Part 3

Hän nosti varovasti pojan käsivarsilleen ja läksi hitaasti, kantaen raskasta kuormaansa, kulkemaan rakennusta kohti. Toiset seurasivat äänettöminä, vakavina, Maria hiljaa itkien, Josef ja Joel luoden vihaisia katseita Klaukseen. Tämä astui kalpeana isoisänsä rinnalla.

Kanslian leveälle nahkasohvalle oli Lotta-äiti hätäpikaa laittanut vuoteen, jolle pyörtynyt laskettiin. Sillä aikaa kuin pastori ja hänen vaimonsa hoitivat Yrjöä, tutki paroni onnettomuuden syytä pojilta. Hän kutsui heidät saliin ja sulki oven.

-- Miten tämä tapahtui?

Kaikki kolme poikaa seisoivat äänettöminä. Josef ja Joel olivat punaiset ja nolon näköiset. Klaus puristi huulensa yhteen ja rypisti kulmiaan. Hänen oli vaikea hillitä itkua.

-- Kenen oli syy? kysyi paroni toistamiseen.

Ei vieläkään vastausta.

Paroni katseli hetken aikaa kutakin erikseen, kääntyi Josefin puoleen ja sanoi käskevästi:

-- Selitä kaunistelematta, koska oikea rikollinen ei uskalla.

Klaus heitti päänsä taaksepäin ja lensi tulipunaiseksi. -- Minäkö en uskaltaisi! Sitä ei isoisän tarvitse kahdesti sanoa. Tuo poika väitti, etten osaisi ratsastaa oriilla, minä tahdoin näyttää, että osaan ja uskallan. Pääsinkin hevosen selkään, mutta se karkasi äkkiä pystyyn ja lähti juoksemaan hurjaa vauhtia. Tietysti olisin saanut sen hillityksi, mutta silloin renkipoika juuri tien käänteessä tuli vastaan, hevonen vimmastui yhä enemmän, hän tarttui siihen kiinni, ja silloin hurjistunut hevonen heitti hänet syrjään, niin että hän kaatui ja meni tainnoksiin.

-- Siinäkö kaikki, kysyi paroni kääntyen uudestaan Josefin puolelle.

-- Osapuilleen. Siro on aina ollut hurja, se ei ole totellut ketään muuta kuin renki Pekkaa ja Yrjöä, joka on sitä hoitanut yhdessä Pekan kanssa. Se onkin vielä melkein varsa vain. Yrjö ratsasti sen selässä kaivolle juottamaan sitä. Klaus tahtoi silloin myöskin ratsastaa sillä. Me kielsimme kaikki, mutta hän ei totellut. Sillä aikaa kuin Yrjö meni kotaan noutamaan vesiämpäriä, nousi Klaus Siron selkään. Siro nousi pystyyn ja lähti laukkaamaan. Kun Yrjö huomasi vaaran, kiersi hän kodan tullakseen hevosta vastaan. Mutta Siro oli aivan hurjana ja syöksyi suoraan häntä kohti, ja sitten onnettomuus tapahtui. Siro-parka seisahtui heti säyseänä kuin lammas nähdessään Yrjön makaavan edessään. Se on aina pitänyt Yrjöstä, mutta se ei kärsinyt, että vieras käsi tarttui siihen, ja se joutui aivan suunniltaan.

-- Ja mitä sanot sinä tähän? kysyi paroni kylmästi Klaukselta.

-- Minä olisin kyllä tullut toimeen ilman häntäkin, vastasi poika ynseästi.

-- Se ei ole totta, huudahti Joel kiivaasti. Siro syöksyi suoraan riihtä vasten, ja ellei Yrjö olisi tullut vastaan, olisi Klauksen käynyt huonosti, siitä olen varma.

-- Poika-parka on siis pelastanut henkesi ehkä omansa kaupalla, sanoi paroni totisena, luoden Klaukseen kiinteän katseen.

-- Älkää sanoko niin, isoisä, eihän hänellä ole haavaa missään, huudahti Klaus pelästyneenä.

-- Sitä pahempi, hän on kai saanut jonkin sisällisen tärähdyksen. Jos hän kuolee, Klaus, on sinun omapäisyytesi siihen syynä. Mutta meidän täytyy tehdä kaikki mitä voimme pelastaaksemme hänen henkensä.

Näin sanoen paroni astui takaisin kansliaan jättäen pelästyneet ja surulliset pojat kolmen kesken.

Yrjö oli yhä tiedottomana. Maria hautoi hänen päätään kylmällä kääreellä, ja Lotta-äiti koetti kaataa viinaa suljettujen huulten väliin.

-- Älkäämme tuhlatko aikaa, pastori, sanoi paroni, minä vien pojan vaunuissani kotiini. Kelpo tohtorimme tekee hänet terveeksi, jos se vielä on mahdollista. Ja sen täytyy olla mahdollista, lisäsi hän puoliääneen. Pojan kauniit kalpeat kasvot liikuttivat häntä omituisesti. Hän oli mielestään nähnyt ne ennen, kauan sitten. Mutta missä?

-- Aiotteko todella viedä hänet mukaanne, kysyi hämmästynyt pastori, mutta -- --

-- Ei mitään muttaa. Heti kun hevoset ovat valjaissa, lähdemme. Tottisalmessa on lääkäri aina lähettyvillä, me hoidamme hänet kyllä hyvin. Klauksen jätän tänne, kuten puhe oli. Vai peräytättekö sananne sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut?

Lotta-äiti näytti epäröivältä, mutta pastori vakuutti: -- Emme, herra paroni. Ellette halveksi meitä kasvattajina, niin otamme sen toimen mielellämme vastaan. Hän saa osakseen saman kohtelun kuin omat poikani, se on, hymyili pastori hienosti, hän saa sekä rakkautta että kuria.

-- Niin juuri, nyökkäsi Lotta-äiti. Jumala paratkoon, hän tarvitsee kumpaakin, poika raukallahan ei ole äitiä. Ja helläsydäminen papinrouva kuivasi kyynelen silmästään.

Paroni tarttui hänen käteensä.

-- Olen varma siitä, että Klaus teidän kodissanne on hyvässä hoidossa. Jumala suokoon, että hän kerran saattaisi nimellemme kunniaa.

Hetkisen kuluttua vierivät paronin vaunut hitaasti maantietä pitkin. Ek istui tapansa mukaan jäykkänä ja arvokkaana istuimellaan. Mahdotonta olisi ollut hänen kasvoistaan lukea ristiriitaisia tunteita, jotka kuohuttivat hänen muutoin niin levollista mieltään. Nuori herra -- Tottisalmen nuori herra -- pappilassa, ja pappilan renkipoika vaunuissa vanhan paronin vieressä. Oletko käynyt höperöksi, vanha Ek? Ja mitä sanoo tästä Ottilia-neiti?

Neljäs luku.

YRJÖ.

Suuri oli hämmästys ja ihmettely Tottisalmessa, kun paronin vaunut ajoivat pihalle ja Ek paronin käskystä nosti tunnottoman pojan syliinsä. Beata, joka oli juossut isoisää vastaanottamaan, luuli poikaa Klaukseksi ja päästi kimakan hätähuudon. Tuossa tuokiossa oli piha täynnä ihmisiä. Mademoiselle sai hysteerisen kohtauksen, ja Ottilia neiti juoksi noutamaan vettä, joka häneltä läikähti maisteri Tickleniuksen niskaan, tämä kun ensimmäiseksi sattui hänen tielleen.

Hämminki lisääntyi vielä enemmän, kun paroni lyhyesti lähetti noutamaan tohtoria heti ja joutuisaan.

-- Eikö täällä ole ainoatakaan järkevää ihmistä, huusi paroni jymisevällä äänellä -- onpa toki, siinähän on Riikke-mamseli, Jumalan kiitos, ottakaa poika haltuunne.

-- Mutta eihän se olekaan Klaus! huusi Beata luotuaan silmäyksen kalpeaan poikaan. Hyväinen aika, isoisä, kuka se on?

-- Pappilan renkipoika, vastasi paroni.

-- Pappilan renkipoika! Jumalan kiitos, se ei ollutkaan nuori herra -- pappilan renkipoika vain, toisti palvelusväki iloisena.

Samassa Yrjö aukaisi silmänsä ja katseli avutonna ympärilleen. Hän näki pelkkiä outoja kasvoja, kuuli sanat: pappilan renkipoika vain, ja vaipui uudelleen tainnoksiin.

-- Kas niin, hyvät ihmiset, menkää nyt kukin toimiinne, Klaus-herra on pappilassa hyvässä turvassa. Ja sen enempää selittämättä paroni viittasi hämmästyneitä ja kuiskailevia palvelijoita hajaantumaan.

-- Minne minä hänet kannan? kysyi Ek Riikke-mamselilta, renkitupaanko?

-- Minun huoneeseeni, vastasi Riikke-mamseli.

-- Sitä en neuvoisi, virkkoi Ek tuttavallisesti hiljentäen ääntään. Mamseli ymmärtää, ettei tällaista huutolaispoikaa ole miellyttävää pitää huoneessaan.

-- Viekää hänet sinne vain, kuului Riikke-mamselin lyhyt ja päättävä käsky.

-- Sama se, mutta kyllä mamseli vielä katuu, luvalla sanoen, mutisi Ek.

Riikke-mamseli antoi nopeasti sisäkölle muutamia käskyjä. Pian oli kapea telttasänky nostettu emännöitsijän huoneeseen, vuode valmistettu ja poika laskettu vuoteelle.

Kun Ek ja palvelustyttö olivat lähteneet, katseli vanha mamseli kauan tajutonta poikaa. Hän työnsi ruskeat hiukset pojan korkealta otsalta.

-- Armollinen Jumala, huokasi hän liittäen ryppyiset kätensä yhteen. Teetkö sinä meistä pilkkaa?

Tunnin kuluttua saapui tohtori. Hän tutki tarkoin loukkaantunutta ja pudisti päätään. -- Paha juttu, mutisi hän.

Riikke-mamseli katseli häntä huolestuneena. -- Toipuuko hän?

-- Kenties, kenties ei, se oli ilkeä tärähdys, josta luultavasti seuraa aivokuume. Saamme nähdä, mitä lepo ja hyvä hoito saavat aikaan. Aiotteko pitää hänet tässä huoneessa, Riikke-mamseli?

-- Kyllä, herra tohtori.

Tohtori katseli häntä silmälasiensa takaa.

-- Mutta poikahan on teille uppo outo, mikäli ymmärsin paronin puheesta. Hänhän on tykkänään toisesta pitäjästä.

-- En ole häntä koskaan ennen nähnyt, herra tohtori.

-- Hm, Riikke-mamseli, te olette hyvä ihminen. -- Hän tarkasti poikaa. -- Merkillisen kaunis poika. No niin, saamme nähdä, saamme nähdä. Tehän olette tottunut sairaanhoitajatar, Riikke-mamseli.

-- Ainahan sitä pitkän elämän varrella saa sellaiseen tottua, vastasi Riikke-mamseli.

-- Hm, hm, tohtori näytti hajamieliseltä. Sitten hän äkkiä kysyi osoittaen seinällä riippuvaa nuoren meriupseerin kuvaa ja hiljentäen ääntään:

-- Miten tuo on tänne joutunut?

-- Kun nuori paroni karkoitettiin kotoa muka väärentäjänä, -- mamseli korosti sanaa muka, -- ei hänen kuvansa tietysti enää saanut riippua sukumuotokuvien seurassa, hänhän oli tahrannut kunniallisen nimen. Paroni käski minun poistaa kuvan huoneestaan. Minä ripustin sen huoneeseeni vanhempieni rinnalle. Vanhempani olivat kunniallista väkeä, herra tohtori, ja kunniallinen oli nuori paronikin kiireestä kantapäähän, sanottakoon hänestä mitä tahansa. -- Ja Riikke-mamseli katsoi tohtoriin taistelunhaluisena kuin vanha kana, joka tahtoo poikasiaan suojella.

-- Niin, niin, sanoi tohtori, se oli selittämätön juttu.

Annettuaan tarkat määräykset sairaan hoidon suhteen tohtori poistui miettiväisenä.

Mutta mamseli ryhtyi tarmokkaasti sairaanhoitajatoimeensa. Voudin tyttären, hiljaisen Annan, hän otti avukseen ja hoiti väsymättömällä huolella pientä potilastaan. Alussa kyllä näytti siltä kuin olisi kaikki vaiva ollut turhaa, yötä päivää poika houraili lakkaamatta, hänen otsansa oli polttava ja kasvonsa punoittavat.

Koko talo ihmetteli Riikke-mamselin käsittämätöntä hellyyttä renkipoikaa kohtaan. Ottilia-neiti ei tiennyt paheksuako vai hyväksyä emännöitsijän äkillistä armeliaisuuden puuskaa. Hänen mielestään oli hiukan sopimatonta, että tuntematon rahvaanlapsi sairasti herraskartanossa, väentupa olisi ollut sopivampi paikka. Mutta koska hän ei voinut suorastaan moittiakaan mamselia, tyytyi hän siihen, että kohteli häntä hiukkasen jäykemmin kuin tavallisesti. Paroni kävi pari kertaa katsomassa poikaa ja viipyi kummallakin kertaa kotvan aikaa. Riikke-mamselille tuli silloin aina kiireellistä asiaa keittiöön ja hän poistui pyytäen anteeksi paronilta.

-- Pitäähän jättää hänet kahden kesken poikansa kuvan kanssa, hän mutisi. Ei arvannut vanha emännöitsijä, että isä säilytti ainoan poikansa kuvaa alati povitaskussaan sitä usein yksin katsellakseen.

Oli kirkas kesäpäivä. Mamselin huoneessa olivat ikkunauutimet vedetyt syrjään, ja iloinen päivänsäde leikitteli estelemättä lattialla ja vuodepeitteellä. Yrjö aukaisi silmänsä ja ihmetteli. Missä hän oli? Ei pappilassa ainakaan. Ei taivaassakaan, ei sinne kukaan hengissä pääse, ja elossa hän oli, sen tunsi selvästi. Käsi pyrki korvan taustaa raapimaan. Merkillistä, hän ei muistanut mitään.

Huone oli sievä ja siisti. Ikkunaverhot lumivalkeat, pöydällä virkattu liina ja seinillä kuvia. Ei Martti Lutheria eikä Pyhää Paimenta kuten pappilan seinällä, vaan Venäjän armollinen keisari Aleksanteri I ja hänen kaunis keisarinnansa. Oli siellä vielä Isakin uhraaminenkin ja nuoren meriupseerin kuva.

Varsinkin viimemainittu oli niin kaunis, ettei Yrjö saanut hänestä silmiään käännetyksi. Äkkiä kuva alkoi suureta, upseeri laskeutui alas ja astui hänen luokseen. Yrjö kohotti ruumistaan ojentaakseen hänelle kättään, mutta silloin upseeri alkoi kummasti pyöriä, koko huone pyöri, ja Yrjön silmät sulkeutuivat. Kun hän taas heräsi, huomasi hän kummakseen olevansa vielä samassa huoneessa. Ikkunan ääressä istui pyylevä, harmaahiuksinen nainen sukanneule käsissä.

-- Hyvää huomenta, tervehti nainen ystävällisesti ja astui Yrjön vuoteen luo. Jopa olet pitkään nukkunut.

-- Missä minä olen? kysyi Yrjö. Hän oli aivan selvä nyt, vaikka heikko. Puhe sujui niin kumman kankeasti, melkein kuiskaamalla vain.

-- Tottisalmessa, hyvän ystävän luona.

-- Yrjön silmät välähtivät. Hän muisti. -- Missä Klaus-herra on? kysyi hän arasti.

-- Hän jäi pappilaan. Mutta nyt emme puhu enempää. Minä menen noutamaan sinulle ruokaa.

Ruokaa! Siitä oli varmaan pitkä aika, kun hän oli syönyt. Yrjön valtasi äkkiä kova nälkä. Ollapa nyt perunapuuroa tai talkkunaa! Ehkä parhaimmassa tapauksessa paistettua sianlihaa ja perunoita.

Hetkisen kuluttua Riikke-mamseli palasi tarjotin kädessä. Tarjottimella ei tosin ollut Yrjön haluamia herkkuja, vaan lihalientä ja munaa, mutta hyvältä maistuivat nekin. Niin heikko poika kuitenkin vielä oli, ettei jaksanut lusikkaa kädessään pitää, vaan Riikke-mamselin täytyi häntä syöttää.

Syötyään Yrjö kysyi ujosti: -- Kuka te sitten olette?

-- Minä olen Tottisalmen emännöitsijä, Riikke, ja sinun hyvä ystäväsi, kuten jo äsken sanoin.

Siitä päivin Yrjö alkoi parata. Rauhallisena hän lepäsi vuoteessaan hiljaisessa huoneessa, jossa päivin harvoin liikuttiin, Riikke-mamseli piti näet koko talon ohjakset käsissään, vaikka Ottilia-neiti näennäisesti olikin emäntänä. Jo aamuvalkeasta hääräili toimekas emännöitsijä keittiössä, leivintuvassa ja navettapuolella jaellen käskyjään, toruen ja neuvoen, miten missäkin tarvittiin. Mutta illalla hän väsyneenä puuhistaan vetäytyi huoneeseensa, ja silloin oli käskevä emännöitsijä vaihtunut lempeään vanhaan naiseen, joka pehmeällä kädellä hoivasi kiitollista potilastaan. Ahkerat kädet eivät kuitenkaan olleet tällöinkään toimettomat. Vaatekappale toisensa jälkeen valmistui Yrjölle, ja sinä päivänä, jolloin poika lääkärin lupauksen mukaan sai nousta ylös, oli siisti vaatekerta tuolilla hänen vuoteensa vieressä.

Näinä hiljaisina kesäiltoina, jolloin neula nopeasti liikkui mamselin sormissa ja Yrjö makasi vuoteellaan, kertoi poika kaikki, mitä tiesi elämänvaiheistaan, hoitajalleen. Riikke-mamseli näytti silloin Yrjön mielestä niin merkillisen pettyneeltä, aivan kuin poika olisi kertonut hänelle jotakin ikävää. Ja usein hän uudisti saman kysymyksen: -- Oletko varma siitä, että veitsenteroittaja oli isäsi?

-- Sitä en tiedä, vastasi Yrjö, mutta Mäenpään väki sanoi niin, ja hyvä hän oli minulle, muuta en muista.

Eräänä päivänä Yrjö istui kalpeana ja laihana syreenimajassa, jonne Riikke-mamseli oli hänet vienyt raitista ilmaa hengittämään. Hänellä oli yllään tummansiniset vaatteet, jotka mamseli oli ommellut Klauksen vaatteiden mukaan, iho oli käynyt tautivuoteessa kalpeaksi ja hienoksi, kädet kapeiksi, ja tukka oli kasvanut, kiharoina se ympäröi hänen korkeata otsaansa. Voimakas ulkoilma oli raukaissut häntä, pää oli vaipunut taaksepäin, silmät olivat ummessa. Hän nukkui.

Kuului pyörien ratinaa hiekoitetulta käytävältä, ja hetkisen kuluttua kapteenin rullatuoli pyöri Jonaksen työntämänä lehtimajaan. Nähdessään nukkuvan pojan Jonas seisahtui niin äkkiä, että rullatuoli sai aika sysäyksen.

-- Varovasti, Jonas, varovasti, ajattele selkääni, vaikeroi kapteeni, mutta vaikeni samassa. Hänkin oli huomannut pojan. Hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka vääntynein kasvoin tuijotti Yrjöön.

-- Jonas, kuiskasi kapteeni. Herran tähden, Jonas, kuka -- --?

-- Miksi pelästytte, herra kapteeni? kuului mamselin ääni samassa heidän takaansa.

Emännöitsijän nähdessään Jonas hillitsi mielenliikutuksensa, mutta kapteeni hoki yhä: -- Kuka hän on?

-- Poika, jonka paroni toi pappilasta, vastasi mamseli katsoen suoraan kapteenia silmiin.

-- Entä eikö renkipojalla ole sopivampaa paikkaa laiskoitteluun kuin juuri herrasväen sireenimaja? kysyi Jonas tuikeasti. Ettekö näe, että kapteeni on aivan suunniltaan nähdessään oudon maankuljeksijan mielipaikallaan?

-- Näen kyllä, vastasi mamseli merkitsevästi. Yrjö oli herännyt. Hämillään hän liukui pois mukavalta paikaltaan.

-- Maistuuko uni makealta herrasväen istuimella? kysyi Jonas ivallisesti.

Yrjön kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. -- Anteeksi, sai hän vaivoin soperretuksi.

-- Syy ei ole pojan, sanoi mamseli. Minä hänet toin tänne. Pyydän nöyrimmästi anteeksi rohkeuttani, en luullut kapteenin näin aikaisin tulevan ulos.

Kapteeni viittasi sovittavasti valkoisella, kapealla kädellään, mutta emännöitsijä näki hänen vielä luovan vaanivan katseen Yrjöön.

-- Riikke-mamseli, sanoi Yrjö, kun he olivat edenneet jonkin matkaa syreenimajasta. Miksi he minua vihaavat?

-- Vihaavat! Herran tähden sitä poikaa, millaisia sanoja se käyttää! Miksi kapteeni ja Jonas sinua vihaisivat?

-- Sitäpä juuri en tiedä. Mutta minä tunnen, että olen heille vastenmielinen.

-- Loruja, sanoi mamseli, mutta Yrjö kuuli hänen mutisevan jotakin pahasta omastatunnosta.

Illemmalla, kun Yrjö jo nukkui, istui Riikke-mamseli syvissä ajatuksissa neule polvillaan. Hänen jalkainsa juuressa loikoi mukavasti Almansor, hänen vanha uskollinen koiransa. Se oli lappalaisrotua, eikä siinä ollut minkäänlaista romanttista koko koirassa paitsi nimi, jonka sen emäntä jostakin käsittämättömästä syystä oli sille antanut. Mutta se oli erinomainen keskustelutoveri yksinäiselle mamselille, se ei näet koskaan häirinnyt mamselin puhetta, kuunteli vain hartaasti.

-- Meidän täytyy hankkia työtä pojalle, Almansor, työtä täällä kartanossa. Ei käy laatuun, että hän on joutilaana nyt enää, kun Jonas on häneen silmänsä iskenyt. Pojalle tekisi kyllä, Jumala paratkoon, hyvää vielä jonkin aikaa koota voimia, mutta paras on kiirehtiä, ennenkuin toisaalta punotaan juonia. Ruotsalainen on vanha vehkeilijä. Hm, Almansor, me tiedämme kyllä yhtä ja toista, vaikka sinua, eläin-rukkaa, ei silloin tosin vielä ollut maailmassakaan. Huomasin kyllä, että pojan näkö ei ollut heille mieleen, ja nimeni ei ole Eriikka Logren, elleivät he koeta saada häntä pois lähettyviltään. Eiköhän liene parasta käydä vanhan Niilon puheilla? Hän voisi ottaa pojan apulaisekseen, toden totta. Mitäs arvelet, Almansor, eikö se ole hyvä tuuma?

Almansor murahti lyhyesti hyväksymisen merkiksi heilauttaen häntäänsä.

Saatuaan täten neuvonantajansa suostumuksen, riisui mamseli lasit silmiltään, heitti huivin hartioilleen ja lähti astumaan suurta halavakäytävää portille päin.

Vanha Niilo asui pienessä punaisessa mökissä aivan portin pielessä. Hän oli nuoruudessaan ollut sotilas ja taistellut urhoollisesti Suomen sodassa, nykyjään hänen toimensa oli rauhallista laatua. Hän piti käytävät kunnossa ja oli samalla portinvartijana. Ypö yksin hän eli pienessä siistissä tuvassaan, vaimo oli jo toistakymmentä vuotta maannut haudassa. Hän oli umpimielinen ja jörö, säästeli sanojaan eikä antautunut turhiin puheisiin. Siihen oli osaltaan ehkä syynä sekin, että hänen toinen korvansa oli sodassa tullut kuuroksi, ja iän lisääntyessä toinenkin kuuli yhä huonommin.

Ukko hääräili parhaillaan hellan ääressä iltasen valmistuksessa.

-- Voi Jesses, ukko-raiskaa, hän on polttanut olutjuuston pohjaan! kirkaisi Riikke-mamseli. Taivas varjelkoon, minkälainen palaneen haju täällä on.

Vanha Niilo käännähti nopeasti luoden tuiman katseen tulijaan. Mutta kun hän tunsi mamselin, lauhtuivat hänen parrakkaat kasvonsa, ja hän lausui surkean näköisenä päätään ravistaen:

-- Paloi pohjaan.

-- Ei hätää, ukkoseni, huusi Riikke-mamseli. Tuo uutta maitoa, kaljaa ja hiukan etikkaa, niin keitän sinulle olutjuuston, jollaista et vielä eläissäsi ole maistanut. Sellaista se on, hän jatkoi ääntään hiljentäen, kun miehet ryhtyvät vaimoväen puuhiin. Kertovathan ne Ranskassa miesten parhaasta päästä olevan kokkeina, mutta sen minä silloin sanon, ettei fransmannin ruoka juuri kehuttavaa ole.

Näin mutisten puhdisti itsetietoinen emännöitsijä kattilan, kaatoi siihen Niilon tuomat ainekset, ja pian höyrysi sulotuoksuinen olutjuusto Niilo-ukon suureksi iloksi pöydällä.

-- Nähkääs, Niilo, konsti on siinä, että osaa kaataa pari tippaa etikkaa joukkoon, huusi Riikke-mamseli hänen korvaansa. Silloin nousee olutjuusto kokkareille. Mutta sitä eivät piiat usko, ei vaikka sitä heille sata kertaa saarnaisit.

Ukko nyökkäsi päätään ja joi tyytyväisenä herkullista juomaansa. Mamseli odotti, kunnes hän oli tyhjentänyt kulhonsa viimeiseen tippaan ja sytyttänyt piippunsa, sitten hän siirsi tuolinsa lähemmäksi ja huusi:

-- Te olette, Niilo, aivan liian yksin. Tarvitsisitte apua sekä puutarhassa että kotona.

Vanha Niilo luimautti emännöitsijään epäilevän katseen. Hän oli pari vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen väittänyt samaa mamselille siinä hartaassa ja uskaliaassa toivossa, että tämä olisi samaa mieltä ja alentuisi hänen avukseen kotiaskareissa. Mutta silloin oli Riikke nauranut hänelle vasten silmiä.

-- Mitä hän nyt sitten tulee loruamaan avusta ja yksinäisyydestä, mutisi ukko puoliääneen, nyt kun molemmat olemme jo lahokantoja -- vaikka mamseli, Jumala paratkoon, tosin vielä on varsin nuorekas ja ketterä.

Mamseli ei ollut tietääkseen ukon mutinasta. -- Tarvitsette apua, Niilo, toisti hän, jonkun kiltin, ymmärtäväisen ja ahkeran pojan.

Vanhuksen jännittynyt katse laukesi. Hän pudisti päätään. -- Ei poikaviikareita.

-- Mutta ettehän te jaksa yksin suorittaa kaikkia askareitanne.

-- En huoli pojista. Laiskoittelevat vain. Enemmän harmia kuin hyötyä.

-- Niin, mutta kuulkaahan nyt. Niilo, poika, jonka paroni toi pappilasta, tarvitsee työtä ja hyvän isännän.

-- Häh, mikä poika?

Nyt olisi mamseli mielellään alentanut ääntään, mutta se ei käynyt laatuun vanhan Niilon kuurouden vuoksi. Hänen täytyi siis siirtyä vieläkin lähemmäksi ukkoa voidakseen puhua hänen korvaansa.

-- Ettekö ole nähnyt, Niilo, silloin tällöin kalpeata poikaa puutarhassa?

Niilo nyökäytti päätään.

-- Ettekö ole huomannut, kenen näköinen hän on? Tässä Riikke hiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi. -- Eikö luutnantti, nuori paroni, ole juolahtanut mieleenne.?

Niilo, nosti piipun suustaan, tuijotti mamseliin tuokion suu auki ja iski sitten nyrkkinsä pöytään.

-- Totisesti, hän sanoi, totisesti, minä olen sitä poikaa kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt vasta minä sen oivallan. Hahhaa, vanha Niilo, sinä vainusit sittenkin jotakin, et vain omasta päästäsi hoksannut iskeä naulan päähän. -- Ja sitäkö poikaa mamseli minulle tarjottelee?

-- Niin juuri. Ottakaa hänet, Niilo, ja pitäkää kuin omaa poikaanne yhdennäköisyyden vuoksi. Uskokaa minua, kun häntä katselen hänen nukkuessaan, on kuin työntyisi aika taaksepäin parikymmentä vuotta. Jumala auttakoon minua vanhaa höpsäkkää, mutta tuntuupa välistä kuin hoitelisin omaa nuorta siunattua paroniani, jota en suinkaan eläessäni enää koskaan saa nähdä.

Ja Riikke-mamseli pyyhkäisi kyyneleen silmänurkastaan.

Vanha Niilo huojutti hiljaa harmaata päätään.

-- Niin, niin, siitä on jo kuusitoista vuotta, kun nuori paroni ja Matti hävisivät. Se oli ikävä juttu, perin ikävä ja häpeällinen. Matti oli sotatoverini, kelpo poika. Yhdessä tappelimme ryssiä vastaan, yhdessä nähtiin nälkää ja vaivaa, yhdessä tultiin Tottisalmeen paronin kanssa, joka silloin oli nuori luutnantti. Reima mies oli Matti. Itsepintainen kuin piru, mutta uskollinen kuin kulta. Pahako heidät vietteli, hänet ja Yrjö-luutnantin väärentämään sen paperin?

Vanhus vaikeni hengästyneenä pitkästä puheestaan.

Riikke-mamseli kavahti pystyyn tuoliltaan ja asettui Niilon eteen tulipunaisena.

-- Vai viitsii Niilo yhä vielä jankuttaa tuota vanhaa juttua? Matti silleen. Hän oli nenästä vedettävä ja typerä kuin vanha tallipässi, mutta luutnantista menen takuuseen. Vesikellona kadotkoon Eriikka Logren, jos hän on ojentanut sormeaankaan väärään tekoon.

Niilo raapi korvallistaan. -- Niin, mutta asia oli niin selvä. Luutnantti oli edellisenä yönä pelissä hävinnyt suuren rahasumman, yhtä suuren kuin siinä väärennetyssä paperissa oli. Ja miksi hän olisi paennut sanallakaan puolustautumatta.

Mamseli nipisti tiukasti huulensa yhteen ja ravisteli hiljalleen päätään, niin että myssyn nauhat heiluivat.

-- Kyllä, kyllä, todistukset olivat selvät, mutta vanha sydämeni puhuu toista kieltä. Nuori paroni oli tosin hurjapäinen ja iloinen, saattoipa joskus pelatakin kumppanien seurassa, mutta petturi hän ei ollut eikä liioin konna. Ja Tottisalmessa oli sellaista väkeä, jolle oli edullista kaikki se suru ja häpeä, joka lankesi vanhan paronin pään päälle. Minä olen nähnyt vehkeilijöiden hiipivän ovien takana ja luikkivan pimeissä käytävissä. Silmäni eivät petä eikä rehellinen tuntoni. Ja vanhurskas Jumala tuottaa kyllä totuuden vielä ilmi, sen saa Niilo uskoa.