Part 2

Juuri tällä hetkellä ajoivat paronin vaunut pihalle. Mimin hätääntynyt nau'unta sai Ottilia-neidin levottomana katselemaan ympärilleen. Huikea huuto pääsi hänen huuliltaan. Korkealla lipputangossa sätki hänen onneton lemmikkinsä riuhtoen itseään irti pussista. Ottilia-neiti vaipui pyörtyneenä vaunuihin, mutta paroni huusi ajajalle: -- Katolle, Ek, tuokaa kissa alas!

Ek ei uskaltanut vastustaa, vaikka hän kyllä itsekseen murisi, että kissojen irti-ottaminen hirttonuorasta ei kuulunut hänen virkaansa. Hän heitti pitkän takin yltään ja kiipesi kömpelösti tikapuita ylös katolle. Hetken kuluttua lepäsi Mimi-parka surkeana emäntänsä sylissä.

Riikke-mamseli, mademoiselle ja Beata olivat melun kuultuaan rientäneet pihalle, ja pian oli nyyhkyttävä Ottilia-täti ja naukuva Mimi saatettu Ottilia-neidin kamariin, jossa he monien surkuttelujen ja säälin esineinä vähitellen elpyivät entiselleen.

Ja sitten kuului yli pihan raikuva huuto: -- Klaus, Klaus, Klaus-herra!

Sillä sen arvasi jokainen, kuka Mimin niin surkeaan asemaan oli saattanut.

Mutta Klaus oli piiloutunut tallin ylisille ja istui heinissä itsepintaisena ääntä päästämättä koko iltapuolen.

Illalla hän kuuli Jonaksen äänen alhaalta:

-- Klaus-herra, oletteko siellä?

-- Olen, kuului uhkamielinen vastaus.

-- Kiltti Klaus-herra, tulkaa pian alas. Vanha paroni on hirveän suuttunut. Minä satuin seisomaan oven takana, ja kuulin tietysti vain sattumalta, kuinka hän uhkasi Ottilia-neidille lähettää teidät pois kotoa.

-- Uskaltakoonpas! kuului uhkamielinen vastaus. Isä ei siihen koskaan suostu.

-- Hänkin on niin suuttunut. Herra kapteeni sanoo, että te saatatte hänet haudan partaalle.

Äänettömyys.

-- Tulkaa jo, Klaus-herra, kapteeni on niin levoton.

-- En halua kotiarestia.

Viekas palvelija mietti hetkisen.

-- Paroni sanoo, että olette pelkuriraukka, kun ette uskalla vastata teoistanne. Niin ei olisi Kaarle XII milloinkaan tehnyt.

-- Niinkö hän sanoo! Ja tuossa tuokiossa oli Klaus alhaalla Jonaksen vieressä.

Ruokasalissa istui paroni synkkänä ja Ottilia-täti itkettynein silmin. Kapteeni oli jo poistunut omalle puolelleen. Klaus koetti näyttää rohkealta, mutta oli itse asiassa nolo kuin uitettu koira.

Isoisä ei kuitenkaan hänen suureksi hämmästyksekseen sanonut moitteen sanaakaan, vain lyhyen: -- Mene huoneeseesi, sinulle tuodaan sinne ruoka.

Klaus sopersi epäselvän hyvää yötä, suuteli molempia vanhuksia kädelle kuten tavallisesti ja lähti huoneesta. Kynnyksellä hän kuitenkin epäröi! Tädin itkettyneet silmät vaivasivat häntä. Teki mieli kääntyä ja pyytää häneltä anteeksi ajattelematonta kujetta. Mutta ylpeys ja ehkä ujouskin esti. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä kenenkään edessä, oli Jonas usein sanonut, ja hän oli oikeassa.

Mutta uni karttoi sinä yönä Klauksen silmiä. Levotonna hän heittelihe vuoteessaan ja näki unta, että Mimi Ottilia-tädin yömyssy päässä itki hänen vuoteensa reunalla.

Kolmas luku.

PAPPILASSA.

Pappilan pikku Marialla oli kova päivä. Oli lauantai, ja pappilaan virtasi väkeä viljalti kirjoituttamaan itsensä ripille. Maria oli vain yhdeksänvuotias, mutta auttoi nuoresta iästään huolimatta isäänsä kansliatöissä. Hänen pieni, hento olentonsa katosi miltei tykkänään korkeitten kirkonkirjaläjien taakse. Vakavana, huulet nipistyksessä ja sormet koukussa hän piirteli merkkejä ja koukeroita kellastuneihin lehtiin isän sanelun mukaan.

Pastori Perenius istui kalotti päässä isossa nahkatuolissaan ja vastaanotti ripille-ilmoittautuvat joko isällisesti kehoittaen tai vakavasti nuhdellen, kuten kulloinkin sopi.

Oikeastaan Mariasta ei ollut lainkaan hauskaa istua pimeässä kansliahuoneessa, jossa ilma oli ummehtunutta ja täynnä tupakanhajua. Sen lisäksi isä ahkerasti avasi nuuskarasiaa, niin että Mariaakin alkoi aivastuttaa. Ja vanhat kirkonkirjat olivat kauhean ikävät ja raskaat käsitellä. Ulkona huojuttivat sireenit äsken kukkaan puhjenneita oksiaan ja pääskynen liverteli räystäässä. Jonatan ja Susanna juoksentelivat pihalla ja koettivat, kumpi voisi korkeammalle puhaltaa höyhentään, jonka olivat saaneet kanatarhasta. Ollapa heidän joukossaan!

Mutta Marian mieleen ei juolahtanutkaan pyytää isältä pientä lomahetkeä. Pastorin väki kasvatti lapsensa kurissa ja Herran nuhteessa. Työtä heidän täytyi tehdä -- kunkin voimainsa mukaan.

-- Palkka on pieni ja työväki kallista, oli pastorinrouvan tapana sanoa.

-- Ja laiskuus on pahan juuri, lisäsi pastori siihen tavallisesti.

Pojat, Josef ja Joel varsinkin, eivät olleet oikein kirjaan meneviä. He työskentelivät mieluummin pellolla ja niityllä kuin kieliopin ääressä. Mutta Maria-tyttö oli hyväpäinen ja ahkera. Hän oli oppinut lukemaan yhtä helposti, kuin se pojille oli ollut vaikeata, ja koska hän oli isänsä silmäterä, piti tämä häntä mielellään huoneessaan. Hänestä tuli, heti kun hän kutakuinkin oli oppinut kynää ja oikeinkirjoitusta hallitsemaan, isän pikku kirjuri.

Maria katseli ikkunasta ulos ja näki paksun pölypilven. Sen keskeltä sukelsi esiin kaksi mustaa hevosta ja vaunut.

"Matti Juhonpoika Tynjälä ja vaimo Manta Kustaantytär Ali-Tynjälän talosta", saneli isä.

Marian huomio oli kokonaan hevosissa ja vaunuissa. Isä saneli samat sanat toistamiseen. Tynjälän isäntä ja emäntä seisoivat jäykkinä kädet kupeilla, mutta Marian silmät olivat ulkona. Äkkiä hän hypähti seisomaan huudahtaen:

-- Isä, isä, he tulevat tänne, vaunut kääntyivät kujalle.

-- Maria-tyttäreni, ripillekirjoitus on tärkeä toimitus, ja kun sinä olet siinä osallisena, vaaditaan sinulta vakavaa mieltä, ettet salli maallisten pikkuseikkojen mieltäsi hämmentää, sanoi pastori verkkaan ja vakavasti.

Maria istuutui punaisena paikalleen ja veti aikamoisen koukeron Tynjälän isännän nimen viereen.

Mutta nyt ovi aukesi kiivaasti, ja Lotta-äiti pisti päänsä hätääntyneen näköisenä sisään.

-- Jakob, Jakob, pane kaulus kaulaasi ja toinen takki yllesi. Tottisalmen paronin vaunut ajavat pihalle. Meidän täytyy kai teurastaa Väskynän vasikka.

-- Heti, heti, äitikulta. Maria-piikaseni, hae isän kaulus. -- Pastori tempaisi kalotin päästään, ja riensi makuuhuoneeseen pukeutumaan.

Kuin myrskytuulen pyyhkäisemänä olivat Jonatan ja Susanna kadonneet pihalta lastenkamariin, jossa vanha Heta heitä pesi ja harjasi, niin että saippuavesi räiskyi ja lapset kirkuivat.

Pastori ja Lotta-äiti ennättivät parahiksi portaille, kun paroni ja Klaus astuivat mukavista perhevaunuista maahan. Pastori kumarsi, Lotta-äiti niiasi, ja kaikki ikkunat olivat täynnä kasvoja, jotka nenä litteinä kurkistivat outoa näkyä.

-- Tervetuloa, herra paroni, tervetuloa, Klaus-herra, liikkui Lotta-äidin kieli lipeästi. Mutta samassa hän löi kätensä yhteen ja huusi kauhistuneena:

-- Herran tähden, pojat, mitä siinä töllötätte? Pian peseytymään ja toiset vaatteet ylle. Anteeksi, herra paroni, he tulevat pellolta ja ovat työvaatteissa. Kumartakaa toki, pojat. Tämä tässä on Josef ja tämä on Joel.

Josef ja Joel kumarsivat, niin että liinatukka heilahti otsalle, ja katosivat keittiön ovesta. Nyt vasta sai paroni puheenvuoron.

-- Hyvää päivää, herra pastori. Kuinka voitte, arvoisa rouva? Ottilia-sisareni lähetti terveisiä. Tässä on tyttärenpoikani, nuori Klaus.

-- Tottisalmen tuleva isäntä, lisäsi pastori hymyillen hyväntahtoisesti.

Klaus oli mielissään, kun hänelle osattiin antaa arvoa, ja kumarsi tavallista kohteliaammin.

-- Yrjö, vie paronin hevoset talliin, käski pastori.

Noin kaksitoistavuotias kaunis, tummasilmäinen poika astui hevosten luo.

-- Meidän hevosiin ei saa koskea muut kuin Ek, sanoi Klaus kiivaasti.

-- Niin, hevoset ovat todellakin rajut, kenties poika neuvoo ajajallemme tallin. Jos arvoisa isäntäväki suvaitsee, viivymme mielellämme täällä jonkin aikaa.

Yrjö katseli mielihyvällä uljaita mustia vaunuhevosia ja siveli niiden kiiltävää karvaa.

-- Anna hevosten olla, tiuskaisi Klaus.

Yrjö loi häneen pitkän katseen tummista silmistään ja poistui ääneti muhkearyhtisen Ekin kanssa, joka pönäkkänä talutti hevoset talliin.

Paronin katse seurasi poistuvia.

-- Kuka on tuo poika?

-- Hän on renkipoikamme, orpo raukka.

-- Mutta käydäänhän nyt sisään, pyysi Lotta-äiti.

Vieraat astuivat iloisen kuistin läpi eteiseen ja saliin. Lotta-äiti loi huolestuneen katseen ympäri huonetta, mutta huoahti helpotuksesta. Kaikki oli kuin olla piti. Lattia aamulla aikaiseen pesty, puhdas ja sileä, uunin edessä tuoreita katajia, ikkunoissa valkeat verhot, amarylliskin oli juuri tänä aamuna aukaissut suuret, punakeltaiset kukkansa.

Olipa onni, että sattui olemaan lauantaiaamu, hän ajatteli.

Nyt tulivat lapset sisään. Ensin tummatukkainen, kirkassilmäinen Maria, hiukset sievästi sidottuina kireälle palmikolle, taluttaen pikku Gideonia, sitten Susanna ja Jonatan. Ja viimeksi Josef ja Joel, kaikki kuusi puhtaina ja sileäksi kammattuina.

Paroni loi terävän katseensa lapsiparveen tutkistellen kutakin erikseen ja nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Lapset miellyttivät häntä. Reippaita, vaatimattomia ja ymmärtäväisiä, sopivaa seuraa Klaukselle. Avomielinen katse, hyvä piirre suun ympärillä. Ja pieni tyttö oli kerrassaan herttainen, niin äidillisen ja lempeän näköinen.

Hän kutsui Marian luokseen, otti tytön ruskettuneet kädet omiinsa ja sanoi ystävällisesti hymyillen: -- Tartupas nyt tämän vieraasi käteen ja vie hänet ulos leikkimään. Minä toivoisin, että teistä tulisi hyvät ystävät.

Maria loi kirkkaat silmänsä paronista Klaukseen. -- Minä vien hänet katsomaan vasikoitani, sanoi hän ujostelematta. -- Tule. Ja hän tarttui Klauksen käteen.

Klauksen kielellä pyöri vastaus: -- En minä sinun vasikoistasi piittaa. Mutta hän ei tahtonut olla tytölle epäkohtelias ja seurasi siis vastustelematta Mariaa. Toiset lapset lähtivät heidän mukaansa.

Lotta-äiti poistui myös keittiöön, ja paroni jäi pastorin kanssa kahden. Keskusteltuaan jonkin aikaa kevättöistä -- oltiin näet toukokuun lopussa -- ryhtyi paroni varsinaiseen asiaansa. Soturin suorasukaisuudella hän peittelemättä kertoi, mistä syystä oli tullut ja minkä vuoksi hän piti tärkeänä, että Klaus joutui pois kotoa. Nyt hän tahtoi kysyä pastorilta, haluaisiko tämä ottaa kotiinsa varsin huonosti kasvatetun pojan, jonka pahat taipumukset kotona vain lisääntyivät.

-- Pohja on hyvä luullakseni, hän lausui lopuksi, mutta pinnalla on paljon rikkaruohoja, ja ne olisi nyt kitkettävä pois. Tahdotteko, herra pastori, ottaa sen toimeksenne, te ja vaimonne?

Pastori näytti miettivältä. Ei ollut hauskaa ottaa kotiinsa hemmoteltua aatelispoikaa, joka oli tottunut ylellisyyteen. Mutta toiselta puolen oli vaikea hylätä paronin pyyntöä. Tottisalmen vanha paroni oli yleisesti suosittu ja rakastettu oikeamielisyytensä ja avuliaisuutensa tähden. -- Sitäpaitsi pieni rahanlisä heidän niukkaan talouskassaansa ei haitannut.

-- Tietysti en pyydä nyt heti vastausta, lausui paroni. Täytyyhän teidän ensin neuvotella vaimonne kanssa. Se on välttämätöntä.

Pastori kävi puhuttelemassa Lotta-äitiä, ja tämä oli heti taipuvainen.

-- Tulkoon poika vain tänne, sanoi hän reippaalla tavallaan. Kyllä me, sinä ja minä, tulemme hänen kanssaan toimeen.

Ja niin oli asia päätetty.

Pappilan lapset koettivat sillä aikaa parhaimpansa mukaan huvitella harvinaista vierastaan. Mutta se ei ollut niinkään helppoa kuin he vaatimattomuudessaan olivat otaksuneet. Klaus tiesi, mitä varten hänet oli pappilaan tuotu, ja oli päättänyt olla jäykkä ja ylpeä alusta alkaen. Matkalla paroni oli hänelle selittänyt heidän käyntinsä tarkoituksen viitaten siihen, että Klaus mahdollisesti jäisi pappilaan koko kesäksi. Klaus kuitenkin luuli ja toivoi, että isoisä vain uhkasi. Hän oli ollut hyvin nöyrä ja katuvainen koko matkan, ja oli varma siitä, ettei isoisä häntä hennoisi heittää yksin vieraisiin. Pelkkä ajatus, että hänen täytyisi olla viikonkaan verran poissa Tottisalmesta, sen suuresta puistosta, mainioista kalavesistä ja koko rakkaaksi tulleesta ympäristöstä kauhisti häntä. Klaus rakasti kotiaan sydämensä pohjasta, eipä siis ihme, että hänen mielensä oli apea.

-- Tahdotko nähdä kissaani Mirriä? kysyi Maria. Se on niin soma ja viisas.

-- En, vastasi Klaus lyhyesti. Kissasta puhuttaessa hän muisti Mimi-raukkaa ja Ottilia-tätiä. Hänen tuli paha olla.

Maria hämmentyi. Mirri oli hänen paras aarteensa. Hän kävi aivan neuvottomaksi, kun ei poikaa sekään huvittanut.

-- Etkö pidä kissoista? kysyi hän arasti.

-- Minä vihaan niitä.

Maria pelästyi ja katsoi säikähtyneenä ympärilleen, näkyisikö Mirriä missä. Voi, tuolla se tulla sipsutteli, liehakoivan näköisenä se läheni lapsia, kehrätä hyrryttäen mielistelevästä. Maria sieppasi sen nopeasti syliinsä ja riensi juoksujalkaa sisään.

-- Sinä et saa tulla ulos nyt, Mirri, kuiskasi hän kissan korvaan. Vieras poika ei siedä kissoja, hän voisi tehdä sinulle pahaa. -- Hän kätki kissan ullakkokomeroon ja palasi hengästyneenä pihalle.

-- Ruvetaanko pallosille? ehdotti Joel.

Klaus suvaitsi myöntyä.

Pojat noutivat mailat ja pallot, ja pian oli peli käynnissä. Maria oli neljäntenä.

-- Maria, Maria! kuului jonkin ajan kuluttua äidin ääni. Tule pitämään huolta Gideonista. Hän on täällä kaikkien tiellä ja kaataa kermat ja muut.

-- Kuka nyt rupeaa Marian sijalle?

-- Jonatan, ehdotti Josef.

-- Ei siitä mitään tule, vastusti Joel. Hän on liian pieni, itkee, jos saa pallon naamaansa. Otetaan Yrjö.

Pojat noutivat Yrjön ja peliä jatkettiin.

-- Nuori herra ei noudata pelisääntöjä, sanoi Yrjö Klaukselle, joka pelasi vallattomasti niinkuin itse tahtoi.

Klaus loi poikaan ylpeän katseen. -- Sinäkö minua komentamaan? Renkipoika! Kiitä onneasi, että lainkaan saat kanssani pelata.

Yrjö punastui hiusmartoa myöten. Estääkseen vastausta, joka hänen kielellään pyöri, hän puraisi huultaan. Sitten hän laski sauvansa maahan ja kääntyi menemään pois.

-- Yrjö, älä lähde, huusi Joel. Älä viitsi suuttua. Me emme voi jatkaa peliä ilman sinua.

-- Minä en halua olla vieraan loukattavana, vastasi Yrjö.

-- Sinä jäät, huusi Klaus. Minä käsken, minä tahdon, että sinä jäät.

Yrjön silmät välähtivät. -- Millä oikeudella te minua käskette?

-- Milläkö? -- Olen Tottisalmen perillinen.

-- Minä en ole Tottisalmen alustalaisia, eikä teillä siis ole oikeutta minua komentaa.

Klaus lensi kiukusta punaiseksi. Köyhä poika, renkipoika uskalsi häntä vastustaa. Hän näki Josefin ja Joelin vetävän suunsa hymyyn, ja se vielä enemmän häntä ärsytti.

-- Sinä et mene, hän huusi vimmoissaan ja nosti sauvansa lyödäkseen Yrjöä. Raudanluja käsi tarttui hänen ranteeseensa niin voimakkaasti, että hän kivusta kirkaisten päästi otteensa.

-- Käyttäytykää siivosti, herra Tottisalmen perillinen, lausui Yrjö halveksivasti ja päästi otteensa. -- Ek, tule tänne, Ek! huusi Klaus vihasta vavisten. Kurita tuota poikaa! Tuo ruoska!

Ek astui pyylevänä tallista, missä hän oli ollut hevosia syöttämässä.

-- Annanko hänelle, niin että tuntuu?

-- Ei, ei, tahdon itse häntä kurittaa. Ruoska minulle.

Molemmat pojat seisoivat vastatusten. Klaus vihasta tulipunaisena, Yrjö kalpeana, tummat silmät säihkyen.

Ek imi piippuaan rauhallisena, mutta Josef ja Joel olivat kuohuksissa.

-- Jos hän iskee Yrjöä ruoskalla, niin annan häntä korvalle, puhisi Joel itsekseen.

-- Pyydä heti paikalla anteeksi, renki! huusi Klaus. Muutoin saat maistaa tästä.

-- En ole tehnyt mitään pahaa.

Ei kukaan pojista huomannut, että näytelmällä oli katselijoita. Paroni ja pastori olivat tuokion aikaa seuranneet kiivasta kohtausta. Nyt he astuivat kiihoittuneiden poikien luo juuri parhaiksi estämään Klauksen ruoskan läimähdystä.

-- Seis, huusi paroni käskevästi.

Klauksen käsi vaipui alas.

-- Mitä täällä tapahtuu? Paronin kulmakarvat olivat syvissä rypyissä.

-- Hän vastustaa minua. Näetkö, isoisä, tuo renkipoika uskaltaa minua vastustaa!

-- Yrjö, onko se mahdollista? Sinä synnytät riitaa isäntäsi vieraan kanssa. Häpeä, poika, torui pastori.

Yrjö ei vastannut sanaakaan.

-- Mistä riita johtui? kysyi paroni kääntyen Josefin ja Joelin puoleen. Pojat olivat nähtävästi hämillään. Joel vilkuili Klaukseen.

-- Kerro asia peittelemättä, poikani, sanoi paroni Joelille.

Joel raaputti kömpelösti jalkojaan, otti hatun päästään ja kertoi sitten lyhyesti ja selvästi asian juoksun.

Paroni loi Klaukseen harmistuneen katseen.

-- Minä ihmettelen sinua, Klaus. Pyydä anteeksi pojalta, jota olet loukannut.

Klaus heitti ylpeästi päätään taaksepäin. -- Anteeksi, minä, renkipojalta! En koskaan!

-- Klaus!

Yrjö astui suuttuneen paronin luo, kumarsi syvään ja lausui:

-- Herra paroni, jätetään asia sikseen. Nuoren herran on vaikea pyytää anteeksi halvalta renkipojalta, ja minä tulen hyvin toimeen ilman hänen anteeksipyyntöään.

Paroni tuijotti häneen sanatonna.

-- Parbleu, teillä on ylpeitä palvelijoita, herra pastori.

-- Yrjö, joko sinä taaskin! varoitti pastori rauhallisella äänellään.

-- Anteeksi, herra pastori, en aikonut ketään loukata. Saanko nyt mennä? kysyi poika nöyrästi. Olisi haettava Pekan kanssa hevoset haasta.

Pastori ravisti päätään. -- Mene, poika, mutta muista, ylpeys käy lankeemuksen edellä.

-- Tuletko mukaan hevosiin? kysyivät Josef ja Joel Klaukselta, joka vihaisena pieksi nokkosia ruoskallaan.

-- En tuon kanssa.

Maria juoksi paikalle, niiasi sievästi paronille ja sanoi: -- Äiti pyysi päivälliselle.

Paroni, joka hajamielisenä oli tuijottanut Yrjön jälkeen, heräsi mietteistään.

-- Kiitos, tyttöseni! Vieraat ovatkin oikein nälissään. Hän hymyili ystävällisesti tytölle, mutta hänen äänensä oli väsynyt.

-- Onko tuo renkipoikanne tästä pitäjästä? kysyi paroni pastorilta, kun he päivällisen jälkeen istuivat tupakoimassa pastorin huoneessa.

-- Kyllä. Hänen äitinsä tai oikeastaan kasvattiäitinsä oli minun rippikoululapsiani. Miellyttävä nainen, mutta kuoli aikaisin Yrjö-rukan vahingoksi. Mies meni uusiin naimisiin karkealuontoisen ja häijysisuisen naisen kanssa, joka taisi pidellä poikaparkaa pahasti. Poika joutui minulle oikeastaan vain sattuman kautta tai sanoisinko Jumalan tahdosta. Pari vuotta sitten olin kinkerimatkalla, ja tieni johti Mäenpään torpan ohi. Oli helmikuu, ja kylmää lunta ryöpytti vasten kasvoja, niin että oli oikein tukalaa. Ajaessamme mökin sivuitse sanoin Pekalle:

-- Pistäydytäänpä tuonne pirttiin, eiköhän sieltä heruisi pisara kahvia kylmään? Pekka käänsi heti hevosen ja astuimme sisään. Olin käynyt torpassa Matleena-vainajan eläessä. Silloin siellä oli siistiä ja puhdasta. Pikku Yrjö istui penkillä aapiskirja kädessä ja tavaili äidin johdolla kirjaimia. Oli viihtyisää ja hupaista. Nyt huomasin heti, että elämä oli muuttunut. Tupa oli pahassa siivossa, emäntä tympeän näköinen, isäntä vanhentunut. Kehdossa itki pieni likainen lapsi, jota laiha, resuinen poika liikutti.

Minä sain kahvini tietysti, mutta hyvä mieliala ei tahtonut syntyä.

-- Onko tuo poikanne? kysyin mieheltä.

-- Kasvattipoika, ehätti siihen vaimo. Ja voi herra pastori, kuinka siitä pojasta on vastusta. Se on niin ilkeä ja pahansisuinen, ettei mitenkään tahdo sen kanssa toimeen tulla. Me lähetämmekin sen Anttilan lautamiehelle renkipojaksi, ei se leipänsäkään edestä tee täällä työtä.

Poika painoi päänsä alas. Minä näin, että hän taisteli itkua vastaan.

-- Mutta eikö ole liian aikaista lähettää noin pientä palvelukseen? sanoin minä.

-- Siitäpähän oppii. Ja siellä sitä paremmin kurissa pidetään. Tämä mies on liian pehmeäluontoinen sitä kurittamaan, selitti vaimo topakasti.

Minä käännyin miehen puoleen. -- Entinen vaimonne taisi pojasta paljon pitää?

-- Pitihän se, sanoi mies melkein vastahakoisesti. Hänen oli nähtävästi paha olla.

Pojan tummat silmät olivat minuun luotuina. Nähtävästi hän tunsi, että häntä säälin. Minä kutsuin hänet luokseni.

-- Kasvattiäitisi sanoo, että olet häijy. Mitä luulet Matleena-äidin arvelevan, jos hän taivaasta katselisi ja näkisi sinun pahuutesi?

Poika purskahti itkuun. -- En minä ole häijy, nyyhkytti hän, mutta minä en kärsi, että minua piiskataan. Äiti ei koskaan minua piiskannut, minä en ole koira.

Hänen kasvonsa kävivät taas uhkamielisen näköisiksi, niinkuin ne olivat olleet, kun ensin astuin tupaan. Minä olen sielunpaimen, herra paroni, näin, että tässä oli taimi Herran yrttitarhassa, joka oli turmiolle menemässä hoidon puutteesta. Mutta mitä tehdä? Vaimo näytti raa'alta, tuskinpa häneen neuvot ja nuhteet osuivat. Poika oli heille taakaksi, he tahtoivat hänestä päästä. Minä tunsin Anttilan lautamiehen, tiesin, että talo oli kuuluisa siitä, ettei siellä palvelijat pysyneet. Isäntä ja emäntä olivat yhtä kovaluontoiset. Poika oli niin kaunis ja älykkään näköinen, hän katseli minua kuin apua pyytäen.

-- Milloin olette aikoneet viedä hänet Anttilaan? kysyin.

-- Jo tänä päivänä, vastasi vaimo nopeasti. Mies ei vastannut mitään, nähtävästi he olivat eri mieltä asiasta.

Poika purskahti hiljaiseen, toivottomaan itkuun. Koti oli hänelle rakas, vaikka häntä kovasti kohdeltiinkin. Häntä kauhisti vieras isäntä, josta kerrottiin pahoja. Silloin minä tein päätökseni. -- Antakaa poika minulle, sanoin. Minä tarvitsen juuri Pekalle apulaista. Anttilan isännälle voitte antaa peruutuksen. Voitte luottaa siihen että pojalla on parempi minun luonani kuin siellä.

Vaimo kiitti tyytyväisenä, hän oli iloinen, kun pääsi pojasta sitä pikemmin. Nopeasti hän syyti pojan vähät tavarat arkkuun, puki ehyet vaatteet hänen ylleen ja piti jäähyväisiksi pitkän evästyssaarnan. Poika oli aivan äänetönnä, en tiennyt oliko hän iloinen vai ei.

Kun läksimme, tuli mies jälkeemme. Hän painoi kättäni porstuassa ja kuiskasi:

-- Kiitos, pastori, kyllä ymmärrän hyvän sydämenne. Poika on ollut tunnollani siitä asti, kun tupaan tuli toinen emäntä. Ei se häijy poika ole, mutta se on kuin nuori varsa, ei kärsi piiskaa. Hyvällä sen saa vaikka minne. Matleena oli sille niin hellä. Ja hän huokasi syvään, mies-parka.

Minä vein pojan kotiin. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän tottui taloon ja meihin, arka ja pelästynyt raukka. Mutta vaimoni, herra paroni, on ihmeellinen nainen, hänellä on tuntosarvet, jollaisia ei kellään. Hän tietää, missä tarvitaan lakia ja missä evankeliumia. Yrjö pääsi hänen suosioonsa viikon kuluttua, ja silloin poika oli turvassa, sen tiesin. Kaksi vuotta hän nyt on ollut talossamme, renkipoikana tosin, mutta myöskin poikaini toverina. Kiivas hän vieläkin on, ja ylpeydenhenki yhä elää, sen itse äsken huomasitte, mutta muutoin ei ole parempaa ja herttaisempaa poikaa tämän ilman kannen alla, sen vakuutan.

-- Onko hänen vanhemmistaan tietoa?

-- Isä oli kuljeksiva veitsenteroittaja, luulen. Muuta ei hänestä tiedetty. Hän oli saapunut Mäenpään torppaan täydessä kuumeessa taluttaen poikaa kovassa pyry-ilmassa. Tupaan päästyään hän oli heti kaatunut penkille ja alkanut hourailla. Isäntä oli koettanut saada selvää hänen puheistaan, mutta se oli kaikki sekavaa. Yöllä hän oli kuollut tajuihinsa tulematta. Poika jäi torpan väen luo, joka oli lapseton. Ei hänkään ollut muuta osannut sanoa kuin nimensä: Yrjö. Sen verran oli kertonut, että he olivat kulkeneet kauan. -- -- --

Avonaisesta ikkunasta kuului Joelin hätäinen ääni: -- Isä äiti, tulkaa pian!

Pastori riensi ikkunalle: -- Mikä hätänä, Joel?

-- Voi, isä, joudu. Hän kuolee.

-- Kuolee, kuka kuolee? Puhu, poika!

-- Yrjö. Hän on jo hengetönnä.

Pastori unohti tavallisen hitautensa, heitti piipun pöydälle ja juoksi avopäin pihalle. Joel seisoi portailla kalpeana ja vapisevana. Isän nähtyään hän alkoi juosta.

-- Missä hän on? huusi pastori juostessaan pojan jäljestä.

-- Takapihalla. Siro oli niin hurja. Se oli Klauksen syy.

Takapihalla kohtasi pastoria surkea näky. Maassa, pää Josefin polvilla, makasi Yrjö kalmankalpeana ja tajutonna. Oikea käsi riippui hervotonna kupeella, mutta verihaavaa ei näkynyt. Hänen vieressään seisoi Siro, pappilan nuori ori, hikisenä ja värisevänä, pää painuksissa.

-- Onko äidille sanottu?

-- Jakob, mitä tämä merkitsee? kuului samassa Lotta-äidin ääni. Hän ja Maria olivat paronin seurassa rientäneet paikalle käärevaatetta ja linjamenttipullo mukanaan.

Pastori tutki Yrjöä hellävaroen. -- Käsivarsi on poikki. Sitäpaitsi hän luultavasti on saanut jonkin sisällisen vamman. Meidän täytyy kantaa hänet sisään.