Part 4

Emännöitsijä oli puhunut ikäänkuin itsekseen, hiljentäen yhä ääntään. Mutta Niilo tuntui ymmärtävän hänen puheensa. Kenties hänen rehellisessä sotilasmielessään oli liikkunut samat ajatukset, sama toivo.

-- Se on sitten päätetty asia, että Niilo ottaa pojan, huusi Riikke-mamseli hiukan tyynnyttyään. Minä pistäyn heti huomisaamuna siitä paronille puhumassa.

-- Päätetty, päätetty, vastasi Niilo. Hän huokasi pitkään, kun ovi oli sulkeutunut mamselin jälkeen.

-- Kerrassaan ihmeellinen nainen. Hän rasvaa ihmisen kielen lipeäksi, niinkuin on tottunut rasvaamaan patojaan ja pannujaan. Minutkin, vanhan kakkaran, sai puhumaan puuta, heinää.

Seuraavana aamuna oli kapteeni tavallista ärtyisämpi aamiaisella.

-- Oletko nukkunut huonosti, Fredrik? kysyi Ottilia-neiti osaaottavasti.

Kapteeni kohautti olkapäitään.

-- Tietäähän Ottilia-täti, että nukun aina huonosti. Mutta älkäämme siitä puhuko. Tänä yönä oli uneni tosin tavallista huonompi. Olen aivan liian arkatuntoinen, vähinkin mielenliikutus kysyy voimiani ylenmääräisesti.

Jonas, joka tapansa mukaan seisoi isäntänsä tuolin takana häntä palvellakseen, lausui matalalla äänellä, kunnioittavasti kääntyen Ottilia-neidin puoleen:

-- Jos suvaitsette, armollinen neiti, kapteeni otti pahakseen tuon eilisen kohtauksen syreenimajassa.

-- Todellako, Fredrik, siitäkö pahastuit, että poika oli tunkeutunut syreenimajaan? Täytyy minunkin suuresti ihmetellä, ettei Riikke-mamseli ymmärrä tehdä suurempaa eroa yhteisen kansan ja herrasväen välillä. Se on lievimmin sanoen tahditonta.

-- Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? kysyi paroni hyvänsävyisesti. Selittäkääpä minullekin?

-- Oh, pikkuasia vain, vastasi kapteeni. Olin eilen tavallista väsyneempi, halusin lepoa ja käskin Jonaksen työntämään itseni syreenimajaan. Sinne tullessamme tapasimme kulkulaispojan, jonka setä toi mukanaan pappilasta. Hän tuntuu olevan täällä kuin kotonaan, nukkui lepotuolissa rauhallisena kuin itse kartanon isäntä.

Paroni naurahti. -- Riikke-mamseli tuntuu hoitavan hyvin turvattiaan. No, poika kai livisti tiehensä, kun näki teidät.

-- Hän poistui, röyhkeästi tosin, mutta sehän on yhdentekevä. Raajarikko-raukkaa ei tarvitse kohdella samalla kunnioituksella kuin terveitä ihmisiä.

-- Jos hän on kohdellut sinua sopimattomasti, tulee hän siitä saamaan rangaistuksen, sanoi paroni vakavasti.

-- Minä pyydän, setä, antakaamme asian olla sillään, lausui kapteeni. Ihmettelen vain, miksei poikaa lähetetä takaisin pappilaan. Hän näytti jo aivan terveeltä. Tuollaisen poikanulikan ei pitäisi suotta laiskoitella. Se ei ole hänelle hyväksi.

-- Hän onkin jo saanut työtä, sanoi paroni. Hän on tästä päivästä lähtien vanhan Niilon apulainen. Ukko tarvitsee kyllä apua.

Kapteeni puraisi huultaan.

-- Iloitsen siitä. Muutoin kummastelen, että uskallat ottaa noin vain ventovieraita työhösi. Poika ei ole luottamusta herättävä. Hänellä on julkeat, epämiellyttävät kasvot.

-- Pastori kiitti häntä ja minusta -- paronin kasvoihin levisi surumielinen ilme -- poika on miellyttävän näköinen.

-- Ja sitäpaitsi, lisäsi Ottilia-neiti sovitellen, voimme lähettää pojan pois, jos hän käyttäytyy huonosti.

-- Unohdatte, ystäväni, että ilman poikaa Klaus ehkä olisi menettänyt henkensä. Sinun, Fredrik, tulisi siis ensi sijassa olla kiitollinen hänelle. Minä puolestani olen päättänyt pitää pojan talossa ja kasvattaa hänestä kunnon miehen, sanoi paroni, ja hänen äänensä sävystä kapteeni ymmärsi, ettei kannattanut väitellä vastaan.

Mutta huoneessaan hän purki vihansa Jonakselle.

-- Jonas, me lähdemme täältä. Minä en enää kestä hänen yliolkaista kohteluaan. "Sinun, Fredrik, tulisi ensi sijassa olla kiitollinen hänelle." Aivan kuin olisin pieni poika, jota vanhempi veli ojentaa. Laita tavarani kokoon, Jonas. Minä tahdon lähteä täältä -- no, miksi et tottele?

Jonas oli tottunut isäntänsä voimattomiin vihanpurkauksiin. Levollisena hän alkoi järjestellä korttipakkaa, joka aina oli kapteenin pöydällä, puhuen:

-- Tietysti voimme lähteä milloin tahansa tästä siunatusta harakanpesästä. Arvelen vain, että kapteenin hermot ensin sietäisivät parin päivän levon, sittenhän vielä hyvin on aikaa matkustaa, vaikka minun halpa mielipiteeni on se, että kapteenille olisi edullisempaa jäädä tänne. Sillä vanha paroni on, luvalla sanoen, kuumaverinen ja voi helposti kuolla halvaukseen, kuten hänen autuas isä-vainajansa, eversti. Silloin tulee Klaus-herrasta Tottisalmen isäntä, ja te, herra kapteeni, hänen isänsä ja holhoojansa, olette käskijänä kartanossa.

Kapteeni huokasi: -- Niin, ellen jo silloin ole haudassa.

-- Jumalan teitä ei voi kukaan arvata, mutta inhimillisillä silmillä katsoen, elää herra kapteeni vielä kauan. Varsinkin jos minä, uskollinen palvelijanne, saan teitä hoitaa, niinkuin olen tottunut, minä, joka tunnen teidän tapanne.

Ovela palvelija tunsi isäntänsä perinpohjin. Kapteeni tyyntyi ja taputti häntä olalle.

-- Niin, niin, Jonas, sinä olet uskollinen kuin kulta. Ja panepas nyt pasianssia.

Jonas asetteli korttejaan ennustaen niistä isännälleen valoisia tulevaisuudenkuvia. Kapteeni kuunteli, tyytyväinen hymy pergamentinkeltaisissa kasvoissaan. Hän tiesi, että Jonas häntä imarteli ja hyvitteli kuin pientä lasta. Mutta hän oli kokonaan tarmokkaan palvelijan vallassa ja uskoi mielellään hänen kuvittelujaan.

Sattumalta hän tuli katsahtaneeksi ikkunasta ulos ja näki Yrjön Riikke-mamselin seurassa kulkevan portinvartijantuvalle. Silmänräpäyksessä hänen hyvä tuulensa katosi.

-- Katso, Jonas, siinä hän taas kulkee, huudahti hän kiihkeästi.

-- Rauhoittukaa, herra kapteeni, hermonne ovat todella hyvin huonot, kun noin annatte joutavan kulkulaisen rauhaanne häiritä.

-- Mutta, Jonas, hän on suuressa määrin jonkun näköinen.

-- Ensi näkemältä kyllä, mutta se haihtuu pian. Nyt tuskin enää huomaakaan yhdennäköisyyttä.

-- Se ei haihdu, ei minulta ainakaan. Tarkkaa hänen käyntiään, tapaa, miten hän pitää päänsä pystyssä. Se on tuttua meille molemmille.

Jonas tuijotti pojan jälkeen ivallisesti hymyillen. -- Herra kapteeni, mielikuvituksenne on kovin vilkas.

-- Ehkä, ehkä. Tiedätkö, mikä hänen nimensä on?

Jonas epäröi. -- Yrjö, sanoi hän sitten levollisesti.

Kapteeni kohotti kätensä ylös.

-- Yrjö, Yrjö! Taivaan tähden, kuinka hän sen nimen on saanut?

-- Yrjö on varsin tavallinen nimi.

-- Mutta sehän on von Sumersien perintönimi. Niin pitkälle kuin tiedän, ovat Tottisalmen isännät aina olleet Yrjöjä.

-- Klaus-herra on siis ensimmäinen poikkeus, huomautti Jonas viekkaasti hymyillen.

Mutta kapteeni ei rauhoittunut. -- Luuletko, kysyi hän hiljentäen ääntään, että joku toinenkin on keksinyt tuon kirotun yhdennäköisyyden?

Jonas kohautti olkapäitään. -- Kaikilla ei ole yhtä vilkas mielikuvitus kuin teillä, rakas isäntäni.

-- Mutta Riikke-mamseli sitten, miksi hän poikaa niin suosii?

-- Vanhan piian oikkuja.

-- Entä appi-isäni?

-- Herra paronin ylpeys ei sietäisi ajatustakaan, että halpa kerjäläinen olisi hänen poikansa näköinen, sanoi Jonas katkerasti.

Kapteeni tuijotti eteensä. Viimein hän kysyi matalalla äänellä: -- Jonas, luuletko, että hän todellakin on kuollut?

-- En ainoastaan luule, vaan tiedän. Näittehän itse omin silmin kirjeen, jossa tuo Myhrberg, joka itse oli Kreikan sodassa, kertoi paronille, että hänen poikansa oli saanut surmansa Navarinon taistelussa. Siitä ei ole epäilystäkään.

-- Niin, niin, kapteeni sulki kasvot käsiinsä. Mutta Matti...?

-- Matti olisi jo aikaa sitten palannut kotimaahan, jos hän olisi elävien ilmoilla. Te näette aaveita keskellä päivää, kapteeni.

-- Tuo poika, Jonas, on kuin aave entisiltä ajoilta. Jumala itse on hänet lähettänyt muistuttamaan meitä pahasta teostamme. Yrjö-rukka, hän oli niin iloinen, niin reipas. Meidän ei olisi pitänyt sitä tehdä, Jonas.

Jonas astui askeleen lähemmäksi ja katseli vihertävillä silmillään tuikeasti kapteeniin. Hänen äänensä oli käskevä. Palvelijasta oli tullut isäntä.

-- Herra kapteeni, minusta on viisaampaa, että te ette ajattele moisia asioita, kaikkein vähimmän niistä puhutte. Te tarvitsitte rahoja, olisitte ollut hukassa ilman niitä. Muistattehan mitä sanoitte: pojallensa hän antaa anteeksi, mutta ei koskaan köyhälle sukulaiselle. Mitä te sille mahdoitte, että paroni oli niin ylpeä ja kovasydäminen, että hän ajoi ainoan poikansa talosta. Ja teille siitä vain oli etua. Te olitte ylpeä ja vallanhimoinen, tahdoitte päästä Tottisalmen isännäksi. Ja nyt kun olette lähellä päämaalianne, ruikutatte.

Kapteeni kyyristyi pelokkaana kokoon rullatuolissaan. Hän uskalsi kuitenkin vielä kuiskata: -- Mutta syy oli sinun, Jonas, sinä sen keksit, tuon pirullisen juonen.

Jonas asetti käsivartensa ristiin ja sanoi loukkautuneella äänellä: -- Niinpä kyllä, ja minkävuoksi? Siksi, että tyhmä raukka, mikä olin, rakastin isäntääni ja toivoin hänestä Tottisalmen valtiasta. -- Hän olisi voinut lisätä: -- Ja siksi, että tahdoin itse vallita isäntäni kautta.

Kapteeni oli nyt kokonaan masentunut. -- Tiedän, Jonas-kulta, tiedän sen hyvin. Älä minua luule kiittämättömäksi. Olen vain niin kiihoittunut tänään. En voi sietää tuon pojan näköä.

-- Mitä siihen tulee, herra kapteeni, -- nyt oli Jonaksen ääni taas hyvittelevä, -- olkaa rauhassa. Keksimme kai jonkin keinon. Varkaita ei paroni siedä talossaan, lisäsi hän viekkaasti hymyillen.

-- Älä tee pojalle pahaa. Koeta hyvällä saada hänet pois täältä. Omatuntoni on jo liiaksi rasitettu.

Palvelija loi säälivän katseen isäntäänsä. -- Olkaa rauhassa, ja nyt käykää levolle. Poloinen raukka, hän ajatteli katsellessaan kapteenin kuihtuneita, taudin murtamia piirteitä. Ellei paroni pian kaadu, ei sinusta ikinä tule Tottisalmen isäntää. Mutta Klauksesta tulee -- ja häntä minä vallitsen kuten isääkin.

Hän kääri huolellisesti peitteen isäntänsä ympärille ja ojensi hänelle iltajuoman. Itsekkään palvelijan kylmässä sydämessä asui kuitenkin jonkinlainen kiintymys heikkoa herraansa kohtaan. Fredrik-kapteeni oli ainoa ihminen maailmassa, jota hän koskaan oli rakastanut. Hän oli kasvanut löytölastenkodissa, ei koskaan ollut kukaan osoittanut hänelle rakkautta, kovuutta vain ja halveksimista. Mutta hän oli aina ollut älykäs ja osannut käyttää ihmisten heikkoutta hyväkseen, petkuttaen heitä missä saattoi. Hän oli jo joutunut rikoksen tielle, kun kapteeni, silloin vasta nuori luutnantti, sattumalta tapasi hänet Ruotsissa käydessään ja pelasti hänet joutumasta oikeuden käsiin. Siitä asti hän oli palvellut kapteenia uskollisesti ja tunsi herransa paremmin kuin tämä itse. Klausta hän palveli vain itsekkäistä syistä. Hänhän oli kartanon tuleva omistaja, ja Jonas tahtoi vallita, vallita tyhmiä suomalaisia talonpoikia, jotka uskalsivat pitää häntä vertaisenaan.

Hän suoristi teräksistä ruumistaan. Ohoo, te! Jonas on vielä nuori ja voimissaan, hän saattaa, kun aika koittaa, musertaa teidät, hölmöläiset.

Mutta lähtiessään kapteenin huoneesta hän tunsi levottomuutta, ikäänkuin aavistuksen jostakin uhkaavasta. Vai olisiko hänenkin omaatuntoaan liikuttanut outo voima? -- Pah, naurahti hän. Tyhjä mielikuva. Joka tapauksessa on poika saatava pois. Kapteeni on heikko, kukaties hän vielä taikauskoisessa pelossaan ilmaisee kaikki.

Viides luku.

YSTÄVIÄ JA VIHOLLISIA.

Pari viikkoa sen jälkeen kuin Yrjö oli muuttanut vanhan Niilon apulaiseksi, istui maisteri Ticklenius puutarhan perimmäisessä nurkassa vanhan omenapuun varjossa. Pitkävartinen piippu, hänen uskollisin ystävänsä, oli penkillä hänen vieressään ja vanha kulunut hattu oli pudonnut maahan. Mutta maisteri ei sitä huomannut. Haltioituneena hän luki ääneen kirjaa, jonka eräs ystävä Helsingistä oli hänelle lähettänyt. Se oli tohtori Elias Lönnrotin toimittama "Muistelmia ihmisten elämästä kaikkina aikoina" ja se sisälsi katkelmia Iliadista, jotka erityisesti innostuttivat maisteriamme.

Tsey isä, Iidan valtiapää, jalo, korkein, suurin. Armas Päivä sä myös, joka kaiken näät sekä kuulet, Virrat kanssa ja Maa ja te Vallat maanalaisetki, Jotk' etten heitä valapattoja rankaisematta! Toistajat olkaa nyt liiton, valojen tuki vahva: Jos Menelaon Aleksandron käsi -- -- --

Rits! Kova rasahdus, ja päivettynyt, avojalkainen poika tulla tupsahti ilmasta maisterin niskaan.

Maisteri hypähti kauhistuneena pystyyn. -- Herran nimessä! Rosvoja ilmipäivällä! Ehdottomasti hän tarttui kirjaan, kalleimpaan aarteeseensa ja painoi sitä rintaansa vastaan.

Poika kömpi tulipunaisena ylös maasta, jonne oli puksahtanut.

-- Anteeksi, herra maisteri, änkkäsi hän hämmentyneenä. Minä se vain olen, Yrjö. Oksa taittui ja putosin puusta.

-- Ahaa, Niilon apulainen! Entä mitä sinä, veijari, puussa teit? Varmaankin omenia varastit? Häh! Maisteri tekeytyi niin tuimaksi kuin suinkin hänen hyväntahtoinen naamansa salli.

Poika purskahti heleään nauruun. -- Omenia kesäkuussa! Ei, herra maisteri, niin tyhmä en ole.

-- Mitä siellä sitten teit? Linnunpesiä ryöstit, kovasydäminen poika. Ai, ai vieläkin niskaani pakottaa. Ja Ticklenius-parka hieroi julmistuneena niskaansa.

-- En minä linnunpesiä ryöstänyt, vastasi Yrjö hämillään.

-- Mutta mitä sinä sitten, taivaan nimessä, puussa kykit? Toisten niskoille vierähtääksesikö?

Yrjön katse oli kiintynyt melkein ahneesti maisterin kädessä olevaan kirjaan.

-- Mitä maisteri äsken luki? hän viimein punehtuen kysyi.

Maisterin hailakat silmät saivat eloa. -- Ahaa, sinä kuuntelit?

Poika väänteli hattua käsissään.

-- Suokaa anteeksi, maisteri, minä olin käytävää lakaisemassa tässä lähellä ja kuulin maisterin lukevan niin kauniisti. Paremmin kuullakseni kiipesin puuhun.

Maisteri haroi tukkaansa. -- Totisesti, poikani, ei ollut kumma, että kuuntelit halukkaasti. Runo, jota luin, oli näet katkelma kuolematonta Iliadia. Hän hykersi käsiään mielistyneenä. -- Oiva poika, älykäs poika. Se oli siis sinusta hauskaa?

-- Oli, mutta se loppui niin pian, kun ilkeä oksa murtui.

-- Älä sure. Saat kuulla lisää. Tässä kirjassa tosin on vain muutamia katkelmia, mutta minä, tässä maisteri hiljensi ääntään melkein kuiskaukseksi, aion kääntää koko Iliadin suomen kielelle. Se on minun suuri elämäntyöni, jota varten minä olen maailmaan tullut ja opiskellut, minä, köyhän lukkarin poika, Amos Ticklenius.

Sivumennen mainittakoon, että maisteri oli tätä työtä tehnyt jo kymmenen vuotta pääsemättä ensimmäistä laulua pitemmälle.

-- Maltahan, jatkoi maisteri kohottaen sormensa nenälle, tule tänne samaan paikkaan huomenaamulla, niin saat kuulla lisää.

-- Kiitos, huudahti Yrjö iloisesti, mutta lisäsi alakuloisena: -- En uskalla, Niilo toruu, elleivät käytävät ole kunnossa.

-- Mutta ehkä voit tulla illalla minun huoneeseeni?

Pojan katse kirkastui. -- Sen voin tehdä. Illalla olen jo seitsemältä vapaa.

Vielä kauan sen jälkeen kuin Yrjö iloisena oli poistunut luuta olalla, mutisi maisteri itsekseen naureskellen: -- Oiva poika, älykäs poika. Kiipeää puuhun kuunnellakseen Iliadia. Ja huoaten hän lisäsi: -- Klaus olisi kiivennyt puuhun päästäkseen kuulemasta.

Samana iltana kuului maisterin ovelta arka koputus, ja Yrjö astui sisään, pestynä ja harjattuna. Hän jäi arasti oven suuhun seisomaan, mutta maisteri talutti hänet ystävällisesti pöydän ääreen, ja käski hänen painaa puuta.

-- Minä luulen, poikani, että minun ensin täytyy lyhyesti johdattaa sinut mielialaan, joka runoelmassa ilmenee. Zeus Kronoksen poika -- -- -- Sinä tunnet tietysti Kreikan jumalaistarustoa --?

Yrjö pudisti kieltävästi päätään.

-- Olet kai kuitenkin lukenut Kreikan historiaa?

Yrjö pudisti taaskin päätään. -- En, pappilassa luin vain Raamatun historiaa ja katkismusta. Joskus kuulin poikien lukevan latinaa, ja opin sitä vähän.

-- Taivaan vallat, et tiedä mitään Kreikasta, et helleeneistä! Maisteri mitteli kiivaasti lattiaa. Sitten hän loistavana kääntyi pojan puoleen. -- Silloinhan on koko Kreikan historia edessämme.

Yrjö ei vastannut, hänestä oli kaikki kuin satua.

-- Alkakaamme sitten, sanoi maisteri heittäytyen kiikkutuoliin, nuuskasi pari kertaa, pyyhki nenäänsä kirjavalla nenäliinallaan, katseli kattoon, rykäisi viimein ja loi tuiman katseen Yrjöön.

-- Helleenit, hän aloitti, ja hänen äänensä sai kumean juhlakaiun. -- Helleenit olivat kaikki, mikä maailmassa on ollut kaunista, suurta, älykästä. Hehe -- -- -- Hän alkoi änkyttää ja putosi äkkiä mahtipontisuutensa taivaasta alas maan päälle.

-- He-he, ja avutonna hän katseli Yrjöön odottaen tämän purskahtavan nauruun, kuten Klaus ja Beata aina tekivät, kun maisterin puhelahja petti. Mutta Yrjö katseli häneen hartaana, kärsivällisesti odottaen, milloin maisteri tyyntyisi jatkaakseen.

Maisteri Tickleniuksella oli varsin huono puhelahja, sen lisäksi hän oli harvinaisen ujo ja kömpelö. Klauksen ja Beatan oli senvuoksi aina ollut helppo saattaa hänet hämilleen. He tunsivatkin valtansa, väärinkäyttäen sitä säälimättä. Heidän erityinen huvinsa oli nähdä maisteri-rukan innostuvan ja hämmentyvän, jolloin he aina tekivät puoliääneen huomautuksia hänen naurettavuudestaan. Mutta Yrjö katseli opettajaan kuin johonkin korkeampaan olentoon. Olihan maisterilla avaimet tiedonaartehistoon, josta hän niin palavasti halusi ammentaa.

Tuntiessaan, ettei hänen tarvinnut pelätä ivailua, sai maisteri samassa takaisin luonnollisen olentonsa. Hän istuutui kiikkutuoliin, josta oli ponnahtanut ylös, ja alkoi aivan koruttomasti kertoa Kreikan historiasta hartaalle kuulijalleen.

Nopeasti kului ilta, ja kun Yrjö lähti, oli hän saanut luvan palata seuraavana iltana kuulemaan lisää. Ilosta hehkuen hän riensi kotiin Niilolle uutistaan kertomaan. Mutta Niilo ei ollut yhtä mielissään.

-- Opit vain suotta laiskoittelemaan, toruskeli hän. Et tähän astikaan ole töitäsi halusta tehnyt, mitä sitten kun maisteri pänttää pääsi täyteen opinmoskaa! Meidän säädyssä on Kreikan historia vain hölynpölyä.

Mutta Riikke-mamseli, joka istui parsimassa Niilon ja Yrjön sukkia, oli toista mieltä.

-- Opi sinä vain, niin paljon kuin saat. Kuka tietää, vaikka oppi olisi sinulle vielä hyvinkin tarpeen. Ja hän nyökäytti merkitsevästi päätään.

Emännöitsijä kiintyi päivä päivältä yhä enemmän Yrjöön. Almansor oli joutunut tykkänään takapajulle emäntänsä suosiossa. Se korvasi kuitenkin tämän kylmenemisen sillä, että itse suosi Yrjöä parhaana ystävänään. Joka ilta se mamselin jäljestä tepasteli portinvartijantuvalle, jossa ilta kului hupaisesti.

Mutta nykyjään se aniharvoin enää tapasi leikkikumppaniaan kotoa. Heti kun Yrjö oli lopettanut työnsä puutarhassa, pukeutui hän pyhävaatteisiin ja riensi maisterin luo. Tämä asui kylkirakennuksessa, joten Yrjö harvoin tapasi ketään kartanonväestä. Mutta puutarhassa hän kyllä silloin tällöin kohtasi Beatan, joka aina kohteli häntä nyreästi, mutta siitä huolimatta usein seisahtui häntä puhuttelemaan, varsinkin silloin, kun hän tarvitsi kastematoja onkimista varten. Reipas tyttö miellytti Yrjöä, ja hän sietikin tytöltä kopeampaa käytöstä kuin keneltäkään muulta.

Joskus tapahtui myös, että Yrjö tapasi tiellään Jonaksen, ja aina valtasi hänet sama epämääräinen paha tunne kuin silloin syreenimajassa. Mutta se haihtui pian, kun hän pääsi maisterin huoneeseen, jossa tupakan ja vanhojen kirjojen ummehtunut haju sekaantuivat toisiinsa.

Ticklenius oli näet innokas vanhojen kirjojen kokooja ja tuhlasi niiden ostamiseen sen pienen osan tuloistaan, mikä ei mennyt hänen köyhälle äidilleen.

Eräänä iltana, kun opettaja juuri istui selittämässä oppilaalleen Spartan valtiomuotoa, kuului koputus, ja paroni astui sisään.

Hämmentynyt maisteri ponnahti pystyyn, Yrjö niinikään.

-- Hyvää iltaa, tervehti paroni ystävällisesti vähääkään hämmästymättä Yrjön läsnäolosta. Tulin noutamaan tuota teosta Napoleonista, josta päivällispöydässä oli puhe, sanoi hän maisterille ja jatkoi Yrjön puoleen kääntyen: -- Hyvää iltaa, poikani, sinähän näytät oikein reippaalta. Maisteri on saanut uuden oppilaan, näemmä.

-- Niin -- niin, änkytti maisteri hämillään, opiskelemme hiukan historiaa, ellei herra paronilla ole mitään sitä vastaan.

-- Ei suinkaan, vastasi paroni, mutta hän ei katsonut maisteriin, vaan Yrjöön, joka ujostelematta kohtasi hänen tutkivan katseensa.

Paroni huokasi raskaasti. -- Entä edistyykö oppilaanne? kysyi hän väkinäisesti hymyillen.

-- Edistyy, edistyy, vakuutti maisteri innokkaasti. Minulla ei vielä koskaan ole ollut niin lahjakasta oppilasta, lisäsi hän ääntään hiljentäen.

-- Klaus ei taida vetää hänelle vertoja?

Hyväntahtoinen maisteri hätääntyi. -- Hm, Klaus hm, hänen taipumuksensa ovat ehkä -- --

Paroni hymyili. -- Älkää huoliko käyttää jäniksenkäpälää. Tiedän varsin hyvin, ettei Klaus välitä luvuista. Hyvä pastorimme kirjoittaa, että on mahdotonta saada häntä mieltymään latinan kielioppiin.

-- Tahtoisitko mielelläsi oppia muutakin kuin historiaa? kysyi hän sitten Yrjöltä.

Yrjö katseli säteilevin silmin uljasryhtistä, valkohapsista vanhusta. Vaivoin sai hän soperretuksi: -- Tahtoisin.

-- Mitä maisterimme siitä arvelee, jos pyytäisin teitä antamaan pojalle opetusta tavallisissa kouluaineissa? Luulenpa, ettei Yrjö sitä surisi.

Maisteri hykersi käsiään. -- Mielelläni sen teen, paroni, -- hän taputti ystävällisesti Yrjöä olalle. -- Jo huomenna aloitamme, koska herra paroni kerran sallii.

-- Entä puutarhatyöni? kysyi Yrjö arasti.

-- Siitä saat levätä. Kuulin Niilolta, että se ei sinua suurestikaan miellytä. Mene nyt kotiin. Hyvää yötä.

Yrjö kumarsi ja riensi onnesta melkein pökertyneenä Riikke-mamselille kertomaan.

-- Ihmeellinen poika, herra paroni, lausui maisteri Yrjön poistuttua. Voisi luulla häntä valepukuiseksi prinssiksi.

-- Melkein, ja kuitenkin hän on vain köyhän kulkulaisen poika, vastasi paroni. Maisterin mielestä hänen äänensä oli surullinen.

Parin päivän kuluttua Jonas ilmestyi kiihoittuneena kapteenin luo. Hän oli käynyt pyytämässä maisteri Tickleniusta kapteenin shakkitoveriksi.

-- Herra maisteri pyytää anteeksi, mutta hän on estyneenä. Hänellä on oppilas.

-- Näin kesällä? Eihän Beata nyt lue.

-- Maisterilla on uusi oppilas, niin tärkeä, ettei hän voi laiminlyödä tuntiaan, kähisi Jonas.

-- Kuka?

-- Kulkulaispoika. Riikke-mamselin kasvatti.

-- Mene heti takaisin maisterin luo. Mitä se merkitsee, että hän, joka elää täällä miltei armoilla, ottaa sellaisia vapauksia. Tästä täytyy paronin saada tietää.

-- Hän jo tietää. Se tapahtuu hänen käskystään.

Kapteeni vaipui sanatonna tuolin selkämystä vastaan, änkäten: -- Mitä se merkitsee, Jonas? Jonas läheni isäntäänsä ja kuiskasi kumartuen hänen puoleensa: -- Se merkitsee sitä, että paronikin on huomannut yhdennäköisyyden.

-- Me olemme hukassa, Jonas.

Huomattuaan isäntänsä hätääntyvän, sai Jonas takaisin mielenmalttinsa.

-- Herra kapteeni, nyt te taas turhaan hätäilette. Miksi me, te ja minä, olisimme hukassa, jos muuan kulkulaispoika sattuu olemaan luutnanttivainajan näköinen?

-- Jonas, minä tunnen, että poika on kohtalon lähettämä. Sydämeni, omatuntoni sen sanoo.

-- Kaikkia! Se johtuu vain turhasta mietiskelystä ja tyhmistä loruista, joita luette. Siitä asti kuin aloitte lukea tuota kelvotonta Svedenborgia, olette aivan sekaisin. Olisitte sallinut minun toimittaa pojan heti pois täältä kuten tahdoin, niin saisitte olla rauhassa. Eikä se nytkään ole liian myöhäistä. Minä kyllä laitan sen röyhkeän viikarin tieltämme. En siedä hänen tekopyhää naamaansa.

-- Mutta onko se välttämätöntä?

-- On, vastasi Jonas kovasti.

Kapteeni ei enää vastustanut. Hän taipui aina, kun hänen itsevaltias palvelijansa niin tahtoi.

Jonkin ajan kuluttua katosi maisterin hopeinen taskukello, jota hän tavallisesti piti pöydällään. Maisteri oli huolissaan. Kello oli perintö hänen isältään. Hän ei kuitenkaan kertonut kenellekään vahingostaan, koska oli vakuutettu siitä, että hajamielisyydessään oli kadottanut kellon. Yrjön kanssa hän kuitenkin visusti etsi kelloa sitä löytämättä. Viikon kuluttua katosi pari vanhaa arvokasta hopealusikkaa keittiökamarista, jossa Riikke-mamseli oli niitä kiilloittanut Yrjön avulla. Mamseli oli epätoivoissaan ja kertoi asiasta itkusilmin Ottilia-neidille.