Part 7
Klaus puolestaan iloitsi kyllä sisarensa läsnäolosta, mutta Beata väsytti häntä. Paljoa mieluummin hän pelasi tammia Marian kanssa tai kuunteli tytön tarinoita. Maria oli taas entisellään, hiukan kalpeampi vain. Hellästi hän hoiti Klausta, joka usein oli kärttyisä ja yhtä usein nöyrästi pyysi anteeksi pikku hoitajaltaan.
Beata oli pappilassa kuin konsanaan kotona. Hän käänsi koko talon mullin mallin ullakosta kellariin asti, kavahti ujostelematta pöydän nurkalle, kun pastori istui kansliassa kirjoittamassa, ja pureskeli Lotta-äidin piparkakkuja päivät päästään. Pastori huokasi, kirjoitti väärin ja raapi kynällä korvallistaan, mutta ei ajanut tyttöä pois. Beatan vastustamaton hyvä tuuli nujersi hänet kokonaan.
-- Jos me noin jaarittelisimme isälle, kun hän kirjoittaa, saisimme piipunvarresta, sanoi Joel nauraen Josefille.
-- Me emme olekaan aatelisväkeä, vastasi Josef ynseästi.
-- Häpeä, Josef, luuletkos isän semmoisesta piittaavan? Ei, mutta Beata on niin siunatun hauska; kyllä sinäkin hänestä pidät, vaikka et sitä myönnä, mörökölli.
Koko talo huoahti helpotuksesta, kun Beata viimein lähti, ja elämä alkoi taas käydä vanhaa täsmällistä latuaan. Mutta silti ikävöivät häntä kaikki, Lotta-äitikin, jonka hillovarastoon Beata oli iskenyt epäilyttävän suuren loven. Enimmän kuitenkin kaipasivat häntä Susanna ja Jonatan. Heille oli Beata ollut jonkinlainen kepposten, leikkien ja hauskojen keksintöjen alati iloinen hengetär.
Seitsemäs luku.
KOULUSSA.
-- Kas niin, nyt on viimeinen mytty sidottu huokasi Heta. -- Nyt ei muuta kuin kärryihin ja sitten matkalle.
-- Voi, hyvä Heta, eivätkö nämä vielä sovi siihen? Maria juoksi paikalle käsissään iso läjä harmaita kotikutoisia sukkia.
Heta avasi kärsivällisesti viidennen kerran myttynsä ja pisti siihen sukat. --
Portaiden edessä seisoi jo Saara, pappilan vanha, vakava tamma. Siroa ei pastori tahtonut antaa, se oli liian raju.
Pastori korjaili vielä hevosen valjaita, kiristäen sieltä, höllittäen täältä. Lotta-äiti antoi viimeiset äidilliset neuvonsa.
-- Josef, sinä olet vanhin, pidä huolta molemmista pojista. Äläkä vilustuta vatsaasi. Hylkeennahkaisen matkalaukun alaosassa on villainen vatsavyö sinua varten. Joel, rakas lapsi, älä kuljeksi kaduilla, vaan lue läksysi ja tottele Hetaa. Muista, Klaus, ettet pyyhi musteisia sormiasi uusiin liinaisiin nenäliinoihisi, jotka Ottilia-neiti juuri lähetti sinulle. Tavaroita ei saa turmella eikä muutoinkaan tuhlata, vaikka onkin rikas. Herran haltuun pojat, olkaa nöyriä ja kuuliaisia opettajillenne ja viljelkää ahkerasti Jumalan sanaa.
Saadakseen kaikille neljälle tilaa oli pastori nostattanut heinähäkin tavallisiin työkärryihin, ja niihin nyt kiipesivät toinen toisensa jälkeen vanha Heta, Josef, Joel ja Klaus. Klaus muikisti suutaan noustessaan omituisen näköisiin ajopeleihin. Mutta kun Maria vielä viimeisenä kurottui kärryjen taa ja ojensi hänelle pussin omia leipomiaan sokeririnkilöitä, unohti hän harminsa.
Ja sitten lähdettiin. Pihalla heilutettiin nenäliinoja, Lotta-äiti ja Maria kyynelsilmin, pojat nostivat hattujaan, ja pappila jäi puitten varjoon piiloon. Saara juosta lönkytti hiljaista, tasaista menoa, ja pojat istuivat hiukan allapäin. Vähältä piti, ettei kyynel noussut silmännurkkaan. Tuntui miltei juhlalliselta. Kesän ilot ja touhut olivat lopussa, vakava työ vieraassa koulukaupungissa oli edessä.
Varsinkin Klaus oli alakuloinen. Hän oli viimeiseen asti toivonut pääsevänsä takaisin Tottisalmeen, mutta nyt hänet lähetettiin kouluun. Ja siellä oli tosi edessä, sen Josef oli kertonut, joka jo pari vuotta oli ollut koulussa. Tottisalmessa hän oli vain käväisemällä käynyt. Oikeastaan hän oli aikonut siellä kauemminkin viipyä, mutta oli syntynyt ikävä kohtaus, jonka jälkeen Klausta ei enää haluttanut jäädä kotiin.
Nyt hän kyllä häpesi koko juttua, häpesi ja katui rehellisesti. Olihan typerää kantaa kaunaa Yrjöä kohtaan. Mutta Jonas oli kirjoittanut hänelle, että kapteeni ja hän matkustavat tiehensä Tottisalmesta, koska kapteeni ja paroni ovat riitaantuneet renkipojasta, jonka paroni nähtävästi aikoi ottaa kasvatikseen. Ynseästi oli Klaus senvuoksi heti kotiin tultuaan Yrjöä kohdellut, ja kun käytiin päivälliselle, oli hän kieltäytynyt istumasta samaan pöytään kuin Yrjö.
-- Mistä ajasta ovat renkipojat alkaneet syödä herrasväen kanssa Tottisalmessa? oli hän kopeasti kysynyt, kun paroni käski hänen juonittelematta istua.
-- Yrjö ei enää ole renkipoika, olen ottanut hänet kasvatikseni, oli isoisä vastannut levollisesti, mutta Klaus näki, että hän oli kauhean suuttunut. Ja kuitenkin hän yhä uskalsi vastustaa.
-- Mutta hän on kuitenkin ollut renkipoika, minä syön mieluummin omassa huoneessani kuin hänen pöytätoverinaan. Ja Klaus oli käännähtänyt lähteäkseen huoneesta.
Yrjö oli ollut aivan kalpea ja Beata tulipunainen. Mutta isoisä oli jyrissyt vain: -- Istu.
Ja Klauksen täytyi totella, vaikka sisu kuohui.
Se oli ikävä, vastenmielinen juttu. Hän oli jo seuraavana päivänä lähtenyt pappilaan takaisin, missä suuresti ihmeteltiin hänen pikaista paluutaan. Marialle yksin hän oli kertonut syyn siihen. -- Merkillistä, että isoisä niin paljon piti Yrjöstä ja Beatakin, joka ei muutoin helposti kiintynyt ihmisiin. Nykyään hän kirjeissään puhui miltei yksinomaan Yrjöstä.
Näissä mietteissään ei Klaus huomannut, että Saara oli pysähtynyt ja seisoi liikahtamatta paikallaan. Vasta Joelin äänekäs hoputus sai hänet heräämään.
-- Soh, Saara, hei, eteenpäin! Kas niin, vanha piikaseni, lönkytä vain edelleen. Alapas liikutella jalkaa. Soh!
Mutta Saara oli järkähtämätön. Se oli vanha ja vahva työhevonen, mutta laiska, eikä sen iällä enää mielellään lähdetä pitkiä taipaleita ravaamaan.
-- Saara, ala talsia, käski Josefkin. Turhaan, Saara ei astunut askeltakaan eteenpäin.
-- Ihmeellistä, että setä antoi meille Saaran. Sehän on niin siunatun itsepintainenkin, ettei sitä saa liikkeelle millään, alkoi Klaus kiukutella. Häntä harmitti istuessaan siinä epämukavissa ajopeleissä, kun olisi voinut ajaa Tottisalmen vaunuilla ja parihevosilla.
-- Sanos muuta.
-- Sivalla ruoskalla.
-- Luontokappaleet kuten ihmisetkin tarvitsevat kuritusta, kun eivät tottele, sanoi Josef saarnaäänellään ja sivalsi Saaraa selkään.
Saara kulki jonkin matkan ja pysähtyi taas. Sen paksu nahka ei paljoa piitannut ruoskastakaan, jota pojat eivät säästäneet.
-- Älkää lyökö, sanoi Heta. Minä astun maahan ja talutan. Kyllä se siitä tottelee.
Ei askeltakaan edennyt Saara, seisoi vain itsepintaisena paikallaan.
Pojat kiehuivat kiukusta. Matkamies toisensa jälkeen ajoi ohitse hymyillen säälivästi onnettomille ajajille.
-- Pistäkää nokkosia hännän alle, huusi eräs jalkamies sivu kulkiessaan.
Tien varrella kasvoi nokkosia yllin kyllin. Joel hyppäsi maahan, noukki niitä aika kimpun ja pisti Saaran hännän alle. Ja nytkös Saara laukkaamaan täyttä vauhtia, niin että Joel tuskin ennätti kärryihin.
Liekö sitten ollut nokkosten ansio, vai ymmärsikö Saara vihdoinkin, ettei kannattanut vikuroida, joka tapauksessa se alkoi kiivaasti juosta ja juoksi ketterästi kestikievariin asti, jossa poikia heidän suureksi ilokseen odotti Tottisalmesta lähetetyt hevoset.
Paroni oli pyytänyt, että Klaus yhä edelleen saisi asua pastorin poikien kanssa yhdessä. He olivat vuokranneet pienen piha-puutalon, ja Hetan oli määrä hoitaa taloutta. Katurakennuksessa asui Lotta-äidin naimaton sisar, Vendla-täti, jolle oli uskottu poikien ylin valvonta.
Hänen luonaan asui neljä koululaista, joista kaksi papinpoikaa, Vendla-tädin veljen lapsia.
Kun Vendla-täti oli saanut osansa kotiuutisista ja tuomisista, kömpivät pojat tyytyväisinä vuoteisiinsa, sillä matka oli ollut pitkä ja vaivalloinen, pari päivää kestävä.
Jo kello 6 seuraavana aamuna herätti Josef pojat. -- Joutukaa vaatteisiin, sisäänpääsytutkinto alkaa kahdeksalta, ja minun täytyy vielä kuulustella Joelilta Cornelius Neposta.
Haukotellen pojat heräsivät, mutta pian uni haihtui jännityksen tieltä. Molempia kauhistutti lähestyvä hetki. Mitä, jos heidät hylätään! Epätoivon vimmalla lasketti Joel Josefille säännöttömiä verbejä, ja Klaus pänttäsi päähänsä substantiivien taivutusta.
Josef oli kymnasisti, Joel ja Klaus pyrkivät triviaalikoulun kolmannelle luokalle.
Rehtori itse valvoi tutkintoa. Hän oli pieni, hintelä mies, jonka terävistä harmaista silmistä loisti äly. Molemmat pojat läpäisivät tutkinnossa, joskin hiukan hankaamalla, ja suurella riemulla vietettiin iltapuolella heidän luonaan nekkukemut, joihin Vendla-täti poikineen oli kutsuttu.
Juhlalliselta tuntui pojista ensimmäinen päivä koulussa. Jo aamulla varhain kello 6 soi koulunkello niin kovalla äänellä, että kuului yli koko pienen koulukaupungin uneliaimmankin koulupojan korvaan. Nopeasti heittivät pojat vaatteet ylleen, joivat lämmintä olutjuustoa ja riensivät juoksujalkaa kouluun. Matkalla he tapasivat serkut, Jannen ja Lassin. Janne oli jo pitkä poika, rehtorilainen. Hän tarttui Joelin käsivarteen ja kuiskasi:
-- Kuules, tänään me kastamme Josefin.
-- Kastatte! Joel oli pelkkänä kysymysmerkkinä.
-- Niin, niin, etkös sitä tiedä, me rehtorilaiset kastamme aina syyslukukauden alussa konrehtorilaiset?
-- Keitä ovat rehtorilaiset ja konrehtorilaiset? kysyi Klaus, joka oli kuullut keskustelun.
-- Voi teitä kapalovauvoja. Luokathan on jaettu kahteen osaan kuten tiedät: ylä- ja alaosastoon. Neljännen luokan yläosaston pojat ovat rehtorilaisia ja alaosaston pojat konrehtorilaisia. Me rehtorilaiset istumme kateederista alkaen luokan yläosassa. Nyt aiomme kastaa ja antaa heille nimet. Sanokaapa nyt sopiva nimi Josefille.
-- Salomon Saarnaaja! huusivat Joel ja Klaus yhteen ääneen. Hänhän aina saarnaa.
-- Hyvä on, pannaan korvan taakse, nauroi Janne. Olkaa lähettyvillä, kun kastamme, niin saatte nähdä koko pelin.
Klaus, Joel ja Lassi piiloutuivat oven taakse katsomaan kastemenoja.
Konrehtorilaiset astuivat sisään, toiset kalpeina, tietäen hyvin mitä tuleva oli, toiset, vahvemmat, taistelunhaluisina. He olivat nähtävästi päättäneet käyttää nyrkkejään, jos tarvittiin. Rehtorilaiset hyökkäsivät riemuhuudoin heidän kimppuunsa ja kuljettivat yhden toisensa jälkeen ison vesisangon luo, jota piirustustunteja varten pidettiin uunin vieressä. Muuan vankka, papillisen näköinen poika kaasi kauhalla pari kertaa kastettavan päähän kylmää vettä ja antoi juhlallisella äänellä hänelle nimen, jonka jälkeen hänet käytettiin penkin alitse. Kun Josefin vuoro tuli, huudettiin kovalla äänellä: Salomon Saarnaaja. Josef hätkähti ja loi julmistuneen katseen ympärilleen. Hän arvasi, että Joel ja Klaus olivat olleet juonessa osallisina. Eräs vahva konrehtorilainen teki niin kovaa vastarintaa, että kolmen rehtorilaisen täytyi iskeä häneen käsiksi. Syntyi kova ottelu, mutta samassa kuului järjestäjän huuto:
-- Opettaja, opettaja!
Silmänräpäyksessä irtaantuivat ottelijat toisistaan ja rauha palautui. Mutta poika ei silti päässyt kasteesta, sitä jatkettiin vielä pari kolme päivää, sillä kastettavia oli monta.
Klauksesta oli ensin kovin vaikeata tottua kouluelämään ja kovaan kuriin. Koulussa oli muutamia opettajia, jotka olivat kauhean ankaria ja kovakouraisia; eivät he patukkaa säästäneet, vaan armotta iskivät, kun vain vähänkin oli syytä. Tämä patukka oli poikien kauhu. Sen valmistaminen oli vanhan yksisilmäisen vahtimestarin toimena ja hän suorittikin työnsä suurella taidolla. Sen paksumpi pää jakaantui kahteen palmikkoon ja niissä oli kummassakin rengas. Kun tämä kova pää iski käteen, niin ei sillä kädellä käynyt pariin tuntiin kirjoittaminen. Varsinkin Lassi joutui usein tekemisiin patukan kanssa. Hän oli huonopäinen ja muistamaton sekä lisäksi kovin tyttömäinen. Tuon tuostakin hän sai tulla kateederin luo vastaanottamaan iskuja, kun oli jättänyt kotiin vihkonsa tai vastannut päin seiniä. Ja aina hän uikutti yhtä surkeasti.
Uutterammin kuin kukaan muu opettajista heilutti patukkaa historian opettaja, liikanimeltään Job, koska hänellä oli usein rohtumia kasvoissaan. Onneton se, joka sanoi väärän vuosiluvun tai nimen, heti oli Jobilla aseensa käsillä, ei siinä auttanut enää oikaisut eikä rukoukset. Joel ja Klaus saivat myös usein maistaa kämmenpatukkaa. Se oli Klaukselle kova pala nieltäväksi, mutta ei siinä käynyt niskoitteleminen. Kuri nöyryytti ylpeimmänkin mielen. Se oli toisenlaista koulunkäyntiä kuin Tottisalmessa, missä oppilaat komensivat maisteri Ticklenius-raukkaa. Eipä ihme, että pojat mielellään, milloin vain syytä sattui, jäivät koulusta pois.
Eräänä päivänä oli pojilla latinan kielioppia 40 sivua kertausläksyä. Klaus ja Joel olivat olleet pallosilla suuren osan iltapuolta, ja kun ilta joutui, oli Klauksella vielä puolet läksymäärästä lukematta. Mutta ulkoilma oli häntä raukaissut, hän sulki kirjansa, meni nukkumaan ja päätti seuraavana aamuna nousta varhain lukemaan.
Mutta kun koulunkello soi, oli hän vielä vuoteessa. Mikäs nyt neuvoksi!
-- Joel, minä olen hukassa, hän voihki, se on rehtorin aine, ja minä en osaa, en rahtuakaan. Sekin, minkä eilen luin, on kuin poispuhallettu päästäni.
Joel mietti.
-- Etkö ole kipeä mistään?
-- En, vastasi Klaus murheellisena, minä olen terve kuin pukki. Mutta maltas, tuntuu todellakin kuin korvaani pistäisi. Toden totta, olen varmaankin saanut vetoa. -- Josef, huusi hän valittavalla äänellä toiseen huoneeseen, korviani pakottaa kovasti. Sano rehtorille, sinähän olet tänään järjestäjä, että minä olen sairas.
-- Loruja, murisi Josef, nouse ylös vain.
Mutta Klaus pysyi päätöksessään. Hänellä oli korvasärky ja hän jäi kotiin. Vähän pitkältä aika tuntui, ja sen lisäksi soimasi omatuntokin, mutta Klaus lohdutti itseään sillä, että muutkin pojat tuon tuostakin "kraapasivat" koulusta. Oli sellaisiakin, jotka mennessään koululääkäriltä hakemaan sairaudentodistusta, löivät käsivartensa kovasti portinpieleen saadakseen valtimon nopeammin sykkimään.
Maltittomasti hän odotti poikia kotiin koulusta. Joel tulikin punaposkisena ja reippaana.
-- Kuinka kävi latinan? huusi Klaus jo ovesta hänelle vastaan.
-- Mainiosti. Se meidän rehtori sitten vasta on miesten mies. Tiedätkös, mitä hän tänään teki? Tulee tunnille, alkaa kuulustella, pojat eivät osaa, vastaavat väärin, kompastelevat, sanalla sanoen: olimme aaseja. Rehtorin naama synkistyy, kaikesta näemme, että ilmapuntari laskeutuu uhkaavasti. Mutta annapas olla. Lassi on juuri vastannut niin typerästi, kuin ylimalkaan vain Lassi voi, ja me olemme jännityksessä. Mutta rehtori istuu vain ja katsoo ulos pihalle, joka on valkoisenaan äsken satanutta lunta. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat.
-- Hei, pojat, nyt lumisille, huutaa hän ja rientää ulos, luokka kintereillään. Ja nyt syntyi lumisota, että pois tieltä. Pojat heittivät kuin hullut, itse rehtorikin. Lassi-rukka heitti tietysti erehdyksestä pallon suoraan rehtorin nenään. "Ai, ai", huutaa tämä vain nauraen. Yht'äkkiä hän taas komentaa: -- Nyt sisään! Märkinä ja reippaina syöksyimme luokkaan ja tuntia jatkettiin. Ja miten luulet kieliopin luistaneen? Loistavasti, ukkoseni, loistavasti. Niinkuin ei koskaan ennen.
Klaus kuunteli harmistuneena. Tyhmää, että oli jäänyt kotiin.
Vähän myöhemmin, kun pojat kaikessa rauhassa istuvat pelaamassa tammia, kuuluu koputus ja Josef ryntää huoneeseen huutaen: -- Rehtori!
Kauhistusta! Klaus hyppää keittiöön, sieppaa Hetan villahuivin, kietoo sen jalkainsa ympärille ja istuutuu sohvan kulmaan kärsivän näköisenä, paksu pumpulitukko korvassa. Rehtori astuu sisään.
-- Hyvää päivää, Värnehjelm, kuulin, että olet sairas, sanoi hän ja katseli tutkivasti terävillä silmillään Klausta.
-- Vähän korvasärkyä, mumisi Klaus.
-- Oletko saanut mitään lääkkeitä? kysyi rehtori.
-- Tässä on jotakin öljyä, jota pitää tiputtaa korvaan, vastasi Klaus häikäilemättä.
Rehtori otti pullon, tarkasti sitä, haistoi ja kysyi: -- Montako tippaa?
-- Viisitoista, vastasi Klaus totisesti.
Rehtori alkoi tiputtaa pojan korvaan: Yksi kaksi kolme -- -- -- Polttaako?
Klaus hyppii yhdellä jalalla suu väärässä: -- Polttaa kauheasti.
-- Viisitoista, laskee rehtori ja panee pullon paikalleen.
Sitten hän vielä hetkisen juttelee poikien kanssa ja lähtee.
Tuskin hän on päässyt ovesta ulos, kun Joel, joka koko ajan on istunut silmät pyöreinä, kauhistuksen ja jännityksen perikuvana, ponnahtaa pystyyn.
-- En ole moista nähnyt. Mistä sinä sen lääkkeen sait, Klaus?
Klaus hihittää. -- Minä näetkös aavistin, että hän voisi tulla. Hän käy usein poikia tervehtimässä, kuten tiedät, ja Vendla-tätihän on hänelle sukua. Siksi kaadoin vähän vettä vanhaan risiiniöljypulloon ja tiputin pari pisaraa kahvia joukkoon. Mutta ilkeältä tuntuu nyt korvassa.
Molemmat pojat nauroivat sydämellisesti onnistuneelle kepposelle, mutta Josef oli vihainen.
-- Mitä luulet äidin ja isän pitävän tuollaisista vehkeistä, nuhteli hän. Hyi sentään, ensin laiska ja sitten petollinen.
Klaus kävi äkkiä totiseksi. Laiska hän oli, se oli totta, mutta petollinen hän ei tahtonut olla. Maria muistui hänen mieleensä. Mitähän pieni rehellinen tyttö olisi arvellut hänen kepposestaan? Huh, kunpa kaikki olisi tekemättä.
Hän oli pettänyt rehtoria, siitä ei päässyt mihinkään. Suutarin paha juttu!
Siitä päivin sujuivat kaikki rehtorin aineet mainiosti Klaukselta. Kenties arvasi rehtori, joka oli viisas ja laajakatseinen mies, mistä syystä Klaus, luokan laiskimpia poikia, yht'äkkiä osasi latinansa niin sujuvasti. Klaus sitä epäili, sillä joskus sattui, että rehtori kysyi: -- Vieläkö Värnehjelmin korvia särkee?
Ja Klauksesta näytti kuin olisivat hänen huulensa vetäytyneet pieneen hymyyn.
Joululomalla ei Klaus matkustanut Tottisalmeen, vaan erään tätinsä luo, joka asui lähellä koulukaupunkia. Beata vietti myös joulunsa siellä.
Kun Klaus joulun jälkeen tuli kouluun ja astui luokkaan, näki hän heti, että Joel, joka syyslukukauden oli istunut hänen vieressään, oli siirretty istumaan apteekin Nissen viereen.
-- Miksi sinä siellä istut? huusi Klaus hänelle luokan ylitse.
-- Korkeimmasta määräyksestä. Heidän mielestään me kai olemme yhdenlaisia velikultia ja liian hyviä ystäviä. Sinun viereesi tulee toinen poika. Tuossa hän tuleekin. Mutta -- suutari sentään -- Joel aukaisi silmänsä selälleen -- sehän on Yrjö.
Klaus käännähti nopeasti katsomaan uutta poikaa, johon muutoinkin koko luokka tuijotti.
Se oli todella Yrjö. Hän astui luokkaan nähtävästi hämillään siitä, että oli suuren poikalauman huomion esineenä, mutta suorana, pää pystyssä ja varsi joustavana. Järjestäjä osoitti hänelle paikan, ja Yrjö jäi siihen seisomaan. Nyt vasta hän huomasi, kuka hänen vierustoverinsa oli. Veri karahti hänen poskilleen, ehdottomasti hän astui askeleen taapäin. Klauskin oli punainen, vimmoissaan.
-- Hävytöntä, ennenkuulumatonta tunkeilua, asettua hänen vierustoverikseen. Mutta malta, kauan et siinä istu. Kyllä teen olosi sietämättömäksi, puhisi hän.
Silloin kysyi Yrjö syvällä, sointuvalla äänellään kääntyen järjestäjän puoleen:
-- Onko tämä paikka määrätty minulle?
-- Tietysti, koska sinut sinne vein, vastasi järjestäjä kiukkuisesti.
Yrjö kääntyi Klauksen puoleen ja katseli häntä vakavasti silmiin, sanoen:
-- Minä en ole itse valinnut paikkaani.
Klaus ei vastannut, aukaisi vain kirjansa ja alkoi lukea, kuin ei Yrjöä olisikaan.
Kun pojat palasivat välitunnilta, oli Klauksen paikalla Beatan käsialalla kirjoitettu kirje. Klaus ymmärsi Yrjön sen siihen laskeneen. Mutta hän ei kiittänyt, ei kysynyt mitään. Oli konrehtorin tunti, ja hänen oli tapana alkaa kuulustelunsa luokan alapäästä ja jatkaa vuoron perään rivin loppuun asti, joten kukin oppilas osapuilleen tiesi milloin hänen vuoronsa tulisi. Klaus istui loppupäässä ja tiesi siis, että hän rauhassa saattoi lukea kirjeensä. Se kuului seuraavasti:
Rakas Klaus! Yrjö lähtee tänään kouluun ja minä kirjoitan sinulle. Mademoisellella on hammastauti ja Junolla varsa. Almansor on kuollut. Sinun pitää olla kiltti Yrjölle; isoisä sanoo, että hän on meidän kasvattiveljemme, mutta Ottilia-täti ei siitä pidä, koska Yrjö on halpasäätyinen. Mutta minusta Yrjö on yhtä hieno ja hyvä kuin muutkin pojat, parempikin. Minä luulen, että mustalaiset ovat ryöstäneet hänet kehdosta, ja nyt hänen äitinsä itkee ja isä on onneton. Sellaista on ennenkin tapahtunut, ja Yrjö on kuin prinssi. Maisteri järjestää yhä isoisän kirjastoa ja on hajamielinen. Voi hyvin ja ole ahkera koulussa. Sisaresi Beata.
Klaus pisti kirjeen luettuaan taskuunsa ja katseli Yrjön sivu ikkunasta ulos. Kasvattiveli! Hän ei välittänyt kasvattiveljestä.
Noin viikko sen jälkeen sanoi Joel Klaukselle kotimatkalla, rykäistyään pari kertaa hämillään:
-- Kuules, Klaus, minä en tavallisesti saarnaa; sen ammatin jätän Josefille, mutta kysäisenpä vain: Miksi sinä oikeastaan kohtelet Yrjöä niin koppavasti?
Klaus punehtui: -- Minä en pidä hänestä, vastasi hän lyhyesti. Sitäpaitsi en ole tottunut seurustelemaan renkien kanssa toverillisesti.
-- Aina sinä tuota jankutat. Koulussa me olemme kaikki tovereita. Ja niin reilua poikaa kuin Yrjö tapaat harvoin. Hän on lyhyessä ajassa voittanut sekä toverien että opettajain suosion. Konrehtorikin, joka aina pauhaa, joutuu hämilleen, kun hän kohtaa katseen Yrjön ajattelevista silmistä. Etkö ole sitä huomannut?
Klaus oli ääneti. Joel oli oikeassa, hän tiesi sen. Klaus oli rehellinen poika, ja hänen täytyi myöntää, että Yrjön koko olemus ja käytös oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Ellei hän olisi ollut Yrjö, olisi hän Klauksen mielestä ollut kerrassaan hauska toveri.
-- Minä kysyn senkin vuoksi, sanoi Joel, että Yrjö ei tule meille niin kauan kuin sinä olet noin kopea hänelle. Ja minulla oli tuuma, mainio tuuma, jonka aioin tänään toteuttaa. Mutta siitä ei nyt tule mitään.
-- Mikä tuuma? kysyi Klaus uteliaasti.
-- Minä olen aikonut ruveta keittämään nekkuja myytäväksi. Siirappia saan helpolla meidän nurkkakaupasta, ja Nisse on luvannut tuoda potaskaa isänsä apteekista. Haluaisin uuden oikein hyvän pallon, mutta isä-ukko ei siihen anna rahaa, siksi aion ansaita rahat itse. Tänä iltana olin päättänyt keittää pesutuvassa koenekkuja ja kutsua Jannen, Lassin ja Yrjön ja Kastorin ja Polluxin maistamaan.
Kastor ja Pollux olivat erään tukkukauppiaan pojat, Kasper ja Henrik Polykarpus. He olivat kaksoiset, josta syystä toverit olivat antaneet heille yllämainitut nimet.
Ehdotus oli houkutteleva. Klaus ei voinut vastustaa kiusausta. Hän sanoi siis näennäisen välinpitämättömästi:
-- Kutsu sinä vain Yrjö.
-- Sinun pitää kutsua, ei hän muuten tule meille.
Iltapuolella sanoi Klaus ikäänkuin sivumennen Yrjölle:
-- Tuletko tänään meille, Joelilla on nekkukemut?
-- Sama se, vastasi Yrjö yhtä sivumennen.
Ja sillä oli ensimmäinen askel astuttu sovintoon molempien poikien välillä, jotka olivat olleet keskenään taistelunhaluisia kuin kaksi kukkoa.
Nekkukemut vietettiin suurella riemulla. Kaksi kymnasistiakin oli läsnä, Kastorin ja Polluxin vanhin veli ja tämän vierustoveri. Joelin nekkuja kehuttiin, ja seuraavana päivänä hän möi 30 kappaletta, neljä kahdella kopeekalla.
Yrjöstä tuli pian luokan ensimmäisiä oppilaita. Primus ja sekundus aavistivat hänestä kilpailijaa ja olivat päättäneet puolustaa asemaansa viimeiseen asti. Klaus jäi hyvin pian hänestä alakynteen ja sai usein turvata uuteen vierustoveriinsa, joka erinomaisen taitavasti osasi kuiskata. Mutta toverien silmissä ei niin paljoa merkinnyt se, että Yrjö osasi läksynsä ja suoritti kuin leikillä tehtävänsä, he antoivat etupäässä arvoa hänen erinomaisille kyvyilleen.