheen, jonkun lapsellisen omantunnonvaivan.

-- Sanokaa minulle totuus, se tuo teille helpoitusta.

Syntyi taas pitkä hiljaisuus, lapsi taisteli itsensä kanssa, minkä Markus saattoi lukea hänen kirkkaista, sinisistä silmistään ja hänen puhtailta huuliltaan. Vihdoin Sébastien rohkaisi mielensä.

-- Näin se oli, minä valehtelin teille kerran, kun olin pieni tietämätön poika, valehtelin teille sanoessani, että en ollut nähnyt serkullani Victorilla kirjoituskaavaa, muistattehan, tuota kirjoituskaavaa josta niin paljon puhuttiin. Hän antoi sen minulle, sillä hän pelkäsi kun oli tuonut sen veljien luota, eikä tahtonut pitää sitä itsellään. Ja silloin kun sanoin teille etten tiennyt edes mistä oli kysymys, olin juuri kätkenyt kaavan vihkooni.

Liikutettuna kuunteli Markus. Oli kuin Simonin juttu olisi kohonnut unesta, johon se näytti vaipuneen. Hän koetti salata vavistuksen, joka hänet oli vallannut.

-- Oletko varma siitä ettet erehdy tällä kertaa, oliko kaavassa nämä sanat: "Rakastakaa toinen toistanne?"

-- Oli, herra,

-- Oliko alareunassa nimimerkki? Olenhan selittänyt teille mikä nimimerkki on.

-- Oli, herra,

Markus oli hetken ääneti, hänen sydämmensä sykki ankarasti, hän pelkäsi että ei voisi pidättää huudahdusta. Sitten tahtoi hän saada lisää varmuutta.

-- Mutta, lapseni, miksi ette tähän saakka ole puhuneet asiasta, ja mikä saattoi teidät tänä iltana sanomaan totuuden?

Sébastien, joka jo tunsi helpoitusta, katsoi häntä viattoman herttaisesti silmiin. Hän hymyili suloisesti ja kertoi, kuinka hänen omatuntonsa oli herännyt.

-- Oi! herra, en sanonut teille totuutta, koska en tuntenut mitään tarvetta tehdä sitä. En edes enää muistanut valehdelleeni, siitä on jo niin kauan aikaa. Kun te sitten eräänä päivänä selititte kuinka paha valhe on, muistin sen jälleen, ja se alkoi vaivata minua. Joka kerran kun puhuitte kuinka hyvä on aina puhua totta, kärsin yhä enemmän... Ja tänään oli sydämmeni niin täysi, että minun täytyi puhua.

Markuksen sydän heltyi ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Hänen opetuksensa olivat siis itäneet tässä pienessä sielussa, ja hän sai nauttia ensimmäiset hedelmät siitä; ja kuinka kallisarvoinen olikaan tämä totuus! totuus, jonka avulla hän ehkä saisi hiukan oikeutta aikaan maailmassa. Hän ei ollut koskaan toivonut näin pikaista ja mieluista palkintoa, Syvä mielen liikutus valtasi hänet, heltyneenä kumartui hän alas ja suuteli lasta.

-- Kiitos, pieni Sébastien, te teitte minulle suuren ilon, ja minä rakastan teitä kaikesta sydämmestäni.

Liikutus oli vallannut myöskin lapsen.

-- Oi! minä rakastan myös teitä, herra. Muuten en olisikaan uskaltanut sanoa teille kaikkea.

Markus vastusti haluaan kysellä enemmän, päättäen mennä puhuttelemaan hänen äitiään, rouva Alexandrea. Hän pelkäsi että sanottaisiin hänen käyttäneen väärin valtaansa opettajana suurentaakseen oppilaansa tunnustuksen merkitystä. Hän sai tietää ainoastaan, että rouva Alexandre oli ottanut kirjoituskaavan pojaltaan, eikä tämä tiennyt mitä hän oli sillä tehnyt, sillä hän ei ollut koskaan sittemmin puhunut siitä. Hän yksin voisi siis antaa sen, jos se vielä oli hänen hallussaan; ja kuinka kallisarvoinen todistus olisikaan tämä uusi ilmisaanti, jonka avulla Simonin perhe varmaankin voisi vaatia väärän oikeusjutun uudestaan tarkastamista! Jäätyään yksin valtasi Markuksen ääretön ilo. Hän olisi tahtonut heti rientää Lehmannien luo, kertoakseen heille hyvän uutisen, viedäkseen vähän iloa tuohon surevaan taloon, jota kansan kirous painoi. Vihdoin pilkoitti siis valon säde vääryyden synkässä yössä! Hän riensi vaimonsa luokse, huusi innoissaan jo kynnykseltä, tahtoen purkaa täysinäisen sydämmensä.

-- Tiedätkö, Geneviève, minulla on todistus Simonin viattomuudesta... Oi! oikeus voittaa, me voimme toimia!

Hän ei ollut huomannut rouva Duparquea, joka sovinnon jälkeen joskus suvaitsi käydä katsomassa tyttärentytärtään. Hän säpsähti ja sanoi kuivalla äänellään.

-- Mitä! Simonin viattomuudesta! oletteko vielä yhtä mieletön... Todistus, mikä todistus? Hyvä jumala!

Kun Markus kertoi, mitä hän oli saanut kuulla, pikku Milhommelta suuttui hän.

-- Lapsen todistus, mitä se merkitsee! hän sanoi valehdelleensa viime kerralla, mistä tiedätte, että hän ei nytkin valehtele?... Joku veljistä on siis syyllinen? Sanokaa koko ajatuksenne, teillä ei ole muuta tarkoitusta kuin syyttää veljiä, eikö niin? Voi teidän jumalatonta raivoanne!

Markus oli joutunut hiukan hämilleen huomatessaan vanhan rouvan, ja tahtoen säästää vaimoltaan surua uudesta riidasta sanoi hän ainoastaan säveästi.

-- Isoäiti, en tahdo kiistellä teidän kanssanne... Aijoin vaan kertoa Genevièvelle uutisen, jonka toivoin häntä ilahduttavan.

-- Eihän teidän uutisenne häntä ilahduta, huusi rouva Duparque. Katsokaa häntä.

Hämmästyneenä kääntyi Markus vaimonsa puoleen, joka seisoi akkunan ääressä. Hän oli todellakin vakava, kauniit silmät olivat synkistyneet ikäänkuin lähenevä yö olisi luonut varjonsa niihin.

-- Onko se totta Geneviève, eikö oikeudenmukainen työ tuottaisi sinulle iloa?

Hän ei vastannut heti, hän oli kalpea ja hämillään, tuskallisen epäilyksen vallassa. Markus uudisti kysymyksensä tuntien hänkin ahdistusta, mutta Geneviève pelastui vastaamasta, sillä samassa astui rouva Alexandre kiireesti huoneeseen. Sébastien oli rehellisesti kertonut äidilleen tunnustaneensa, että kirjoituskaava oli ollut hänellä. Rouva Alexandre ei ollut voinut nuhdella häntä tämän kauniin teon tähden. Mutta peläten, että opettaja tulisi vaatimaan häneltä selitystä, kyselemään häneltä ja pyytämään kaavaa hänen ankaran kälynsä, rouva Edouardin läsnä ollessa, joka aina piti tarkkaa huolta heidän pienen kauppansa eduista, oli hän päättänyt ennemmin itse mennä koululle tekemään heti lopun asiasta.

Kun rouva Alexandre saapui koululle, tuli hän kumminkin hämilleen. Hän oli lähtenyt kuin tuuliaispää ajattelematta mitä sanoisi; ja nyt seisoi hän sammaltaen oven suussa. Etenkin Genevièven ja rouva Duparquen läsnäolo vaivasi häntä, sillä hän oli toivonut saavansa salaa keskustella Markuksen kanssa.

-- Herra Froment, Sébastien on kertonut minulle... Ja minä tahdoin heti selittää teille käytökseni. Ymmärrättehän kuinka tuollainen juttu olisi vahingoittanut kauppaamme, joka käy niin huonosti... No niin, minulla oli todella tuo paperi, mutta nyt sitä ei enää ole olemassa, minä hävitin sen.

Häneltä pääsi helpotuksen huokaus, keksittyään millä tavalla helpoimmin pääsisi kaikesta levottomuudesta.

-- Olette hävittäneet sen! ... huudahti Markus tuskallisesti. Oi! rouva Alexandre!

Hän joutui taas hämilleen ja tapaili sanoja.

-- Se oli ehkä väärin... Mutta ajatelkaahan asemaamme. Me olemme kaksi naisraukkaa ilman tukea. Ja sitäpaitsi olisi ollut ikävää jos lapsemme olisivat sekaantuneet tuohon inhoittavaan juttuun... Minä en tahtonut säilyttää tuota paperia, joka vei minulta kaiken unen, ja niin poltin sen.

Hän oli niin liikutettu että Markus katsoi häneen ihmeissään. Tuo suuri, vaalea, lempeäkasvoinen nainen näytti kärsivän jostakin salaisesta levottomuudesta. Markuksessa heräsi epäluulo, hän kysyi itseltään voisiko olla mahdollista että hän valehteli. Ja hän tahtoi koetella häntä.

-- Hävittäessänne tuon paperin te, rouva Alexandre, tuomitsitte toistamiseen viattoman... Ajatelkaa mitä kaikkea hän saa kärsiä rangaistussiirtolassa. Jos näkisitte hänen kirjeensä, niin ette voisi olla itkemättä. Ei voi ajatella kovempaa kärsimystä, kuolettava ilmanala, vartijain julmuus ja kaiken tämän lisäksi vielä tunne siitä, että on viaton, ja hirveä pimeys, jossa saa taistella... Mikä hirveä painajainen teille, jos tulisitte ajatelleeksi, että se on teidän ansionne!

Rouva Alexandre oli tullut aivan kalpeaksi, hän teki tahtomattaan liikkeen kädellään, ikäänkuin häätääkseen hirveää näkyä. Hän oli luonteeltaan hyväntahtoinen ja heikko, eikä Markus tiennyt vapisuttiko häntä omantunnon vaiva vaiko ankara taistelu. Hetken seisoi hän hämmentyneenä, sitten sammalsi hän ikäänkuin apua pyytäen.

-- Lapsiraukkani, lapsiraukkani...

Ja tuo lapsi pikku Sébastien, jota hän jumaloi, jolle hän olisi kaikki uhrannut, ilmaantui varmaankin hänen eteensä tuoden hänelle uutta voimaa.

-- Oi! herra Froment, te olette säälimätön, te teette minut niin onnettomaksi... Mutta mitä vaaditte minulta, mikä on tehty se on tehty, enhän voi etsiä tuota paperia tuhasta.

-- Mutta rouva Alexandre, oletteko varma siitä, että poltitte sen?

-- Tietysti, koska kerran olen sanonut sen... Minä poltin sen, sillä pelkäsin että pienokainen joutuisi selkkauksiin, joista hän saisi koko elämänsä kärsiä.