Part 8

Ja kyvyillä tarkoittivat pojat sitä, että hän oli ensimmäinen pallon lyönnissä, itseoikeutettu kuningas kaikissa palloleikeissä ja erinomainen kopin vastaanottaja. Luokan ylä- ja alaosaston välillä kävi kiihkeä kilpailu; toistaiseksi oli yläosasto säännöllisesti voittanut pallonheitossa. Heidän kuninkaansa oli muuan Forssén-niminen poika, ja he olivat ruvenneet kovin äänekkäästi kerskailemaan voitoistaan. Lauantaisin pidettiin tavallisesti kilpailut, ja se lauantai, jolloin Yrjö heitti pallonsa kirkontornin korkeuteen, siten voittaen mestaruuden pallonheitossa, oli ikimuistettava päivä luokan alaosaston aikakirjoissa. Yrjö valittiin heti pallokuninkaaksi ja sai vastaanottaa palloyhdistyksen kunniamerkin, veripunaiseksi värjätyn hanhensulan.

Keväällä, kun maa paljastui, olivat pojat rosvosilla kaupungin ulkopuolella. Lähellä leikkikenttää oli niitty ja niityllä iso lato puolillaan heiniä. Se oli rosvojen päämaja. Yhdessä nurkassa oli heidän aarrearkkunsa, vanha pakkalaatikko täynnä sinettejä, perunapyssyjä, tinanappeja, linnunmunia ja hanhensulkia, jotka oli ryöstetty konrehtorilaisilta, rehellisessä taistelussa tosin.

Yrjö oli rosvojen johtaja ja Klaus kapteeni, Joel aarreaitanhoitaja, ja muonamestarina muuan leipurinpoika, joka toi isänsä kaupasta vanhoja korppuja. Paitsi neljännen luokan poikia vastaan, sotivat rosvot sen lisäksi kymnasistien apujoukkona kisällejä vastaan. Nämä olivat kaikkien koulupoikien perivihollisia, ja alituisesti joutuivat eri puolueet käsikähmään toistensa kanssa.

Eräänä keskiviikko-iltana oli kisälleillä ja kymnasisteilla ollut ankara ottelu. Rosvot eli kleftit, minkä nimen Yrjö oli heille antanut Kreikan vapaussodan sankarien mukaan, olivat voitokkaasti taistelleet esirintamassa. Ja siitä antoi kyllä todistuksen poikien ulkonainen asu. Joelin vasen poski oli pöhöttynyt, niin että silmää tuskin näkyi. Kastorin nenästä vuosi veri, ja Yrjön takinhiha oli olkapäästä suuhun halki, muita vammoja mainitsematta. Mutta mitäs siitä! Kisällit oli karkoitettu taistelutantereelta, ja palkinnoksi urheudestaan saivat kleftit kymnasisteilta neljä komeata sinettiä.

Oli mahdotonta näyttäytyä kadulla sellaisina kuin he olivat, rehtori olisi saattanut tulla vastaan. Poikien korvia kuumensi jo edeltäkäsin kaikki nuhteet, selkäsaunat ja tukkapöllyt, jotka kotona kaikella varmuudella odottivat.

-- Mennään päämajaan parantelemaan haavojamme ja vaatteita parsimaan, ehdotti Pollux. Hänen housuissaan oli suuri repeämä, ja syystä hän pelkäsi esiintyä ankaran isänsä edessä.

-- Ja mennään kotiin vasta sitten, kun kaikki nukkuvat, lisäsi Kastor pidellen turvonnutta nenäänsä.

-- Päämajaan! Päämajaan! huusivat kaikki yhteen suuhun.

-- Mutta minulla on kauhea nälkä. Eikö muillakin ole? voihki Lassi hiljaisella äänellä.

-- Totta, olemme kaikki nälissämme. Muonamestari menköön heti hakemaan muonaa, määräsi päällikkö.

Muonamestari uskalsi heikosti vastustaa, mutta hänet nujerrettiin heti.

-- Ja Nisse menköön apteekista noutamaan laastaria ja linjamenttia. Kapteeni saa lähteä mukaan suojaväeksi, jatkoi Yrjö käskyjään.

-- Ja muistakaa tuoda lankaa ja neulaa mukananne! huusi Pollux poikien jälkeen.

Muut riensivät päämajaan, jonka oven he visusti salpasivat sisältäpäin, ja painautuivat väsyneinä heiniin.

Noin tunnin kuluttua koputettiin ovelle.

-- Ken siellä! huusi Pollux, jonka toimena oli oven vartioiminen.

-- Rehellisiä kleftejä, kuului vastaus.

-- Tunnussana!

-- Kuolema turkkilaisille!

-- Hyvä on. Ovi avattiin.

Pikku pyöreä muonamestari sai nuhteita, koska hänen ei ollut onnistunut saada kokoon kuin kaksikymmentä korppua, ja mitä merkitsi se kymmenen nälkäisen pojan suussa. Hänen huonot hommansa herättivät yleisen paheksumisen murinan. Mutta kun Klaus tärkeän näköisenä veti esille kaksi simapulloa ja tippaleipiä, jotka hän oli ostanut simamatamilta, ja Nisse vielä lisäksi kaivoi taskuistaan laastarin ja linjamentin joukosta pitkän lakritsipötkäleen, muuttui rosvojen mutina riemuhuudoksi. Ottilia-täti lähetti aina Klaukselle runsaasti taskurahoja, aavistamatta, että ne jotenkin säännöllisesti joutuivat kleftien hyväksi, toisin sanoen heidän suihinsa.

Muuan laiha poika, jonka isoisä oli räätäli, pantiin paikkaamaan rikkinäisiä vaatteita kauhean pitkällä neulalla ja valkoisella rihmalla.

Oli valoisa kevätilta. Äskeisen ottelun uuvuttamina pojat vaipuivat toinen toisensa jälkeen makeaan uneen pehmeissä heinissä.

Äkkiä Pollux herasi. Hän oli kuulevinaan hiljaista puheensupinaa ladon ulkopuolelta.

-- Ken siellä? huusi hän. Ei vastausta.

-- Tunnussana!

-- Karsseri ja selkäsauna, kuului ivallinen ääni oven takaa. Pitäkää hauskaa siksi, kunnes rehtorinne ja Moliini tulevat teitä hakemaan.

Moliini oli ladonomistaja, häijysisuinen teurastaja.

Pollux aikoi raottaa ovea katsoakseen, keitä rauhanhäiritsijät olivat. Mutta kauhistusta -- ovi oli teljetty ulkopuolelta. Hän ihan jähmettyi. -- Pojat, huusi hän. Kleftit! Vihollinen on sulkenut meidät ansaan.

Pojat hypähtivät pystyyn toinen toistaan unisempina ja ryntäsivät ovelle älyttyään, mistä oli kysymys.

Aivan oikein. Ovi oli kuin olikin kiinni. He olivat loukussa kuin rotat. Se oli ilmeisesti kisällien äskeisen tappion kostoa.

-- Lurjukset ovat sulkeneet meidät tänne yöksi, puhisi Kastor.

-- Ja me myöhästymme koulusta huomenna, sanoi Yrjö koleasti.

Lassi itki. -- Ja saamme karsseria!

Yleinen alakuloisuus oli vallannut kleftien uskaliaan joukon. Äänettöminä, pää riipuksissa he istuivat heinissä itsekukin omalla tavallaan pohtien onnettomuutta.

-- Kyllä kai joku tulee meidät päästämään, koetti Joel rohkaista toisten mieliä.

-- Kuka? kysyi Kastor ivallisesti

-- Esimerkiksi Josef, sanoi Joel epäröivällä äänellä, mutta ei itsekään uskonut sitä.

Tunti toisensa jälkeen kului. Yhä lähemmäksi siirtyi peloittava hetki, jolloin kolmannen luokan alaosastosta vain puolet astuisi luokkahuoneeseen. Aamu alkoi sarastaa. Rohkeimmatkin itkivät salaa, Lassi oikein ulisemalla.

Ping pang, löi koulun kello.

-- Mutta miksi emme oikeastaan pyri täältä pois! huudahti Yrjö ponnahtaen pystyyn. Oikea klefti ei koskaan olisi antautunut taistelematta.

-- Ovi on liian vahvasti teljetty, sanoi Joel toivottomana. Olen koettanut tyrkätä sitä auki senkin seitsemän kertaa.

-- Jos rynnistäisimme kaikki yhdessä, ehdotti Klaus.

-- Ei, sanoi Yrjö, se on turhaa. Ovi on todellakin liian vahva, se on uusista ja vankoista laudoista tehty. Katon kautta meidän on koettaminen.

-- Mutta miten? Sehän on mahdotonta! huusivat pojat toivon kipinä äänessään.

-- Ei laisinkaan. Katto on, kuten näette, varsin harva. Jos me saamme puretuksi pari riukua laesta, niin pääsemme katolle.

Pojat eivät enää vastustaneet. Kiireimmän kautta kasattiin heinät yhteen läjään, niin että ne ulottuivat lakeen asti. Yksissä voimin alettiin sitten irroittaa riukuja; onneksi oli katto varsin laho ja vanha. Viimein heidän onnistui repiä tuohet sen verran syrjään, että Lassi, joukon hintelin mies, pääsi pujahtamaan katolle. Sieltä käsin oli sitten helpompi irroittaa malkoja. Ja silloin oli tie auki. Riemuhuudoin pojat kömpivät katolle. Sieltä oli vain leikin asia hypätä maahan ja juoksujalkaa rientää kaupunkiin.

Kun pojat olivat päässeet tullin sisäpuolelle, komensi Yrjö: -- Seis! Rintama-asentoon!

Pojat tottelivat.

-- Laulakaa kleftien sotalaulu, kun kuljemme levyseppä Anderssonin työpajan ohi. Eteenpäin mars, rivittäin!

Pojat ymmärsivät. Levyseppä Anderssonin kisällit olivat heidän pahimmat vihollisensa, ja syystä he epäilivät heitä ladon sulkemisesta. Reippaasti he siis alkoivat marssia hyvässä järjestyksessä, ja kirkkaassa kevätaamussa kajahti heidän sotalaulunsa:

Kuin kauan palikaarit, kuin kauan aiomme, kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme? Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina vaan, pimeiden orjanpäiväin pelossa värjöttäin, Ja vanhempamme jättää ja lapset synnyinmaan, myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa? Yks hetki kallihimpi on olla vapaana, kuin tuhat vuotta raskaiss' on orjan kahleissa.

[Kreikkalaisen vapaudensankarin Rhigasin sepittämä.]

Tyytyväisyydellä pojat huomasivat, että työpajan ikkunoista kurkisti pari mustaa noloa naamaa. Ja ylpeinä he jatkoivat matkaansa kouluun.

Kello löi juuri seitsemää, kun kymmenen yövalvonnasta kalpeata, pystypäistä poikaa rutistunein vaattein, heinänkorsia hiuksissaan ja enemmän tai vähemmän laastaroituina astui laajaan luokkahuoneeseen, missä kaikki muut luokat olivat koolla. Sen ajan tavan mukaan luki näet kaikki neljä triviaali- eli alkeiskoulun luokkaa samassa suuressa huoneessa. Kävi kuin suhina yli koko laajan huoneen, kun pojat marssivat sisään ja asettuivat paikoilleen. Kaikki vainusivat seikkailua. Muutamat konrehtorilaiset näyttivät niin noloilta, että kleftit heti arvasivat jonkun heistä kavaltaneen päämajan salaisuuden kisälleille.

Kysymyksiä ei kuitenkaan ennätetty tehdä, sillä opettajat astuivat samassa huoneeseen. Kolmannen luokan alaosastolla oli historiantunti. Job loi epäluuloisia katseita yöllisiin sankareihin, he olivat hänestä merkillisen näköiset.

-- No, mikä Pereniuksella on, kun poski on ihan pöhöttynyt? kysyi hän Joelilta.

-- Hammastauti, mumisi Joel epäselvästi.

-- Hm, mörähti Job ja kääntyi Kastorin puoleen.

-- Entä sinulla? Nenäsi on ihan turvonnut.

Kastor niisti itseään kuuluvasti.

-- Nuha, herra maisteri, kauhea nuha.

Mutta kun käytiin läksyihin käsiksi, joutuivat pojat liukkaalle. Kaikki muut paitsi Yrjö kompastuivat, niin että heidän vuoronsa perään täytyi astua kateederin luo ottamaan osansa patukasta. Kun kaikki olivat vastaanottaneet rangaistuksensa, nousi Yrjö päättävästi paikaltaan, astui opettajan luo ja ojensi molemmat kätensä.

-- No, mitä sinä täällä teet, ärähti Job.

-- Minä en myöskään osaa läksyäni, sanoi Yrjö vakavasti.

-- Älä jaarittele, sinä laskit kuin vettä.

-- Maisteri ei kysynyt kaikkea, intti Yrjö.

Kenties halutti maisteria saada luokan etevin poika pussiin tai ärsytti häntä Yrjön rohkea esiintyminen. Joka tapauksessa hän alkoi uudestaan kuulustella asettaen kysymyksensä niin ylimalkaisesti, että oli vaikea niihin vastata. Yrjö vastasikin päin mäntyyn joka kysymykseen.

-- Kurjasti luettu, tiuskaisi Job ja iski patukalla pari kolme kertaa lujasti Yrjöä kämmenille.

Ensimmäisellä lyönnillä Yrjö hätkähti ja heitti päänsä taaksepäin kuin vauhko hevonen. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi aikonut iskeä kiinni opettajaan, hänen silmänsä olivat aivan mustat mielenliikutuksesta ja kasvot liidunvalkoiset. Mutta liikahtamatta hän sitten otti vastaan seuraavat lyönnit ja palasi kehenkään katsomatta paikalleen.

Historian tunnilla kuului tavallisesti aina hiljaista puheen supinaa luokasta. Mutta nyt istuivat pojat suorina kuin seipäät ja katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan.

Ensimmäisen kerran Yrjö oli saanut maistaa patukkaa. Mitä tämä merkitsi? Miksi Yrjö vastasi niin typerästi, hän, joka aina muulloin osasi historianläksynsä? Konrehtorilaiset loivat hekin kummastuneina katseita omalta puoleltaan. Mutta noiden kymmenen kleftin silmät loistivat ylpeydestä ja itsetietoisuudesta. He yksin ymmärsivät. Tiesivät, että kleftien päällikkö tahtoi kärsiä sotilaittensa kanssa. Yrjö oli vastannut tahallaan väärin.

Samana päivänä kutsuttiin kaikki tappelussa osallisina olleet pojat rehtorin eteen. Kymnasistit saivat karsseria, mutta kolmasluokkalaiset vain varoituksen. Mikä ei kuitenkaan estänyt heitä ensi tilassa taas hyökkäämästä turkkilaisten, se on kisällien kimppuun.

Nämä yhteiset taistelut ja seikkailut yhdistivät Yrjön ja Klauksen toisiinsa paremmin kuin mitkään neuvot olisivat kyenneet tekemään.

Kahdeksas luku.

MUUKALAISET.

Oltiin toukokuun lopussa. Ilma oli kirkas ja viileä, koivut hiirenkorvalla ja virrat jäistä vapaat. Klaus ja Yrjö ajoivat koulusta kotiin iloisina ja tyytyväisinä. Kumpikin oli päässyt luokalta. Yrjö oli lukenut parin luokan ylitse siitä asti, kun hän kaksi vuotta sitten oli tullut kouluun, ja oli nyt päässyt kymnasistiksi. Klaus oli vasta konrehtorilainen, ja sekin vain niukinnaukin. Mutta hän ei sitä surrut. Pääasia oli, että taas pääsi Tottisalmeen ja sai siellä vapaasti temmeltää metsissä ja mailla. Kirjat nurkkaan ja koulunpenkki inhotuksiin, muusta viis.

Eräässä kohden heidän täytyi kulkea virran yli lautalla. Kevät oli ollut myöhäinen, ja virta oli vielä tulvillaan. Mustana se vieri tietään pajupensaiden ja nuorten koivujen välitse. Lautturi kohotti ystävällisesti irvistäen pojille lakkiaan. Hän tiesi, että heillä hänen varaltaan oli tupakkaa taskussaan. Ei hän ensimmäistä kertaa heitä virran yli kuljettanut. Punaisesta tuvasta mäen töyräältä vilisti liinatukkainen, poroposkinen lapsilauma juoksujalkaa rannalle vieraat älyttyään. Vallaton Klaus heitti heille lentomuiskuja, josta pari vauraampaa tyttöä niin hämmentyi, että paikalla pyörähtivät takaisin tupaan.

Juuri kun lauttaa irroitettiin rannasta, näkyi mäen päällä kyytirattaat, joissa istui kaksi matkustavaista. He huitoivat käsillään lautturille huutaen jotakin vieraalla kielellä.

-- Odotetaan, sanoi Yrjö, näyttävät olevan ulkomaalaisia.

Matkustajat astuivat lautalle. He olivat molemmat tummaverisiä, toinen vanhanpuoleinen, omituisen villin näköinen, toinen keski-ikäinen, herrasmies kiireestä kantapäähän. Vanhempi oli nähtävästi palvelija. He puhuivat keskenään kieltä, jota ei kumpikaan pojista ymmärtänyt, viittoilivat kiivaasti, varsinkin palvelija, ja katselivat jonkinlaisella epäluulolla lautturin liikkeitä. Silloin tällöin soi jokin sana heidän puheestaan tutulta Yrjön korvaan, mutta muukalaiset puhuivat liian nopeasti, jotta hän olisi voinut oikein tajuta.

Kun lautta saapui toiselle rannalle, kääntyi nuorempi muukalaisista lautturin puoleen, kysyen murteellisella suomenkielellä kestikievaria.

Lautturi irvisti korvallistaan raapien ja sanoi viitaten poikiin: -- Herra kysyy heiltä.

Muukalainen katsoi avutonna poikiin.

-- Parlez-vous français? kysyi hän.

-- Oui, monsieur, un peu, vastasi Klaus kohteliaasti.

Tottisalmessa käytettiin ranskankieltä Ottilia neidin tahdosta aina aterioilla. Mademoisellen johdolla lapset olivatkin oppineet puhumaan sujuvasti ranskaa.

Muukalaisen kasvot kirkastuivat. Siis vihdoinkin tässä erämaassa joku, jonka kanssa saattoi puhua.

-- Jos suvaitsette, herra, osoitamme teille tien kievariin, sanoi Yrjö hänkin käyttäen ranskan kieltä. Me -- -- -- Hän keskeytti puheensa hämmentyen. Muukalaisen palvelija, joka koko ajan lautalla oli tuijottanut häneen kuin vaanien, teki herralleen kaikenmoisia merkkejä, vääntäen päätään ja kasvojaan mitä merkillisimpiin muotoihin.

Nähdessään, että Yrjö huomasi hänen kummalliset eleensä, hän tekeytyi aivan liikkumattomaksi. Mutta heidän ajaessaan majataloon Yrjö huomasi miehen taas tarkkaavan häntä salaa. Saatettuaan muukalaiset majataloon, heittivät pojat hyvästit jatkaakseen matkaa. He aikoivat matkustaa yön läpi päästäkseen pikemmin kotiin.

Vieras herra kiitti sulavin sanoin poikia heidän avuliaisuudestaan. Yrjö ja Klaus käänsivät hevosensa ja ajoivat täyttä laukkaa maantielle päin.

-- Soma seikkailu, huomautti Yrjö.

-- Mitähän otuksia he oikeastaan olivat, arveli Klaus. Näitkös sen palvelijan eleitä? Kun sinä heitit hyvästi, oli hänellä senkin seitsemän temppua. Mitä hän sinusta tahtoi?

-- En ymmärrä. Omituisesti hän käyttäytyi, se on totta.

-- Kun eivät vain olisi olleet rosvoja ja murhamiehiä, tuumi kolealla äänellä Ek, joka tähän asti oli istunut äänetönnä.

-- Pyh, rosvoja, koska olet nähnyt noin hienoja rosvoja, ukkoseni?

-- Siellähän ne ovat ulkomailla rosvot hienoja kuin ruhtinaat. Kreivit ja paronit ovat räätäleitä heidän rinnallaan, vakuutti Ek. Jonashan se kertoi, ja hän kyllä tietää. Ei hän suotta ole kapteenin kanssa maita mantereita matkustellut.

Klaus kävi miettivän näköiseksi.

-- Niin, Ek, sanoi hän iskien silmää Yrjölle, kun tarkemmin ajattelen asiaa, tuntuu minustakin, että heissä oli jotakin rosvomaista, hurjaa ja vaarallista. Onko sinulla isoisän pistooli mukanasi?

-- Ei, se unohtui, änkytti Ek pelon vallassa.

-- Siinä tapauksessa, ukkoseni, olemme myydyt. Annas kun minä kiipeän vierellesi ajamaan, niin voin ainakin sivaltaa ruoskalla, jos he hyökkäävät kimppuumme. Mikäli sinut tunnen, et ole, Ek-paha, juuri mikään leijonamieli.

Vallaton poika, joka jo kauan oli himoinnut Ekin viereen saadakseen ohjakset käsiinsä, pääsi tahtonsa perille. Pahaa aavistamatta luovutti Ek nöyrästi hänelle ohjakset, joita hän muutoin hallitsi itsevaltiaan tavoin. Klaus oli onnellinen saadessaan ohjata valjakkoa. Hän oli nähnyt Pluton ja Vihurin kasvavan varsasta asti, ne olivat hänen lempihevosensa.

Valoisassa kevätyössä ajoivat pojat tuoksuvan metsän läpi. Sammakot kurnuttivat ojassa, käki kukahteli kaukana, ja rastaan suloääninen valitus soi metsän syvyydestä. Kylät, joiden ohi ajettiin, olivat hiljaiset, äänettömät. Joku virkuhko Halli vain haukahti talon portilla. Muutoin oli kaikki salaperäistä, lumottua, mykkää.

Äkkiä Yrjö läimähytti polveensa. -- Klaus, Klaus, huusi hän. Nyt minä tiedän, mitä kieltä he puhuivat.

-- Kutka?

-- Muukalaiset tietysti. Se oli kreikan kieltä. Varmasti. Siksi se tuntui niin tutulta ja samalla vieraalta. Uuskreikkahan on aivan eri kieli oikeastaan kuin vanha kreikka, varsinkin kansankieli. He olivat luultavasti kreikkalaisia, ajattelepas, Klaus, helleenien jälkeläisiä. Olipa hauska, että tapasimme heidät. Jospa vain olisin sen ennen huomannut, olisin ehkä saanut tietää heiltä yhtä ja toista Kreikasta.

-- Olet aivan yhtä innoissasi kuin Ticklenius, haukotteli Klaus. Sitäpaitsi muistutti heidän kielensä mielestäni enemmän siansaksaa kuin Homerosta.

-- Ei, kyllä se kreikkaa oli. Mitähän he täällä tekevät?

-- Rosvoilevat kai. Etkö kuullut Ekin arveluja?

-- Sitä et itsekään usko. He olivat kai matkailijoita, haluavat tutustua Suomen luontoon.

-- Kyllä se palvelija ainakin on joskus rosvonnut, ellei muuta niin lampaita ja sikoja naapurin navetasta. Sellaiselta hän näytti.

Aamuaurinko nousi kultaisena metsän takaa. Ek, joka uskollisesti oli torkkunut, havahtui ja tarttui koneellisesti ohjaksiin.

-- Ota vain, sanoi Klaus haukotellen, minäkin ennätän vähän nukkua, ennenkuin päästään kotiin. Ja hän muuttihe takaisin vaunujen sisäosaan Yrjön viereen.

Mutta nukkumisesta ei enää tullut mitään. Luonto heräsi visertäen, piipittäen, raksuttaen, ihanana, virkeänä, hymyilevänä, niinkuin vain kevätaamu Pohjolassa.

Kaukaa kuului kukonlaulu, lehmien yninä ja koirien haukunta. Kylät saivat eloa, punahameiset pohjalaistytöt seisoivat haukotellen rainta kädessä kujan suussa tai ajelivat lehmiään.

-- Pyydetäänpä lämmintä maitoa, ehdotti Yrjö. -- Ek, pysähtäkää vähän.

-- Hei, tytöt, antakaa meille tilkkanen maitoa, kurkkumme on kuiva kuin ruuti, huusi Klaus.

Pörröpäinen tyttö, joka paraillaan lypsi lehmiä pienen talon kujalla, hymyili iloisesti, veti voimakkailla sormillaan höyryävää maitoa lehmän utareista ja toi sen pojille vaunuihin.

-- Mainiota, kehui Klaus painaen hopearahan tytön kouraan. -- Ja nyt käsiksi Riikke-mamselin eväsvasuun. Olen kauhean nälissäni.

-- Eiköhän ajeta vähän hauskempaan kohtaan, ehdotti Yrjö. Tässä on niin ikävä, ihan kylän suussa.

-- Aja, Ek, mutta nopeasti.

Kappaleen matkan päähän, vaaleanviheriän koivikon ääreen pysähdyttiin ja käytiin loistavalla ruokahalulla herkullisen ruokavaraston kimppuun.

Ja sitten taas matkaan Tottisalmea kohti.

Jo ajettiin kirkon ohi. Vaivaisukko ojensi naama vinossa peukalotonta kättään apua pyytäen.

-- Maltas, Ek, annetaan Pekalle lantti.

Pojat hypähtivät vaunuista ja pistivät kolikon kirkonseinään kiinnitetyn Puu-Pietarin kouraan.

-- Hei hop, tuossa on silta, vielä vähän matkaa ja sitten Tottisalmi jo näkyy. Mutta kas, kuka tuolla ratsastaa?

-- Beata! huudahti Yrjö.

-- Toden totta, eikös vain se villikissa ole lähtenyt ratsastamaan Junollaan, ja näin varhain. Hänen on täytynyt lähteä ainakin kello neljä liikkeelle. Kyllä hän nyt on antanut mademoiselle Deniselle unirohtoa.

Hiukset aamutuulessa liehuen Beata läheni säyseän Junonsa selässä.

-- Bon jour, messieurs, huusi hän jo kaukaa. Tulette kuin etanat, oikein matelemalla.

-- Anteeksi, neiti, Pluto ja Vihuri ovat olleet koko ajan mitä parhaimmalla juoksutuulella, sanoi Ek arvokkaasti suoristaen jäykkää selkäänsä. Häntä ei voinut pahemmin loukata kuin moittimalla hevosia hitaudesta.

-- Loruja, Ek, madelleet olette, etanoita olette. Mutta samantekevää, kunhan vain tulette. Ottilia-täti väitti teidän jäävän yöksi Ali-Mattilan majataloon. Mutta minä tiesin paremmin. Ja oikeassapa olin.

Hän ratsasti vaunujen sivulla lakkaamatta loruten. Pojat eivät saaneet suunvuoroa, hän nauroi ja kertoi vuoronperään hassunkurisia juttujaan beatamaisella, hiukan ylimielisellä, mutta hyväntuulisella tavallaan. Yrjö ja Klaus nauroivat kilpaa, silloin tällöin täytyi Ekinkin vetää arvokas suunsa hymyyn.

-- Entä Tickleniuksen Iliadi, joko se alkaa valmistua?

-- Hän on hikoillut yötä päivää sen kimpussa saadakseen ensimmäisen laulun valmiiksi, kunnes te, tai oikeammin, kunnes Yrjö saapuu. Mutta pelkään, että tulos on laiha.

-- Ticklenius-parka, sanoi Yrjö keskeyttäen toisten naurun -- siinä on sentään liikuttavaakin tuossa hänen Iliadissaan ja Hellaan-ihailussaan. Hän ei tietysti elinaikanaan suoriudu Homeroksestaan, ja siinä hän kuitenkin ahertaa, uhraten parhaat vuotensa.

-- Hän on hassu, sanoi Klaus.

-- Eikä hän saa siitä penniäkään. Raukka oli niin huonoissa vaatteissa, että Ottilia-tädin täytyi hommata hänelle uudet. Miksi hän ei voi tehdä jotakin sellaista, josta hän saa rahaa, sanoi käytännöllinen Beata.

-- Mutta voihan työ sinään tuottaa tyydytystä, arveli Yrjö.

-- Huh, nyt sinä rupeat viisastelemaan taas, se on niin hirveän ikävää, haukotteli Klaus. -- Eikö sinulla ole mitään makeaa muassasi, Beata?

-- Maltas, Beata veti taskustaan pussin, josta jakeli pojille hyvin litistyneitä, tahmeita kermakaramelleja. -- Sitäpaitsi minulla oli pussillinen ihania kullankeltaisia vohveleita. Mutta pahaksi onneksi olin sitonut pussin niin huonosti satulaan, että se juuri Rekolan kujan suulla pyrähti rapakkoon joutuen sikojen aamiaiseksi.

-- Hyi sentään! Ja sinä tiedät, että rakastan vohveleita enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Vaunut vierivät nyt tuuhean kuusimetsän lävitse, oltiin jo Tottisalmen alueella. Pluto ja Vihuri kiirehtivät kulkuaan -- tuolla loitompana häämöitti jo hevoshaka, jossa ne tiesivät toverien kuljeskelevan tuoreen kevätruohon kimpussa.

Poikien mielestä koko seutu heti sai ystävällisemmän muodon, mitä enemmän lähestyttiin Tottisalmea. Asunnot olivat iloiset, punamullalla maalatut, ikkunoissa oli verhot, palsami tai ahkeraliisa ja verenpisara kukkivat ikkunalaudalla. Päivänpaisteisimmilla kohdilla oli upea keisarinkruunu jo avannut teränsä, samoin satakauno. Tottisalmen alustalaiset olivat yleensä siistiä ja vaurasta väkeä. Siellä täällä vain asui jokin köyhä perhe, jonka elättäjä oli tyhjäntoimittaja tai rappeutunut raukka, jota vanha paroni ei tahtonut ajaa pois. -- Ne ovat välttämättömiä, jotta Ottilia-sisar voisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, oli paronin tapana sanoa, kun joku ihmetteli, että hän suvaitsi alueellaan sellaista väkeä.

Ottilia neiti olikin ylen tyytyväinen, kun hän sunnuntai-iltapuolina sai ajaa "noiden raukkojen" luo kullalla silattu raamattu kainalossa ja polvilla vasu täynnä ruokaa ja lääkkeitä, joita ani harvoin kukaan käytti. Matka kävi aina ohjelmanmukaisesti. Ensin Ottilia-neiti nuhteli ja puhui Jumalasta ja synnistä, perheenäiti itki, ja lapset ulvoivat pelkästä myötätunnosta. Sitten valitti joku perheenjäsenistä kipua milloin missäkin ruumiinosassa; armolliselle neidille olisi näet ollut suuri pettymys, ellei hän olisi saanut ottaa esille laukustaan mixtura simplexiä, prinssintippoja tai kamomillateetä. Viimein käytiin käsiksi ruokakoriin, jolloin kyyneleet kuivuivat, ja kaikki kivut unohtuivat. Isä uskalsi tulla sisään vasta kun vaunut olivat ajaneet pois; tiedettiin, että Ottilia-neiti kammosi tupakalletulevia, parrakkaita miehiä. Ne tekivät häneen aina "säädyttömän" vaikutuksen.