Part 15

Mutta Kapusiinitorillekin pyhimys seurasi häntä. Uskovaiset seisoivat siellä pienissä parvissa puhellen vilkkaasti, aivan samoin kuin ennen arpajaistoimistojen ulkopuolella.

-- Oi! sanoi eräs suuri ja lihava vaimo, minulla ei ole onnea, en voita koskaan pelissä. Sentähden ei Pyhä Antonius varmaankaan kuule minun rukoustani koskaan. Kolme kertaa olen antanut kaksi markkaa, ensi kerran sairaan vuoheni tähden, joka kuitenkin kuoli, toisen kerran kadonneen sormukseni tähden, jota en kuitenkaan löytänyt, kolmannen kerran mätänevien omenieni tähden, mutta ne mätänivät kumminkin... Se on todellakin onnetonta!

-- Oi! hyvä ystävä, te olette aivan liian kärsivällinen, vastasi pieni näivettynyt vanha vaimo. Jos ei Pyhä Antonius tahdo kuulla minua, niin pakotan hänet siihen.

-- Kuinka se on mahdollista, ystäväni?

-- Minä rankaisen häntä!... Kuulkaahan! minulla oli pieni talo, jota kukaan ei tahtonut vuokrata, sillä kaikki sanoivat sitä niin kosteaksi, että lapset kuolisivat siellä. Silloin annoin kolme markkaa ja odotin: ei mitään, ei vieläkään vuokraajia. Annoin toiset kolme markkaa: ei vieläkään mitään. Silloin suutuin ja löin pyhimyksen kuvaa, joka minulla on huoneessani kaapin päällä. Mutta kun hän ei ollut tietääkseenkään, käänsin hänet seinään päin, että hän saisi miettiä asiaa. Näin hän sai seista yhden viikon: ei vieläkään mitään. Se ei ollut kylliksi nöyryyttävää, minun täytyi pehmittää häntä enemmän, koska hänellä oli niin vähän intoa, ja minä panin hänet yökaappiini, jossa hän vietti toisen viikon, yhä vaan turhaan. Olin raivoissani, panin hänet viimein kaivoon riippumaan nuorasta pää alaspäin... Oh! rakas ystävä, tällä kertaa ymmärsi hän ettei minun kanssani ollut leikkimistä, ja hän oli ollut siellä tuskin kaksi tuntia, kun hyyryläiset ilmestyivät ja vuokrasivat pienen taloni.

-- Otitteko hänet silloin pois kaivosta?

-- Tietysti heti, panin hänet takaisin kaapilleni, pyyhin hänet puhtaaksi ja pyysin anteeksi... Me emme suuttuneet toisillemme, päinvastoin. Kun kerran on maksanut, täytyy myöskin vaatia.

-- Hyvä! rakas ystävä, minä koetan... Minulla on ollut ikävyyksiä rauhantuomarin kanssa, nyt annan kaksi markkaa pyhimykselle, ja jos ei hän auta, osoitan hänelle tyytymättömyyteni.

-- Tehkää niin, rakas ystävä. Ripustakaa hänelle kivi kaulaan, tai käärikää hänet likaiseen paitaanne. Ei sekään ole hänelle mieluista. Kyllä se auttaa.

Huolimatta katkerasta mielialastaan ei Markus voinut olla hymyilemättä. Hän jäi vielä kuuntelemaan, ja hän näki vieressään parven vakavia miehiä, joiden joukossa hän tunsi kunnallisneuvos Philisen, pormestari Darrasin kirkollismielisen kilpailijan. Tämä valitti sitä, ettei ainoakaan kunta sillä seuduin ollut antautunut Jesuksen Pyhän Sydämen palvelukseen. Pyhän Sydämen palvelus oli toinen nerokas keksintö, vielä vaarallisempi kun Pyhän Antonius Padualaisen ihmeet. Sen tarkoituksena oli Ranskan valloittaminen takaisin Jumalalle. Rahvas ei siitä vielä välittänyt, sillä siinä ei ollut tuota ihmetyön houkuttelevaa uhkapeliä. Mutta kumminkin uhkasi yhtä suuri vaara siitä, että asetettiin epäjumalaksi Jesuksen sydän ja pantiin se näytteille punaisena ja vertavuotavana, niinkuin vielä sykähtelevä, avonaisesta rinnasta revitty sydän teurastajan pöydällä. Tästä verisestä sydämestä tahdottiin tehdä nykyisen Ranskan vertauskuva, ommella se silkillä ja kullalla kansallislippuun. Siinä ilmeni yhä sama menettelytapa: maan orjuuttaminen; tahdottiin valloittaa kansa halpamaisen taikauskon ja valheiden avulla, tahdottiin painaa se takaisin tietämättömyyteen ja orjuuteen, vaikuttamalla sen hermoihin ja lapsellisiin intohimoihin. Jesuiitat olivat järjestäneet. Pyhän Sydämen palveluksen samoin kuin Pyhän Antonius Padualaisenkin palveluksen, he väärensivät vanhan katolilaisuuden siihen määrin, että vanha jumalanpalvelus vähitellen suli uuteen, häväisten uskontoa raakamaisilla menoilla.

Markus läksi pois, hän oli taas tukehtumaisillaan, hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä ja vapaata ilmaa. Geneviève oli seurannut häntä Mailleboisiin viettääkseen iltapäivän isoäitinsä ja äitinsä luona. Rouva Duparque, jolla oli luuvalon kohtaus, ei voinut liikkua, joka selitti hänen poissaolonsa juhlasta. Koska Markus ei enää käynyt vaimonsa sukulaisten luona, olivat he päättäneet yhtyä rautatien asemalla, kello neljän junan lähtiessä. Kello oli vasta kolme, ja hän kulki hitaasti ja koneellisesti puiden ympäröimälle torille saakka, jonka varrella asema oli. Siellä hän heittäytyi istumaan yksinäiselle penkille. Hänen mietteensä jatkuivat, hän oli ratkaisevan sisällisen taistelun raatelemana, niin ettei huomannut mitään ympärillään.

Äkkiä kaikki selvisi hänelle. Eriskummallinen näytelmä, jota hän oli ollut katsomassa, kaikki mitä hän oli nähnyt ja kuullut herättivät hänessä sen kauhistuttavan vakuutuksen, että kansan kärsimys, sen joutuminen hirvittävän vaaralliseen käännekohtaan, Ranskan jakautuminen kahteen vihamieliseen puolueeseen, jotka tulivat yhä vieraammiksi toisilleen ja olivat valmiit hävittämään toisensa, että kaikki tämä johtui aivan yksinkertaisesti siitä, että Rooma oli siirtänyt taistelunsa Ranskaan. Ranska oli viimeinen suurista katolisista valloista; sillä yksin oli vielä tarvittavat miehet ja rahat, sillä yksin oli voima, joka voisi valloittaa maailman takaisin katolisuudelle: ja silloin voi hyvästi ymmärtää että Rooma siellä oli tahtonut taistella viimeisen taistelunsa, toivoen saavuttavansa jälleen maallisen vaikutusvoimansa, jonka avulla se voisi toteuttaa vuosisatoja vanhan haaveensa maailman vallasta. Koko Ranska oli samassa asemassa kuin sellaiset rajamaat, pellot, viinimäet ja viljavat hedelmäpuutarhat, joissa kaksi sotajoukkoa ryntää toisiaan vastaan ratkaistakseen suuret riitansa: hyökkäävät ratsujoukot tallaavat viljan, tykistöt hävittävät viinimäet ja hedelmätarhat, pommit räjähyttävät ilmaan kylät, pyssynkuulat riistävät lehdet puista, muuttavat maan kuolleeksi erämaaksi. Nykyajan Ranskaa raatelee ja hävittää tällainen sota, kirkon sota vallankumousta, vapautta ja oikeutta vastaan, säälimätön ja kauhea hävityssota, sillä kirkko tietää hyvin, että ellei se voita vallankumousta on vallankumous voittava sen. Tästä on saanut alkunsa tuo raivokas taistelu kaikilla aloilla, kaikissa kansanluokissa, myrkyttäen kaikki kysymykset, yllyttäen kansalaisriitoja, muuttaen isänmaan taistelukentäksi, jossa pian on oleva jälellä ainoastaan soraa ja raunioita. Siinä oli kamala vaara, siinä uhkasi varma kuolema, sillä jos kirkko voittaisi, painaisi se Ranskan takaisin menneisyyden tietämättömyyteen ja kurjuuteen, tekisi siitä rappeutuneen, kurjuuteen vaipuneen kansan, niin kuin oli käynyt kaikille muillekin katolisille maille.

Silloin ne ajatukset, jotka olivat tehneet Markuksen niin neuvottomaksi, ilmestyivät jälleen, mutta uudessa, kirkkaassa valaistuksessa. Hän näki kirkon puolivuosisataa kestäneen, maanalaisen työn, ensiksi viisaasti keksityn hengellisen opetuksen, jonka avulla se sai valtaansa lapset ja samalla tulevaisuuden, sitten Leo XIII:nen politiikan, joka hyväksyi tasavallan, anastaakseen ja kukistaakseen sen. Voltairen ja Diderotin Ranskan, vallankumouksen ja kolmen tasavallan Ranskan muuttumiseen nykyiseksi hämmentyneeksi ja harhaan joutuneeksi Ranskaksi, joka taantui sen sijaan että olisi edistynyt, oli syynä se että jesuiitat ja muut opetusveljeskunnat olivat ottaneet lapset haltuunsa, kolmessakymmenessä vuodessa lisänneet oppilaittensa luvun kolminkertaiseksi ja perustaneet mahtavia laitoksiaan kaikkialle maahan. Ja äkkiä kirkko, joka luuli olevansa voitolla, asianhaarojen pakottamana paljasti työnsä kaikkien nähtäväksi ja tahtoi olla kansan ylimmäinen herra. Kaikki sen saavuttamat voitot ilmestyivät kauhistuneiden ihmisten silmien eteen: korkeat yhteiskunnalliset asemat, sotajoukko, oikeuslaitos, hallitus, politiikka olivat sen kasvattamien ja muodostamien miesten käsissä, ennen vapaa, uskonnosta irtautunut ja vastustava porvaristo oli taantumishengen vallassa, johon sen oli saattanut pelko kadottaa omaisuutensa tai väistyä nousevan rahvaan tieltä; syvät rivitkin olivat alhaisen taikauskon myrkyttämät, kirkko piti niitä törkeän tietämättömyyden ja valheen vallassa, jotta se aina voisi sortaa ja pettää sitä mielensä mukaan. Ja kirkko ei enää edes toiminut salassa, vaan jatkoi julkisesti valloituksiaan, se asetti Pyhän Antonius Padualaisen rahalaatikoita kaikkialle, jakoi kunnille Pyhän Sydämen verisillä vertauskuvilla koristettuja lippuja, perusti hengellisiä kouluja maallikkokoulujen viereen ja anasti viime mainitutkin, joiden opettajat ja opettajattaret usein olivat sen kätyreitä, työskentelivät sen hyväksi raukkamaisuudesta tai omanvoitonpyynnöstä. Se oli nyt julkisesti taistelussa yhteiskunnan kanssa. Se haali kaikin keinoin rahaa voidakseen käydä sotaa; veljeskunnat olivat ruvenneet harjoittamaan teollisuutta ja kauppaa, yksi ainoa tällaisista liikkeistä, Hyvä Paimen, ansaitsi kaksitoista miljoonaa markkaa vuodessa. Sillä oli neljäkymmentäseitsemäntuhatta työmiestä, jotka työskentelivät kahdessasadassa työhuoneessa. Se möi kaikkia, viinejä ja kenkiä, lääkkeitä ja huonekaluja, ihmeitä tekeviä vesiä ja kirjailtuja yöpaitoja. Se ansaitsi kaikella, se veroitti yleistä typeryyttä ja herkkäuskoisuutta väärillä ihmetöillä, valeparatiisinsa houkutuksilla, oikullisella ja ilkeällä Jumalallaan. Se omisti miljaardeja ja äärettömiä maa-alueita, sillä oli niin paljon rahaa, että se voi ostaa sillä kaikki puolueet, kiihoittaa ne toisiaan vastaan ja riemuita voitoistaan kansalaissodan raivotessa. Taistelu oli Markuksen silmissä hirveä ja ratkaiseva, eikä hän ollut koskaan niin selvästi tuntenut, että Ranskalle oli välttämätöntä hävittää kirkko, ellei se itse tahtonut tulla hävitetyksi.

Äkkiä näki hän edessään Bongardit, Doloirit, Savinit ja Milhommet, hän kuuli heidän sopertavan raukkamaisten sydäntensä ja myrkytettyjen järkiensä keksimiä syitä, turvautuvan törkeään tietämättömyyteensä ja halpamaiseen itsekkäisyyteensä. Tuo oli Ranska, tuo yksinkertainen tylsistynyt ennakkoluulojen valtaan joutunut joukko, jota kirkollinen typeryys piti kahleissaan. Sen pikaiseksi turmioksi oli keksitty inhoittava juutalaisviha, oli herätetty uskonnolliset intohimot. Juutalaisviha, esi-isäin intohimojen väärin käyttäminen, oli ainoastaan alku, tarkoituksena oli saada kansa uudelleen ikeen alle, tietämättömyyteen ja entiseen orjuuteen. Tulevaisuuden Ranskaa vaivuttaisivat vielä syvemmälle entistä tylsistyneemmät, entistä enemmän valheen ja pimeyden valtaan joutuneet Bongardit, Doloirit. Savinit ja Milhommet, jos heidän lapsensa nyt jätettäisiin veljien ja jesuiittain käsiin, istumaan hengellisten koulujen penkeille. Mutta näiden koulujen sulkeminenkaan ei vielä riittäisi, täytyisi myöskin puhdistaa, kohottaa oikeaan asemaansa maallikkokoulut, nuo kunnalliskoulut, joihin kirkon salainen työ lopulta oli ulottunut, lamauttaen niiden vapaan opetuksen, asettaen niihin vanhoillisia opettajia ja opettajattaria, joiden opetus ja esimerkki ainoastaan lisäsivät tietämättömyyttä. Jos löytyikin joku Féroun tapainen selväjärkinen ja rohkea, mutta kurjuuden katkeroittama opettaja, joku neiti Mazelinen kaltainen mainio järjen ja sydämmen kasvattaja, niin oli heitä vastassa peloittava joukko kykenemättömiä, yksinkertaisia, harhateille joutuneita ja vihollisen lahjomia opettajia, sellaisia kuin kunnianhimoinen, vahvimman puolta pitävä neiti Rouzaire, joka oman etunsa vuoksi on kiivas kirkollinen, sellaisia kuin Mignot, joka ilman johtajaa menee sinne mihin ympäristö häntä vie, ja sellaisia kuin kunnon Doutrequin, eilinen tasavaltalainen, joka ylenpalttisesta isänmaallisuudesta muuttui juutalaisvihaajaksi ja vanhoilliseksi; ja heidän tavallaan oli koko maan alkeisopetus turmeltunut ja pilaantunut, poikennut oikealta tieltään, syöksemäisillään perikatoon sille uskotut lapset, tulevat sukupolvet. Markuksen sydäntä kouristi, vaara, joka kansaa uhkasi ei koskaan ollut hänestä näyttänyt niin peljättävältä ja läheiseltä.

Taistelu oli tapahtuva alkeiskoulun alalla, sillä ainoa tärkeä kysymys oli, minkälaista opetusta annettaisiin kansalle, joka vähitellen oli riistävä porvaristolta sen väkivallalla anastaman vallan. Vuonna 1789 oli porvaristo voittanut henkitoreissaan olevan aateliston ja kohonnut sen sijaan: ja yhden vuosisadan oli Se pitänyt hallussaan kaiken saaliin, antamatta kansalle sen oikeutettua osaa. Nyt oli sen tehtävä loppunut, se tunnusti sen itsekin, mennessään vanhoillisten puolelle, peläten nousevaa kansanvaltaa, joka oli kukistava sen. Eilen se oli voltairelainen, luullessaan täydessä rauhassa saavansa nauttia, tänään kirkollinen kutsuen levottomana avukseen vanhoillisuuden. Se oli enää vaan kulunut koneisto, joka vallan väärinkäyttämisen kautta oli turmeltunut, ja joka pian oli häviävä aina työssä olevien yhteiskunnallisten voimain tieltä. Ja silloin oli tulevaisuuden työkyky kansassa, kansassa oli ääretön määrä miehiä, neroa ja tahdonvoimaa, jotka vielä eivät olleet heränneet. Markuksen ainoana toivona olivatkin kansan lapset, jotka hänelle olivat uskotut, ja joita kaikki Ranskan alkeiskoulut olivat täynnänsä. He olivat tulevaisuuden kansan raaka-aine, heidät tuli kasvattaa vapaiksi itsetietoisiksi kansalaisiksi, jotka ovat vapautetut järjettömien opinlauseitten vallasta, turmiota tuottavista uskonnollisista erehdyksistä, kaiken vapauden ja ihmisarvon hävittäjistä. Siveellistä ja aineellista onnea voi olla ainoastaan siellä, missä on tietoja. Evankeliumin sana: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, oli mitä kauheinta erehdystä, ja se oli vuosisatoja pitänyt ihmiskuntaa kurjuuden ja tietämättömyyden rapakossa. Ei, ei! hengellisesti vaivaiset joutuvat pakosta orjuuteen ja kärsimyksiin. Niin kauan kun on miljoonittain hengellisesti vaivaisia, niin kauan tulee olemaan miljoonittain kurjia vetojuhtia, joita pieni vähemmistö varkaita ja väärintekijöitä sortaa ja ryöstää. Onnellinen ihmiskunta on oleva ihmiskunta, joka tietää ja tahtoo. Raamatun synkästä pessimismistä oli maailma vapautettava, kauhistunut, kaksituhatta vuotta sorrettu maailma, joka elää ainoastaan kuolemaa varten. Ei ole mitään niin vanhentunutta ja turmiollista, kuin tuo vanha semiläinen evankeliumi, jota vieläkin pidetään ainoana siveellisenä, ja yhteiskunnallisena lakina. Ei! Onnellisia ovat ne, jotka tietävät, onnellisia ovat järkevät, lujatahtoiset ja työkykyiset ihmiset, sillä heidän on maan valtakunta! Tämä huudahdus kohosi Markuksen huulille, koko hänen olemuksestaan ja hänet valtasi syvä uskon innostus.

Silloin hänen päätöksensä oli tehty, hän ottaisi vastaan Salvanin tarjouksen, hän tulisi Mailleboisiin alkeisopettajaksi, taistelemaan kirkkoa ja sitä kansan myrkyttämistä vastaan, joka tämän iltapäivän juhlallisuudessa oli kohonnut huippuunsa, Hän työskentelisi halpojen vapauttamiseksi, hän koettaisi tehdä heistä tulevaisuuden vapaita kansalaisia. Tämä kansa, jonka hän oli nähnyt rypevän tietämättömyydessä ja valheessa, kykenemättömänä noudattamaan oikeutta, oli kasvatettava opettamalla lapsia ja lapsenlapsia, siitä oli vähitellen tehtävä totuutta rakastava kansa, sillä ainoastaan silloin se voisi olla oikeudenmukainen. Siinä oli korkein velvollisuus, kiireellisin tehtävä, siitä riippuisi kansan pelastus, voima ja kunnia, kansan, jonka tarkoituksena oli vapauden ja oikeuden levittäminen kaikkiin aikoihin ja kansallisuuksiin. Siihen että hän nyt yhdessä hetkessä oli voinut tehdä tuon päätöksen oltuaan kolme päivää epäilyksen ja ahdistuksen vallassa, peläten häiritsevänsä oman kotinsa onnea, siihenhän oli syynä se, että kysymys naisesta, kirkon järjettömästä hävitysvälikappaleesta, oli tullut hänellekin läheiseksi. Minkälaisia puolisoita, minkälaisia äitejä tulisi noista tytöistä, joita neiti Rouzaire käytti kapusiinien kappelissa? Kun kirkko kerran saisi heidät valtaansa heidän heikkoutensa ja kärsimystensä avulla, ei se enää päästäisi heitä, se käyttäisi heitä hirveinä välikappaleina miehen ja kansan turmelukseksi. Niinkauan kun nainen, jatkaen taisteluaan miehen kanssa vääristä laeista ja tavoista, pysyisi kirkon omaisuutena ja aseena, niin kauan olisi yhteiskunnallinen onni mahdoton, sotaa kestäisi molempien sukupuolten välillä. Silloin vasta olisi nainen vapaa olento, miehen vapaa seuralainen, voisi käyttää itseään ja onneaan miehensä ja lapsensa onneksi, kun hän ei enää olisi papin, nykyisen hävittävän ja turmelevan herransa vallassa. Oliko Markus, itselleenkään sitä tunnustamatta, salaa pelännyt läheistä, mahdollista onnettomuutta, joka hävittäisi hänen oman kotinsa, oliko hän sentähden vapissut ja vitkastellut täyttämästä velvollisuuttaan. Hänen äkillisen päätöksensä seurauksena saattoi olla taistelu hänen omassa perheessään, saattoi tapahtua, että hän saisi täyttää velvollisuutensa vertavuotavin sydämin. Hän tiesi sen nyt, hänen tekonsa oli sankarillinen, ja hän täytti sen yksinkertaisesti innostuksesta tehtävään. Korkein ja jaloin toimi syntyvässä kansanvallassa on alkeisopettajan köyhä, halveksittu toimi, jonka tarkoituksena on halpojen opettaminen ja kasvattaminen tulevaisuuden onnellisiksi kansalaisiksi, oikeuden ja rauhan kaupungin perustajiksi. Hänen tehtävänsä selvisi hänelle äkkiä, hänen tuli olla totuuden apostoli, sillä hänellä oli aina ollut kiihkeä tarve tuntea varma totuus ja opettaa sitä kaikille.

Kun Markus katsoi ylös, näki hän aseman kellon olevan jo yli neljän. Neljän juna oli lähtenyt, heidän täytyisi odottaa kuuteen asti. Melkein samassa saapui Geneviève aivan onnettomana, kantaen pikku Louisea sylissään joutuakseen pikemmin.

-- Oi! ystäväni, anna anteeksi, en ollenkaan muistanut katsoa kelloa... Isoäiti pidätti minua, hän näytti loukkaantuneelta nähdessään kuinka ikävöin päästä takaisin luoksesi, niin että lopuksi en ollenkaan tiennyt kuinka aika kului.

Hän oli istuutunut Markuksen viereen, pitäen yhä Louisea sylissään. Markus kumartui hymyillen ja suuteli lasta, joka pienillä kätösillään oli tarttunut hänen partaansa. Hän sanoi rauhallisesti.

-- Me odotamme kuuden junaa, rakkaani. Kukaan ei meitä häiritse, jääkäämme tähän... Minulla onkin sinulle puhuttavaa. Mutta Louise ei ollut tähän ollenkaan tyytyväinen, hän heittäytyi isänsä kaulaan ja potki hänen reisiään.

-- Onko hän ollut kiltti?

-- Oi! hän on aina kiltti isoäidin luona, sillä hän pelkää toruja... Näetkö, nyt hän korvaakin vahingon.

Saatuaan lapsen takaisin syliinsä kysyi Geneviève.

-- Mitä sinulla on minulle sanottavaa?

-- Se on eräs asia, josta en vielä ole puhunut, koska en ollut tehnyt päätöstäni... Minulle on tarjottu opettajan paikka täällä Mailleboisissa, ja minä otan sen vastaan. Mitä siitä ajattelet?

Geneviève katseli häntä hämmästyneenä, voimatta heti vastata. Markus näki selvästi hänen silmissään ensin iloisen hämmästyksen ja sitten yhä kasvavaa levottomuutta.

-- Niin, mitä siitä ajattelet?

-- Ystäväni, sehän on yleneminen, jota et niin pian odottanut... Mutta asemasi ei tule olemaan helppo täällä raivoisien intohimojen keskellä, kun kaikki sitäpaitsi tuntevat mielipiteesi.

-- Olen kyllä sitä ajatellut, mutta olisi raukkamaista kieltäytyä taistelusta.

-- Ja lisäksi, ystäväni, sanoakseni sinulle kaikki ajatukseni, pelkään, että jos otat vastaan toimen niin riitaudumme kokonaan isoäidin kanssa. Äidin kanssa aina tulee toimeen, mutta isoäiti on, niin kuin tiedät, taipumaton, hän on luuleva, että tulet tänne antikristuksen työtä tekemään. Silloin välimme täydellisesti rikkoontuisi.

He olivat hämillään hetken ääneti. Silloin sanoi Markus.

-- Sinä kehoitat minua siis kieltäytymään, sinä paheksuisit minua etkä olisi tyytyväinen, jos tulisin tänne.

Geneviève katsoi taas häneen, silmissä totisen vilpittömyyden ilme.

-- Minäkö paheksuisin sinua, ystäväni, oi! miksi sanot niin, se surettaa minua? Tee omantuntosi mukaan, täytä velvollisuutesi, niinkuin sinusta on oikein. Sinä yksin voit oikein päättää ja kaikki, mitä teet, on hyvin tehty.

Markus kuuli kuitenkin, että hänen äänensä vapisi, ikäänkuin olisi hän pelännyt vaaraa, jonka läheisyyden hän jo tunsi. He olivat taas ääneti, ja Markus tarttui hellästi hyväillen Genevièven molempiin käsiin, rauhoittaakseen häntä.

-- Olet siis peruuttamattomasti päättänyt, ystäväni?

-- Aivan peruuttamattomasti, minun mielestäni olisi väärin tehdä toisin.

-- No niin! koska juna lähtee vasta puolentoista tunnin kuluttua pitäisi meidän heti mennä isoäidin luo kertomaan hänelle päätöksestäsi... Minä toivon että puhut suoraan etkä salaa mitään häneltä.

Geneviève katsoi häneen yhä, ja Markus luki hänen silmissään uskollisuutta, mutta myöskin vähän surumielisyyttä.

-- Olet oikeassa, rakkaani, menkäämme heti isoäidin luo.

He läksivät hitaasti kävelemään Kapusiinitoria kohti: Louise, jota äiti talutti, hidastutti heitä. Huhtikuun ilta oli ihana ja he kulkivat tuon lyhyen matkan sanomatta sanaakaan, vaipuneina vakaviin mietteisiin. Tori oli autio ja vanhojen rouvien talo näytti tavallisuuden mukaan autiolta. Rouva Duparque istui pienessä salissa maakerroksessa, jalka ojennettuna tuolille, kutoen sukkaa johonkin uskonnolliseen tarkoitukseen; rouva Berthereau istui akkunan luona ja teki koruompelusta.

Isoäiti, joka suuresti hämmästyi nähdessään Genevièven palaavan Markuksen seurassa, pudotti kutomuksensa ja odotti, pyytämättä heitä edes istumaan. Kun Markus selitti hänelle asiansa, sanoi päättäneensä ottaa vastaan opettajan toimen Mailleboisissa ja tahtoneensa heti ilmoittaa sen hänelle, säpsähti hän ja kohautti olkapäitään.

-- Mutta, poikani, sehän on mieletöntä. Te ette pysyisi kuukauttakaan siinä virassa.

-- Miksi en?

-- Koska ette ole sellainen opettaja, jota me tarvitsemme. Tunnettehan seudun, jossa kirkko on saanut niin suuria voittoja. Teidän asemanne olisi mahdoton, vallankumouksellisine ajatuksinenne joutuisitte heti taisteluun koko kansan kanssa.

-- Mitäpä siitä! silloin taistelisin. Paha kyllä, ei voi voittaa taistelematta.

Silloin alkoi isoäiti suuttua.

-- Älkää puhuko tyhmyyksiä! Aina te ylpeilette ja vastustatte Jumalaa! Te olette vaan hiekkajyvänen, poika raukkani, ja minä säälin teitä, kun luulette olevanne kyllin vahva voittamaan taistelussa, jossa taivas itse teidät musertaa.

-- En minä ole voimakas, vaan järki ja totuus.

-- Niin, niin, kyllä tiedän ... mutta vähät siitä, teidän täytyy kuulla minua, en tahdo, että tulette tänne opettajaksi, sillä haluan olla rauhassa ja säilyttää hyvän maineeni, sillä meidän Genevièvemme näkeminen jumalattoman ja isänmaattoman miehen vaimona, miehen, joka olisi pahennukseksi kaikille uskovaisille, tuottaisi minulle liiaksi surua ja häpeää... Sanon teille, että olette mieletön; teidän täytyy kieltäytyä.

Rouva Berthereau, jota tämä äkillinen riita kauhistutti, oli painanut päänsä alas, ettei hänen tarvitsisi sekaantua asiaan. Geneviève seisoi suorana, mutta oli aivan kalpea, pitäen kädestä pikku Louisea, joka peloissaan oli kätkenyt kasvonsa äidin helmaan. Markus oli päättänyt pysyä tyyneenä, ja hän vastasi lempeästi, korottamatta ääntään.

-- En, en voi kieltäytyä, päätökseni on tehty ja tahdoin ainoastaan ilmoittaa sen teille.

Silloin rouva Duparque, jonka luuvalokohtaus oli pakoittanut olemaan liikkumattomana, menetti kaiken malttinsa. Kukaan ei ennen ollut uskaltanut häntä vastustaa, ja hän oli raivoissaan täytyessään taipua tämän tyynen tahdon alle. Ja hirveässä vihassaan tuli hän sanoneeksi sen, mitä hän ei olisi tahtonut sanoa, mistä hän oli päättänyt olla puhumatta.

-- No, sanokaa kaikki, tunnustakaa, että tulette tänne ainoastaan voidaksenne suoranaisemmin ryhtyä tuohon inhoittavaan Simonin juttuun. Niin, te pidätte noiden kurjien juutalaisten puolta, te aiotte uudelleen nostaa esiin tuon häväistyksen, koettaa löytää jonkun viattoman, lähettääksenne hänet rangaistussiirtolaan saastaisen murhamiehenne sijaan, jonka tuomitseminen oli aivan oikea, Ja tuon viattoman tahdotte etsiä, eikö niin, Jumalan parhaimpien palvelijoiden joukosta... Tunnustakaa, tunnustakaa heti!