Part 5

-- Ikävää, sanoi neiti, ja katseli tuikeasti mamseliin. Riiken ei olisi pitänyt antaa Yrjön kiilloittaa niitä. Se oli varomatonta. Jonas tiesi kertoa, että maisterilta on hävinnyt hopeakello. Näyttää siltä, kuin talon hopeat olisivat saaneet jalat sen jälkeen kuin poika on tullut taloon.

Emännöitsijän hyväntahtoiset kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

-- Vai tiesi Jonas kertoa? Kas se on kaunista. Nytkö hän taas aloittaa?

Ottilia-neiti rypisti otsaansa. Jonas oli hänen suosikkinsa liukaskielisyytensä ja sievän käytöstapansa tähden.

-- Minä en ymmärrä, mitä Riikke tarkoittaa, sanoi hän kylmästi. Mutta pyytäisin, ettei poikaa tästedes käytettäisi hopeankiilloituksessa. Se saattaisi käydä meille liian kalliiksi.

Mamseli oli pakahtua harmiin, mutta vanha tottumus sulki hänen suunsa. Hän niiasi Ottilia-neidille ja poistui tavallista nopeammin huoneesta. Omassa pienessä kamarissaan hän kätki kasvonsa esiliinaan ja itki haikeasti. Hän ei hetkeäkään epäillyt Yrjöä, mutta hän ymmärsi pojan olevan vaarassa.

Almansor hyppeli levotonna hänen ympärillään nykien häntä hameesta ja nosti viimein etukäpälät hänen polvilleen. Emännän mielenliikutus oli sille uutta, se alkoi vihaisesti haukkua ikäänkuin toruakseen näkymätöntä vihollista. Riikke-mamseli silitti nyyhkyttäen sen selkää.

-- Niin, niin, Almansor, maailma on ilkeä. Keksipäs jokin neuvo Yrjö-rukan pelastukseksi. He koettavat varmasti kääntää paronin mielen häntä vastaan, ja silloin on leikki kaukana. Paroni ei kärsi vilppiä.

Iltapuolella, kun mamseli seisoi leivintuvassa leipomassa, juoksi Yrjö sisään kädessään suuri taskukello.

Mamseli käännähti nopeasti ja tempasi kellon pojan kädestä. -- Mistä olet tämän saanut? kysyi hän hätääntyneenä.

-- Se on maisterin kello, vastasi Yrjö hengästyneenä kiivaasta juoksusta. -- Ajatelkaapas, Almansor löysi sen komerosta, Niilon portaiden alta.

-- Jesses! Emännöitsijä huojutti ruumistaan. Jesses! -- Muuta hän ei osannut sanoa.

-- Minun täytyy nyt heti viedä kello maisterille, sanoi Yrjö. Kyllä hän tulee iloiseksi. Mutta millä ihmeen tavalla se on komeroon joutunut?

Yrjö riensi ulos, mutta törmäsi yhteen Jonaksen kanssa, joka seisoi aivan oven takana.

-- Anteeksi, en tiennyt teidän olevan siinä, sanoi Yrjö aikoen jatkaa matkaansa.

-- Ei mitään, hymyili Jonas happamesti pidellen nenäänsä, joka oli saanut aimo kolauksen. Minulla oli vain pieni asia mamselille. -- Mutta kas, kelloko sinulla on, ja niin omituisen näköinen, oikein vanhanaikaista kuosia. Saanko katsella?

Yrjö näytti kelloa vastahakoisesti.

-- Minun täytyy viedä se heti maisterille. Kello on hänen.

-- Niinkö, siinä tapauksessa saatan minä toimittaa asiasi, olen juuri menossa maisterin luo.

-- Ettehän vielä ole toimittanut asiaanne Riikke-mamselillekaan, huomautti Yrjö hiukan ivallisesti. Hän hoksasi Jonaksen kuunnelleen oven takana. -- Kiitos vain, vien itse kellon.

Hän lähti, mutta kääntyi vielä kerran ja kohtasi ilkeän katseen Jonaksen silmistä.

-- Hän vihaa minua, mutta miksi? ajatteli Yrjö taaskin.

Maisteri ei ollutkaan huoneessaan, mutta palatessaan päärakennuksen ohi Yrjö näki hänen istuvan parvekkeella paronin ja kapteenin seurassa.

Vilkas poika ei malttanut odottaa, vaan riensi portaita ylös herrojen luo. Päänsä paljastaen hän kumarsi hänelle ominaisella sulolla, mutta hämmentyi kohdatessaan kapteenin katseen.

-- Mitä täällä toimitat, poika? kysyi kapteeni tuikeasti.

-- Anteeksi, minulla on asiaa maisterille.

-- Oliko se niin kiireellistä, että sinun täytyy tunkeutua meitä häiritsemään? tiuskaisi kapteeni edelleen. Sietämättömän tunkeileva lurjus, mutisi hän puoliääneen paronille.

Yrjö punehtui ankarasti. Hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden. -- Löysin maisterin kellon ja tulin sen tuomaan, lausui hän arasti.

-- Minun kelloni! Kiitos, Yrjö, sepä oli hauskaa, riemuitsi maisteri. Mistä se löytyi?

-- Komerosta Niilon portaiden alta. Almansor sen oikeastaan löysi.

-- Vai Almansor löysi. Ja Niilon portaiden alta? Mitenkä, etkö sinä asu Niilon luona? kysyi kapteeni pistävästi.

-- Asun, vastasi Yrjö katsoen suoraan kapteenin silmiin.

-- Hm, hm, sepä omituista. Kuinka kello on voinut sinne joutua? Onko kunnianarvoisan maisterimme tapana ryömiä portaiden alle? Vähemmin klassillinen tapa, mielestäni.

Paronin silmät olivat rävähtämättä luotuina Yrjöön.

-- Sinä et siis ollenkaan aavista, miten kello on joutunut komeroon? kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.

-- Jos hän aavistaisikin, ei hän sitä sanoisi. Röyhkeä veitikka, mumisi kapteeni niin kovaa, että Yrjö kuuli.

Samassa pojalle selvisi, että häntä epäiltiin. Hän kalpeni ja loi kapteeniin niin leimuavan katseen, että tämä hämillään loi silmänsä alas.

-- Saanko nyt mennä? kysyi hän kumartaen paronille.

-- Saat, vastasi paroni lyhyesti.

-- Häpeämätön nulikka, kähisi kapteeni. Varastaa ensin ja käyttäytyy sitten kuin loukattu ruhtinas. Naurettavaa. Semmoista siitä saa, kun tuollaisille maankiertäjille osoittaa armeliaisuutta. Setä on aivan liian hyvä. Mutta nyt kai ovat silmänne auenneet. Varkaita ei setä talossaan siedä, sen kyllä tunnemme vanhastaan.

Paroni hätkähti tuskin huomattavasti salaviittauksen kuullessaan. Mutta levollisesti hän vastasi: -- Oletko varma siitä, että poika on kellon varastanut, Fredrik?

Maisteri, joka keskustelun aikana levottomasti oli liikkunut istuimellaan, kavahti kuin raketti pystyyn huutaen kimeällä äänellä:

-- Ei, ei, Yrjö ei ole varas. Poika on rehellinen kuin kulta. Hänen luonteensa on jalo, ylevä -- -- --

-- No, no, maisteri hyvä, älkää nyt taas innostuko. Teillä on epämiellyttävä tapa huutaa silloin kun innostutte. Minun hermoni eivät sellaista siedä, sanoi kapteeni kärttyisesti.

-- Anteeksi, sopersi maisteri hämillään. Minä vain tahdoin sanoa -- -- --

-- Säästäkää mielipiteenne siksi kunnes sitä teiltä kysytään.

-- Minun nähdäkseni, Fredrik, on maisterin mielipide juuri tärkeä. Hänhän on Yrjön opettaja ja tuntee hänet paremmin kuin me kaksi, ryhtyi paroni puheeseen. -- Te ette siis luule pojan varastaneen kelloa?

-- Olen suuresti ihmeissäni kellon katoamisesta ja merkillisestä löytymisestä, mutta olen varma siitä, että Yrjö on syytön. Valitan, että poikaparka minun huolimattomuuteni tähden on joutunut epäluulonalaiseksi, puhui maisteri vakavasti.

-- Olen samaa mieltä kuin tekin, sanoi paroni.

-- Tavatonta herkkäuskoisuutta, mutisi kapteeni. -- Huh, täällä on kylmä, minä tahdon sisään. Missä Jonas on? Hän tarttui laihalla kädellään soittokelloon.

-- Kenties sallitte minun? kysyi maisteri avuliaasti tarttuen rullatuolin selkämykseen.

-- Ei kiitos, te voisitte matkalla innostua ja kaataa minut, vastasi kapteeni myrkyllisesti.

Jonas ilmestyikin samassa ihmeellisen nopeasti palvelevaisena ja moitteettomana kuten aina ja pyöritti vihastuneen isäntänsä yläkertaan.

Mutta portinvartijantuvassa vuodatti Yrjö katkeria kyyneliä. Hän tunsi sydämensä pohjasta vihaavansa kapteenia. Maisteri ei häntä epäillyt, sen hän tiesi, mutta paroni -- epäilikö hänkin? Ja juuri hänen arvostelunsa oli pojasta tärkein. Hän ihaili ja samalla pelkäsikin komeata, arvokasta vanhusta, jonka synkkiä kasvoja vain harvoin ystävällinen hymy kirkasti. Yrjö tiesi, että hänellä oli ollut raskas suru, jota hän ei koskaan voinut unohtaa.

Kului pari päivää. Yrjö istui kirjoittamassa maisterin huoneessa, kun palvelija tuli sisään kutsuen häntä paronin luo. Hämmästyneenä poika katseli opettajaansa. -- Mitähän se tietää?

Maisteri pudisti päätään. -- En ymmärrä. Kunpa ei vain olisi jotakin ikävää.

Sydän kurkussa Yrjö riensi palvelijan jäljestä, joka sanaakaan sanomatta johdatti hänet paronin työhuoneeseen. Paroni istui työpöytänsä ääressä pää käsien nojassa. Pöydällä oli kaksi hopealusikkaa.

Yrjö seisahtui oven suuhun nöyrästi tervehtien. Paroni tuskin vastasi tervehdykseen. Hänen kasvoissaan oli ankara ilme.

-- Tunnetko nämä? hän kysyi viitaten lusikoihin.

Yrjö astui lähemmäksi ja loi kysyvän katseen paroniin.

-- Kyllä, sanoi hän, olen usein kiilloittanut kartanon hopeita, kun olen ollut mamselin luona. Tiesin, että kaksi oli kateissa. Mamseli oli niin pahoillaan niiden katoamisesta.

-- Sinua syytetään niiden varastamisesta, sanoi paroni lyhyesti. Hän ei edes katsonut poikaan.

Yrjö hätkähti. -- Hyvä Jumala, voihkaisi hän.

Paronin silmissä välähti ääretön ylenkatse. -- Sinä siis myönnät ottaneesi ne?

Paronin katseen nähtyään Yrjö ojentautui ylpeästi. -- En ikinä, sanoi hän lujasti.

-- Turhaan valehtelet. Lusikat löytyivät sinun arkustasi.

Nyt Yrjö oli pelkkää uhmaa.

-- Herra paroni, minä toistan vielä: en ole ottanut lusikoita. Varas en ole. Orpo olen ja koditon, mutta en varas.

Paroni tunsi sydämensä heltyvän. Poika-rukka, hän oli todella orpo ja koditon. Kenties voisi hyvä kasvatus hänet vielä pelastaa paheen tieltä.

-- Yrjö, sanoi hän lempeämmällä äänellä, minä olen jo vanha mies. Älä petä minua. Tunnusta peittelemättä ja suoraan minulle. Lupaan antaa sinulle anteeksi. Saat jäädä tänne, lukea kuten ennenkin maisterin johdolla, saat pitää vanhat ystäväsi Riiken ja Niilon. Sinä olet varhain joutunut maailmalle ja oppinut pahoja. Sano vain peittelemättä minulle totuus. Olenhan aina ollut sinulle ystävällinen, eikö totta?

Kyyneleet tulvehtivat Yrjön silmistä. -- Olette, herra paroni, minä olen teille syvästi kiitollinen.

-- Kerro siis minulle totuus. Kuten äsken jo lupasin, saat jäädä tänne edelleen, emmekä puhu asiasta enempää, jos myönnät ottaneesi lusikat.

-- Herra parooni, sanoi Yrjö vapisevalla äänellä. Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä maan päällä, mutta en voi tunnustaa sellaista, jota en ole tehnyt.

Paronin kasvot jäykkenivät taas, jääkylmällä äänellä hän sanoi: -- Sitten lähdet talostani. Varkaita ja valehtelijoita ei täällä suvaita.

Surullisena katseli Yrjö paronia. Hän oli nuori vielä, ja vaikka hän puri hammastaan salatakseen mielenliikutustaan, valtasi suru hänet koko voimallaan. Tottisalmi oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli saanut siellä kodin ja hoivaa, rakkautta ja oppia, pitikö hänen nyt lähteä ulos avaraan maailmaan, häväistynä, varkaana? Hän ei jaksanut sitä käsittää, yhä hän seisoi oven suussa.

-- Miten käy? kysyi paroni. Hän ajatteli pojan ehkä vielä katuvan ja tunnustavan.

Yrjö kohotti päänsä ja sopersi tukahtuneella äänellä: -- Hyvästi, herra paroni. Kiitos kaikesta hyvyydestänne.

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Paroni istui synkkänä. -- Aivan kuin silloin, hän kuiskasi, yhtä itsepintainen, yhtä ylpeä. Hän vaipui mietteisiin, hyvin raskaisiin, päättäen huokauksista, jotka tuon tuostakin kohottivat hänen rintaansa.

Koputettiin. Riikke-mamseli astui sisään tavallista punakampana. -- Pyydän anteeksi, että tulen häiritsemään, sanoi hän värisevällä äänellä, mutta minun täytyi tulla puolustamaan poikaa. Kukapa häntä muukaan puolustaisi, poloista, lisäsi hän pyyhkien kyyneleen poskeltaan.

-- Tarkoittaako mamseli Yrjöä?

-- Niin, herra paroni. Poika-parka on vallan suunniltaan surusta ja häpeästä. Hän tahtoo paikalla lähteä talosta, töin tuskin sain hänet odottamaan siksi, että saan hänen tavaransa kuntoon.

-- Ikävä juttu, mamseli hyvä. Olen siitä kovin pahoillani. Mielelläni olisin pitänyt pojan täällä, jos hän olisi käyttäytynyt hyvin. Paronin ääni oli paljoa lempeämpi, kuin mamseli olisi odottanut.

-- Luvalla sanoen, herra paroni, pojassa ei minun mielestäni ole mitään vikaa, vastasi emännöitsijä topakasti. Jos talossa on henkilöitä, jotka tahtovat saattaa hänet turmioon, ei poika sille mitään mahda.

Paroni rypisti kulmiaan. -- Mitä mamseli tarkoittaa?

-- Tarkoitan, että poika on viaton kuin kapalovauva eikä ole koskenut kenenkään omaisuuteen.

-- Mutta, hyvä mamseli, todistukset ovat päivänselvät.

Riikke, jonka rohkeus yhä kasvoi, kiersi käsivartensa ristiin ja vastasi aito naisen tavoin:

-- Todistuksista viis! Niitä ei tarvita silloin kun sydän puhuu omaa kieltään. -- Paroni on hyvä ja suo anteeksi suorasukaisuuteni, mutta mieleni on niin täysi, etten voi enää itseäni hillitä. Todistuksia oli silloinkin kuusitoista vuotta sitten, mutta ei antanut Riiken sydän itseään pettää.

-- Riikke, te menette liian pitkälle, huusi paroni jyrisevällä äänellä. Kuka on antanut teille luvan kosketella menneitä asioita?

Emännöitsijä niiasi syvään, mutta hänen kieltään oli mahdoton nyt enää sitoa:

-- Olen palvellut talossa neljäkymmentä vuotta, eikä kukaan voi moittia minun uskollisuuttani. Kuusitoista-vuotias olin vain, kun autuas Armo-vainaja otti minut palvelukseensa, ja luutnanttia kannoin käsivarsillani, kun hän vielä oli suloinen Herran enkeli ja ojensi pieniä käsivarsiaan isäänsä kohti. Minä näin hänen kasvavan ja varttuvan, ja kaikki oli hyvin, kunnes herra kapteeni ruotsalaisineen palasi ulkomailta. Silloin keksittiin, että luutnantti oli petturi ja elostelija. Koottiin todistuksia ja papereita, kunnes rakas nuori herrani oli menehtyä surusta ja häpeästä ja karkasi pois maasta. Jumalalle olkoon kiitos siitä, ettei Armo-vainajan tarvinnut sitä kurjuutta nähdä. Mutta sen sanon rohkeasti tässä Jumalan ja ihmisten nähden: luutnantti ei ollut väärentäjä, ja Jumala niille anteeksi antakoon, jotka sotkivat pojan ja isän välin.

Tämän pitkän puheensa pidettyään purskahti kiihoittunut emännöitsijä itkuun ja pyörähti äkkiä ulos huoneesta.

Paroni tuijotti kauan hänen jälkeensä. Sitten hän loi katseen seinälle, josta hänen vaimovainajansa kauniit kasvot häntä katselivat.

-- Jumalani, kuiskasi hän, jospa hän olisi oikeassa, tuo harras, uskollinen sielu. Mutta se on mahdotonta. Yrjö, oma poikani, miksi sen teit?

Kauan vanhus istui sanatonna surullisiin muistoihin vaipuneena. Hän näki edessään poikansa uljaana, näki hänen rakkaat, rehelliset kasvoina. Ne haihtuivat, muuttivat muotoa, nyt hän näki vain pappilan renkipojan surulliset, syyttävät kasvot ja kuuli sanat:

-- Varas en ole.

Arka ääni herätti hänet mietteistään.

-- Isoisä!

Beata oli jo kotvan aikaa seisonut oven suussa hämillään, neuvottomana. Oli varsin outoa nähdä vallaton Beata arkailevana, senvuoksi paroni, joka ei ylimalkaan pitänyt siitä, että häntä häirittiin, ystävällisesti kysyi: -- Mitä nyt, pikku Beata?

Tyttö epäröi, näkyi, että hänellä oli jotakin erikoista sydämellään.

-- Kas niin, tyttöseni, puhu, jos sinulla on jotakin tärkeätä, muutoin saat jättää asiasi huomiseen. Olen tänään väsynyt.

Beata kuuli ensimmäisen kerran isoisän valittavan väsymystä. Hän oli aina lasten mielestä uljas vanha soturi, jota ruumiilliset vaivat ja kärsimykset karttoivat. Hän sai ikäänkuin rohkeutta siitä. Astuen lähemmäksi hän melkein kuiskaten kysyi:

-- Isoisä, voiko Yrjö joutua vankeuteen varkaudesta?

-- Ei, vastasi paroni. Hän on vielä liian nuori. Miksi sitä kysyt?

Beata käänsi pitsiesiliinaansa, kunnes se oli ryppyinen kuin pesuriepu.

-- Täytyykö hänen lähteä täältä pois?

-- Täytyy.

-- Tuleeko Klaus sitten takaisin?

-- Ei, älä vaivaa minua joutavilla kysymyksilläsi, sanoi paroni kärsimättömästi.

Esiliina Beatan käsissä oli nyt yhtenä pallona. -- Ei Yrjö ole varastanut, sanoi hän hiljaisella äänellä.

-- Kuinka sen tiedät?

Beata heitti päänsä taaksepäin, puna hänen poskillaan kohosi ja esiliinasta oli vain riekale jäljellä.

-- Minä kerron kaikki isoisälle, vaikka ei siitä oikeastaan saisi puhua. Ei Yrjö ole ottanut maisterin kelloa eikä liioin hopealusikoita. Jonas ne otti ja kätki.

Paroni ponnahti ylös istuimeltaan ja tarttui lujasti tytön käsivarteen. -- Mitä sinä puhut?

Hänen kätensä kouristivat kuin ruuvipihdit tytön käsivartta, mutta tämä puri vain huulensa yhteen pidättääkseen tuskanhuutoa.

-- Jos isoisä päästäisi käteni irti, sanoi hän rauhallisesti.

Paroni totteli. -- Kerro, komensi hän. Mikä on sinun osasi tässä siistissä jutussa?

-- Jonas ja minä olemme molemmat vihanneet Yrjöä, koska se oli hänen syynsä, että Klauksen täytyi jäädä pappilaan.

-- Se ei ollut hänen syynsä, minä olisin muutoinkin vienyt Klauksen sinne, keskeytti paroni.

-- Mutta minä luulin niin, jatkoi Beata, ja siksi olin koko ajan hyvin ilkeä Yrjölle. Minä tahdoin, että hän lähtisi pois täältä ja Klaus tulisi kotiin. Kerran tulin sattumalta ruokasaliin, kun Jonas pisti taskuunsa kaksi hopealusikkaa. "Mitä sinä teet, Jonas?" kysyin minä. Hän säpsähti, mutta sitten hän nauroi ja sanoi: "Beata-neiti, me laitamme niin, että Yrjö lähtee talosta." "Mitä sinä lusikoilla teet?" kysyin minä. "Ne ovat sota-aseita", nauroi hän, "Beata-neidin pitää vain luvata, ettei hän puhu kenellekään tästä mitään." "Sama se", sanoin minä, kunhan vain Klaus tulee takaisin, sillä nähkääs, isoisä, minulla on ollut kauhean ikävä Klausta. Mademoiselle on niin kuiva ja kankea kuin aidanseiväs, ja muita tovereita ei minulla ole. "Mutta sinun täytyy hommata lusikat takaisin", sanoin Jonakselle. "Muutoin Ottilia-täti suuttuu." "Kyllä, kyllä", hän nauroi, "me näyttelemme vain pientä komediaa. Muistakaa olla vaiti, Beata-neiti." Juoksin ikkunaan katsomaan, minne hän meni, ja näin hänen kulkevan Niilon tuvalle päin. Kysyin myöhemmin, mitä hän siellä teki, mutta hän vain nauroi ja nosti sormen suulleen.

-- Tänään näin Riikke-mamselin itkevän katkerasti ja kuulin Amalialta, että Yrjön täytyi lähteä pois, koska hän oli varastanut. Silloin pelästyin ja arvasin, että se oli Jonaksen työtä. Ja tulin teille kertomaan, isoisä, sillä en tahdo, että Yrjöä kohdellaan vääryydellä.

Paroni oli otsa rypyssä kuunnellut tytön pitkää kertomusta. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tuntui niin kevyeltä, vaikka hänen vihansa kuohahtikin Jonasta vastaan.

Beatalle hän sanoi: -- Sinä olet ollut oikea kana, typerä ja nenästä vedettävä. Nyt tulet minun kanssani pyytämään Yrjöltä anteeksi osuuttasi tähän innoittavaan salajuoneen. Jonaksen kanssa selvitämme asiat myöhemmin.

Suuri oli hämmästys portinvartijan tuvassa, kun paroni ja Beata ilmestyivät. Riikke-mamseli järjesti parhaillaan silmät itkusta punaisina Yrjön pientä matka-arkkua. Vanha portinvartija imeskeli kiivaasti tyhjää piippua, jonka hän suruissaan oli unohtanut täyttää, Yrjö keskusteli puoliääneen maisterin kanssa, joka oli tullut ottamaan oppilaaltaan jäähyväiset. Kaikki neljä kohosivat pystyyn, kun paroni Beataa taluttaen astui sisään.

-- Me tulemme pyytämään anteeksi Yrjöltä, sanoi paroni ystävällisesti, arvokkaalla tavallaan. Tiedämme nyt, että Yrjö on syytön, ja minä olen hyvin pahoillani siitä, poikani, että sellainen häväistys on kohdannut sinua kodissani. Saan tehdä paljon puolestasi, ennenkuin voin sovittaa erehdykseni. Pyydän senvuoksi, että sinä jo tänä päivänä muutat kotiimme asumaan. Maisteri Tickleniuksen huoneen vieressä on pieni kamari, jonka sinä saat. Sinun tulee sallia minun pitää huolta itsestäsi, niinkuin pidän huolta Beatasta ja Klauksesta. Ja ellen minä osaa, auttaa Riikke-mamseli kyllä. Vai kuinka, mamseli?

Hän kääntyi hymyillen vanhan emännöitsijän puoleen, joka varmaankin ensimmäisen kerran elämässään oli aivan sanatonna eikä osannut tehdä muuta kuin nyökyttää päätänsä.

Yrjö seisoi äänetönnä, väri vaihteli hänen kasvoissaan. Näkyi, että hänellä oli kova taistelu kestettävällään. Viimein hän sanoi matalalla äänellä:

-- Herra paroni, kiitän teitä sydämellisesti ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta jos saan valita, asun mieluummin vanhan Niilon luona. Kartanossa tulen aina olemaan kaikkien silmissä vain kerjäläinen, joka elää armopaloilla. Täällä voin ansaita leipäni, joskaan en ikinä saata maksaa Riikke-mamselille ja Niilolle heidän hyvyyttään.

Mutta nyt oli Riikke-mamseli saanut takaisin puhelahjansa.

-- Yrjö, Herran tähden, huudahti hän kauhistuneena.

Paroni katseli nuorta poikaa, joka seisoi siinä vakaana ja ylpeänä, mutta hän ei näyttänyt suuttuneelta, pikemmin päinvastoin.

-- Oikein, Yrjö, sanoi hän. Pieni määrä ylpeyttä ei haittaa. Koska sinusta on ikävä elää armopaloilla, täytyy meidän kai keksiä sinulle jotakin työtä. Maisteri Ticklenius tarvitsee apulaista, hän järjestää nykyjään Tottisalmen kirjastoa, joka on sangen laaja. Sinä voit häntä siinä auttaa. Eikö totta, maisteri, te tarvitsette apulaista?

-- Välttämättömästi, valehteli maisteri silmää rävähdyttämättä. Hän oli niin mielissään, että lakkaamatta hykersi käsiään ja mutisi naurahdellen: -- Kelpo mies, jalo mies! Tietysti minä tarvitsen apulaisen, hi-hii.

Yrjö epäröi vielä. Hänen oli vaikea unohtaa, että häntä kartanossa oli sanottu varkaaksi. Vasta kun paroni veti hänet luokseen ja matalalla äänellä lausui: -- Yrjö, älä kieltäydy, minä rakastin kerran suuresti erästä, joka oli hyvin sinun näköisesi. Hänen tähtensä ja sovittaakseni mahdollista rikosta häntä kohtaan pyydän sinua suostumaan ehdotukseeni, vastasi poika hiljaa: -- Minä tulen.

-- Isoisä, eikö sinusta ole kummallista, että Yrjö on niin ylpeä ja itsetietoinen, vaikka hän on köyhä, kysyi Beata palatessaan paronin kanssa kartanoon. -- Mademoiselle sanoo aina, että köyhien tulee olla nöyriä ja taipuvaisia meille ylhäisille.

-- Sinun mademoisellesi on hanhi, vastasi paroni tuimasti. Ylevä mieli ei siedä sortoa. Miksi ei köyhä saisi olla yhtä ylpeä kuin niin sanottu ylhäinen, jos hän on kelpo ihminen?

Beata nauroi hiljaa. Mainiota! Isoisä sanoo mademoisellea hanheksi. Ei se juuri olisi Ottilia-tädin mieleen, mutta totta se on. Hän olisi mielellään puhellut isoisälle päivän tapahtumista, mutta paroni kulki niin syvissä ajatuksissa, ettei tyttö uskaltanut häntä häiritä. Ja niin he saapuivat kotiin äänettöminä.

Mutta yläkerrassa kävi kova myrsky, kun paroni astui sisään vaatien Jonasta tilille. Kapteeni vaikeroi hermojaan, ja Jonas seisoi pää painuksissa antaen myrskyn raivota. Silloin tällöin vain hänen silmissään välähti vihamielinen, häijy katse.

-- Ainoa puolustukseni, herra paroni, sanoi hän viimein nöyrästi, on että tein kaiken kapteeni-raukan tähden, joka ei voi sietää poikaa. On totta, että piiloitin sekä kellon että hopealusikat saattaakseni pojan huonoon valoon.

Seuraavana päivänä lähtivät kapteeni ja Jonas Tottisalmesta. Paroni oli vaatinut Jonasta lähtemään talosta, mutta kapteeni ei voinut erota rakkaasta palvelijastaan, ja niin he molemmat matkustivat Ruotsiin, johonkin kylpypaikkaan kapteenin hermoja parantamaan.

Kuudes luku.

UUSI KOTI.

Klaus heräsi sunnuntaiaamuna pappilan ullakkohuoneessa. Puoliunessa, haukotellen hän hapuili soittokelloa, joka Tottisalmessa aina oli hänen vuoteensa vieressä Jonasta varten.

Merkillistä! Soittokello ei ollut paikoillaan. Klaus haukotteli pari kertaa oikein pitkään ja aukaisi silmänsä. Samassa hän muisti edellisen päivän tapahtumat. -- Hän ei ollutkaan Tottisalmessa, vaan pappilassa, pienessä ullakkohuoneessa, joka on mahdollisimman yksinkertaisesti sisustettu.

Hän potkaisi vihaisesti sänkyä, kun ei ollut muuta syntipukkia lähettyvillä.

-- Tuollainen viheliäinen vuode, olkipatja ja tilkkupeite.

Ovea raotettiin. Joel pisti liinaharjaisen päänsä esiin.

-- Hyvää huomenta, tuletko mukaan kirkkoon? On rippikirkko tänään, joten lähdemme tavallista aikaisemmin. Joudu siis aamiaiselle.

Klaus kääntyi toiselle kyljelle vastaamatta sanaakaan.

Joel astui huoneeseen ja istuutui Klauksen vuoteen reunalle.

-- Kuulepas, Klaus, hän sanoi tuttavallisesti. Älä huoli juonia, siitä ei ole mitään hyötyä. Isä ja äiti ovat niin merkillisen päättäväisiä, vaikka he ovatkin maailman kilteimmät ihmiset. Nouse nyt vain ja pue yllesi, niin lähdemme kirkkoon.

Ei vastausta.

Joel nousi lähteäkseen. -- Miten tahdot. Sen pahempi itsellesi.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Josef.

-- Klaus, tule aamiaiselle joutuin. On jo kiire.

-- Minä tulen, kun minua haluttaa, murahti Klaus ynseästi.

-- Et suinkaan. Olet kai tottunut kotonasi hyvään järjestykseen, ja tiedät siis, että kaikkien perheenjäsenten tulee saapua säännöllisesti aterialle. Nouse vain mutkittelematta.

Josefin poistuttua huoneesta alkoi Klausta hävettää. Hänen täytyi myöntää, että Josef oli oikeassa. Isoisä oli aina vaatinut ehdotonta täsmällisyyttä aterioiden suhteen. Yrmeänä hän puki ylleen ja astui töin tuskin tervehtien ruokailuhuoneeseen, jossa perhe jo oli koolla ja pöydässä, lapset sileiksi kammattuina, pastori ja Lotta-äiti mustissa kirkkopuvuissa.