Part 6
-- Hyvää huomenta, ystäväni, lausui Lotta-äiti ystävällisesti. Tulet myöhään, mutta se olkoon sinulle anteeksi annettu tällä kertaa, kun et vielä tunne talon tapoja. Me syömme aina aamiaista kello seitsemän, pyhänä puoli kahdeksan. Puoli tuntia ennen aamiaista kokoonnutaan aamuhartauteen.
-- Minä en ole tottunut syömään niin aikaisin, sanoi Klaus huolimattomasti.
-- Nyt saat tottua, kuului pastorin paikalta. Klaus joutui istumaan Marian viereen. Tyttö siirsihe ehdottomasti lähemmäksi hiljaista Josefia. Silloin tällöin hän salavihkaa pälyi vieruskumppaniinsa, joka silminnähtävästi halveksien ohrapuuroa ja palttuleipää tuskin maistoi ruokaa.
Kun ateria oli päättynyt, luki Josef ääneen pöytärukouksen. Kaikki lapset kättelivät isää ja äitiä.
-- Lähdetkö mukaan kirkkoon, Klaus? kysyi pastori.
-- En, aikoi Klaus vastata, mutta samassa ajoivat hevoset pihalle. Saattaisihan olla hauska ajella. -- Voinhan tulla, vastasi hän siis armollisesti.
Kirkossa Klaus taaskin joutui istumaan Marian viereen. Tyttö avasi pienen sievän virsikirjansa tarjoten sitä Klauksellekin. Mutta Klaus työnsi tylysti kirjan luotaan. Hän huomasi tällöin, että tytön silmät täyttyivät kyynelillä. Pikku Maria oli kodin lemmikki eikä ollut tottunut tylyyn käytökseen. Pian hän kuitenkin unohti surunsa, kun isä astui saarnastuoliin.
Yks päivä parempi huoneessa Herrani kuin kaikki maailman ilo, kuin nopeasti poijes kimmoo. Mä oves vartijana tahtoisin olla aina.
veisasi hän heleästi.
Ja kun pastori voimakkaalla äänellä luki rippisaarnansa, kuunteli Maria hartaana, kädet ristissä virsikirjan ympärillä. Vain silloin tällöin hän loi nuhtelevan katseen pikku Jonataniin, joka haukotellen ja jalkojaan ojentaen pyrki äidin syliin.
Klaus katseli häntä syrjästä. Hän häpesi tylyä käytöstään. Miten sievän näköinen Maria oli istuessaan siinä silmät suurina ja lempeinä, miten hento ja hiljainen hän oli, aivan kuin pieni hiiri. Beata oli vallan toista maata, niin vallaton ja voimakas. Aina hän kujeili, kirkossakin, milloin vain Ottilia-täti käänsi silmänsä pois.
Voi Beata, voi Tottisalmi! Klauksen silmät vettyivät.
Kun kirkkoväki saapui kotiin, oli siellä viesti Tottisalmesta, Ottilia-tädin lähettämä.
Täti oli lähettänyt vaatteita ja kirjoja, Beata tammipelin ja Robinson Krusoen, Klauksen lempikirjan, kapteeni hänen pyssynsä ja paroni vakavan kirjeen. Robinsonin väliin oli Jonas pistänyt kirjelipun, jossa sanottiin: -- Rohkeutta, nuori herra. Tehkää heidän elämänsä sietämättömäksi, niin he lähettävät teidät kotiin.
Klaus sulkeutui aarteineen huoneeseensa eikä näyttäytynyt ennenkuin illallispöydässä. Siinä hän käyttäytyi niin kopeasti ja nenäkkäästi, että Lotta äiti huokaisten toivoi, ettei mokoma rauhanhäiritsijä koskaan olisi tullut taloon. Samaa ajattelivat lapsetkin. Pastori yksin oli rauhallinen, vain silloin tällöin hän loi Klaukseen katseen, jota lapset keskenään sanoivat isän tuomiopäiväkatseeksi.
Seuraavana aamuna Klaus loikoi itsepintaisesti vuoteessaan kello yhdeksään asti lueskellen Robinsonia. Joel lähetettiin häntä noutamaan, mutta hän vain haukotteli vastaukseksi toisen kehoituksiin. Kun hän viimein saapui aamiaiselle, oli ruoka korjattu pöydästä ja hän sai kuin saikin olla nälissään päivällisiin asti.
Pastori ja Lotta-äiti olivat ankarasti kasvattaneet lapsensa, ja samaa kasvatustapaa he noudattivat Klauksen suhteen, kuten pastori oli paronille luvannut. Klaus puolestaan, joka pienestä pitäen oli tottunut siihen, että häntä palveltiin ja hemmoteltiin, oli harmissaan ja ymmällään uudesta ankarasta järjestyksestä. Usein Klaus häpesi käytöstään, sillä hän ei luonteeltaan ollut häijy, mutta hän muisti Jonaksen neuvon ja koetti kaikin tavoin tehdä elämän pappilanväelle niin katkeraksi, että he kyllästyneinä lähettäisivät hänet takaisin Tottisalmeen.
Josef ja Joel koettivat ensi alussa houkutella häntä leikkeihin ja askareihin, mutta vaikka Klauksen tekikin usein mieli ystävöityä varsinkin iloisen Joelin kanssa, pysyi hän uppiniskaisesti poissa heidän seurastaan kulkien omia teitään. Hän halveksi pappilan yksinkertaista elämää, sen koruttomia tapoja ja köyhyyttä. Tuntikausia hän samoili metsissä variksia ampumassa vastoin pastorin nimenomaista kieltoa. Pastorin täytyi viimein ottaa pyssy häneltä pois, koska hän pelkäsi pojan vahingoittavan itseään.
Uneliaana ja vastahakoisena hän aamuisin ilmestyi arkihuoneeseen, jossa perhe vietti aamuhartauttaan. Häntä loukkasi se, että pappilan palvelusväkikin oli koolla aivan kuin perheenjäsenet. Tottisalmessa oli kyllä aina kohdeltu palvelusväkeä hyvin, se oli perinnäinen tapa, mutta ero heidän ja perheenjäsenten välillä oli suuri. Ei koskaan olisi Ottilia-neidin ylimysmieliseen päähän pälkähtänyt kutsua renkejä ja piikoja arkihuoneeseen, se olisi ollut hänen mielestään kerrassaan säädytöntä. Mutta pappilassa istuivat kaikki muonarengistä voutiin asti kuin kotonaan perheen istuimilla veisaten kuuluvalla äänellä isäntäväen kanssa.
Vähitellen kuitenkin nämä pienet aamuhetket alkoivat Klausta miellyttää, vaikka ne joka aamu olivat samanlaisia. Lotta-äiti soitti harmoniota, pastori istui hänen vieressään aloittaen mahtavalla äänellään virren, johon lapset ja palvelijat yhtyivät hartaasti ja tottuneesti. Heleimpänä kaikista kajahteli Marian lapsellinen, hopeankirkas ääni. Klaus unohtui välistä häntä katselemaan, kun hän käsivarsi kiedottuna pikku Jonatanin ympärille, hiljaa kuiskasi hänelle virren sanat, jotta pienokainenkin saattaisi seurata mukana.
Tottisalmen kirjastossa oli vanha puupiirros, joka esitti Martti Lutheria perheensä piirissä laulaen ja soittaen. Sitä Klaus muisteli katsellessaan ympärillään istuvaa perhepiiriä. Niin hartaita he kaikki olivat, hartaita ja luottavia. Ja Maria oli kuin Lutherin pieni Lenchen.
Riemuitsevana ja lempeänä soi kaunis virsi hänen huuliltaan:
Mun silmän, käten nostan ain ylös mäkihin, jost' avun tiedän saavan, ja valon kaunihin.
Sill' Herra avun lainaa, kuin maan ja taivaan loi, hän kuulee huuton' aina ja suojella kyllä voi.
Ja tarkkaavana hän kuunteli, kun luettiin raamatusta pitkiä jaksoja. Pojat saattoivat usein haukotella, Josefkin, joka kuitenkin aikoi papiksi, mutta ei koskaan Maria.
Ensin Klaus luuli, että Maria vain teeskenteli, mutta sitten hän huomasi, että tyttö todella rakasti Jumalan sanaa ja kuunteli sitä mielellään. Ja se Klausta ihmetytti. Hän oli aina luullut, että Jumalan sanaa kuunnellaan vain siksi, että vanhemmat ihmiset niin tahtovat. Kyllähän Beatan ja hänenkin joka sunnuntaiaamupuoli täytyi istua Ottilia-tädin huoneessa, jossa täti pitkäveteisellä, laulavalla äänellä luki heille kauhean kuivaa postillaa. He kuuntelivat, kun heidän täytyi, mutta luetusta he tuskin tajusivat sanaakaan. Ja kun täti oli lopettanut, hengähtivät he helpotuksesta ja riensivät suin päin ulos hätäisesti suudeltuaan tätiä kädelle.
Maria oli todella merkillinen tyttö.
Klaus oli ollut viikon pappilassa, kun lukutunnit alkoivat. Josefin ja Joelin oli määrä syksyllä lähteä kouluun, ja pastori tahtoi vahvistaa heidän tietojaan varsinkin latinassa. Paronin pyynnöstä otti pastori myöskin Klauksen oppilaakseen. Klaus sai nyt tutustua toisenlaiseen koulukuriin, kuin Tottisalmessa oli ollut. Pastori oli nuorempana ollut triviaalikoulussa opettajana, hän tiesi vaatia oppilailtaan ja tekikin sen täydellä todella. Siksipä kuuluikin kansliahuoneen avonaisesta ikkunasta uuttera: amo, amas, amat kuin kärpäsen surina, ja ahkerasti siellä pojat takoivat päähänsä kielioppia ja Cornelius Neposta, vaikka mieli olikin metsässä ja vesillä.
Senkin seitsemän kertaa Klaus heitti kyllästyneenä kirjansa nurkkaan ja karkasi avonaisesta ikkunasta ulos, mutta pastori oli hellittämätön, ei auttanut mutkittelu, ei valitukset. Hänen jäntevä tahtonsa mursi hemmotellun pojan vastarinnan. Yhteisestä koettelemuksesta oli kuitenkin hyötyäkin. Kun pojat hikipäässä olivat yhdessä istuneet pänttäämässä oratio obliquaa ja oratio rectaa, ja sitten pääsivät ummehtuneesta kansliasta ulos vapauteen, tunsivat he olevansa tovereita, joita liitti toisiinsa yhteinen side: kammo lukuhuonetta kohtaan. Iloisina he silloin temmelsivät metsällä ja rapuretkillä, ja jos Klaus olikin kiivas ja vallanhimoinen, kuittasivat veljekset sen leveällä hymyllä tai pahimmassa tapauksessa aimo paukulla Joselin isällisestä kämmenestä.
Klauksessa oli ajan kuluessa syttynyt himmeä aavistus siitä, ettei hän ollutkaan niin tärkeä henkilö, kuin Tottisalmessa luultiin. Nyt, kun ei Jonaksen imartelu eikä Ottilia-tädin veltto hemmottelu enää ollut häntä turmelemassa, hän alkoi tuntea itsensä aivan tavalliseksi ihmiseksi. Silloin hän oli hauska toveri, reipas ja teeskentelemätön, varsinkin jos kaikki kävi hänen mielensä mukaan. Mutta jos häntä vastustettiin, suuttui hän usein silmittömästi, ja silloin häntä oli vaikea hillitä. Ja silloin ei auttanut muu, pastorin täytyi rautakourin tarttua asiaan. Monta iltapuolta Klaus sai viettää yksin huoneessaan, kun muut olivat ulkona leikkimässä. Saattoipa silloin usein tapahtua, että ovelta kuului hiljainen koputus, Marian sileäksi kammattu pää pilkisti arasti ovesta ja vieno ääni kysyi:
-- Saanko tulla sisään?
-- Tule vain, murisi Klaus ynseästi, ja pikku Maria hypähti sisään notkeana kuin näätä.
Kauan aikaa oli Maria arastanut Klausta, joka hänen mielestään oli "kauhean ilkeä poika". Mutta kerran Klaus jalomielisesti oli pelastanut Mirrin häijysisuisen naapurin Hallin hampaista, ja sillä teolla hän voitti Marian luottamuksen ja kiitollisuuden.
-- Sinä olet kuin pieni hiiri, joka tulee lohduttamaan vankilassa istuvaa onnetonta vankia, huokasi Klaus. Hän oli todella omasta mielestään sillä hetkellä kärsivä vanki ja pastori hänen kova vanginvartijansa.
-- Sinä et saa vastustaa isää, varoitti Maria pikkuviisaasti. Katkismuksessa sanotaan, että pitää olla kuuliainen isälleen ja äidilleen.
-- Mutta hänpä ei olekaan minun isäni, vastusti Klaus. Ja jos minun äitini eläisi, ei minua kohdeltaisikaan näin pahasti.
Tätä väitettä ei Maria kyennyt kumoamaan, se herätti aina hänessä syvää sääliä. Klaus-raukalla ei ollut äitiä, ihmekös, että hän oli pahankurinen. Eikä hän koskaan ollut saanut maistaa vitsaa kuten Marian veljet, jotka olivat hyvin tutut vitsan kanssa, varsinkin Joel.
-- Tahdotko kuulla Tannenpurin Ruusasta? kysyi hän johtaakseen pojan ajatuksia toisaalle.
-- Anna tulla.
Marialla oli mainio muisti ja lisäksi laaja mielikuvitus. Hän osasi kertoa kummallisia tarinoita, joita oli kuullut palvelijoilta tai itse lukenut ja höystänyt omilla mielikuvillaan niin ihmeellisiksi, että veljet ja sisaret häntä lumoutuneina kuuntelivat. Klaus oli jo monta kertaa kuullut kertomuksen jalosta Tannenpurin Ruusasta, joka rupesi vanginvartijan palvelijaksi saadakseen olla lähellä isäänsä, uljasta kreivi Eberhardia, vankilassa. Mutta Maria lisäsi joka kerran kertoessaan aina uuden jännittävän piirteen tarinaan, niin että se aina oli uusi -- -- --
Oli tavattoman kuuma päivä heinäkuun loppupuolella. Pastori oli antanut pojille luvan läksyistä, ja he olivat, koko joukko, Jonatan ja Maria sekä Susanna mukaan luettuina, lähteneet poimimaan mesimarjoja. Mutta retki ei ollut onnistunut. Klausta harmitti, kun ei menty minne hän tahtoi, Jonatan oli väsynyt ja kärtti yhtä mittaa kotiin. Päällepäätteeksi vaivasi kuumuus kovasti. Lasten huomaamatta oli taivaalle kohonnut raskaita pilviä; ja pian ukkonen alkoi jyristä. Marjamiehet pakenivat läheiseen heinälatoon odottamaan siinä rajuilman taukoamista.
Rauhoittaakseen itkevää Susannaa ja Jonatania alkoi Maria kertoa:
Kauan, kauan aikaa sitten eli Saksassa tai Itävallassa, en oikein muista kummassa, mahtava ja uljas keisari, Max nimeltään. Hän piti itseään Jumalan vertaisena ja ylpeili voimastansa, sillä hänen valtansa alle kuului suuri joukko kansoja ja valtakuntia. Hän halveksi kaikkia ihmisiä, yksinpä hyvää Jumalaakin, ja vaati, että häntä piti palveltaman kuin korkeinta maan päällä.
Eräänä päivänä hän lähti metsästysretkelle vuoristoon, ja hänen mukanaan oli monta korskeata ritaria ja uljasta ratsumiestä. Metsänotusta ajaessaan keisari joutui erilleen seurueestaan. Hän näki komean vuorikauriin, joka pakeni häntä kuin leikillään, harppasi jonkun askeleen ja pysähtyi taas ikäänkuin katsoakseen, seurasiko takaa-ajaja. Kauriin kiusanteko kiihoitti Max-keisaria, hän laskeutui maahan hevosen selästä ja sitoi ratsunsa pyökkiin, sillä polku kävi niin kapeaksi, että hevonen oli vain esteenä.
Korkeammalle, yhä korkeammalle kauris pakeni, ja Max-keisari seurasi sitä kiihkossaan unohtaen kaiken varovaisuuden. Äkkiä hän näki eläimen aivan edessään, hän tähtäsi, kauris syöksyi kallion taa ja metsästäjä seurasi sitä sokeasti. Mutta silloin hänen jalkansa luiskahti, hänen silmissään pimeni, hän vajosi syvälle, syvälle.
Kun hän avasi silmänsä, kaartui sininen taivaan laki hänen yllään, mutta syvällä alhaalla hän näki laakson. Hän oli pudonnut kapealle kallionkielekkeelle ja tarttunut vaatteistaan vuorenseinässä kasvavaan pensaaseen. Ja hänen yllään kohosi äkkijyrkkä kallio sileänä kuin seinä. Silloin keisari ymmärsi, ettei mikään voima maan päällä voinut häntä pelastaa kuolemasta, sillä yhtä mahdoton oli päästä kallioseinää ylös kuin laskeutua sitä alas.
Hän kuuli jahtitorven äänen heikkona ja tiesi, että hänen seurueensa etsi häntä. Hän huusi kovalla äänellä, mutta ei kukaan kuullut hänen ääntään. Siinä hän nyt seisoi, maiden ja kansojen mahtava hallitsija, yhtä avutonna kuin avuttomin lapsi valtakunnassa.
Silloin murtui ylpeän keisarin mieli. Hän huomasi, kuinka pieni ja mitätön mahtavinkin on taivaan valtiaan kädessä.
Mutta alhaalla laaksossa oli muuan keisarin seuralaisista sattumalta luonut silmänsä ylös ja huomannut keisarin pienenä pilkkuna korkealla. Ääneen vaikeroiden hän kutsui toisetkin koolle, ja he huomasivat, että keisaria oli mahdoton pelastaa.
Silloin Max-keisari repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen pyynnön, että he kutsuisivat papin, sillä hän tahtoi viimeisen kerran nauttia pyhää ehtoollista alamaistensa kanssa. Ja paperin hän heitti alas laaksoon miestensä jalkain juureen.
Kun iltakellon ääni kutsui laaksonväen koolle, polvistuivat kaikki jyrkän kallioseinän juureen hartaasti rukoillen Jumalaa. Ja pappi koroitti kätensä ja siunasi heitä kaikkia, Max-keisariakin, joka polvistui nöyränä Jumalan kasvojen eteen.
Mutta kun hän vielä oli hartaaseen rukoukseen vaipuneena, näki hän äkkiä edessään valkopukuisen pojan, jonka vaaleat kiharat sädehtivät ilta-auringon valossa. Poika hymyili leppeästi viitaten häntä seuraamaan jäljessään. Ja nyt keisari näki kapean polun, niin kapean, että sitä ihminen töin tuskin pääsi kulkemaan. Mutta valkopukuinen poika kulki sitä kepeästi, ja keisari seurasi häntä täynnä ihmetystä ja pelkoa.
Kun he saapuivat tienristeykselle, missä polku laajeni johtaen alas laaksoon, katosi poika. Mutta Max-keisari kohotti kätensä taivasta kohti nöyrästi kiittäen Jumalaa, sillä hän ymmärsi, että poika oli ollut taivaan sanansaattaja. -- -- --
-- Kaunis ja opettava tarina, sanoi Josef.
-- Tulikohan Max-keisari jälleen ylpeäksi, kun hän oli päässyt pulasta? kysyi Susanna.
-- Tietysti, nauroi Joel, niin aina käy: kun on pulassa, niin katuu, mutta kun taas on kuivalla maalla, ei muista lupauksiaan. Niin Israelin lapsetkin tekivät.
-- Minäpä en usko sellaista Max-keisarista, vastusti Maria aivan punaisena. Hänestä tuli jalo ja hyvä ruhtinas, siitä olen varma.
Klaus oli ääneti. Hänestä tuntui, kuin olisi Marian kertomus erityisesti sopinut häneen. Ylpeä hänkin oli, ylpeä siksi, että oli aatelinen ja suuren sukukartanon perillinen.
-- Etkö sinäkin, Klaus, ole samaa mieltä kuin minä? kysyi Maria.
-- Minä luulen -- -- -- Mutta he eivät saaneet koskaan tietää, mitä Klaus luuli, sillä samassa kuului kauhea jyrähdys, ja yht'äkkiä oli heinälato ilmitulessa.
-- Salama! Salama on iskenyt latoon, huusi Josef, ja tarttuen Jonataniin hän syöksyi ladosta, toiset kintereillään.
Vasta pitkän matkan päässä he uskalsivat seisahtua ja luoda katseen palavaan latoon. Äkkiä kuului kimeä huuto: Maria! Ja Klaus, joka oli jäänyt muista vähän jäljelle, kiiti niityn poikki latoa kohti.
-- Taivaan isä, kirkaisi Joelkin, laski Susannan maahan ja alkoi juosta ladolle.
Jonatan ja Susanna pitelivät kirkuen kiinni Josefin takista, niin ettei hän päässyt paikaltaan. Hän näki vain, kuinka Klaus syöksyi palavaan latoon ja taas takaisin Maria sylissään. Mutta juuri sillä hetkellä, kun hän hyppäsi ulos ovesta, romahti oven kamana kipeniä heitellen alas ja sivalsi pudotessaan Klausta olkapäähän. Kiljahtaen Klaus vaipui maahan polvilleen. Samassa oli jo Joelkin tuulena paikalla. Hän sieppasi tajuttoman Marian Klauksen sylistä ja kantoi hänet syrjään. Sitten takaisin Klauksen luo, joka kalpeana makasi maassa. Josefin avulla, joka nyt myöskin oli saapunut paikalle, hän kantoi Klauksen Marian viereen.
Susanna ja Jonatan ulvoivat kilpaa. -- Voi-voi, Maria ja Klaus ovat kuolleet.
-- Vaiti! komensi Josef. Hän polvistui Marian viereen ja koetti tytön suonta. Hän ei ollut saanut palohaavoja, hiukset vain olivat hiukan käpertyneet. Luultavasti hän oli mennyt tainnoksiin salaman iskusta eikä ollut kyennyt seuraamaan toisia ulos ladosta. Klauksen olkapää oli saanut pahan palohaavan, hän vaikeroi hiljaa. Maria oli yhä liikkumatonna, mutta sydän toimi.
-- Joel, riennä heti noutamaan hevosta, käski Josef. Ota ensimmäinen, minkä tieltä tapaat.
-- Me tulemme mukaan, huusivat Susanna ja Jonatan. Me tahdomme kotiin.
-- Te istutte paikallanne ettekä hiisku sanaakaan, komensi Josef.
Lapset, jotka olivat tottuneet alistumaan vanhemman veljen tahtoon, istuivat hiljaa kuin hiiret ojan reunalla, posket märkinä ja likaisina kyyneleistä.
Muutaman minuutin kuluttua Joel saapui juoksujalkaa. -- Minulla on hevonen, huusi hän. Tapasin Alitalon Mikon, joka ajoi heiniä takamaaltaan. Hän lupasi viedä heidät pappilaan. Miten he jaksavat?
-- Klaus alkaa toipua, mutta Maria on yhä vielä tainnoksissa.
Alitalon isännän avulla nostettiin Klaus ja Maria heinäkuormalle. Maria oli yhä liikkumatta, mutta Klaus avasi silmänsä, ja nähdessään Marian hän rauhoittui. -- Elääkö Maria? kuiskasi hän.
Josef, nyökäytti päätään, mutta käänsi päänsä salatakseen kyyneliään. Hän ei luullut Marian enää toipuvan.
Iloisina olivat lapset aamulla lähteneet marjaretkelleen, surullinen oli kotiintulo. Hevonen astui käymäjalkaa, sillä tie oli huono ja Klauksen olkaan koski jokainen pyöräntärähdys viiltävästi. Alitalon isäntä ja Josef kävelivät hevosen rinnalla. Joel ja pikkulapset olivat juosseet edeltäkäsin pappilaan kertomaan surullista uutista.
Kalpeana, avopäin riensi pastori tulijoita vastaan. Nähdessään lempityttärensä Marian vaaleana ja liikkumattomana lepäävän heinillä hän pani kätensä ristiin ja kuiskasi: -- Herra, älä pane tätä kuormaa päällemme.
Sillä aikaa kuin sairaita kannettiin sisään, oli Lotta-äiti nopeasti saanut järjestykseen vuoteet omassa makuuhuoneessaan sekä tuonut esille naurisöljyä, kalkkilinjamenttia ja puhdasta liinakangasta. Varovasti laskettiin molemmat sairaat vuoteille toistensa viereen.
-- Josef, käske Pekan heti ratsastaa täyttä laukkaa Tottisalmeen. Kirjoita pari riviä paronille. Heta olkoon käsillä, jos tarvitaan. Lämpöisiä peitteitä, komensi Lotta äiti.
Maria käärittiin lämpöisiin peitteisiin, ja pastori koetti herättää häntä eloon vierittämällä häntä edestakaisin sekä keinotekoisella hengityksellä. Lotta äiti seurasi hänen toimiaan tuskaisena hoitaessaan Klauksen käsivarsia. Poika oli kietonut takkinsa Marian ylle suojellakseen häntä liekeiltä ja tuli oli polttanut pahat haavat ohuen paidan lävitse.
Parikymmentä minuuttia teki pastori väsymättä työtä, tuskan hiki otsalla, hiljaa rukoillen. Sitten vavahtivat Marian kasvot, hieno puna kohosi poskiin, hän avasi silmänsä. Nähdessään isän rakkaat kasvot vierellään hän yritti puhua, mutta ei saanut ääntä. Huulet vain liikkuivat.
-- Hän elää, Jumalalle olkoon kiitos, huudahti pastori.
-- Jumalalle olkoon kiitos, kuiskasi Klauskin, luultavasti ensimmäisen kerran eläessään. Nyt minäkin paranen, Lotta-äiti. -- Mielenliikutus vei häneltä kaikki voimat, hän vaipui tainnoksiin.
-- Herrainen aika, nyt hän kuolee ihan käsiin, huudahti Heta, joka tuki häntä käsivarsillaan.
Mutta Klaus tointui pian, ja kun hän heräsi, kohtasi hän Marian silmät. Tyttö hymyili heikosti.
Keskiyön aikana ajoivat Tottisalmen vaahtoiset hevoset pihalle. Niistä nousivat paroni, tohtori ja Ottilia-neiti.
-- Voi, paroni, vaikeroi Lotta-äiti masentuneena. Näin huonosti olemme vaalineet turvattiamme, jonka jätitte huostaamme.
-- Älkää niin sanoko, vastasi paroni vakavasti, Jumalan teitä emme voi määrätä.
Mutta Ottilia-neiti sanoi terävästi: -- Ainakaan se ei olisi tapahtunut hänelle kotona. Tottisalmessa hän ei saa juosta marjassa ukkossäällä.
Lotta-äiti punehtui, mutta ei sanonut sanaakaan puolustuksekseen.
Molemmat potilaat nukkuivat. Maria rauhallisesti, mutta Klaus oli kuumeessa. Tuon tuostakin hän avasi silmänsä ja puhui sekavasti: -- Maria, Maria, älä jätä Maxia. Vie hänet pois kalliolta.
-- Mitä hän Maxista puhuu? ihmetteli Ottilia-neiti.
-- Hourailee, vastasi tohtori lyhyesti. Hän tutki molempia sairaita.
-- Tyttö kyllä toipuu. Hänen on pysyttävä vuoteessa pari päivää aivan hiljaa. Klauksen olkapää on kyllä paha, mutta hänellä on hyvä terveys ja haava paranee verrattain pian, kun sitä hyvin hoidetaan. Kuten jo on tehtykin, lisäsi hän kumartaen Lotta äidille. Hänessä on jonkin verran kuumetta, mutta se ei ole vaarallista, kun hän vain saa olla rauhassa.
-- Arveleeko veli, että voimme nyt heti viedä hänet Tottisalmeen? kysyi paroni.
-- Ei millään muotoa. Antakaa hänen vain olla täällä rauhassa. Lotta-rouva kyllä hoitaa häntä, hänhän on oikeastaan minun apulaiseni näillä seuduin. Parantelee ja paikkaa kuin paraskin lääkäri. Minä jään tietysti tänne yöksi. Huomenaamulla saamme luullakseni olla jotenkin levolliset heihin nähden.
Sitten vieraat siirtyivät ruokasaliin. Pastori sai olla sekä isäntänä että emäntänä ja hoiti tointaan jotenkin kömpelösti. Tuon tuostakin hän tarjosi leipäkoria tohtorille kysyen: -- Eikö armollinen neiti suvaitse kääresylttyä? Ja Ottilia-neidille vasikanhyytelöä: -- Olkaa hyvä, tohtori, piparkakkuja.
Josef ja Joel saivat kertoa yhä uudelleen aamupäivän tapahtumat. Ottilia-neiti vuodatti runsaasti kyyneleitä pitsireunaiseen nenäliinaansa. Paroni ei puhunut paljoa, mutta kun hän kuuli, kuinka Klaus hetkeäkään epäröimättä oli syöksynyt Mariaa pelastamaan, kirkastuivat hänen kasvonsa.
Kun paroni ja Ottilia-neiti aamulla astuivat makuuhuoneeseen, olivat molemmat lapset hereillä. Kalpeat he olivat kumpikin ja suurisilmäiset, mutta elämä oli voitolla, sen näki selvästi.
Klaus punastui mielihyvästä, kun isoisä laski kätensä hänen päälaelleen lausuen: -- Oikein tehty, poikani, ylpeilen sinusta.
Ottilia-neiti käytti ahkerasti hajuvesipulloaan, jonka hän kuitenkin jalomielisesti luovutti Klaukselle.
-- Mutta rakas täti, kuinka voitte tulla toimeen ilman hajuvesipulloanne? kysyi Klaus vanha veitikka silmissään.
-- Sinun tähtesi, poikani, sinun tähtesi.
Pari päivää viipyivät Tottisalmelaiset pappilassa, mutta kun Klaus nähtävästi toipui, lähtivät he takaisin luvaten, että Beata saisi parin kolmen päivän kuluttua tulla tervehtimään Klausta.
Ja Beata tuli. Ajoi pappilaan tohtorin vaunuissa iloisena ja osaaottavana. Tuulispäänä hän syöksyi Klauksen huoneeseen, vuoroin itki, vuoroin nauroi ja lörpötteli yhtämittaa, niin että tohtorin viimein täytyi ajaa hänet ulos huoneesta.
Hän oli saanut luvan viipyä pappilassa kolme päivää, ja turhaan pyyteli tohtori häntä mukaansa, peläten hänen liiaksi kiihdyttävän Klausta. Hän ei kuitenkaan kauan viihtynyt Klauksen luona hiljaisessa huoneessa. Tyhjennettyään koko uutisvarastonsa hän kyllästyi istumaan yhdessä kohden ja jätti mielellään paikkansa Marialle, kun tämä tuli Klausta hauskuttamaan.