Part 17

Kahdessa vuodessa oli Markus äärettömällä kärsivällisyydellä ja hyvyydellä voittanut oppilaittensa suosion, lukemattomien ikävyyksien jälkeen. Siinä ilmeni hänen erityinen neronsa, hän oli syntynyt opettajaksi, hän osasi asettua lasten kannalle ja sai siten heidät ymmärtämään itseään. Hän oli aina iloinen, leikki mielellään heidän kanssaan ja oli heille kuin toveri, kuin vanhempi veli. Hänen voimansa oli siinä, että hän voi unohtaa tieteensä, puhua niin, että lasten uinuva järki voi käsittää häntä, ja hän löysi juuri ne sanat, jotka selittivät kaikki, ikäänkuin hän olisi itse ollut tietämätön ja iloinnut heidän kanssaan opista. Heidän oppiohjelmansa oli sangen laaja. Siihen kuului sisälukua, kaunokirjoitusta, kielioppia, oikokirjoitusta, ainekirjoitusta, laskentoa, historiaa, maantiedettä, laulua, voimistelua, maanviljelystä, käsityötä, siveysoppia ja yhteiskuntaoppia, ja hän koetti opettaa niin, ettei mikään näistä aineista jäisi takapajulle. Hän koetti ennen kaikkea opettaa niin, ettei mitään opetuksesta menisi hukkaan, että lapset täydellisesti ja varmasti voisivat sulattaa sen, että totuus vaikuttaisi omalla voimallaan, ravitsisi heidän laajenevaa järkeänsä. Kuinka innokkaasti hän hoitikaan tätä totuuden kylvämistä ja viljelemistä! Ja mikä oli sitten tämä totuus, sillä kaikki erehdyksethän kutsuvat itseään totuudeksi? Eikö katolinen kirkkokin, joka perustuu järjettömiin opinlauseisiin, vaadi itselleen ainoan totuuden arvoa? Kaikkein ensiksi opettikin hän, että totta oli ainoastaan se, mitä järki, johdonmukaisuus ja ennen kaikkea kokemus todeksi todisti. Talonpojan tai työmiehen poika, jolle sanotaan että maa on pallonmuotoinen ja pyörii avaruudessa, uskoo sen, samoin kun hän uskoo katkismuksen kertomukset Jumalan kolmesta persoonasta, lihaksi tulemisesta ja ylösnousemuksesta. Hänelle täytyy kokeiden avulla osoittaa sen tieteellinen varmuus, jotta hän ymmärtäisi eroituksen. Kaikki yliluonnollisesti saatu totuus on valhetta, kokeisiin perustuva totuus on ainoa oikea, täydellinen ja iankaikkinen. Tästä johtui ensimmäinen tarve asettaa katolista katkismusta vastaan tieteellinen katkismus, jossa maailma ja ihminen selitetään tieteen avulla sellaisena kuin ne todella ovat, lakkaamattomine kulkuineen yhä täydellisempää tulevaisuutta kohden. Todellista parantumista, vapautusta ja onnea voi olla ainoastaan totuudessa, ihmisen olemassaolon ja edistyksen ehtojen tuntemisessa. Kaikkia näitä terveyden ja onnen saavuttamiseksi tarvittavia tietoja koetti hän jakaa oman järjestelmänsä mukaan, hän tahtoi antaa heidän käsityksensä vapaasti laajentua, hän tahtoi muuttaa tieteen kuolleesta puustavista elämän lähteeksi, luonteen ja tahdon kehittäjäksi. Opettaessaan hän jättikin kirjat syrjään niin paljon kuin mahdollista, pakottaakseen oppilaansa itse ajattelemaan. Hän ei vaatinut heitä mitään uskomaan ennenkuin kokeiden avulla oli todistanut todeksi ilmiön. Kaikki todistamattomat seikat jätettiin vastaiseksi, ikäänkuin säästäin tulevia tutkimuksia varten; ja täten saavuttamillaan tiedoilla voivat he jo rakentaa itselleen suuren ja kauniin rakennuksen, jossa veljellisyys ja turvallisuus vallitsee. Koko hänen opetusjärjestelmänsä, ainoa, joka voi kasvattaa miehiä, oli siinä, että hän antoi oppilaittensa itse ajatella, itse tulla vakuutetuksi siitä, mitä oli uskottava, kehittää järkeään ja yksilöllisyyttään olemassaolon ja toiminnan perusteiden mukaan.

Mutta pelkkä oppi ei riittänyt, tarvittiin yhteiskunnallinen side, vahva yhteistunne. Ja siksi tahtoi Markus asettaa oikeuden. Hän oli huomannut kuinka kiihkeästi lapsi, jonka oikeutta oli loukattu, huusi: "Se ei ole oikein!" Kaikki vääryys herättää heidän pienissä sieluissaan ankaran myrskyn, josta he kovasti kärsivät. Tämä tulee siitä, että heidän oikeuskäsitteensä on ehdoton. Hän käytti hyväkseen tätä oikeudentunnon vilpittömyyttä, lapsen synnynnäistä totuuden ja oikeuden tarvetta, jota elämä ei vielä ollut taivuttanut valheellisiin ja vääriin myönnytyksiin. Totuuden kautta oikeuteen kävi hänen suora tiensä, jolle hän johti oppilaansa, antaen heidän itse olla omina tuomareinaan silloin kun he olivat tehneet väärin. Jos he olivat valehdelleet, pakoitti hän heidät tunnustamaan kuinka väärin he olivat tehneet tovereitaan ja itseään kohtaan. Jos he olivat häirinneet järjestystä tai tulleet liian myöhään tunnille, osoitti hän heille, että he saivat siitä itse ensin kärsiä. Usein syyllinen itse syytti itseään ja sai siten anteeksi. Vihdoin syntyi luokalla todellinen kilpailu siitä, kuka voisi olla oikeudenmukaisempi, he koettivat tehdä kaikki kunnollisesti, noudattaen tarkoin oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Tämä ei tietysti voinut käydä ilman vaivoja ja vastuksia, sillä sehän oli vasta alku, tarvittaisiin monta sukupolvea ennenkuin koulu tulisi terveen ja onnellisen elämän todelliseksi kodiksi. Markus iloitsi kuitenkin pienimmistäkin tuloksista, sillä hänen vakuutuksensa oli, että joskin tieto oli kaiken edistyksen ensimmäinen ehto, niin eivät ihmiset kumminkaan voi saada mitään onnea, ellei heillä ole oikeudentuntoa. Miksi oli enemmän oppia saanut porvarissääty niin pian joutunut lopullisen hävityksen valtaan? Eikö siihen ollut syynä se vääryys, rikos oikeutta vastaan, jonka se oli tehnyt kieltäytyessään antamasta takaisin ryöstettyjä etujaan, jotka kuuluivat köyhille ja kärsiville? Ihmiset tuomitsivat oppia keskisäädyn häviön nojalla, sanoen opin saattavan ihmisiä luopumaan säädystään ja lisäävän pahuutta ja surua. Niinkauan kun yhteiskunta on täynnä valhetta ja vääryyttä, näyttää tieto todellakin vain lisäävän turmelusta. Tieteen tulisi työskennellä oikeuden hyväksi, sen tarkoituksena tulisi olla vapauden ja rauhan saavuttaminen ihmiskunnalle, tulevaisen veljellisyyden kaupungin perustaminen.

Mutta pelkkä oikeuskaan ei riittänyt; Markus vaati oppilailtaan myöskin hyvyyttä ja rakkautta. Mikään ei voinut itää eikä kukoistaa ilman rakkautta. Koti, maailman keskusta, perustui siihen. Jokaisella oli välttämätön tarve sulautua toisten joukkoon: ja persoonallista toimintaa, välttämätöntä yksilöllisyyttä ja jokaisen vapautta voi verrata yhteisen ruumiin eri elimiin. Yksinäisellä ihmisellä on tahtoa ja kykyä, mutta hänen toimillaan on merkitystä vasta silloin, kun ne vaikuttavat muihin ihmisiin. Rakastaa, tehdä itsensä rakastetuksi ja tehdä kaikki rakastetuiksi: opettajan tehtävä sisältyi näihin kolmeen sanaan, ne olivat inhimillisen opetuksen kolme astetta. Rakastaa: Markus rakasti oppilaitaan kaikesta sydämmestään, hän oli kokonaan antautunut heille, tietäen että hänen, voidakseen opettaa täytyi rakastaa heitä, sillä rakkaus yksin voi liikuttaa, vakuuttaa. Tehdä itsensä rakastetuksi: hän käytti siihen jokaisen hetken, oli kuin veli pienokaisille, koettamatta koskaan saada heitä pelkäämään häntä, vaan päinvastoin pyrkien voittamaan heidät rakkaudella. Tehdä muut rakastetuiksi: se oli hänen alituinen huolensa, hän muistutti lakkaamatta, että jokaisen yksityisen onni riippui kaikkien onnesta. Jokapäiväisenä esimerkkinä siitä oli kunkin oppilaan edistyminen ja ilo, kun koko luokka oli hyvin työskennellyt. Koulun tuli tietysti olla tahdonvoiman kasvattaja, yksilön vapauttaja ja kehittäjä, lapsen tuli ajatella ja toimia ainoastaan itsenäisesti, niin että hän mieheksi tultuaan voisi toteuttaa personallisuutensa täyden sisällön. Mutta lisäisihän tämän voimakkaan kasvatuksen hedelmä myöskin kaikkien yhteistä aarretta, voihan ajatella että suuren kansalaisen toiminta, tuottaessaan hänelle itselleen kunniaa, myöskin on muille onneksi. Opetuksen ja kasvatuksen välttämättömänä tarkoituksena oli yhteistunteen vahvistaminen, niin että ihmiskunta vähitellen sulaisi yhdeksi ainoaksi perheeksi. Ja Markus tahtoi ainoastaan myötätuntoisuutta ja hellyyttä, hän tahtoi koulun iloiseksi, veljelliseksi ja päiväpaisteiseksi, tahtoi kuulla siellä naurua ja laulua, tahtoi opettaa lapsia olemaan onnellisia, elämään tiedon, totuuden ja oikeuden elämää, jonka lopulliseksi toteuttamiseksi tarvittaisiin monen sukupolven työ.

Markus koetti alusta alkaen hävittää lapsille annetun väärän kasvatuksen vaikutuksia. Kirjojen, kuvien ja opetusten kautta oli teroitettu heidän mieliinsä vahvemman oikeutta, heille oli kerrottu tappeluista, verilöylyistä ja hävitetyistä kaupungeista. Historiasta luettiin kaikkein tarkimmin veriset sivut, sodat, valloitukset ja sotapäällikköjen nimet. Pienokaisten mielikuvitusta kiihoitettiin kertomuksilla aseidenkalskeesta ja verisistä teurastuksista. Oppilaille annetut palkintokirjat, heitä varten toimitetut kuvalehdet ja heidän vihkojensa kannetkin kuvasivat ainoastaan toisiaan hävittäviä sotajoukkoja ja tuleen sytytettyjä laivoja, todistaen ihmisten petomaisuudesta. Ja jos ei ollut kysymys taistelusta, niin oli kysymys ihmeestä tai jostain järjettömästä pyhäintarusta: pyhimyksestä, joka rukouksensa voimalla vapautti maan, Jesuksesta tai Mariasta, jotka turvaavat rikkaille tämän maailman omistusoikeuden, jostain papista, joka tekemällä ristinmerkin ratkaisee yhteiskunnallisia ja valtiollisia pulmia. Aina vaadittiin tottelevaisuutta ja alempiarvoisten alistumista, samalla kun julman ja ilkeän Jumalan ukkonen jyrisee myrskyisellä taivaalla. Kauhu vallitsi, peljättiin Jumalaa, peljättiin saatanaa, ja inhoittava, raukkamainen pelko painoi ihmistä syntymästä hautaan saakka läpi tietämättömyyden ja valheen synkän yön. Tällä tavoin kasvatettiin ainoastaan orjia, jotka taipuvat noudattamaan hallitsijan oikkuja, ja sitä varten oli välttämätöntä tämä kasvatus sokeaan uskoon, sillä siten luotiin sotilaita, jotka aina olivat valmiit puolustamaan entistä asiain järjestystä. Mutta kuinka vanhentunut olikaan käsitys, että inhimillistä kykyä oli kehitettävä ainoastaan sotaa varten! Se voi sopia aikoina, jolloin miekka yksin ratkaisi kysymykset eri kansojen, sekä kuninkaan ja alamaisten välillä. Mutta kuka voi nykyään olla huomaamatta, että tulevaisuuden voittaja on voittava taloudellisella alalla, järjestämällä uudelleen työn ja hankkimalla ihmiskunnalle enemmän oikeutta ja onnea? Vallankumouksen tehtävän täyttäminen ja maailman vapautus olivat ainoat Ranskalle kyllin arvokkaat tehtävät. Tuo ahdas mielipide että kaikesta huolimatta oli kasvatettava ainoastaan sotamiehiä, herättikin Markuksessa surua ja suuttumusta. Meidän onnettomuuksiemme jälkeisenä aikana oli sellainen ohjelma vielä anteeksiannettava; ja kuitenkin oli kaikki nykyinen hätä ja se kauhea käänne, jonka alaisena kansa oli, seurauksena siitä, että sotajoukkoa pidettiin korkeimpana toivona ja että valta oli kansalta riistetty ja annettu sotaherrojen käsiin. Jos vielä oli välttämätöntä olla varuillaan aseilla varustettujen naapurien tähden, niin oli vieläkin välttämättömämpää olla työntekijöitä, vapaita ja oikeudenmukaisia kansalaisia, joille tulevaisuus on kuuluva. Kun koko Ranska on tiedossaan ja tahdossaan varma, kun sen kansa on vapautettu, silloin haarniskoidut keisarikunnat saavat alistua sen edessä, sen totuuden ja oikeuden hengen valtaamina, joka on saava aikaan mitä sotajoukot ja kanuunat koskaan eivät tule toimittamaan. Toinen kansa herättää toisen, ja sinä päivänä, jolloin kaikki kansat toistensa esimerkkiä noudattaen ovat nousseet, on rauha voittava ja sodat lopussa. Markus ei voinut ajatella maalleen kauniimpaa ja suurempaa tehtävää kuin kaikkien maiden sulattaminen yhdeksi inhimilliseksi isänmaaksi. Ja siksi hän piti tarkasti silmällä kaikkia kirjoja ja kuvia, jotka joutuivat hänen oppilaittensa käsiin, karttaen valheellisia ihmeitä ja verisiä teurastuksia, asettaen niiden sijaan niin paljon kuin voi tieteelliset totuudet ja ihmisen hedelmää tuottavat työt. Ainoa tarmon lähde on työ onnea varten.

Toisen vuoden kuluessa alkoivat hyvät tulokset jo tuntua. Markus oli jakanut koulunsa kahteen luokkaan ja oli ottanut ensimmäisen luokan, jonka oppilaiden ikä vaihteli yhdeksästä vuodesta kolmeentoista, omaan haltuunsa, jota vastoin Mignot hoiti toisen luokan kuuden ja yhdeksän vuotiaita oppilaita. Markuksella oli myöskin tapana antaa oppilaiden kuulustaa toistensa läksyjä, joten säästyi paljon aikaa ja lasten välillä syntyi terveellinen kilpailu. Hetkeäkään ei mennyt hukkaan, kirjoitukset, suulliset läksyt ja selitykset taululla kävivät kaikki yhtäaikaa säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä; ja kuitenkin antoi hän heille suuren vapauden, keskusteli heidän kanssaan, kiihoitti heitä tekemään väitteitä, tahtomatta vaikuttaa heihin opettajan vallallaan ja toivoen, että he itse muodostaisivat vakaumuksensa; näin vallitsi koulussa aina vapaa iloisuus, se säilytti aina viehätysvoimansa elävän ja lakkaamatta vaihtelevan opetuksen kautta, joka johdatti nuorten järjen löydöstä löytöön. Hän vaati heiltä ainoastaan siisteyttä, vei lapset kaivolle niin kuin leikkiin ja piti ikkunoita auki tunnin keskellä ja sen jälkeen. Ennen hänen tuloaan oli oppilaiden ollut tapana laasta luokkahuoneet ja siten nostaa terveydelle vaarallista pölyä: mutta hän oli opettanut heitä käyttämään pesusientä ja antoi heidän pestä kaikki paikat, mikä oli heille hyvin hauskaa ja virkistävää. Aurinkoisina päivinä vallitsi avarassa, valoisassa ja puhtaassa kouluhuoneessa, joka oli täynnä tervettä ja iloista pientä joukkoa, alituinen hilpeys.

Eräänä kauniina toukokuun aamuna kaksi vuotta Markuksen Mailleboisiin muuton jälkeen, saapui alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin aivan odottamatta koululle, toivoen saavansa opettajan kiinni jostakin virheestä. Tähän saakka oli hän turhaan vaaninut; Markuksen varovaisuus oli tehnyt hänet neuvottomaksi ja saattanut hänet raivoon siitä, ettei hän voinut löytää mitään syytä, jonka nojalla olisi voinut pyytää Markuksen siirtämistä muualle. Tuo haaveilija, tuo ilkeä tasavaltalainen, jonka ei pitäisi saada olla puolta vuottakaan paikassaan, tulisi nähtävästi pysymään koko ikänsä siinä kaikkien ihmeeksi ja suuttumukseksi.

Oppilaat pesivät juuri luokkaa, kun kaunis Mauraisin, loistavana ja hienosti puettuna saapui; hän päästi hämmästyneen huudahduksen.

-- Mitä tämä on? Onko täällä vedenpaisumus?

Kun Markus selitti terveydellisistä syistä asettaneensa pesemisen lakaisun sijaan, kohautti tarkastaja olkapäitään ja sanoi.

-- Taaskin uutuuksia! Teidän olisi pitänyt antaa tieto hallitukselle. Sitäpaitsi tämä veden paljous ei voi olla terveellistä, siitä voi syntyä tauteja... Olkaa hyvä ottakaa lakaiseminen takaisin käytäntöön, siksi kunnes olette saaneet luvan käyttää pesua.

Lyhyen väliajan kestäessä tutki hän tarkasti kaikki paikat, menipä niinkin pitkälle, että katsoi kaappien sisäänkin, oliko kaikki siellä järjestyksessä. Hän toivoi varmaankin löytävänsä huonoja kirjoja tai anarkistisia lentokirjasia. Hän arvosteli kaikkea, muistutti pienimmistäkin huolimattomuuksista ja puhui koko ajan oppilaiden kuullen, koettaen nöyryyttää opettajaa heidän edessään. Vihdoin lapset asettuivat jälleen paikoilleen ja suullinen tarkastus alkoi.

Ensin hän kävi Mignotin kimppuun, kun pieni kahdeksan vuotias Charles Doloir ei voinut vastata erääseen kysymykseen, jota hän ei vielä ollut oppinut.

-- Silloinhan te olette jälellä ohjelmasta? Oppilaittenne olisi jo kaksi kuukautta sitten pitänyt tietää se!

Mignot, joka kunnioittavasti kuunteli, mutta jota tarkastajan kiukkuinen ääni nähtävästi suututti, kääntyi ainoastaan Markuksen puoleen. Viimemainittuun Mauraisin tähtäsikin ja tämä vastasi lopuksi.

-- Anteeksi, herra tarkastaja, minä olen pitänyt tärkeänä muuttaa muutamia kohtia ohjelmassa suuremman selvyyden saavuttamiseksi. Eikö olekin parempi vähemmin orjallisesti seurata kirjoja, ja ennemmin pitää huolta siitä että vuoden opetukset tulevat eläviksi oppilaissa?

Mauraisin oli olevinaan aivan kauhistuksissaan.

-- Kuinka, herra, te uskallatte koskea ohjelmiin, te päätätte aivan yksin, mitä niistä on otettava ja mitä jätettävä! Te asetatte omat houreenne esimiestenne viisauden sijaan! Hyvä, he saavat tietää kuinka täällä ollaan takapajulla.

Huomattuaan sitten toisen Doloirin, kymmenvuotiaan Augusten, alkoi hän kysellä häneltä vallankumouksen hirmuvallan historiasta ja antoi hänen luetella johtajat, Robespierren, Dantonin ja Maratin.

-- Oliko Marat kaunis, lapseni?

Auguste, jota Markus hiukan oli saanut hillityksi, oli kuitenkin yhä vallaton, luokan hulivili. Kukaan ei voinut sanoa osoittiko hänen vastauksensa tietämättömyyttä vai vallattomuutta, kun hän sanoi.

-- Oi, hän oli hyvin kaunis!

Koko luokka nauroi.

-- Eihän toki, eihän toki, lapseni, Marat oli kauhean näköinen, hänen kasvoillaan oli kaikkien paheiden ja kaikkien rikosten leima.

Hän kääntyi Markuksen puoleen ja lisäsi, typerästi kyllä.

-- Minä otaksun, ettette te ole kertoneet heille Maratin kauneudesta?

-- En, herra tarkastaja, vastasi Markus hymyillen.

Oppilaat purskahtivat uudelleen nauruun. Mignotin täytyi kulkea penkkien välissä, saadakseen heidät jälleen järjestykseen ja Mauraisin kyseli kiusaantuneena yhä itsepäisesti Maratista ja joutui puhumaan Charlotte Cordaystä. Kova onni johdatti hänet kääntymään Fernand Bongardiin, joka oli suurikasvuinen, yksitoista vuotta täyttänyt poika, ja jota hän varmaankin luuli ymmärtäväisimmäksi.

-- Te, suuri poika siellä takana, voitteko sanoa minulle kuinka Marat kuoli?

Hänen kysymyksensä sattui onnettomasti. Fernandin oli sangen vaikea oppia, hänellä oli huono pää eikä erityistä haluakaan oppimiseen. Historialliset nimet ja vuosiluvut etenkin olivat aivan sekaisin hänen päässään. Hän nousi ja seisoi tyhmistyneenä, silmät pyöreinä.

-- No, no, rauhoittukaa, lapseni. Eikö Marat kuollut erityisten asianhaarain vallitessa?

Fernand oli yhä vaiti, suu ammollaan. Eräs sääliväinen toveri kuiskasi hänelle takaapäin: "Kylvyssä." Silloin vastasi hän kovalla äänellä.

-- Marat hukkui, ollessaan kylvyssä.

Tällä kertaa lapset olivat pakahtua naurusta, mutta Mauraisin kiivastui.

-- Nämä lapset ovat todella yksinkertaisia... Maratin tappoi, hänen istuessaan kylpyammeessa, Charlotte Corday, eräs innostunut nuori tyttö, joka uhrautui vapahtaakseen Ranskan verenhimoisesta hirviöstä... Eikö teille sitten opeteta mitään, koskette osaa vastata näin yksinkertaisiin kysymyksiin?

Hän kyseli sitten Achille ja Philippe Savinilta uskonsodasta ja sai tyydyttäviä vastauksia. Veljeksistä ei pidetty, he olivat umpimielisiä ja epärehellisiä; he kantelivat opettajalle toveriensa virheet ja kertoivat isälleen kaikki, mitä koulussa tapahtui. Tarkastaja, jota heidän tekopyhyytensä miellytti, asettikin heidät muille esimerkiksi.

-- Nämä lapset tietävät edes jotakin.

Sitten kääntyi hän uudestaan Philippen puoleen ja kysyi.

-- Voitteko sanoa minulle vielä kuinka uskontoa tulee oikein harjoittaa?

-- Tulee käydä messussa, herra.

-- Tietysti, mutta se ei riitä, täytyy tehdä kaikki, mitä uskonto opettaa. Kuuletteko, lapseni, kaikki mitä uskonto opettaa.

Hämmästyneenä katsoi Markus häneen. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä hän arvasi, että tarkastaja tällä omituisella kysymyksellä tahtoi houkutella häntä lausumaan joitakuita varomattomia sanoja. Samassa aikomuksessa jatkoi Mauraisin uhkaavalla äänellä, kääntyen Sébastien Milhommen puoleen.

-- Sanokaa te, pieni valkotukkainen poika, mitä uskonto opettaa.

Sébastien nousi ällistyneen näköisenä eikä vastannut mitään. Hän oli luokan paras oppilas, teräväjärkinen ja luonteeltaan tunteellinen ja lempeä. Hän sai kyyneleet silmiinsä kun ei voinut tyydyttää herra tarkastajaa. Tätä hänelle ei oltu opetettu, hän ei edes ymmärtänyt, mistä oli kysymys, sillä hän oli vasta yhdeksän vuotias.

-- No! mitä katselette minua, pikku raukka, kysymykseni on selvä!

Markus ei voinut enää pidättää itseään. Hänen rakkaimman oppilaansa pula oli hänelle sietämätön. Ja hän tuli hänelle avuksi.

-- Anteeksi, herra tarkastaja, se, mitä uskonto opettaa, on katkismuksessa, eikä katkismus kuulu ohjelmaan. Kuinka voitte vaatia, että he voisivat sellaiseen vastata?

Tätä oli Mauraisin odottanutkin. Hän oli suuttuvinaan.

-- Teidän ei tarvitse opettaa minua, herra opettaja. Minä tiedän, mitä teen. Jokaisessa hyvin hoidetussa koulussa voi oppilas yleisesti vastata kysymykseen maansa uskonnosta.

-- Sanon teille vielä kerran, herra tarkastaja, selitti Markus selvällä äänellä, jossa alkoi kuulua vähän suuttumusta, ettei minun asiani ole opettaa heille katkismusta. Te olette erehtyneet, te ette ole veljien luona, jotka pitävät katkismusta opetuksensa perustuksena. Te olette tasavaltalaisessa maallikkokoulussa, joka on aivan ulkopuolella kirkkoa, perustaen tietonsa ainoastaan järkeen ja tieteeseen. Ja jos on välttämätöntä, vetoan johtajiini.

Mauraisin ymmärsi menneensä liian pitkälle. Joka kerran kun hän oli koettanut vahingoittaa Markusta, oli hän tuntenut esimiehensä, akatemiantarkastaja Le Barazerin olevan salaa tämän puolella ja kieltäytyvän ilman vakavia syitä ryhtymästä toimimaan häntä vastaan; hän tunsi myöskin esimiehensä mielipiteen koulun täydellisestä puolueettomuudesta uskonnollisissa asioissa. Enempää puhumatta asiasta jouduttikin hän tarkastustaan, moittien yhä, sillä hän oli vahvasti päättänyt olla kaikkeen tyytymätön. Oppilaatkin pitivät häntä naurettavana ja tekivät pilaa pienen, turhamaisen miehen raivostuneesta ulkonäöstä. Ja kun hän läksi, kohautti Mignot olkapäitään, sanoen hiljaa Markukselle.

-- Me saamme huonon arvostelun, mutta te olitte oikeassa, kyllä on typerä tuo mies.

Viime aikoina oli Mignot taipunut Markuksen puolelle, hänen vakavan ja lempeän käytöksensä vaikutuksesta; hän ei vielä tosin kaikissa asioissa ollut samaa mieltä hänen kanssaan, huolehtien yhä ylenemisestään, mutta kun hän pohjaltaan oli kunnon mies, antautui hän vähitellen hyvän johtajansa valtaan.

-- Oh, huono arvostelu, toisti Markus iloisesti, hän ei uskalla tehdä muuta kuin turhanpäiväisiä syytöksiä... Katsokaa! nyt hän menee neiti Rouzairen luo, siellä hän on kuin taivaassa. Pahinta on, että hän käyttäytyy näin ainoastaan valtioviisaudesta, hän tahtoo päästä eteenpäin maailmassa.

Jokaisella tarkastusretkellään Mauraisin kiitti ylenmäärin neiti Rouzaireä. Tämä vei oppilaansa kirkkoon, opetti heille katkismusta ja salli hänen kysyä heiltä uskonnosta niin paljon kuin hän vaan halusi. Hänellä oli etenkin yksi erinomainen oppilas, pieni Hortense Savin, joka valmistautui ensimmäiselle ripilleen, ja joka hämmästytti tarkastajaa raamatunhistorian tuntemisellaan. Angèle Bongard, kovapäinen samoin kuin veljensäkin, ei yhtä hyvin tuntenut uskonnon asioita, vaikka hän ankarasti ponnisteli oppiakseen. Kuusi vuotias Lucile Doloir, joka aivan äsken oli tullut kouluun, osoitti sen sijaan olevansa hyvin viisas pienokainen ja hänestä toivottiin myöhemmin tulevan suloisen kirkon palvelijan. Tunnin loputtua näki Markus neiti Rouzairen saattavan Mauraisiniä koulun kynnykselle saakka. Siinä he lopettivat keskustelunsa, näyttäen täydellisesti ymmärtävän toisensa. Varmaankin he valittivat surkeaa tilaa poikakoulussa, jossa tuo häpeää tuottava opettaja yhä itsepäisesti pysyi, vaikka he jo kaksi vuotta olivat koettaneet karkoittaa häntä.