Part 13

Markus, joka täydellisesti tunsi asiaintilan, ajatteli Férouta suurella säälillä ja myötätuntoisuudella. Tuossa hyvinvoivassa Moreuxissä opettaja yksin näki nälkää. Hänen surkea kohtalonsa oli surullinen esimerkki köyhästä alkeisopettajasta. Kahdenkymmenenneljän vuotiaana oli hän Mailleboisissa alkanut uransa apuopettajana yhdeksänsadan markan palkalla. Kuusi vuotta työskenneltyään oli hän nyt päässyt vakinaiseksi, mutta katkeran luonteensa tähden oli hänet lähetetty syrjäiseen Moreuxiin, eikä hänellä vieläkään ollut tuloja kuin tuhat markkaa vuodessa ja kumminkin oli hänellä vaimo ja kolme pientä tyttöä elätettävänä. Vanhassa kosteassa hökkelissä, jossa koulu sijaitsi, vallitsi synkkä kurjuus, heidän ruokansa ei olisi kelvannut koirillekaan, pienokaiset olivat ilman kenkiä, äiti ilman hametta. Heitä uhkasi yhä kasvavat velat, nuo kauheat velat, jotka ovat niin monen alhaisen virkamiehen perikato! Kuinka suurta rohkeutta tarvittiinkaan tätä kurjuutta salaamaan, kuluneeseen takkiin puettuna ylläpitämään oppineen herran arvoa, jolta ohjesääntö kieltää kaiken kaupan harjoittamisen ulkopuolella koulua! Joka päivä alkoi uudestaan taistelu, johon tarvittiin äärettömästi tarmoa ja tahdonlujuutta. Férou, jonka vilkas henki oli säilyttänyt synnynnäisen riippumattomuutensa, täytti innokkaasti, vaikkakin joskus kärsimättömyydellä tehtävänsä. Hänen vaimonsa, suurikasvuinen, miellyttävä ja vaaleaverinen entinen puotineiti, auttoi häntä kyllä vähäisen, opettamalla pieniä tyttöjä lukemaan ja ompelemaan, jota vastoin hänellä itsellään oli kasvatettavanaan pahankuriset, kovapäiset ja ilkeät poikanulikat. Kuinka olisikaan hänen mielensä voinut olla masentumatta tässä kiittämättömässä toimessa? Hän oli syntynyt köyhänä, oli aina kärsinyt köyhyyttä, elänyt huonolla ruoalla ja saanut käydä kuluneissa ja paikatuissa vaatteissa; ja nyt kun hän oli herra, oli köyhyys tullut hänelle hirveän katkeraksi. Hänen ympäristössään oli ainoastaan onnellisia ihmisiä, maataomistavia talonpoikia, joilla oli ruokaa kylliksi, ja jotka ylpeilivät kokoamistaan rahoista. Suurin osa heistä oli aivan oppimattomia, osasivat tuskin laskea kymmeneen, tarvitsivat häntä pienintäkin kirjettä kirjoittamaan. Ja hänellä, joka oli ainoa sivistynyt ja oppinut mies koko kylässä, ei ollut varaa ostaa itselleen kaulusta tai korjauttaa rikkinäisiä kenkiään. Talonpojat kohtelivat häntä kuin palvelijaa, halveksivat häntä hänen repaleisen pukunsa tähden, vaikka he oikeastaan kadehtivat häntä. Kun he vertailivat opettajaa ja kirkkoherraa toisiinsa, oli se edelliselle tappioksi: toisella puolella oli huonopalkkainen, kurja opettaja, jota oppilaat eivät kunnioittaneet ja vanhemmat halveksivat, jota esimiehet tuskin ollenkaan kannattivat, ja jolla ei ollut mitään vaikutusvaltaa; toisella puolen taas oli runsaspalkkainen kirkkoherra, joka sitä paitse sai kaikenlaisia lahjoja, jota piispa kannatti ja uskovaiset hemmottelivat, ja joka puhui ukkosen, sateen ja auringon ankaran herran nimessä. Näin siis apotti Cognasse yhä hallitsi Moreuxissä, vaikkakin hän oli alituisessa riidassa sen asukasten kanssa, jotka olivat kokonaan lakanneet uskomasta Jumalaan ja laiminlöivät uskonnon harjoitukset. Näin oli siis köyhä, katkera ja sosialistinen Férou joutunut epäsuosioon, kun oli pitänyt mullistavia puheita yhteiskunnallisesta järjestyksestä, joka antoi hänen, sivistyneen ja nerokkaan miehen nähdä nälkää, samalla kun hänen typerä ja tietämätön ympäristönsä sai nauttia rikkautta ja onnea.

Talvi oli tavattoman ankara, Jonvillessä ja Moreuxissa satoi lumen jo marraskuussa. Markus sai kuulla, että kaksi Féroun tyttäristä oli sairastunut kylmyydestä, eikä Férou voinut antaa heille kunnollista ruokaa. Markus koetti auttaa heitä, mutta hän oli itse niin köyhä, että hänen täytyi pyytää neiti Mazelinelta apua. Hänelläkin oli ainoastaan tuhannen markan palkka, mutta hänen sihteerintoimestaan oli suuremmat tulot ja koulurakennus, jossa hän asui, oli erinomainen terveydellisessä suhteessa. Tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut voinut tulla toimeen muuten kuin rouva Duparquen avulla, joka oli lahjoittanut pukuja lapselle, liinavaatteita äidille ja pieniä rahasummia juhlapäivinä. Simonin jutun jälkeen ei hän enää antanut mitään, ja Markus oli melkein iloinen siitä, sillä hän oli syvästi kärsinyt niistä kovista sanoista, joilla hän höysti lahjansa. Mutta kuinka paljon vaikeampaa olikaan nyt tulla toimeen, kuinka paljon enemmän työtä, rohkeutta ja säästäväisyyttä hän tarvitsikaan voidakseen kyllin arvokkaana pysyä paikallaan! Markus, joka rakasti tointansa, oli ryhtynyt siihen tuskallisella innolla, ja nähdessään hänen luokillaan täsmällisesti täyttävän velvollisuutensa, ei kukaan olisi voinut aavistaa sitä synkkää surua ja kauheaa epätoivoa, joka asui hänen rauhallisen ulkomuotonsa alla. Simonin tuomio oli hämmästyttänyt ja kauhistuttanut häntä; hän ei voinut toipua mielenliikutuksesta, jonka tuo hirveä vääryys oli hänessä herättänyt. Vähän väliä hän vaipui synkkiin mietteihinsä, ja Geneviève kuuli hänen usein huudahtavan: "Se on kamalaa, luulin tuntevani maani, enkä sitä tuntenutkaan!" Niin, kuinka oli moinen häväistys voinut tapahtua Ranskassa, samassa Ranskassa, joka oli pannut toimeen suuren vallankumouksen, ja jota hän tähän saakka oli pitänyt maailman luvattuna vapauttajana. Hän rakasti sitä kiihkeästi sen jalomielisyyden, sen riippumattomuuden, kaiken vapaan, ylevän ja suuren tähden, jota sen piti tehdä. Ja se oli sallinut, oli vaatinut viattoman tuomitsemista; se palasi takaisin entiseen tietämättömyyteen ja raakuuteen! Siitä oli suru ja häpeä, joita hän ei voinut unhottaa, jotka vaivasivat häntä niinkuin oma rikos. Sen lisäksi hän rakasti intohimoisesti totuutta, ja hän tunsi sietämätöntä tuskaa nähdessään valheen voittavan, voimatta kukistaa ja hävittää sitä huutamalla korkealla äänellä julki kauan etsityn totuuden! Hän kävi uudelleen läpi koko jutun, etsi lakkaamatta selvitystä vyyhtiin, jonka näkymättömät kädet olivat sotkeneet. Ja silloin hän usein illalla, kovan työpäivän jälkeen, oli niin alakuloinen ja toivoton, että Geneviève, joka myöskin oli istunut ääneti, meni hiljaa hänen luokseen, painoi häntä rintaansa vastaan ja suuteli häntä hellästi, koettaen lohduttaa häntä.

-- Ystävä raukkani, sinä teet itsesi sairaaksi, älä ajattele enää noita surullisia asioita.

Markus sai kyyneleet silmiinsä, ja hän syleili vuorostaan vaimoaan hellästi.

-- Niin, niin, sinä olet oikeassa, täytyy olla rohkea. Mutta enhän voi olla ajattelematta, se on niin tuskallista.

Silloin Geneviève hymyillen vei hänet Louisen pienen vuoteen luo.

-- Ajattele ainoastaan lemmikkiämme, sano itsellesi, että teemme työtä hänen tähtensä. Hän on onnellinen, silloinkun mekin olemme onnellisia.

-- Niin, niin, se olisi viisainta. Mutta eikö meidänkin onnemme riipu muiden onnesta.

Geneviève oli ollut hyvin ymmärtäväinen ja osaaottavainen Simonin jutun aikana. Hän oli kärsinyt siitä kylmyydestä, jolla vanhat rouvat, etenkin isoäiti, kohtelivat hänen miestään. Palvelijatar Pélagiekin piti velvollisuutenaan olla hänelle puhumatta. Kun nuori perhe lähti pienestä talosta Kapusiinitorin varrelta, erottiinkin sangen kylmästi; ja sen jälkeen Geneviève kävi vaan silloin tällöin vanhoja rouvia tervehtimässä ettei välit kokonaan rikkoutuisi. Palattuaan Jonvilleen oli hän jälleen lakannut käymästä kirkossa, sillä hän ei tahtonut, että apotti Cognasse saisi hänen uskonnollisuudestaan aseita Markusta vastaan. Joskaan hän ei näyttänyt välittävän riidasta koulun ja kirkon välillä, oli hän yhä täydestä sydämmestään kiintynyt rakastettuun mieheensä, oli koko olemuksellaan hänen, silloinkin kun perityt mielipiteet ja katolilainen kasvatus estivät häntä täydellisesti hyväksymästä miehensä mielipiteitä. Simonin jutussa Geneviève ei ehkä ajatellut samoin kuin miehensä, mutta hän tiesi tämän niin vilpittömäksi, jalomieliseksi ja oikeudenmukaiseksi, ettei hän voinut soimata häntä siitä, että hän toimi omantuntonsa mukaan. Ymmärtäväisenä vaimona hän ainoastaan joskus pyysi häntä olemaan varovainen. Mihin he olisivat joutuneet lapsensa kanssa, jos olisivat menettäneet virkansa? He olivat tähän saakka rakastaneet toisiaan niin paljon, että ei ainoatakaan vakavaa erimielisyyttä tai riitaa ollut voinut heidän välillään syntyä.

Simonin juttu oli aina Markuksen mielessä; hän oli vannonut että ei ennen levähtäisi, kun oli löytänyt syyllisen. Kun hänellä torstaisin oli vapaa iltapäivä, kiiruhti hän Maillehoisiin Lehmannien luo, synkkään ikävään kauppaan Trou-kadun varrella. Simonin tuomitseminen oli iskenyt sinne kuin salama, yleinen kirous näkyi kohdanneen rangaistusvangin perhettä, sekä niitä hänen ystäviään ja tuttaviaan, jotka vielä pysyivät hänelle uskollisina. Juutalaisen räätälin ostajapiiri oli hyljännyt hänet, ja vanhukset olisivat kuolleet nälkään, ellei heidän olisi onnistunut saada työtä suurista Pariisin myymälöistä. Mutta etenkin rouva Simon, surumielinen Rachel ja hänen lapsensa, Josef ja Sarah kärsivät hirveästi siitä raa'asta vihasta, jolla heitä kohdeltiin. Lapset eivät voineet käydä koulussa, sillä katupojat herjasivat heitä ja heittivät heitä kivillä. Äiti oli pukeutunut suruun, ja musta puku teki hänen kauneutensa vielä loistavammaksi. Hän itki päivät päästään, eikä toivonut pelastusta muuten kun ihmeen kautta. Hävitetyssä talossa, jossa kaikki olivat antautuneet surun valtaan, pysyi David yksin lannistumattomana. Hän etsi yhä ja toivoi yhä. Hän oli ottanut tehtäväkseen veljensä pelastamisen ja hänen kunniansa puhdistamisen, ja viimeisen kerran häntä tavatessaan oli hän vannonut elävänsä tästä lähin ainoastaan tunkeakseen hirveän salaisuuden perille, löytääkseen oikean murhaajan ja saattaakseen totuuden päivän valoon. Hän oli uskonut hiekka- ja piikivikaivostensa hoidon kokonaan eräälle luotettavalle miehelle, sillä hän ymmärsi ilman rahaa olevansa aivan voimaton. Hän pyhitti kaiken elämänsä totuuden etsimiseen, vaanien lakkaamatta pienimpiäkin jälkiä, hakien uusia todistuksia. Ja jos hänen intonsa olisi laimentunut, olisivat kirjeet, joita hänen kälynsä silloin tällöin sai mieheltään, ja jotka olivat päivätyt Cayennessa, riittäneet uudestaan kiihoittamaan häntä. Saapui kirjeitä, jotka hallitus oli tutkinut, mutta joissa jokaisen lauseen takana tunsi sietämättömien kidutusten pusertaman huudon, huomasi kuinka syytön lakkaamatta mietti rikosta, josta häntä syytettiin, voimatta käsittää miksi hänen täytyi sovittaa toisen rikoksen. Eikö tämä raateleva tuska viimein päättyisi hulluuteen? Simon puhui lempeästi tovereistaan, varkaista ja murhaajista, ja hän vihasi, sen voi arvata, vartijoita, noita julmuria, jotka sivistyneen maailman ulkopuolella kenenkään estämättä huvikseen tuottivat onnettomille kärsimyksiä. Siellä asui vain ihmiskunnan hylkiöitä, ja eräs vapautettu rangaistusvanki kertoi elämästä siellä Davidille hirveitä yksityisseikkoja.

Mutta David ja Markus eivät saaneet mitään aikaan, vaikka he itsepäisesti jatkoivat tutkimustaan. He olivat päättäneet tarkasti pitää silmällä veljien koulua ja etenkin veli Gorgiasta, jota he yhä epäilivät. Mutta kuukausi oikeusjutun jälkeen katosivat apulaiset, veljet Isidore, Lazarus ja Gorgias paikkakunnalta: heidät oli lähetetty johonkin muuhun luostarikuntaan toiseen päähän Ranskaa; ja ainoastaan johtaja, veli Fulgentius oli jäänyt paikalleen saaden kolme uutta munkkia apulaisikseen. David ja Markus eivät voineet siitä tehdä mitään johtopäätöksiä, sillä siinä ei ollut mitään luonnotonta: veljet siirtyivät usein toisesta luostarista toiseen. Sitäpaitsi oli mahdoton saada tietää kenen vuoksi muutto tapahtui koska kaikki kolme olivat muuttaneet. Pahinta oli että Simonin tuomio oli ollut kova isku maallikkokoululle, useat perheet olivat ottaneet lapsensa pois sieltä, pannakseen heidät veljien kouluun. Uskovaiset naiset pitivät suurta melua inhoittavasta jutusta, ikäänkuin olisi opetus ilman Jumalaa syynä kaikkiin häväistyksiin ja rikoksiin. Veljien koulu ei ollut koskaan kukoistanut niinkuin nyt, kirkollinen puolue oli täydellisesti voitolla ja Mailleboisissa näki ainoastaan voitonriemuisten munkkien ja pappien kasvoja. Kaiken tämän lisäksi ei Simonin paikalle nimitetty opettaja, pieni, kalpea ja kurjannäköinen mies, nimeltä Méchain näyttänyt ollenkaan voivan taistella ylivoimaa vastaan. Hänen sanottiin olevan rintatautisen, hän kärsi paljon ankarasta talvesta ja antoi useimmiten luokkansa apuopettaja Mignotin haltuun, joka, kun hänellä ei ollut muuta ohjaajaa, kuunteli neiti Rouzairen neuvoja ja kallistui yhä enemmän vallassaolevien kirkollisten puolelle. Ja siitä tulikin palkkana melkoisia lahjoja oppilaiden vanhemmilta, ja sitäpaitsi Mauraisinin suosio ja varma yleneminen. Neiti Rouzaire oli taivuttanut hänet viemään oppilaansa messuun ja ripustamaan uudelleen luokan seinälle suuren, puisen ristiinnaulitun kuvan. Korkeammassa paikassa annettiin tämän kaiken tapahtua, toivottiin ehkä sen miellyttävän vanhempia, joten he ehkä panisivat lapsensa takaisin sinne. Epäilemätöntä oli, että koko Maillebois vähitellen meni kirkollisten puolelle, aika oli äärettömän vakava.

Markuksen suru kasvoikin joka kerta kun hän huomasi, mikä hirveä tietämättömyys vallitsi maassa. Simonin nimikin oli muuttunut sellaiseksi kauheaksi kummitukseksi, että sen pelkkä mainitseminenkin saattoi ihmiset mielettömiksi vihasta ja pelosta. Tuo kirottu nimi toi onnettomuutta mukanaan, se sisälsi, kansan mielestä, kaikki inhimilliset rikokset. Siitä ei saanut puhua, ei viitata sinne päinkään, muutoin joutuisi isänmaa pahimpien onnettomuuksien uhriksi. Oikeusjutun jälkeen oli kyllä ollut joitakuita ymmärtäväisiä ja oikeudenmukaisia ihmisiä, jotka lausuivat arvelun, että tuomittu ehkä sentään oli viaton; mutta raivoisan enemmistön tähden he eivät uskaltaneet enää suutansa avata ja neuvoivat muitakin pysymään vaiti; mitä hyötyä oli vastustamisesta ja oikeuden vaatimisesta? miksi antautua itse vaaraan, saattaa itsensä perikatoon, kun ei siitä kuitenkaan ole toisillekaan hyötyä? Markus tapasi sattumalta peräkkäin maanviljelijä Bongardin, työmies Doloirin ja virkamies Savinin, ja hän huomasi että kaikkia kolmea suuresti halutti ottaa lapsensa maallikkokoulusta ja panna ne veljien kouluun, mutta he eivät uskaltaneet, sillä he pelkäsivät hämärästi joutuvansa mahtavien epäsuosioon. Bongard oli umpimielinen eikä tahtonut puhua jutusta: se ei häntä liikuttanut, nykyään ei enää tiennyt pitikö olla pappien vai hallituksen puolella; vihdoin hän kuitenkin kertoi että juutalaiset olivat tuoneet taudin karjaan, hän tiesi sen aivan varmasti, sillä hänen lapsensa Fernand ja Angèle olivat nähneet erään miehen heittävän valkoista jauhoa kaivoon. Doloir kiivastui, puhui sotajoukosta, jonka isänmaan petturit tahtoivat hävittää, eräs entinen rykmenttiläinen oli nimittäin kertonut hänelle Simonin jutun johdosta, että oli muodostettu kansainvälinen liitto, jonka tarkoituksena oli myödä Ranska Saksalle; sitten hän vannoi antavansa korvapuustin uudelle opettajalle, jos hänen pienokaisensa, Auguste ja Charles vaan kertoisivat hänelle jotakin pahaa tuosta onnettomasta koulusta, jossa lapset turmeltuivat. Savin oli kylmempi ja katkerampi, hän oli saanut päähänsä, että oli joutunut vaikeaan asemaan siksi, että oli kieltäytynyt rupeamasta vapaamuurariksi, hän katui salaa ettei ollut mennyt kirkon puolelle ja huomautti siitä kuinka sankarillisesti hän uhrautui tasavallan puolesta ollessaan vastaanottamatta vaimonsa rippi-isän tarjoamia etuja; mitä taas juttuun tulee, tiesivät kyllä kaikki, että se oli vaan teeskentelyä, se oli yhden ainoan uhraaminen Ranskan kouluissa, niin hyvin maallisissa kun hengellisissä tapahtuvien häväistysten salaamiseksi; hän olikin ajatellut ottaa lapsensa pois koulusta ja antaa heidän kasvaa ilman opetusta luonnon mukaan. Markus kuunteli pää pyörällä, sydän kouristuksissa, voimatta ymmärtää kuinka järkevät olennot, jotka eivät olleet aivan raakalaisia, voivat joutua sellaiseen hairahdukseen. Sellaiset mielipiteet saattoivat hänet epätoivoon, hänestä se oli kauheampaa kuin synnynnäinen tietämättömyys. Kuinka saada tämä myrkytetty kansa henkisesti ja siveellisesti terveeksi? Mutta etenkin tunsi Markus syvää mielenliikutusta mennessään eräänä päivänä Milhomme-rouvien paperikauppaan ostamaan erästä teosta. He olivat siellä molemmat poikineen. Rouva Edouard teki hänen kanssaan kaupan. Nähdessään Markuksen yhtäkkiä tulevan sisään, hämmästyi hän hieman, mutta tointui pian, ja syvä ryppy hänen otsallaan ilmaisi ankaraa tahdon voimaa. Rouva Alexandre oli vapisten noussut ylös ja vei Sébastienin toiseen huoneesen, muka pestäkseen hänen käsiään. Tästä paosta Markus huomasi että viattoman tuomitseminen oli pienessä talossa herättänyt suurta levottomuutta. Tulisiko totuus kerran ilmi tästä pienestä myymälästä? Hän poistui levottomampana kuin koskaan. Rouva Edouard, joka tahtoi peittää kälynsä heikkoutta, oli vuorostaan kertonut hänelle kummallisia juttuja; kuinka eräs vanha rouva usein näki unessa pikku Zéphirinin, Simonin uhrin, marttyyripalmu kädessä; kuinka veljien koulua, sen jälkeen kun sitä oli epäilty, oli ukkonen väistänyt, vaikka salama kolme kertaa oli iskenyt lähiseutuun.

Markuksen täytyi kerran mennä erään hallinnollisen asian takia tapaamaan Darrasia, ja hän huomasi pormestarin hämmästyvän hänet nähdessään. Darrasia oli aina pidetty taattuna simonistina, olipa hän julkisestikin näyttänyt myötätuntoisuuttansa oikeusjutun aikana. Mutta olihan hän virkamies, olihan hänellä julkinen toimi, joka pakoitti hänen täydelliseen puolueettomuuteen? Joku määrä pelkuruutta vielä lisäsi hänen varovaisuuttaan, pelko suututtaa valitsijamiestensä enemmistöä ja kadottaa pormestarin virkansa, josta hän ylpeili. Järjestettyään asiansa teki Markus hänelle jonkun kysymyksen. Darras vastasi olevansa asemansa vuoksi sidottu, sillä kunnallisneuvostossa tulisivat kirkolliset enemmistöön ensi vaaleissa, jos kansaa vielä kiihoitettaisiin. Ja hän valitti sitä että Simonin onneton juttu oli tuottanut kirkolle erinomaisen tilaisuuden, joka auttaisi heitä saavuttamaan helppoja voittoja tietämättömän, valheiden ja erehdysten myrkyttämän rahvaan keskuudessa. Niin kauan kun tämä hulluus oli vallalla, ei voinut mitään toimittaa, täytyi painaa päänsä alas ja antaa rajuilman mennä ohitse. Darras vaati Markukselta lupauksen, ettei hän kellenkään kertoisi, mitä hän nyt oli kuullut. Sitten saattoi hän Markuksen ovelle saakka näyttääkseen oikein selvästi salaista myötätuntoisuuttaan ja vielä kerran rukoillakseen häntä pysymään alallaan ja odottamaan parempia aikoja.

Markuksella oli vain yksi turvapaikka, jossa hän sai lohdutusta. Hän meni aina epätoivoissaan Salvanin luo. Etenkin oli hän usein käynyt siellä kovina talvikuukausina, kun Férou Moreuxissa oli nälkään kuolemaisillaan, saaden lakkaamatta taistella apotti Cognassen kanssa. Hän oli keskustellut ystävänsä kanssa tuon köyhän, vähäpalkkaisen opettajan sydäntä särkevästä kurjuudesta, vastakohtana runsaspalkkaiselle kirkkoherralle. Ja Salvan oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että tähän kurjuuteen oli suureksi osaksi syynä se halveksiminen, jonka alaiseksi alkeisopettajan toimi oli joutunut. Alkeisopettajien niukka palkka ei houkutellut ketään sille alalle pyrkimään, ja sentähden oli vaikea saada oppilaita normaalikouluihin. Oli liiaksi puhuttu toimen vastuksista, rasituksista ja ala-arvoisuudesta. Talonpoikaisnuorukaiset, jotka tahtoivat päästä auran kurjesta, ja joista normaalikoulut samoin kuin seminaaritkin saivat suurimman osan oppilaitaan, rupesivat nykyään mieluummin alemmiksi virkamiehiksi sekä siirtyivät kaupunkeihin. Sitoutumalla kymmeneksi vuodeksi opettajaksi pääsi nuorukainen vapaaksi sotapalveluksesta ja ainoastaan tämä houkutteli heitä antautumaan tuohon kurjaan ammattiin, josta oli vähän tuloja ja vähän kunniaa, paljon vaivaa ja paljon ylenkatsetta odotettavana. Oppilaiden hankkiminen normaalikouluihin oli kuitenkin pääkysymys, josta riippui maan kehitys, sen voima ja sen pelastus. Löytyi vain yksi toinen yhtä tärkeä kysymys, ja se oli näiden opettajien kasvattaminen. Enemmän opettajia voitiin saada ainoastaan siten, että palkka kohotettiin kohtuulliseksi, niin että sillä voi elää arvokkaasti, ja että toimi sai sen kunnian, joka sille oli tuleva; opettajakokelaiden kasvatus ja opetus sitävastoin vaati aivan uuden ohjelman. Salvan sanoi aivan oikein, että opettajan hyvyydestä riippui hänen opetuksensa hyvyys ja myöskin Ranskan nousevan sukupolven laatu. Se oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Salvan oli ottanut tehtäväkseen valmistaa opettajia vapautustyöhön. Tähän saakka heitä ei oltu kyllin tarmokkaasti opetettu luopumaan uskonopin säännöistä, kaikista valheellisista pyhimystaruista, kaikista niistä erehdyksistä, jotka vuosisatoja ovat pitäneet kansaa kurjuudessa ja orjuudessa. He olivat suureksi osaksi kunnon miehiä ja hyviä tasavaltalaisia ja siksi oppineita, että voivat opettaa sisälukua, kirjoitusta, vähän laskentoa ja vähän historiaa, mutta he olivat kykenemättömiä kasvattamaan kansalaisia ja miehiä. Onnettomassa Simonin jutussa saatiin nähdä heidän melkein kaikkien rupeavan kirkollisten valheiden kannattajiksi, sillä he eivät itse kyenneet ajattelemaan. He eivät osanneet rakastaa totuutta, heille oli sanottu, että juutalaiset olivat myyneet Ranskan Saksalle ja he vimmastuivat. Oi! missä oli se alkeisopettajien pyhä parvi, jonka tuli johdattaa koko Ranskan kansaa tieteellisesti todistetun totuuden kirkkauteen, vapauttaa se vuosisatoja kestäneestä pimeydestä ja opettaa sitä rakastamaan totuutta, vapautta ja oikeutta.

Eräänä aamuna sai Markus kirjeen Salvanilta, joka pyysi häntä mitä pikemmin tulemaan keskustelemaan eräästä asiasta. Seuraavana torstaina hän siis lähti Beaumontiin.

Johtaja odotti häntä pienelle puutarhalle päin olevassa työhuoneessaan, jota huhtikuun aurinko valaisi lämpimillä säteillään.

-- Hyvä ystäväni, näin on asianlaita... Te tiedätte kuinka valitettava Mailleboisin tila nykyään on. Uusi opettaja, Méchain, jota ei olisi pitänyt nimittää sinne niin vakavien asianhaarojen vallitessa, ei ole mikään kunnoton mies, luulempa melkein, että hän on meidän puolellamme; mutta hän on heikko, muutamissa kuukausissa on hän taipunut ylivoiman alle ja sen lisäksi on hän sairas. Hän on nyt pyytänyt, että hänet muutettaisiin etelään... Mailleboisissa tarvittaisiin teräväjärkistä, lujatahtoista miestä, opettajaa, jolla olisi nykyisessä tilassa tarvittava äly ja tarmo. Ja silloin ajateltiin teitä.

Ehdotus tuli niin äkkiä, niin odottamatta, että Markus huudahti.

-- Mitenkä, minua!

-- Niin, te yksin tunnette oivallisesti kaupungin, ja sen hirveän käänteen, johon se on joutunut. Simon raukan tuomitsemisen jälkeen alkeiskoulu on kuin kirottu, se menettää joka vuosi oppilaitaan, jota vastoin veljien koulu pyrkii sen paikalle, vahvistuen sen häviöstä. Ja se on yhä laajeneva klerikalismin, alhaisen taikauskon ja vanhoillisen typeryyden pesäpaikka, joka vihdoin on nielaseva kaikki, ellemme nouse taistelemaan sitä vastaan. Rahvas on jo vaipunut takaisin alhaisiin intohimoihin, me tarvitsemme sinne tulevaisuuden työntekijän, hyvän siemenen kylväjän, joka uudestaan kohottaisi koulumme kukoistukseensa, muuttaisi sen siksi, mitä sen tulee olla, vapaaksi ja oikeudenmukaiseksi Ranskan kansan kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Teitä siis ajateltiin.

-- Mutta, keskeytti Markus jälleen, onko tämä vain teidän yksityinen toiveenne, vai onko teitä pyydetty kysymään minulta?

Salvan hymyili.

-- Oh! minä olen ainoastaan halpa virkamies, olisi liian suuremmoista, jos kaikki minun toiveeni täyttyisivät. Minun toimekseni on, niinkuin sanoitte, annettu tiedustella teidän ajatustanne asiasta. Tiedetään, että olen ystävänne. Le Barazer kutsui minut maanantaina prefektin virkataloon. Ja keskustellessamme asiasta, syntyi meissä ajatus tarjota teille paikka Mailleboisissa.

Markus ei voinut pidättää äkkinäistä liikettä, hän kohautti olkapäitään.