Part 9

Kun Tottisalmen vaunut ajoivat ohitse, ilmestyi maantielle joukko liinatukkaisia paitaressuja, jotka kilvan riensivät porttia avaamaan, saaden kirkkaan kopeekanrahan kukin.

Pojat heiluttivat hattua ohi ajaessaan. Klaus riemuitsi.

-- Ei missään ole ihanampaa paikkaa kuin Tottisalmi, hän huudahti, lisäten entiseen ylimieliseen tapaansa: -- Ja se on minun kerran maailmassa.

-- Ellei oikea perillinen yht'äkkiä ilmesty anastamaan sitä sinulta, kiusasi Beata.

-- Se on mahdotonta. Yrjö-eno, ainoa perillinen paitsi minua, on kuollut.

-- Mutta jos hän vain nukkuu jossakin syvällä vuoren sisässä, kuten keisari Barbarossa, ja ratkaisevalla hetkellä esiintyy sinun kiusaksesi, pilaili Beata yhä.

Klaus naurahti voitonvarmasti. -- Mahdotonta.

-- Jo näkyy Tottisalmen lipputanko, huudahti Yrjö.

-- Näkyy, näkyy. Hei Pluto, hei Vihuri, juoskaa.

Tuossa tuokiossa olivat vaunut jo portilla, jonka pielessä vanha Niilo entistään sammaltuneempana nosti kätensä sotilaalliseen tervehdykseen. Hänen silmänsä olivat luodut Yrjöön, ja suu vetäytyi leveään hymyyn, kun Yrjö ohi ajaessaan ystävällisesti tervehtien heitti tupakkakäärön hänen syliinsä.

-- Illalla tulen sinua tervehtimään, huusi hän.

Vaunut vierivät pitkin halavakäytävää päärakennuksen eteen. Portailla seisoivat paroni, Ottilia neiti, mademoiselle ja Ticklenius, lisäksi vielä Riikke-mamselikin toisten selän takana.

Paroni tervehti molempia poikia sydämellisesti, mutta Klaus huomasi hänen hätkähtävän, kun Yrjö hypähti vaunuista alas.

-- Eivätkö he ole kasvaneet? huusi Beata. Herra kymnasisti ja herra konrehtorilainen. Katsokaapa Yrjöä, eikö hän ole pitkä? -- Mutta hyväinen aika, nyt tiedän, kenen näköinen sinä olet. Olen sitä koko aamun haparoinut, sinähän olet aivan kuin Yrjö-eno siinä kuvassa, joka riippuu Riikke-mamselin seinällä.

Paroni näytti kiusaantuneelta, Ottilia-täti oli aivan kankea ja mamseli punainen.

-- Olen sanonut hirveän tyhmyyden, kuiskasi tyttö Yrjölle. Tässä talossa ei saa mainita Yrjö-enon nimeä.

Maisteri Ticklenius pujahti nyt toisten lomitse Yrjön luo. Pyyhkien ahkerasti pojille niin tutulla nenäliinalla otsaansa hän ojensi Yrjölle tiheästi kirjoitetun arkin.

-- Minulla-hm-hm minulla on onni tarjota lahjakkaalle -- hm -- onni tarjota ylevän Kreikan kansan hm-hm --

Yrjö tarttui iloisesti paperiin. -- Katkelma Iliadia, ellen erehdy. Kiitos, maisteri. Jos teillä on aikaa, luemme sen yhdessä illalla.

-- Hm, hm, -- maisterin silmät loistivat ilosta.

Yläkerran ikkunasta seurasi kaksi silmäparia kohtausta portailla, kapteenin ja Jonaksen.

Kapteenin oli taas tuhlattuaan rahansa täytynyt nöyrtyä ja pyytää turvapaikkaa Tottisalmessa. Erityisenä suosionosoituksena hän oli pyytänyt saada ottaa Jonaksen mukaansa. Paroni oli viimein suostunut Ottilia-neidin hartaista pyynnöistä, vaikka hän ei sietänyt Jonasta.

-- Katsokaa renkipoikaa, sähisi Jonas. Ja katsokaa paronia, kuinka hellästi hän nulikkaa tervehtii. Klaus-herraa tervehditään kyllä ensin, mutta näkyy hyvin, kumpi heistä on rakkaampi.

Kapteeni istui synkissä mietteissä. Monta, monta kertaa olivat hän ja Yrjö von Sumers ajaneet yhdessä kotiin Tottisalmen vaunuissa juuri niinkuin Klaus ja tuo "kerjäläinen" nyt. Ja juuri tuon näköinen oli nuori paroni ollut. Otsa, ryhti, tukka, silmäkulmat olivat samat, nenä vain oli erilainen, hienommin muovautunut, samoin silmien muoto.

Taaskin huokasi kapteeni kuten kerran ennen. -- Jonas, me olemme hukassa.

-- Joko taaskin hätäilette, torui Jonas. Mutta hänen äänensä oli epävarma. Nähtävästi hän ei itsekään ollut oikein levollinen.

-- Se on kohtalo, ähkyi kapteeni.

-- Hiljaa, Klaus-herra tulee.

Klaus ja Beata astuivat sisään. Klaus tervehti isäänsä sydämellisesti, mutta Jonasta huomattavan kylmästi. Hän tiesi, että tämä oli vehkeillyt Yrjöä vastaan, ja tahtoi heti alusta välttää likeistä suhdetta isänsä palvelijaan.

Jonas tervehti nöyrästi, aivan kuin olisi ollut luonnollista, että poika isoksi tultuaan ei enää kohdellut häntä samoin kuin lapsena. Mutta itsekseen hän päätti voittaa hänet puolelleen.

Aamiainen oli hilpeä. Pojat kertoivat koulujuttujaan, ja vaikka ne joskus olivatkin vähän liian rohkeita, niin että Klaus salavihkaa pälyi isoisään nähdäkseen, rypistyisikö hänen otsansa, herättivät ne varsinkin Beatassa suurta ihastusta. Ottilia-täti ravisti kyllä päätään moitiskellen, mutta kukapa olisi hennonut torua kotiinpalanneita koulupoikia, jos heidän puheensa olikin vähän "sopimatonta". Mademoisellekin nauroi, niin että kyyneleet vierivät pitkin puuteroituja poskia, ja Ticklenius hirnui niinkuin ei moneen vuoteen.

-- Mutta hänestä ei koskaan ole ollutkaan lastenkasvattajaksi -- Ticklenius-rukasta! huokasi Ottilia-neiti itsekseen.

Paronin silmät loistivat. Oli silminnähtävää, että hänen huomionsa oli kiintynyt yksinomaan Yrjöön. Klausta hän tuskin huomasikaan. Yrjön puoleen ainoastaan hän kääntyi kysymyksillään.

Kapteeni yksin oli synkkä. Ensimmäisen kerran hän nyt istui pöydässä "renkipojan" kanssa. Paroni käyttäytyi kerrassaan sopimattomasti hänen mielestään, liehitteli poikaa kuin jotakin erinomaisuutta. Klaus oli kuin kuokkavieras hänen rinnallaan.

Aamiaisen jälkeen pojat riensivät ulos. Klaus talliin rakkaita hevosiaan katsomaan ja Yrjö vanhojen ystäviensä, Riikke-mamselin ja Niilon luo.

Riikke-mamseli oikein säteili. Yrjön täytyi pakostakin juoda kaksi suurta lasillista vattumehua ja tyhjentää lautasellinen tuoreita leivoksia. Salavihkaa hän loi katseen seinällä riippuvaan nuoren meriupseerin kuvaan.

-- Riikke-mamseli, sanoi hän reippaasti -- olenko minä todellakin tuon kuvan näköinen, kuten Beata äsken sanoi?

-- Olet, vastasi Riikke-mamseli päättävästi. Tulehan, Yrjö, katsomaan Almansorin hautaa, lisäsi hän kiireesti ikäänkuin päästäkseen pois siitä puheenaineesta.

Illalla sanoi paroni lyöden Yrjöä olalle: -- Mitä arvelet pienestä shakista, poikani?

-- Koetetaan vain, vastasi Yrjö nauraen. Klaus ja minä olemme ahkerasti pelanneet talven kuluessa.

-- Saamme nähdä, saamme nähdä, olemme mekin täällä maisterin kanssa panneet parastamme.

Klaus istui isänsä viereen. Kapteeni oli yhä äreällä tuulella.

-- Niin, poika-parka, sanoi hän, tyydy sinä vain minun seuraani. Me kaksi hyljättyä sovimme hyvin yhteen. Kas tuota hassua Tickleniustakin. Eikös vain hän liehakoi renkipoikaa, aivan kuin tämä olisi joku klassillinen sankari.

-- Yrjö onkin hauska poika. Koulussa hän oli sekä opettajien että toverien suosikki.

-- Entä sinä, Tottisalmen perillinen?

-- Pyh, isäkulta, koulussa ei pidetä lukua arvonimistä eikä muista koruista. Siellä on mies vain se, jossa on kuntoa ja rohkeutta. Yrjö on paras latinassa ja kreikassa, taitavin pallonlyöjä ja painija. Ne ovat hänen arvonimiään, muuta ei tarvita, sitäpaitsi hän on rehellinen ja kelpo toveri, se riittää jo yhden miehen osalle.

-- Siis oikea ihannepoika. Samaa mieltä näkyy isoisäsikin olevan. Hän kai mielellänsä vaihtaisi teidät molemmat.

Klaus vaipui mietteisiin. Isä ja Jonas olivat päivän kuluessa tuon tuostakin antaneet hänelle vihjauksia samaan suuntaan. Kenties he olivat oikeassa. -- Hän katseli ryhmää shakkipöydän ympärillä. Isoisän kasvot säteilivät sisäistä tyytyväisyyttä, hän oli kuin nuortunut. Yrjön vieressä istui maisteri tyytyväisenä käsiään hykertäen, Beata istui Yrjön tuolin laidalla, antaen neuvojaan hänelle. Riikke-mamseli huusi teepöydän äärestä tuon tuostakin: -- Yrjö, enemmän korppuja, nämä piparkakut ovat mainioita, Yrjö.

Kateuden oka pisti pojan mieltä. Eikö siis hän, Tottisalmen tuleva isäntä, mitään merkinnyt -- Yrjökö vain? Ja kuitenkin tämä oli vain armolapsi, vieras talossa.

Hyi, kuinka rumasti hän ajatteli, jospa Maria olisi kuullut.

Yhdeksäs luku.

SALAPERÄISYYTTÄ.

Beata ilmestyi päivällispöytään punaisena ja hengästyneenä. Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes pöytärukous oli luettu, sitten hän huudahti:

-- Minulla on ollut seikkailu.

Beata uneksi aina seikkailuista. Hänen ainainen surunsa oli se, että Tottisalmessa elämä oli niin sanomattoman yksitoikkoista ja jokapäiväistä.

-- Beata, varoitti Ottilia-täti, nuorilla tytöillä ei saa olla seikkailuja.

-- Mutta, rakas täti, minulla on ollut seikkailu, ei sille mitään voi.

-- Annas kuulua, kehoitti Klaus.

-- Me olimme, Yrjö ja minä, keilaa heittämässä vähän ennen päivällistä. Kun olimme lopettaneet, meni Yrjö pois, mutta minä jäin vielä keilahuoneeseen järjestääkseni keilat paikoilleen. Sattumalta silmäsin ikkunaan ja näin kasvot -- huu mitkä kasvot, tummat, viekkaat, hirvittävät. Minä kirkaisin, ja samassa katosivat kasvot. Hyökkäsin ulos suoraa päätä, ymmärrättehän, että kun kerran onnistuu näkemään rosvon tai kummituksen, niin tahtoo sen nähdä juurta jaksain. Mutta kun tulin ulos, ei haamusta ollut jälkeäkään. Mitä siitä sanotte? Eikö se muka ollut seikkailu?

Beatan kertomus vaikutti eri lailla kuulijoihin. Ottilia-neiti ja mademoiselle kirkaisivat kauhusta, maisteri mumisi: -- Merkillistä, kerrassaan merkillistä! Klaus ja Yrjö nauroivat, he olivat vakuutetut siitä, että Beatan vilkas mielikuvitus oli hänet pettänyt, kapteeni kehoitti varovaisuuteen varkaiden suhteen, ja paroni loi tutkivan katseen tyttöön.

-- Puhutko sinä nyt oikein totta, Beata? kysyi hän epäilevällä äänellä.

-- Yhtä totta kuin silloinkin, kun hän hyökkäsi silmät pyöreinä kertomaan nähneensä mahdottoman suuren elefantin, jota kuljetettiin häkissä, kun eläin itse asiassa oli nimismiehen suuri rotusika, jota vietiin markkinoille, nauroi Klaus.

Beata loi veljeensä musertavan katseen.

-- Vesikellona hävitköön Beata Wärnehjelm, kuten Riikke-mamselin on tapa sanoa, ellei asia ole ihan niinkuin kerroin, vakuutti hän punaisena. Pojille voin syöttää juttuja, mutta en isoisälle.

-- Siinä tapauksessa on asiasta otettava selko, sanoi paroni vakavasti. Hän soitti, Jonas astui sisään.

-- Ottakaa Ek ja Niilo ja etsikää tarkoin koko puisto. Beata-neiti on nähnyt jonkun vieraan kuljeksivan keilahuoneen lähettyvillä.

-- Isoisä, emmekö mekin saa mennä? pyysi Klaus.

-- Ensin syömme.

Ateria sujui tavallista nopeammin, ja niin pian kuin Ottilia-neiti antoi merkin, nousivat pojat paikoiltaan, suutelivat hätäisesti paronin ja tädin kättä ja ryntäsivät puistoon.

Siellä heitä kohtasi hauska näky. Niilo sotaisena, uhkaavana, ruostunut sapeli kädessä marssi pitkin puistokäytävää, Ek hiipi hänen jäljessään arkana, pälyen ympärilleen, ja Jonas juoksenteli notkea ruokosauva kädessä sinne tänne portaiden edessä.

-- Kas siinä erinomainen tapa ottaa rosvoja kiinni, nauroi Klaus. -- Tule, Yrjö, etsitään me keilahuoneen ympäristö.

Puisto etsittiin ristiin rastiin. Paroni itse oli mukana, mutta rosvosta ei näkynyt jälkeäkään. Viimein rauhoituttiin ja uskottiin, kielloista huolimatta pujahti viidakkoihin ja pensaiden taakse saadakseen "haamun" käsiinsä. Turhaan, se oli kadonnut, haihtunut ilmaan, kuten oikean haamun tulikin.

Mutta parin päivän perästä, kun perhe istui iltateetään juomassa kirjastossa, ryntäsi Beata kuin tuulispää sisään.

-- Beata, Beata, kuka noin juoksee, varoitti Ottilia-täti. -- Tyttö on aivan sans façons, valitti hän mademoiselle Deniselle, että koko juttu sittenkin oli Beatan mielikuvitusta. Tyttö oli syvästi loukkaantunut moisesta epäluottamuksesta. Rohkeasti hän Ottilia-tädin

-- Viis fasooneista! huusi Beata. Nyt ei ole niistä kysymys. Rosvo, haamu, kummitus on taas näyttäytynyt.

-- Sinulleko? Ja keilahuoneessa? kysyi Klaus ivallisesti.

-- Ei, ei. Emmalle. Tule sisään, Emma. Hän veti puoleksi väkivalloin sisään vastahakoisen tytön, joka seisoi oven takana, ja tyrkkäsi hänet paronin eteen sanoen:

-- No, kerro nyt!

Emma, sisäkkö, niiasi armolliselle herrasväelle ja alkoi lipeällä kielellä toimittaa: -- Minä kävin äsken ikään mamselin asialla Mandan luona, joka ompelee. Kotimatkalla poikkesin ottamaan munia Hellkrenskalta, ja portista tullessani näin Yrjö herran menevän Niilon tupaan ja lyhyen, tanakan miehen, joka seurasi häntä. En tiedä, mistä syystä juolahti mieleeni, että pistäynpä katsomassa, joko sydänkukat Niilon ikkunan alla kukkivat. Mutta kun käännyin nurkan ympäri, huomasin saman miehen, hän seisoi varpaillaan ikkunan alla seljapuitten pimennossa ja kurkisti Niilon tupaan, pidellen käsillään kiinni ikkunalaudasta. Herra jesta! huusin minä. Samassa mies käänsi kasvonsa minuun ja irvisti niin ilkeästi kuin vain yksi, jonka nimeä en uskalla mainita. Hän solkkasi jotakin noidankieltä ja lähti kiireesti kulkemaan porttia kohden.

-- Ja sinä hölmö annoit hänen mennä, sanoi kapteeni vihaisesti.

-- Herra kapteeni, minä olin yksinäinen turvaton naisihminen munakori kädessä. Ja sitäpaitsi ei se ollut oikea ihminen, siitä panen pääni pantiksi.

-- Minkänäköinen hän sitten oli?

-- Mustanaamainen, silmät sillä oli kuin kekäleet. Ja irvisti niin pahasti valkoisilla hampaillaan, että sydämeni oli kurkusta lentää.

-- Juuri sama olento, jonka minä näin. Joko nyt uskotte, etten puhunut turhia? kysyi Beata voitonvarmana.

-- Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee, päivitteli Ottilia-täti. Sehän on kauheata, kun julmannäköiset miehet kuljeskelevat puutarhassamme kuin kotonaan. Yrjö-veli, sinun täytyy ottaa asiasta selko. Muutoin emme hetkeäkään saata olla rauhassa. Minä jo ihan vapisen.

-- Kyllä, kyllä Ottilia rakas, ole rauhassa. Niilon täytyy pitää portti suljettuna ja tarkoin vartioida, ettei asiaankuulumattomia päästetä sisään. Olemme kai tekemisissä jonkun maankiertäjän, luultavasti mustalaisen kanssa.

-- Kuinka jännittävää! huusi Beata. Ajatelkaa, hän aikoo varmaan ryöstää Klauksen tai minut ja tehdä meistä nuorallatanssijoita. Ja sitten isoisä joskus markkinoilla näkee minun tanssivan korkealla, ohuella nuoralla. Ja hän tuntee minut heti, vaikka nimeni on Esmeralda ja olen maalattu pähkinäöljyllä ruskeaksi. Ja -- -- --

-- No silloin sinun täytyy laihtua ainakin parikymmentä naulaa, keskeytti hänet Klaus nauraen.

Beata vaikeni heti loukkaantuneena ja loi julmistuneen katseen veljeensä. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan lihavuudestaan.

-- Ehkä on kuitenkin paras joka tapauksessa puhua nimismiehelle ensin tästä sirkustirehtööristä, ennenkuin hän ryöstää meiltä Beatan, sanoi paroni kuivasti. Ja nyt kehoittaisin teitä menemään rauhassa nukkumaan. Kyllä minä tämän asian hoidan.

-- Yrjö, kuiskasi Klaus, jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin me otamme omin päin asiasta selkoa. Minua huvittaisi näytellä salapoliisin osaa.

-- Tuohon käteen.

-- Mennään minun huoneeseeni juttelemaan, tai minä ehkä mieluummin tulen sinun huoneeseesi. Isä on niin herkkä, hän voisi häiriintyä, minun huoneeni on liian lähellä hänen huonettaan.

Yrjö hymyili hienosti. Hän tiesi, miksi Klaus ei tahtonut häntä huoneeseensa. Kapteeni ei voinut sulattaa sitä, että hänen poikansa seurusteli toverillisesti entisen renkipojan kanssa.

Pojat vetäytyivät siis Yrjön pieneen huoneeseen, joka yhä vielä oli maisterin huoneen vieressä. Se oli kuitenkin jo paljon viihtyisämpi kuin ennen. Riikke-mamselin näppärät kädet olivat saaneet huoneeseen kodikkaan leiman, vuoteessa oli kirjavat verhot, ja jouluksi oli Yrjö saanut paronilta kirjoituspöydän ja kiikkutuolin.

Pitkistä ajoista pojat taas istuivat tuttavallisesti kahden. Jonaksen myyräntyö oli näet vähitellen kantanut hedelmiä. Mielistelevä palvelija ymmärsi aikaa myöten voittaa Klauksen puolelleen. Hänen nöyrä käytöksensä, joka paronissa ja Yrjössä herätti vastenmielisyyttä, ei loukannut Klausta, koska hän oli siihen lapsuudesta asti tottunut. Useimmat ihmiset rakastavat mielistelyä; mitä sitten nelitoistavuotias poika, joka ei vielä tiennyt erottaa kultaa kuonasta.

Ja Jonas käytti aikaansa hyvin. Varovasti hän kylvi pojan mieleen epäluuloa ja kateutta Yrjöä kohtaan. Kävipä hän niinkin rohkeaksi, että uskotteli Klaukselle Yrjön liehakoivan paronia, syrjäyttääkseen Klauksen isoisänsä suosiosta.

Klaus ei ensin tahtonut kuulla puhuttavan Yrjöstä pahaa, mutta hänen mielessään alkoi kuitenkin kyteä hiljaista kaunaa Yrjöä kohtaan. Ja vaikka hän kielsikin Jonasta Yrjöä soimaamasta, iti salavihjausten kylvö kuitenkin hänen sydämessään.

Luonnollisesti tämä vaikutti poikien keskinäiseen suhteeseen. Klaus ei enää kohdellut Yrjöä yhtä toverillisesti. Yrjö puolestaan oli yhtä ylpeä ja itsepintainen kuin konsanaan Klaus. Usein sattui yhteentörmäyksiä molempien ystävyksien välillä. Klaus saattoi joskus entiseen ylpeään tapaansa kohdella Yrjöä; silloin Yrjön veri kuohahti, ja hänen teki mieli kurittaa tyhmänylpeätä poikaa. Hän tiesi hyvin, ettei Klaus missään suhteessa ollut häntä etevämpi tai parempi. Hän oli vain sattunut syntymään Tottisalmessa, kun Yrjö sitävastoin oli köyhän veitsenteroittajan poika.

Näin ollen uhkasi kesä, jota molemmat pojat niin palavasti olivat odottaneet, käydä sietämättömäksi. Beata oli onneton. Hän oli suuttunut Klaukseen, sisar ei enää samalla lailla ollut veljensä tahdon alaisena kuin ennen. Hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa sanoi, että Klaus käyttäytyi pahasti Yrjöä kohtaan. Sitäpaitsi hän oli sydämestään kiintynyt kasvattiveljeensä, joka harvoin häntä kiusasi. Hän asettuikin aina rohkeasti Yrjön puolelle poikien keskenäisissä riidoissa. Kerran Klaus tiuskaisi vihapäissään krokettipelissä Yrjölle, joka oikaisi häntä jostakin virheestä:

-- Sinun ei tarvitse olla niin kopea. Sinun asemassasi pitäisin vähempää ääntä, onnenonkija.

-- Klaus, huusi Beata kauhistuneena.

Yrjö heitti pallon menemään kentän toisesta päästä toiseen, viskasi sitten nuijansa maahan ja poistui sanaakaan sanomatta.

Siitä päivin hän vältti Klausta missä saattoi. Ja koska Klaus oli liian ylpeä pyytääkseen anteeksi, vaikka hän kovasti katuikin kiivauttaan, pysyi poikien väli kylmänä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Beatan näkemä haamu ilmestyi näyttämölle. Ihmeellinen tapaus yhdisti riitapuolet, he olivat taas toveruksia ja pohtivat innokkaasti asiaa.

-- Kyllä hänellä on jotakin pahaa mielessään, ei hän muutoin täällä vainuskelisi, arveli Klaus.

Äkkiä näpsäytti Yrjö sormiaan. -- Nyt minä tiedän. Muistatko molempia muukalaisia, jotka keväällä matkustivat kanssamme lautalla. Beatan ja Emman selitys soveltuu juuri palvelijaan: lyhyt, tanakka, kiiluvat silmät, pitkät viikset. --

-- Eureka! Hän näytti jo silloin minusta epäilyttävältä. Ja muistatko, kuinka hän sinua tarkkasi? Merkillistä, kerrassaan merkillistä.

-- Huomenna lähdemme tiedusteluretkelle. Eikö totta?

-- Varmasti.

Tämän uljaan päätöksen tehtyään pojat läksivät levolle.

Koko seuraavan päivän he vaanivat puistossa, kuljeskelivat läheisillä teillä ja samoilivat metsissä. Pölyisinä, vaatteet täynnä risuja ja lehtiä he palasivat kotiin. Mutta rosvoja ei näkynyt, ei kuulunut.

Vasta kolmantena päivänä Yrjön onnistui tavata hänet maantiellä lähellä Tottisalmen tienhaaraa. Hän oli todellakin sama muukalainen, kuten Yrjö oli arvannut. Mutta koska hän kulki rauhallisesti valtatiellä ketään häiritsemättä, ei Yrjö pitänyt sopivana ahdistaa häntä, vielä vähemmän kun mies nöyrästi tervehti häntä kohottaen kunnioittavasti turkkilaista fetsiään. Yrjö kääntyi kuitenkin ja alkoi jonkin matkan päästä seurata muukalaista.

Kappaleen kuljettuaan hän kohtasi paronin, joka ajoi kirkolta päin. Paronin viittauksesta pysähdytti Ek hevosen, ja Yrjö nousi kieseihin. Paroni tarkasti poikaa hiukan ivallisesti.

-- Taisit nähdä rosvon, hän tuli äsken meitä vastaan. Minä käväisin juuri nimismiehen luona ja sain sieltä kuulla yhtä ja toista rosvostamme eli sirkustirehtööristä. Näyttää hyvin epäilyttävältä, tokko Beatan toiveet nuorallatanssimisesta toteutuvat. Mies on albanialainen ja erään kreikkalaisen tiedemiehen palvelija. Hänen isäntänsä on tutkimusmatkalla Suomessa ja tahtoo tutustua meidänkin seutuihin. Palvelija on nähtävästi ulotuttanut uteliaisuutensa liian pitkälle. Siinä kaikki.

-- Olin siis kuitenkin oikeassa, väittäessäni heidän puhuneen kreikkaa keskenään, sanoi Yrjö. Kyllä kai maisteri Ticklenius innostuu, kun saa tästä kuulla.

Paroni hymähti.

-- Tuttavuus heidän kanssaan kenties hiukan jäähdyttää hänen Kreikan-ihailuaan. Nykyajan kreikkalaiset ovat toista kansaa kuin muinaisajan helleenit. Sitäpaitsi lienee herra itse tätä nykyä matkoilla. Senvuoksi kai palvelija niin rohkeasti käy tutkimusretkillään. He asuvat jonkin matkan päässä täältä, Metsälinnassa.

* * * * *

-- Missä Yrjö tänään viipyy? kysyi Ottilia-neiti aamiaispöydässä nähdessään Yrjön paikan tyhjänä.

Klaus ja Beata pudistivat päätään. He eivät tienneet.

-- Hän kävi kyllä eilen illalla minun luonani, sanoi maisteri Ticklenius, ja ellen väärin muista, lupasi hän lähteä tänä aamuna metsälle.

-- Yksin? kysyi paroni.

Klaus punastui. Yrjö ja hän olivat eilen illalla kinailleet, ja Klaus oli taas loukannut Yrjöä. Senvuoksi kai hän oli lähtenyt yksin.

-- Näyttää siltä, kuin ei nuori herra paljoakaan piittaisi talon tavoista, singahdutti kapteeni ivallisesti.

Paroni rypisti kulmiaan. Yrjön laiminlyönti harmitti häntä. Hän päätti nuhdella häntä kahden kesken.

Mutta kun kokoonnuttiin päivälliselle, ei Yrjö vieläkään ollut saapuvilla.

-- Häntä on varmaan kohdannut onnettomuus, sanoi Beata huolestuneena.

Paroni ei puhunut mitään, mutta päivällisen jälkeen hän lähetti Niilon ottamaan selkoa kadonneesta. Itse hän rauhatonna samoili lähitienoon ristiin rastiin.

Hämärissä Niilo palasi, ja hänen kanssaan Klaus, mutta Yrjöä he eivät olleet nähneet. Oli selvää, että pojalle todellakin oli jotakin tapahtunut. Nyt lähdettiin oikein joukolla etsimään. Paroni ja Klaus kulkivat etunenässä, kumpikin syvissä mietteissä. Klauksella oli kovat oman tunnon vaivat, lakkaamatta hän soimasi itseään ja halpamielisyyttään kunnon toveria kohtaan. Kuinka kävisi, ellei hän koskaan enää saisi nähdä Yrjöä? Kamala ajatus tuli hänen mieleensä.

-- Isoisä, kuiskasi hän, Yrjön kanssa oli puhetta, että menisimme Mustallelammelle sorsia ampumaan.

-- Niinkö? paronin ääni oli käheä.

Ei kumpikaan sanonut enempää, mutta siinä oli kyllin. Molemmat tiesivät, että Mustanlammen rannat ovat liejuiset ja upottavat. Ei ollut kovinkaan kauan siitä, kun muuan Tottisalmen torppareista oli hukkunut lampeen.

Mutta kotona istuivat Riikke-mamseli ja Beata mamselin huoneessa pelon ja toivon vaiheella, vuoroin lohduttaen, vuoroin peloittaen toisiaan. Tuon tuostakin he juoksivat portille katsomaan, joko etsijöitä näkyisi.

Sydänyöllä etsijät palasivat väsyneinä, alakuloisina. Pelkkä silmäys paronin ja Klauksen kalpeihin kasvoihin riitti osoittamaan, että matka oli ollut turha.

Laahautuessaan uupuneena huoneeseensa kohtasi Klaus Jonaksen, joka seisoi portailla kuin väijyvä kissa. Palvelijan kasvot osoittivat niin selvästi tyytyväisyyttä, että Klaus raivostuneena seisahtui.

-- Sinä kiusanhenki, hän huusi. Ellet sinä olisi aina ja alinomaa ollut minua yllyttämässä, ei Yrjö olisi mennyt yksin metsälle. Minä en kärsi sinua! Ja ylenmäärin kiihoittunut poika sivalsi Jonasta korvalle, niin että tämä horjahti. Sitten hän syöksyi huoneeseensa taakseen katsomatta. Hän ennätti kuitenkin kuulla palvelijan vihasta värisevällä äänellä huutavan:

-- Silläkö lailla, Klaus-herra! Niinkö palkitsette uskollisen palvelijan, jota ilman ette nyt olisi Tottisalmen perillinen! Hohoo -- tämäkö on palkkani!

Kymmenes luku.

TOTTISALMEN PERILLINEN.

Missä oli Yrjö?

Yrjö ja Klaus olivat, kuten ennen on mainittu, päättäneet yhdessä lähteä Mustallelammelle sorsia ampumaan. Mutta illalla oli heidän välillään syntynyt pieni kiista, ja Klaus oli loukannut Yrjöä enemmän ajattelemattomuudessa kuin tarkoituksella.

Aamulla ei Yrjö vielä ollut unohtanut eikä antanut anteeksi. Hän päätti lähteä ampumaan, mutta yksin. Paronilta olivat molemmat pojat saaneet koulusta tultuaan uudet haulikot. Yrjö ei tosin ollut yhtä innokas metsämies kuin Klaus, mutta mielellään hänkin metsiä samoili pyssy olalla.